Loppuuko se ikinä?

Olet kielellisesti lahjakas. Oletko taiteilija?

Enpä ole. Luen paljon kirjoja, mutta en toaiaan ole taiteilija.

Olet onnellinen, jos olet joskus ollut vuorokauden onnellinen.
Tunsin itseni viimeisen kerran onnelliseksi yli kymmenen vuotta sitten.
Sen jälkeen ei ole ollut yhtään kokonaista päivää ilman ahdistusta ja masennusta.
Pelkään aamuisin herätä ja pelkään etten aamulla herää.
Huono uni tuo lyhyitä vapautuksen hetkiä piinasta.
Elämä ei ole oikeudenmukainen.
Onnettomuutta ja huonoja asioita tulee vaikket itse tekisi mitään sen eteen.
Ihminen ei voi estää kaikkia asioita tapahtumasta.

Koetetaan kestää. Ei mikään ikuista ole. Väliaikaista kaikki on vain, kuten laulussa sanotaan.
Ehkä jonakin päivänä asiat muuttuvat ?
Toivotaan ! Annetaan itsellemme mahdollisuus nähdä se päivä !

niin elämä maistuu elämältä.

loisiminen ahdistaa tervettä ihmistä.

Niinhän se on, että ei tämä maailma täydellinen paikka ole. Paljon on epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyksiä, toiset ihmiset saattaa toisinaan toimia aivan väärin. Kuraa tulee joskus niskaan oikealta ja vasemmalta. Sellaista tämä elämä valitettavasti välillä on. Monesti ihmiset saattaa joutua negatiiviseen kierteeseen, jossa vastoinkäymiset kasautuu, usein ilman ihmisen omaa syytä. Kierteen voi kuitenkin katkaista, jos saa siihen päälle jotenkin luotua jotain positiivista, tai sitten jos onni kääntyy, ja elämä yllättää positiivisesti. Kyllä niinkin joskus tapahtuu.

Niinpä. Minäkin mielessäni toivoin kerran, että saisipa olla yhden päivän onnellinen !
Sitten naurahdin sarkastisesti mielessäni. Tapauksessani sekin on liikaa toivottu.
Ei ole mahdollista. On tapahtunut, mitä on tapahtunut.
Sitä ei voi muuttaa.
On vain yritettävä Buddhan tyyneydellä alistua kohtaloonsa.
Buddhan tyyneyttä ja sisäistä valoa kaikille !

Kirjoituksesi oli täysin kuin omat ajatukseni! Tunnen aivan samoin tai oli siinä pieniä eroja, minä ajoittain toivon kuolemaani, en niin että sen itse uskaltaisin tai pystyisin itselleni aiheuttamaan... Toivoin vaan aina silloin kun kun kaikki käy ylitsepääsemättömän vaikeaksi ja hetki tuntuu toivottomalta, että tapahtuisi jotain, että kuolisin ja pääsisin pois täältä...
Muuten olen kyllä samalla aaltopituudella kanssasi. Eikä tämä tästä paremmaksi muutu, ihan sama kenenkään tulla mitään muuta sanomaan... valitettavasti. On vain oltava ja hyväksyttävä tämä tai sitten... ei.

Niinkuin joku nokkela täällä jo vihjasi nimimerkillään, että mene töihin, niin mä en ole koskaan ollut työtön. En ole ikinä ottanut rahaa kelasta enkä mistään muualtakaan, joka vitun penni joka on lompakossa, on tullut sinne tekemällä töitä. Mä käyn töissä, urheilen. Niinkuin sanoin, asiat ovat päällisin puolin hyvin. Mutta mitä se on, että kesken kaiken lenkillä on pakko pysähtyä, tuijottaa taivaalle ja huutaa saatanaa, oon niin turhautunut, kaikki on just sitä tasapaksua paskaa mitä pelkäsinkin sen olevan. Jokainen trendipelle joka tässä vaiheessa miettii "ota etelänmatka" voi kuitenkin pitää turpansa kiinni. Kaikki se mitä mä mietin on just sitä "onko tässä muka kaikki?" Eikö tää tämän kummalliseksi muutu" en saa enää mistään onnistumisen tai ilon tunnetta. Pitäiskö loppuelämä vaan vaeltaa sumussa eteenpäin? Koeta kestää" saanko seuraavaks kuulla samat paskat fraasit mitä muutkaan ei halua kuulla? Kaikki on vaan niin turhaa. Tuhlausta. Mitä jos kaikki onkin kuoleman jälkeen samanlaista kun ennen syntymää? Ei olekkaan mitään? Pelkkää pimeää mitä ei muista?

"Erikoinen" kysymys sinulta : "Mitä jos kaikki onkaan kuoleman jälkeen samanlaista kun ennen syntymää ? Ei olekkaan mitään ?"
Ei taatusti ole. Elämänsä päättämällä ei paratiisiin pääse.
Mutta tästä maanpäällisestä elämästä voi jotain saada irti. Riippuu jokaisesta itsestään.
Vahva tahto vie läpi harmaan kiven.
Sitä vahvaa tahtoa toivotan sinulle, alkuyön kirjoituksestasi päätellen sitä on !
Se oli topakkaa tekstiä ! Sinähän pystyt vaikka mihin !

Ei ole olemassa mitään paratiisia, sepä tässä onkin se juju, tässä on kaikki.

mulla oli toi ihan sama, olin nuorten osastol nii se autto.
Mut nyt taas alkanu menee olo huonommals, oon koht samas jamas ku sillon.

mulla oli toi ihan sama, olin nuorten osastol nii se autto.
Mut nyt taas alkanu menee olo huonommals, oon koht samas jamas ku sillon.

Minulla ei ole enää sitäkään tunnetta että mikään voisi enää muuttua paremmaksi. Kaikkia mahdollisia apukeinoja on jo kokeiltu ja elämä on ollut jo viimeiset 12 vuotta lähes yksinomaan pelkkää ahdistusta, surua, pettymystä ja masennusta. Haluan jo pois tästä elämästä ja ikuisesta noidankehästä mutta en pysty vanhempieni takia tekemään sitä. Mistä saisin voimaa että pystyisin olemaan ajattelematta kenenkään tunteita ja lopettamaan tämän surkean elämäni kun en kertakaikkiaan jaksa enää enkä löydä muutakaan ulospääsyä tästä tilanteesta.

Ei lopu. En oo ikinä kokenu että omistaisin edes omaa elämääni, multa on viety psyykettä ja identiteettiä myöten kaikki. Mikään ei oo hyvä, aina katotaan nenänvartta pitkin vaikka miten koittas päällään seistä. Lopulta ei enää kiinnosta. Sitten huomaa ettei tunne enää muuta kuin ahdistusta ja kiukkua, koittaa vielä käydä töissä/opiskella mutta lopulta sekin torpataan- ei kuulemma ole tarpeeksi kokemusta ja motivaatiota. Lääkärit ja muut mielenterveyshenkilöt kehottavat hakemaan jotain muka kuntouttavaa tai valmentavaa työtä "aluski". Tämä ei sitten onnistu myöskään koska työkkärin piiriin ei kuulemma kuulu mielenterveyspotilaiden hyysääminen, takaisin lekuriin. Sitten lopetetaan lopulta sekin kun tajutaan ettei johda mihinkään. Istun päivät vanhemmiltani vuokraamani asunnon kellarissa koska sisällä tehdään jotain venähtänyttä remonttia. Huoltoukot sompottaa siellä omia paskoja vitsejään ja mekastaa- Kodistakin tullut maanpäällinen helvetti. Naapuri äkkää mut pakopaikastani ja uhkaa tehdä valituksen talon omistajalle. Haistatan pitkät päin naamaa ja lähden menemään.

Vaeltelen nykyään tsombina mahdollisimman paljon syrjäseuduilla missä todennäköisimmin ei törmää yhtään kehenkään. Olen oppinut vihaamaan kaikkea, kaikkia sekä itseäni. Olen oppinut sen faktan että paska tuuri jaetaan tietyille ihmisille- jokapäiväisenä ryöppyinä syntymästä asti. Lekurit sanoivat mulle että mulle ei ehkä oo ikinä kehittyny jotain sitä tiettyä sisäistä ääntä/valoa/pilkettä tai jotain, mikä auttaisi tsemppaamaan ja jaksamaan. Joku veikkasi useamman vuoden anhedoniasta johtunutta muutosta aivoissa, ettei ne enää pystyisi käsittelemään eri tunteita-aleksitymiaa? Oli miten oli niin muhun on pienestä asti kasvanut se käsitys/tieto että jotkut vaan saa ne paskimmat kortit eikä siitä oikein enää pyristellä irti. Ainut mitä voi tehdä on tempasta plugit seinästä ja heittää lusikan nurkkaan. Tää on paska maa paskalla planeetalla täynnä mätiä kusipäitä. Aamen

Tehän oikein ruokkimalla ruokitte omia huonoja tuntemuksianne !!!
Jos ei muuta v i i t s i tai ä l y ä ajatella kuin "kaikki on paskaa" niin paskassa saa sitten rämpiäkin !

Samoin ajatuksin : Ryhdistäytykää.
Lopettakaa valittaminen.
Tehkää jotain elämänne eteen.
Valitus ei vie sitä eteenpäin.
Itsesäälissä rypeminen ei myöskään teitä paranna.
Ette ole vauvoja enää vaan aikuistuvia tai aikuisia ihmisiä.
Tehkää huomenna vaikka kolmen kilometrin kävelylenkki aluksi, jonka aikana voi alkaa edes varovaisesti miettiä tulevaisuuden mahdollisuuksia ! Siinä nousee kunto ja ajatus kirkastuu !
Sama uusitaan niin kauan, että päässä alkaa kulkea jotain järjen hiventäkin !

Mainitsin jo aikaisemmin että käyn juoksemassa, urheilen ja liikun todella paljon. Ruokin masennustani? Eli ratkaisu olisi siis vaan olla miettimättä näitä ja lakaista kaikki maton alle?

Eihän siellä aivoissa ole tilaa minkään muun ajattelemiselle, kun jauhaa jatkuvasti vaan päässään "kaikki on paskaa, haluan kuolla" !
Lopettakaa se jauhaminen niin jää tilaa muillekin, rakentaville ajatuksille !

Loppuuko se ikinä, kysyit! Kyllä se loppuu, usko pois!

Olen itse käynyt läpi vaikean masennuksen ja muistan miten vaikea oli uskoa, että jonain päivänä se helvetti voisi olla ohi. Niin kuitenkin kävi! Löysin Raamatusta lohduttavan lauseen, jossa kerrottiin miten kaikella on oma aikansa, myös itkulla, naurulla, surulla ja ilolla. Sain siitä niin paljon voimia, että jaksoi kapinoimatta kärsiä masennusaikani ja luotin siihen, että jonain päivänä koittaa uusi aika, se parempi aika, kuten sitten kävikin. Nyt jälkeen päin ajattelen sen olleen kasvunkausi, josta opin paljon, niin tuskallista kuin se olikin.

Voimia kaikille masentuneille ja toivonsa menettäneille. Muistakaa rakastaa itseänne, olette todella sen arvoisia. Vaikka olettekin masentuneita, muistakaa, että olette juuri yhtä arvokkaita, kuin muutkin ihmiset.

--- RAKKAUDELLA ---

Onhan taas prkl vastauksia ja ohjeita: mene lenkille, ajattele muuta, lopeta ruikutus jne, eipä olekaan tullut tässä omassa pikku ahdistuneessa/masentuneessa mielessä nuo konstit mieleenkään! On taas ollut niin vaikeaa ja olen kyllä täysin samaa mieltä tuossa jonkun aiemman kirjoittaneen kanssa, että kyllä ne taitaa vaan kortit jakaa syntymässä ja se on sitten paska säkä ketkä meistä ne huonoimmat saa! En tiedä, oon taas tämän päivän miettinyt, että kovin on vähissä syyt miksi enää täällä olen... kun vain uskaltaisin ratkaisuni tehdä! Olen yrittänyt apua käydä hakemassa, sitäkin kovin huonosti tahtoo saada, sanottiin vaan että ota tätä lääkettä, ehkä se siitä ajan kanssa helpottaa? Kai se parempi/keskustelu ym apukin on tarkoitettu paremmille ihmisille?
Oon toivonut että tulisin uskoon, oon toivonut ihmeitä ja vaikka mitä! Mikään ei auta, päivä päivältä vaan synkemmäksi muuttuu! Vielä vuosi sitten kaikki oli ihan hyvin, olin ihan tavallinen normaali, keski-ikäisyyden kynnyksellä oleva perheellinen henkilö. Nyt olen tälläinen ihmisraunio, toki perhe edelleen, säälin heitä, joutuvat kärsimään rinnallani! Tosin en oikeastaan jaksa heitäkään, se on kamalaa! Sekava kirjoitus, sekava kirjoittaja... toivoa en näe, en minkäänlaista, enkä olisi ikipäivänä uskonut että elämä voi mennä tälläiseksi! Vaikka yhtä taistelua minun elämäni on ollut aina, mutta että tämä on loppuhuipennus...! Ei tätä jaksa...

Jos pääsen isoäidin ikään.. Enää reilu nelkyt vuotta.. Jos kestän isä ikään, enää kolkyt vuotta.. Jos jaksan äidin ikään, vajaa kokyt.. Äidinkin pitää jaksaa viekä miltei 20 vuotta.
Olen melko varma, että minä kulun loppuun, kuihdun pois ennen vanhempiani.

Jättikö sun äijä sut jonkun Ludmilan takia vai mikä on niin h----tin kamalaa ?
Tuollainen banaali nyyhkiminen, että on saanut niin elämältä niin "huonot kortit", siihen voi yhtyä heti miljoona muutakin suomalaista ! Yhtä sattumanvaraiset kortit jaetaan jokaiselle, niillä on opittava pelaamaan. Vaihtoehtoja ei ole.
Harvalle tulee heti jaossa "elämän valttikortit".
Mikä tekee juuri sinun kohtalosi niin kamalaksi ?
Kerroit alussa että olet oman "vankilas" tehnyt.
Sahaa ne kalterit sitten poikki ja lähde !
Ellet hoida vakavasti sairasta lähiomaista tai jotain vastaavaa, niin vakavaa, jonka takia et voi tilannettasi muuttaa. Vai oletko itse kuolemansairas ?
Itsensä mitätöiminen, marttyyrius on aika…hmh…. lapsellista, kirjoitat: "….kai keskustelu on tarkoitettu paremmille ihmisille" ja muutakin marttyyrijuttua: "….olen tällainen ihmisraunio, perheeni tässä, säälin heitä, joutuvat kärsimään rinnallani". Ei jumankikka ! Mun äiti oli just tollanen marttyyri.
Alkaa tuntua että haluat olla marttyyrinä omassa tilassasi, jolla huudat: katsokaa kuinka kärsin !
Mikä sulla oikeasti on ?!

Tämmöstä tämä nyt vaan on.
Köyhää ja kurjaa.
Minä katon tämä loppuun asti.

Alkaa jo tämä merkityksettömyys huvittamaan.

Eletään vaan vaikka piruuttaan.

Yritän muistaa ja uskaltaa moikata, kun näen/tunnistan sielunkuppanin.

Tavallaan ymmärrän näitä, jotka neuvovat lopettamaan liian märehtimisen. Joissakin kommenteissa näkyy nimittäin juuri se, että on muka mietiskelty asioita, ja on päädytty niissä johonkin päättymättömään olotilaan. Olen itse masentunut, mutta tiedän kuitenkin sen, että maailma on peritaatteessa täysin avoin, ja täynnä mahdollisuuksia. Ne eivät miettimällä poistu, pahene tai muutu. Ne täytyy vain nähdä. Alkuun jaetut kortit voi saada jaettua myös uusiksi, mutta meikäläinen melankolia ei tahdo vain tätä ihan helpolla uskoa. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä tajuta tämä tosiasia.

Hyvin monet ovat huolissaan rahasta. Tai oikeastaan siitä kun sitä ei ole. Koska olen itsekin tilanteen kokenut, ymmärrän täysin sellaisia henkilöitä, joilla ei ole edes päivittäiseen elämiseen vaadittavia varoja. Sellainen pistää oikeasti vituttamaan ja se masentaa aivan varmasti pidemmän päälle. Ja tämä onkin jo isompi yhteiskunnallinen ongelma. Siksi siitä ns. syrjäytymisestä puhutaan niin paljon. Oikeasti mitään syrjäytymistä ei ole olemassakaan, mutta syrjäyttämistä tapahtuu koko ajan. Miten syrjäytetty ja vailla varoja oleva masennuksesta vakavasti kärsivä työtön voisi nousta omille jaloilleen ilman todellisia toimenpiteitä? Ei mitenkään. Saas nähdä kuinka tämä uusi kasvukausi auttaa heitä. Pahaa pelkään, että tuotot menevät entistä harvempien liiveihin.

Ja jos joku luulee, että niiden jehovien kanssa juttelu on yhtä kuin alemmuuskompleksi, niin kannattaa tarkastaa näkökantansa. Olen jutellut jehovien kanssa, eikä ongelmia ole tullut, koska keskustelut menevät oman tahtoni mukaisesti. He lopettavat luonasi pomppaamisen heti kun huomaavat, ettei pelkkä raamatun sanan julistaminen riitä kenellekään. Hekin tietävät sen, että näin asia on. Pelkkää raamattua lukemalla kukaan ei ole selvinnyt elämässään eteenpäin, mutta siinä kirjassa on hyviä viisauksia ja jopa ennustuksia. Eli niitä tekstejä täytyy osata tulkita. Sen taitaja pääsee elämässään varmasti jopa eteen päin.

uskoo tuohon paskanpuhumiseen ???

Elämän tarkoitus. Eiköhän kaikki kiteydy siihen. Suurin osa jostain suurempaan kykenevistä masentuneista lienee päätyy miettimään tätä vastauksetonta asiaa. Ne, jotka eivät päässeet siihen asti..noh... evoluutiokin tarjoaa aina välillä kujia, joiden sisältö loppuu ennenmmin tai myöhemmin. Anyway, kumpaan kastiin kuulutkaan, neuvoisin silti vielä katsomaan. Ihmettelemään tätä suurta paskaa, jota ohjaavat mitä kummallisemmat lait ja säädökset, ja siivittävät trendit ja ihanteet. Huomata se, miten naurettavaa koko länsimaisen yhteiskunnan elo on, ja toisaalta ymmärtää miten epäreilua on globaali eriarvoisuus. Kun olet tätä viisaampi, ymmärrät että elämälläsi on tarkoitus: korjata jotain. Itsekkyys oman elämän päättämisestä on säälittävintä paskaa. Tee jotain, millä on merkitystä. Sen jälkeen voit harkita uudelleen, päätätkö elämäsi. Ainakin jotain hyvää tehneenä.

En tunne muuta kuin pimeyttä. Vaikka kuinka yrittäisi ajatella muuta. Se on sama kuin yrittäisin kuvitella itsensä toiseksi olennoksi. Kuinka joku voisi selvitä elämässä joka on muuttunut henkilökohtaisekai helvetiksi?

pelkkää pimeyttä, sitä se on. kumpa kaikki vaan loppuisi.

Pistää vituttamaan nää "tsemppaa"-viestit täällä. Kaikkea tässä elämässä ei voi todellakaan valita. Mä en valinnut aggressiivista, väkivaltaista vanhempaa, joka tuhosi mut jo lapsena. En valinnut tulla koulukiusatuksi, koska olin kiltti ja heikompi kuin muut. Olen kaikesta huolimatta kouluttautunut johonkin ammattiin, ollut töissä mahdollisimman pitkään, mutten ole voinut valita sitä, että tämä sosiaalisten tilanteiden pelko on vaan pahentunut vuosi vuodelta ja lopulta tehnyt toimintakyvyttömäksi. Ja kyllä, olen ollut terapiassa, olen ollut eri lääkityksillä, olen meditoinut, tsempannut, olen matkustanut. Vuosien yksinäisyyden ja vakavan masennuksen ym. jälkeen olen samaa mieltä teidän joidenkin kanssa: huonoille korteille ei aina voi mitään. Saatte syyttää pelkuriksi, jos teen itsemurhan, mutta te, jotka niin teette, ette tiedä mitään todellisesta tuskasta ja kärsimyksestä. Loputtomasti kukaan ei jaksa tsempata.

Vois sitä kerran elämässään mennä hoitoonkin, jos ei muu auta.

Mä en edes halua enää mitään hoitoa, tätä ihmisrauniota ei voi korjata.