Olen jossain-projekti

Voiskos ajatella että tämä vanhus oli yksinäinen, ei ollut muita kelle jutella vaikka tytär olikin paljon tekemisissä?

Muistisairas on yksinäinen, omissa maailmoissaan elävä, kunhan sairaus tarpeeksi pitkälle etenee. On paljon helpompaa kaikille, kun ajoissa kuolee. Ei muistisairaan elämä ole elämää enää, kun ei sitä elämäksi tiedä!

Kieltämättä minulle tuli sama mieleen tuota ohjelmaa katsoessa, että tytär ei varmaan tiennyt mitä äidiltään voi odottaa ja että äitinsä ei voinut sille mitään että ei osannut toimia annettujen ohjeiden mukaisesti. Joissain kohdin heidän kahden välinen vuorovaikutus tuntui ahdistavalta katsoa ja säälitti se mummo kun hän anteeksi pyyteli sitä kun ei muista eikä tee niin kuin on ohjattu vaikka oikeasti sairautensa vuoksi ei enää kykene toimimaan. Ei hän sitä ilkeyttään tehnyt. Jospa jatkossa omaishoitajat saavat ohjausta hoidettavansa hoitoon, tieto sairaudesta yms.

Jännä ettei tällä vanhuksella ollut kotihoitoa, hänhän kuitenkin oli säännöllisesti vuorohoitojaksolla laitoksessa? Ja ateriapalvelu olisi ollut ehdoton. Vaikka ilmeisesti tyttären tarkoitus tässä oli se että äitinsä toimintakyky säilyisi paremmin jos hän joutuisi toimimaan itsenäisesti. Kuitenkin tuossa sairauden vaiheessa aiheuttaa vanhukselle lähinnä ahdistusta kun vaaditaan ja itse kokee ettei selviydy. Ei tunnista edes tytärtään.

Eihän koko ohjelmassa käsitelty kotihoitoa, että oliko vai ei!

KAMALAAKO kirjoitti:

Eihän koko ohjelmassa käsitelty kotihoitoa, että oliko vai ei!

No se kuitenkin käsiteltiin että äiti kävi jossain liikuntaryhmässä ja ohjeen mukaan tämän olisi myös pitänyt mennä sitten tyttären kotiin. Kotihoidosta ei mainittu sanaakaan. Noilla projektin sivuilla kuvataan äidin ja tyttären palaveri, jossa tytär luettelee mitä äidin pitää milloinkin tehdä. Jos olisi ollut kotihoito, siitä olisi varmaankin tuossa kohti mainittu. Vuorohoitojaksoakin käsiteltiin varsin ohuesti. Kolkko huone, jossa valokuvat seinillä ja mumma ei tiennyt missä on ja jääkö yöksi vai ei.

Alustuksessa sanottiin että
"Yhdessä he yrittävät keksiä ratkaisuja yhä oudommaksi muuttuvan arjen hallitsemiseksi"

Tuli vaan mieleen etä oliko tästä vanhuksesta enää miettijäksi ja ratkaisujen keksijäksi. Jotenkin sellainen ontto olo jäi.

siilenä kirjoitti:

No se kuitenkin käsiteltiin että äiti kävi jossain liikuntaryhmässä ja ohjeen mukaan tämän olisi myös pitänyt mennä sitten tyttären kotiin. Kotihoidosta ei mainittu sanaakaan. Noilla projektin sivuilla kuvataan äidin ja tyttären palaveri, jossa tytär luettelee mitä äidin pitää milloinkin tehdä. Jos olisi ollut kotihoito, siitä olisi varmaankin tuossa kohti mainittu. Vuorohoitojaksoakin käsiteltiin varsin ohuesti. Kolkko huone, jossa valokuvat seinillä ja mumma ei tiennyt missä on ja jääkö yöksi vai ei.

Alustuksessa sanottiin että
"Yhdessä he yrittävät keksiä ratkaisuja yhä oudommaksi muuttuvan arjen hallitsemiseksi"

Tuli vaan mieleen etä oliko tästä vanhuksesta enää miettijäksi ja ratkaisujen keksijäksi. Jotenkin sellainen ontto olo jäi.

Lue lisää

Mua kans ahdisti se tapa miten tytär hoiti tilanteet. Hänen äitinsä ei ymmärtänyt mistä puhuttiin, eihän muistisairas pysty enää asioita muistamaan ja tekemään niinkuin on sovittu. Sekin järkytti, ett tytär kuvitteli äitinsä pystyvän huolehtimaan itsenäisesti jääkaappinsa sisällöstä ja laittamaan vanhentuneita ruokia pois, eihän vanhus enää edes tiennyt mikä päivä on menossa. En tiedä eikö tytär ymmärtänyt ettei äitinsä pystynyt enää mitään kalenteria seuraamaan tai ymmärtämään lukemaansa. Mummoa varmaan ahdisti niiden ohjelappujen määräkin, joka paikassa joku lappu muistuttamassa mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Mitenköhän arki sujuu sitten, kun vanhus ei kykene puhelinta käyttämään, eikä ymmärrä vastata siihen. Ehkä kaikilla omaisilla ei ole tajua siitä millainen sairaus alzheimer on ja mihin kaikkeen se vaikuttaa. Kuinkahan monesti tuo vanhus on jo lähtenyt kotoaan omille teilleen ilman puhelinta.

Ahdistiseurata kirjoitti:

Mua kans ahdisti se tapa miten tytär hoiti tilanteet. Hänen äitinsä ei ymmärtänyt mistä puhuttiin, eihän muistisairas pysty enää asioita muistamaan ja tekemään niinkuin on sovittu. Sekin järkytti, ett tytär kuvitteli äitinsä pystyvän huolehtimaan itsenäisesti jääkaappinsa sisällöstä ja laittamaan vanhentuneita ruokia pois, eihän vanhus enää edes tiennyt mikä päivä on menossa. En tiedä eikö tytär ymmärtänyt ettei äitinsä pystynyt enää mitään kalenteria seuraamaan tai ymmärtämään lukemaansa. Mummoa varmaan ahdisti niiden ohjelappujen määräkin, joka paikassa joku lappu muistuttamassa mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Mitenköhän arki sujuu sitten, kun vanhus ei kykene puhelinta käyttämään, eikä ymmärrä vastata siihen. Ehkä kaikilla omaisilla ei ole tajua siitä millainen sairaus alzheimer on ja mihin kaikkeen se vaikuttaa. Kuinkahan monesti tuo vanhus on jo lähtenyt kotoaan omille teilleen ilman puhelinta.

Lue lisää

On varmaan monelle vaikea käsittää se että muistisairaalle tulee usein hahmotushäiriö. Siis vaikka osaa lukea, mutta ei ymmärrä lukemaansa. Saatikka osata toimia sen mukaisesti. Varsinkin ajan hahmottaminen on monelle todella vaikeaa.

siilenä kirjoitti:

On varmaan monelle vaikea käsittää se että muistisairaalle tulee usein hahmotushäiriö. Siis vaikka osaa lukea, mutta ei ymmärrä lukemaansa. Saatikka osata toimia sen mukaisesti. Varsinkin ajan hahmottaminen on monelle todella vaikeaa.

Lue lisää

Tuon ajan hahmottaminen on muistisairaalle vaikeaa. Mun isä saattaa yölläkin soitella tuttujensa numeroihin, eikä hyödytä sanoa ettei öisin saa soitella, olenkin kertonut hänen tutuille tuosta sairaudesta. Alzheimersairas kadottaa aika piankin ajantajun, ei ymmärrä ett yöllä pitäisi nukkua. Ja kaiken lisäks kun harhat pukkaa päälle, saattaa pitää totena harhojaan, pitää monesti selitellä ettei esim.unessa nähdyt asiat ole todellisia tai ett jotkut asiat ovat tapahtuneet jo kymmeniä vuosia sitten. Välillä meinaa hermostua, kun omaiseni sanoo ja puhuu samasta asiasta kymmeniä kertoja päivän aikana. Liikkuminenkin menee alzheimersairaalla jossain vaiheessa huonommaksi ja kyky liikkua häviää sairauden edettyä ja vaippoja pitää ottaa käyttöön,kun pidätyskyky katoaa sairauden etenemisen myötä ja sairauden edetessä myös syömisessä pitää avustaa eli on lusikalla syötettävä ja pitää huolehtia myös ett juo vettä tarpeeksi päivän aikana ettei elimistö pääse kuivumaan jne... Sairaus vaikeuttaa myös ruuan nielemistä eli riski sairastua keuhkokuumeeseen kasvaa. Eli alzheimer ei vie pelkästään muistia vaan vaikuttaa koko kropan toimintaan ja sitä ei kaikki omaiset ymmärrä.

Ahdistiseurata kirjoitti:

Tuon ajan hahmottaminen on muistisairaalle vaikeaa. Mun isä saattaa yölläkin soitella tuttujensa numeroihin, eikä hyödytä sanoa ettei öisin saa soitella, olenkin kertonut hänen tutuille tuosta sairaudesta. Alzheimersairas kadottaa aika piankin ajantajun, ei ymmärrä ett yöllä pitäisi nukkua. Ja kaiken lisäks kun harhat pukkaa päälle, saattaa pitää totena harhojaan, pitää monesti selitellä ettei esim.unessa nähdyt asiat ole todellisia tai ett jotkut asiat ovat tapahtuneet jo kymmeniä vuosia sitten. Välillä meinaa hermostua, kun omaiseni sanoo ja puhuu samasta asiasta kymmeniä kertoja päivän aikana. Liikkuminenkin menee alzheimersairaalla jossain vaiheessa huonommaksi ja kyky liikkua häviää sairauden edettyä ja vaippoja pitää ottaa käyttöön,kun pidätyskyky katoaa sairauden etenemisen myötä ja sairauden edetessä myös syömisessä pitää avustaa eli on lusikalla syötettävä ja pitää huolehtia myös ett juo vettä tarpeeksi päivän aikana ettei elimistö pääse kuivumaan jne... Sairaus vaikeuttaa myös ruuan nielemistä eli riski sairastua keuhkokuumeeseen kasvaa. Eli alzheimer ei vie pelkästään muistia vaan vaikuttaa koko kropan toimintaan ja sitä ei kaikki omaiset ymmärrä.

Lue lisää

Aivan.
Nyt kun muistisairaitakin aletaan entistä enemmän hoitaa kotona ja entistä pitempäänkin, mielestäni omaishoitajat ja ylipäätään samassa taloudessa asuvat tarvitsevat ehdottomasti enemmän tukea, omia terveystarkastuksia ja tietoa hoidettavansa sairaudesta ja sen tilasta.
Jos muistisairaan hoitaja tai puoliso ei tiedä että muistisairas ei toimi tahallaan tai ilkeyttään kuten toimii, voi syntyä jopa vaaratilanteita.

"Entistä enemmän hoitaa kotona!" Ihan mielenkiintoista, kun ei kaikista kuitenkaan ole hoitajiksi, eikä varsinkaan yötäpäivää touhuavan ihmistä muistuttavan olennon kanssa. Yhteiskunnalta ei niin paljon tukea saa, että se jaksamiseen auttaa ja sukulaiset ja ystävät karttavat tehokkaasti, jos apua tarvitsisi. Ei kannata moiseen hommaan edes alkaa, kun ei välttämättä tajua, kuinka sitovaa puuhaa hoitaminen voi pahimmillaan olla. Ilmottaa jo heti alkuun, ettei sitten hoida!

KAMALAAKO kirjoitti:

"Entistä enemmän hoitaa kotona!" Ihan mielenkiintoista, kun ei kaikista kuitenkaan ole hoitajiksi, eikä varsinkaan yötäpäivää touhuavan ihmistä muistuttavan olennon kanssa. Yhteiskunnalta ei niin paljon tukea saa, että se jaksamiseen auttaa ja sukulaiset ja ystävät karttavat tehokkaasti, jos apua tarvitsisi. Ei kannata moiseen hommaan edes alkaa, kun ei välttämättä tajua, kuinka sitovaa puuhaa hoitaminen voi pahimmillaan olla. Ilmottaa jo heti alkuun, ettei sitten hoida!

Lue lisää

No eipä taideta kysyä haluatko vai et. Huomaamattasi kohta olet muistisairaan kanssa asuva. Ja tiedätkö, paljon muistisairaita asuu myös yksin kotona. Kotihoito käy muutaman kerran päivässä, ateriapalvelut ja muistirannekkeet. Omaiset mahdollisuuksiensa mukaan. Saathan toki hankkia yksityiseltä hoivakotipaikan, mutta se vaatii sen että on rahaa millä maksaa.

siilenä kirjoitti:

No eipä taideta kysyä haluatko vai et. Huomaamattasi kohta olet muistisairaan kanssa asuva. Ja tiedätkö, paljon muistisairaita asuu myös yksin kotona. Kotihoito käy muutaman kerran päivässä, ateriapalvelut ja muistirannekkeet. Omaiset mahdollisuuksiensa mukaan. Saathan toki hankkia yksityiseltä hoivakotipaikan, mutta se vaatii sen että on rahaa millä maksaa.

Lue lisää

Mulla molemmat vanhemmat sairastavat Alzheimeria. Ensimmäisellä kerralla en ollut virallinen omaishoitaja, mutt ei toinen pystynyt missään vaiheessa huolehtimaan sairastuneesta, joten mä toimin hoitajana ja asioiden järjestäjänä. Toisella todettiin muistisairaus heti sen perään, kun ensimmäinen oli hoivakotiin päässyt. Hänen omaishoitajakseen jouduin melkein pakosta ryhtymään, olis ollut aivan mahdotonta yrittää käydä töissä ja huolehtia hänestä. Hänellä sairaus aiheutti kuvitelmaa, ett hän on tosi sairas eli piti ravata terveyskeskuksessa, päivystyksessä ja välillä soittaa ambulanssia, kun ei ymmärtänyt ettei hänellä ole muuta vaivaa kuin tuo sairaus. Osan tuosta raivopäisestä käyttäytymisestä aiheutti käytössä ollut muistilaastari. Kun laastarin käyttö lopetettiin, niin ei ole enää ollut niin raivopäisen kuin aiemmin. Ensimmäisellä oli ollut laastari myös käytössä ja hän myös raivosi, ei nukkunut ja oli harhainen ja hänelle piti ottaa rauhoittava lääke käyttöön,joka rauhoitti käyttäymisen. Enhän mä onneton tajunnut edes, ett muistilaastari vois tuollaista aiheuttaa, nyt vasta jälkeenpäin, kun toista olen hoitanut, ymmärsin ettei ne muistilaastarit olleet hyväksi hänelle. Mistäpä omaishoitaja vois lääkkeiden sivuvaikutuksista mitään tietää, tuonkin takia olis hyvä olla kotihoito apuna ettei omaishoitajan tarvitsisi yksin olla vastuussa lääkehoidosta. Ei kotihoitoa ole meille missään vaiheessa edes tarjottu tai kun olen apua pyytänyt palveluohjauspuolelta, niin ei ole ollut mitään saumaa kotihoitoa saada, koska hoidettava pystyy omin avuin liikkumaan ja syömään. On mulle annettu jo ymmärtää sekin etten apua saa sittenkään vaikka nykyinen hoidettava menis niin huonoon kuntoon ettei omin avuin pysty nousemaan ylös enää vaan mun pitäis yksin nostella 90kg painavaa hoidettavaani. Ja jos väsymyksen takia lopettaisin omaishoitajuuden, niin kaupungin puolelta ei hoidettavalle kotihoitoa heru avuksi vaan jättävät heitteille. Ei meidän kotikaupungissa arvosteta omaishoitajia, sen olen näiden n.7 vuoden aikana oppinut. Tosi vaikea saada hoidettavaa edes hoivakotiin nykyään tässä kaupungissa. Jos rahaa olis ollut niin enhän mä olis kaupungin palveluohjausyksikköön edes yhteyttä ottanut missään vaiheessa vaan ostanut kaiken avun kummallekin yksityisiltä palveluntuottajilta ja ostanut hoivakotipaikatkin yksityisiltä. Meidän kotikaupunki on ajanut alas vanhustenhoidon ja lopettanut hoivakotipaikkojakin, mieluummin täällä satsataan rakennusfirmojen tukemiseen ja rakennetaan joku jäähalli ja maanalainen parkkihalli kuin panostetaan vanhusten hyvään hoitoon. Kotihoitoonkaan ei olla valmiita lisäämään lisää hoitajia vaan ajetaan hoitajat loppuun lisäämällä käyntipaikkojen määrää entisestään. Koko maassa on sama meininki eli vanhukset ei ole minkään arvoisia tälle yhteiskunnalle vaan ylimääräinen kuluerä.,

Eihän sitä kukaan kysy, mutta kieltäytyä voi! Yksinään voivat asua ihan rauhassa, vaikka se eläinrääkkäystä muistuttaakin. Kestämätön tilanne teki niin tai näin, niin siksikin kannattaa kipata muistamaton jonkun laitoksen ovesta sisään. Ei kannata turhaan mistään apua anella, vaan kylmästi toimia.

Omaishoitajatoistamiseen kirjoitti:

Mulla molemmat vanhemmat sairastavat Alzheimeria. Ensimmäisellä kerralla en ollut virallinen omaishoitaja, mutt ei toinen pystynyt missään vaiheessa huolehtimaan sairastuneesta, joten mä toimin hoitajana ja asioiden järjestäjänä. Toisella todettiin muistisairaus heti sen perään, kun ensimmäinen oli hoivakotiin päässyt. Hänen omaishoitajakseen jouduin melkein pakosta ryhtymään, olis ollut aivan mahdotonta yrittää käydä töissä ja huolehtia hänestä. Hänellä sairaus aiheutti kuvitelmaa, ett hän on tosi sairas eli piti ravata terveyskeskuksessa, päivystyksessä ja välillä soittaa ambulanssia, kun ei ymmärtänyt ettei hänellä ole muuta vaivaa kuin tuo sairaus. Osan tuosta raivopäisestä käyttäytymisestä aiheutti käytössä ollut muistilaastari. Kun laastarin käyttö lopetettiin, niin ei ole enää ollut niin raivopäisen kuin aiemmin. Ensimmäisellä oli ollut laastari myös käytössä ja hän myös raivosi, ei nukkunut ja oli harhainen ja hänelle piti ottaa rauhoittava lääke käyttöön,joka rauhoitti käyttäymisen. Enhän mä onneton tajunnut edes, ett muistilaastari vois tuollaista aiheuttaa, nyt vasta jälkeenpäin, kun toista olen hoitanut, ymmärsin ettei ne muistilaastarit olleet hyväksi hänelle. Mistäpä omaishoitaja vois lääkkeiden sivuvaikutuksista mitään tietää, tuonkin takia olis hyvä olla kotihoito apuna ettei omaishoitajan tarvitsisi yksin olla vastuussa lääkehoidosta. Ei kotihoitoa ole meille missään vaiheessa edes tarjottu tai kun olen apua pyytänyt palveluohjauspuolelta, niin ei ole ollut mitään saumaa kotihoitoa saada, koska hoidettava pystyy omin avuin liikkumaan ja syömään. On mulle annettu jo ymmärtää sekin etten apua saa sittenkään vaikka nykyinen hoidettava menis niin huonoon kuntoon ettei omin avuin pysty nousemaan ylös enää vaan mun pitäis yksin nostella 90kg painavaa hoidettavaani. Ja jos väsymyksen takia lopettaisin omaishoitajuuden, niin kaupungin puolelta ei hoidettavalle kotihoitoa heru avuksi vaan jättävät heitteille. Ei meidän kotikaupungissa arvosteta omaishoitajia, sen olen näiden n.7 vuoden aikana oppinut. Tosi vaikea saada hoidettavaa edes hoivakotiin nykyään tässä kaupungissa. Jos rahaa olis ollut niin enhän mä olis kaupungin palveluohjausyksikköön edes yhteyttä ottanut missään vaiheessa vaan ostanut kaiken avun kummallekin yksityisiltä palveluntuottajilta ja ostanut hoivakotipaikatkin yksityisiltä. Meidän kotikaupunki on ajanut alas vanhustenhoidon ja lopettanut hoivakotipaikkojakin, mieluummin täällä satsataan rakennusfirmojen tukemiseen ja rakennetaan joku jäähalli ja maanalainen parkkihalli kuin panostetaan vanhusten hyvään hoitoon. Kotihoitoonkaan ei olla valmiita lisäämään lisää hoitajia vaan ajetaan hoitajat loppuun lisäämällä käyntipaikkojen määrää entisestään. Koko maassa on sama meininki eli vanhukset ei ole minkään arvoisia tälle yhteiskunnalle vaan ylimääräinen kuluerä.,

Lue lisää

Omaishoitajat säästävät kunnille silkkaa rahaa. Omaishoitajuus on raskastakin, tosin riippuu hoidettavasta. Heitä on eri tasoisia. Kotihoidon saannin kriteereitä on tiukennettu. Siivoaminen ja ruoanlaitto ei enää aikoihin ole kuulunut kotihoidon tehtäviin. Kotihoitajien käynnin tarvetta katsellaan entistä kriittisemmin. Laitospaikkoja puretaan, kotihoitoa ainakin luvataan lisätä.

Kuitenkaan en usko että " jos väsymyksen takia lopettaisin omaishoitajuuden, niin kaupungin puolelta ei hoidettavalle kotihoitoa heru avuksi vaan jättävät heitteille".

KAMALAAKO kirjoitti:

Eihän sitä kukaan kysy, mutta kieltäytyä voi! Yksinään voivat asua ihan rauhassa, vaikka se eläinrääkkäystä muistuttaakin. Kestämätön tilanne teki niin tai näin, niin siksikin kannattaa kipata muistamaton jonkun laitoksen ovesta sisään. Ei kannata turhaan mistään apua anella, vaan kylmästi toimia.

Lue lisää

Harva kuitenkin kieltää muistisairasta puolisoaan esimerkiksi asumasta kotona tai kuten asian ilmaisit "kippaa jonkun laitoksen ovesta sisään". Harva on niin julma että tekee sen läheiselleen. Laitosten ovista voi kipata mutta palveluntarpeen arvioinnin jälkeen hänet voidaan edelleen kotiuttaa jos katsotaan että kotiavun turvin pärjää kotona.

Julma ja julma! Jos itse suostuu olemaan julma itselleen yhteiskunnan säästötarkoituksessa, niin turha valittaa ja toisia syyttää, kun ei auteta. Parempi olla vain julma ja kieltäytyä alusta asti.

KAMALAAKO kirjoitti:

Julma ja julma! Jos itse suostuu olemaan julma itselleen yhteiskunnan säästötarkoituksessa, niin turha valittaa ja toisia syyttää, kun ei auteta. Parempi olla vain julma ja kieltäytyä alusta asti.

Lue lisää

Mä olen läheiselleni sanonut, ett jos sairastun muistisairauteen, niin mut voi kipata johonkin hoitopaikkaan ja paeta paikalta. Mulla ei itsellä ole perhettä, joten joutuisin olemaan kotosalla ja saattaisin lähteä omille teilleni etsimään mennyttä maailmaa ja paleltua vaikka metsään yhteiskunnan hyvässä hoidossa.

siilenä kirjoitti:

Omaishoitajat säästävät kunnille silkkaa rahaa. Omaishoitajuus on raskastakin, tosin riippuu hoidettavasta. Heitä on eri tasoisia. Kotihoidon saannin kriteereitä on tiukennettu. Siivoaminen ja ruoanlaitto ei enää aikoihin ole kuulunut kotihoidon tehtäviin. Kotihoitajien käynnin tarvetta katsellaan entistä kriittisemmin. Laitospaikkoja puretaan, kotihoitoa ainakin luvataan lisätä.

Kuitenkaan en usko että " jos väsymyksen takia lopettaisin omaishoitajuuden, niin kaupungin puolelta ei hoidettavalle kotihoitoa heru avuksi vaan jättävät heitteille".

Lue lisää

Mä kysyin yhdeltä palveluohjaajalta tuota, kun hän oli arviointikäynnillä meillä kotona. Ett jos lopetan, saako hoidettavani kotihoitoa avuksi, niin kyseinen henkilö ei edes vastannut mulle, joten päättelin ettei apua heru. Voi olla, ett tuo henkilö oli vaihtamassa paikkaa jo tuolloin ja siks ei viitsinyt vastata mulle.
Hän oli siirtynyt muualle, kun soitin hänelle hoidettavani asiaa hoitaessa, mulle asti vaan kukaan ei ole viitsinyt ilmoittaa ett asuinalueen palveluohjaaja oli vaihtunut. Se on muuten outoa etteivät kertaakaan ole ilmoittaneet mulle,omaishoitajalle, palveluohjaajan vaihtumisesta. Nyt on jo neljäs ohjaaja menossa, kun nykyiselle soitin toissa vuonna hän ei edes tiennyt ett meidän asuinalue kuuluu hänen vastuualueeseen ja se kyllä kuului hänen äänestään ettei ollut asiasta mielissään. Mutt en mä monesti viitsi arvon palveluohjaajia vaivata vaan silloin kun on aivan pakko. Melkein odotan jo, ett on taas eri henkilö jolle homma kuuluu :D. Ainoa, joka ei vaihdu, olen minä

KAMALAAKO kirjoitti:

Julma ja julma! Jos itse suostuu olemaan julma itselleen yhteiskunnan säästötarkoituksessa, niin turha valittaa ja toisia syyttää, kun ei auteta. Parempi olla vain julma ja kieltäytyä alusta asti.

Lue lisää

Eli mikä olisi sinun ratkaisusi jos esimerkiksi 50-60 vuoden avioliiton jälkeen huomaisit olevasi omaishoitaja? Kippaisitko laitoksen ovesta? Vai koittaisiko sovulla löytää kaikkia osapuolia tyydyttävän ratkaisun?

Mieluumminhoitokotiin kirjoitti:

Mä olen läheiselleni sanonut, ett jos sairastun muistisairauteen, niin mut voi kipata johonkin hoitopaikkaan ja paeta paikalta. Mulla ei itsellä ole perhettä, joten joutuisin olemaan kotosalla ja saattaisin lähteä omille teilleni etsimään mennyttä maailmaa ja paleltua vaikka metsään yhteiskunnan hyvässä hoidossa.

Lue lisää

Kunnilla on tietty protokolla minkä mukaan laitospaikka-arvioita tehdään. Laitoksen ovesta sisään kippaaminen ei takaa laitospaikkaa. Voit olla jo samana päivänä takaisin kotona jos niin hakitaan, kotiavun turvin, omaisten hylkäämänä. Joten en kippaisi.

Omaishoitajatoistamiseen kirjoitti:

Mä kysyin yhdeltä palveluohjaajalta tuota, kun hän oli arviointikäynnillä meillä kotona. Ett jos lopetan, saako hoidettavani kotihoitoa avuksi, niin kyseinen henkilö ei edes vastannut mulle, joten päättelin ettei apua heru. Voi olla, ett tuo henkilö oli vaihtamassa paikkaa jo tuolloin ja siks ei viitsinyt vastata mulle.
Hän oli siirtynyt muualle, kun soitin hänelle hoidettavani asiaa hoitaessa, mulle asti vaan kukaan ei ole viitsinyt ilmoittaa ett asuinalueen palveluohjaaja oli vaihtunut. Se on muuten outoa etteivät kertaakaan ole ilmoittaneet mulle,omaishoitajalle, palveluohjaajan vaihtumisesta. Nyt on jo neljäs ohjaaja menossa, kun nykyiselle soitin toissa vuonna hän ei edes tiennyt ett meidän asuinalue kuuluu hänen vastuualueeseen ja se kyllä kuului hänen äänestään ettei ollut asiasta mielissään. Mutt en mä monesti viitsi arvon palveluohjaajia vaivata vaan silloin kun on aivan pakko. Melkein odotan jo, ett on taas eri henkilö jolle homma kuuluu :D. Ainoa, joka ei vaihdu, olen minä

Lue lisää

No nuo työpaikat eivät liene niitä kaikkein halutuimpia ja henkilökunta vaihtuu tiuhaan kuten sosiaalipuolellakin. En usko että ketään tieten tahtoen heitteille jätetään.

Ruusuinen kuva kaikenkaikkiaan! Kippaisin laitoksen ovesta sisään kaikissa tapauksissa. Kokemuksesta tiedän, ettei kaikista ole hoitajiksi ja tiedän, ettei välttämättä mitkään "kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu" toimi. Täytyy olla vaan julma kaikissa tilanteissa. Kyllä se siitä sitten tasoittuu!

Liian paljon olen nähnyt tapauksia, joissa tilanne on käynyt kaikille kestämättömäksi, kun on kuviteltu, että homman pystyy hoitamaan. Toki on hyviä ja toimivia ratkaisuja, johon kaikki ovat tyytyväisiä. Niitä on vain niin harvoja. Itse en edes lähde kokeilemaan!

KAMALAAKO kirjoitti:

Ruusuinen kuva kaikenkaikkiaan! Kippaisin laitoksen ovesta sisään kaikissa tapauksissa. Kokemuksesta tiedän, ettei kaikista ole hoitajiksi ja tiedän, ettei välttämättä mitkään "kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu" toimi. Täytyy olla vaan julma kaikissa tilanteissa. Kyllä se siitä sitten tasoittuu!

Liian paljon olen nähnyt tapauksia, joissa tilanne on käynyt kaikille kestämättömäksi, kun on kuviteltu, että homman pystyy hoitamaan. Toki on hyviä ja toimivia ratkaisuja, johon kaikki ovat tyytyväisiä. Niitä on vain niin harvoja. Itse en edes lähde kokeilemaan!

Lue lisää

Onko sinulla sellainen käsitys että hoitajat päättävät ketä laitoksiin otetaan?
Nöyryyttävästi kohtelisit omaa läheistäsi "kippaamalla". Mutta kukin tyylillään.

Höpöhöpö! Turha sitten on muistisairaan hoidosta valittaa, jos ei ajoissa toimi! Onko se sitten vähemmän "nöyryyttävää"?

KAMALAAKO kirjoitti:

Höpöhöpö! Turha sitten on muistisairaan hoidosta valittaa, jos ei ajoissa toimi! Onko se sitten vähemmän "nöyryyttävää"?

Toimia voi fiksustikin, ei laitokseen "kippaamalla" kuin jätekuorman.

Omaishoitajatoistamiseen kirjoitti:

Mulla molemmat vanhemmat sairastavat Alzheimeria. Ensimmäisellä kerralla en ollut virallinen omaishoitaja, mutt ei toinen pystynyt missään vaiheessa huolehtimaan sairastuneesta, joten mä toimin hoitajana ja asioiden järjestäjänä. Toisella todettiin muistisairaus heti sen perään, kun ensimmäinen oli hoivakotiin päässyt. Hänen omaishoitajakseen jouduin melkein pakosta ryhtymään, olis ollut aivan mahdotonta yrittää käydä töissä ja huolehtia hänestä. Hänellä sairaus aiheutti kuvitelmaa, ett hän on tosi sairas eli piti ravata terveyskeskuksessa, päivystyksessä ja välillä soittaa ambulanssia, kun ei ymmärtänyt ettei hänellä ole muuta vaivaa kuin tuo sairaus. Osan tuosta raivopäisestä käyttäytymisestä aiheutti käytössä ollut muistilaastari. Kun laastarin käyttö lopetettiin, niin ei ole enää ollut niin raivopäisen kuin aiemmin. Ensimmäisellä oli ollut laastari myös käytössä ja hän myös raivosi, ei nukkunut ja oli harhainen ja hänelle piti ottaa rauhoittava lääke käyttöön,joka rauhoitti käyttäymisen. Enhän mä onneton tajunnut edes, ett muistilaastari vois tuollaista aiheuttaa, nyt vasta jälkeenpäin, kun toista olen hoitanut, ymmärsin ettei ne muistilaastarit olleet hyväksi hänelle. Mistäpä omaishoitaja vois lääkkeiden sivuvaikutuksista mitään tietää, tuonkin takia olis hyvä olla kotihoito apuna ettei omaishoitajan tarvitsisi yksin olla vastuussa lääkehoidosta. Ei kotihoitoa ole meille missään vaiheessa edes tarjottu tai kun olen apua pyytänyt palveluohjauspuolelta, niin ei ole ollut mitään saumaa kotihoitoa saada, koska hoidettava pystyy omin avuin liikkumaan ja syömään. On mulle annettu jo ymmärtää sekin etten apua saa sittenkään vaikka nykyinen hoidettava menis niin huonoon kuntoon ettei omin avuin pysty nousemaan ylös enää vaan mun pitäis yksin nostella 90kg painavaa hoidettavaani. Ja jos väsymyksen takia lopettaisin omaishoitajuuden, niin kaupungin puolelta ei hoidettavalle kotihoitoa heru avuksi vaan jättävät heitteille. Ei meidän kotikaupungissa arvosteta omaishoitajia, sen olen näiden n.7 vuoden aikana oppinut. Tosi vaikea saada hoidettavaa edes hoivakotiin nykyään tässä kaupungissa. Jos rahaa olis ollut niin enhän mä olis kaupungin palveluohjausyksikköön edes yhteyttä ottanut missään vaiheessa vaan ostanut kaiken avun kummallekin yksityisiltä palveluntuottajilta ja ostanut hoivakotipaikatkin yksityisiltä. Meidän kotikaupunki on ajanut alas vanhustenhoidon ja lopettanut hoivakotipaikkojakin, mieluummin täällä satsataan rakennusfirmojen tukemiseen ja rakennetaan joku jäähalli ja maanalainen parkkihalli kuin panostetaan vanhusten hyvään hoitoon. Kotihoitoonkaan ei olla valmiita lisäämään lisää hoitajia vaan ajetaan hoitajat loppuun lisäämällä käyntipaikkojen määrää entisestään. Koko maassa on sama meininki eli vanhukset ei ole minkään arvoisia tälle yhteiskunnalle vaan ylimääräinen kuluerä.,

Lue lisää

Valitettava tilanne, että meidän terveydenhoitohenkilökunta ei ymmärrä, eikä edes muistisairaiden hoivalaitoksissa ymmärretä lääkeaineista johtuvaa asukkaan raivoavaa käyttäytymistä. Jo yksikin lääke voi saada vanhuksen hillittömän raivon valtaan, puhumattakaan erilaisista lääkeyhdistelmistä, jotka usein dramaattisesti vaikuttavat myös aisteihin näkö, kuulo, tunto jne. Lääkeaineiden vaikutus varsinkin vanhuksella kestää tavattoman pitkään, vaikka ne päätettäisiin poistaakin. Edes muistisairauksiin erikoistuneella henkilökunnalla ei näyttäisi olevan kykyä, voimia, eikä varsinkaan rohkeutta puuttua lääkeaineiden vakaviinkaan haittavaikutuksiin. Niinpä muistisairaan vanhuksen raivoisa käytös peitetään entistä vahvemmilla keskushermostoon vaikuttavilla lääkeaineilla, joiden vaikutus ennemmin tai myöhemmin väistämättä käy tälle kohtalokkaaksi.

Koska lääkeaineiden haittavaikutuksia ja niiden pitkäkestoisuutta ei haluta myöntää, raivoisan käytöksen syyksi nimetään se helpoin tapa eli muistisairaus, Alzheimer. Myös lasten narkolepsiassa raivoisan käytöksen syyksi on ollut helpompi nimetä narkolepsia kuin rokotteet.

Ongelmien todellisista syistä meillä ei kyetä keskustelemaan. Niinpä muistisairaudet kuten raivoaminenkin näyttäytyvät yhä useammin myös nuoremman väestönosan keskuudessa. Ikävä kyllä tämän ikävän viestin tuoja helposti joutuu koko terveydenhoitohenkilökunnan silmätikuksi.

Lääkkeistä vieroittaminen hoivalaitoksissa onnistuu paremmin puheissa kuin käytännössä. Ei ole tietoa, ei taitoa eikä varsinkaan henkistä vahvuutta lähteä toteuttamaan sellaista, mikä koulutukseen ei sisälly. Lääkevieroitus ei tule olemaan niitä helpoimpia tapoja toteuttaa hoidollista kutsumustaan, joten eiköhän olisi jo aika kouluttautua tällekin alalle. Onhan meillä jo muistisairauksiin erikoistuneita hoitajiakin, vaikka lääkkeitä ei vieläkään ole osattu yhdistää muistiongelmiin. Itsestään selvää lienee, että lääkkeistä vieroittaminen vaatii omat tähän toimintaan erikoistuneet hoitolaitoksensa.

Lääkkeiden kustannuksia mietittäessä olisi hyvä pohtia jo ennalta niiden vieroitusongelmaakin. Millaista raivoa tuo ammattikunnan keskuudessa herättäisi ja millä keinoin ongelmaa päätettäisiin lääkitä, voisi kiinnostaa ulkopuolisiakin.

Lääkeaineraivo kirjoitti:

Valitettava tilanne, että meidän terveydenhoitohenkilökunta ei ymmärrä, eikä edes muistisairaiden hoivalaitoksissa ymmärretä lääkeaineista johtuvaa asukkaan raivoavaa käyttäytymistä. Jo yksikin lääke voi saada vanhuksen hillittömän raivon valtaan, puhumattakaan erilaisista lääkeyhdistelmistä, jotka usein dramaattisesti vaikuttavat myös aisteihin näkö, kuulo, tunto jne. Lääkeaineiden vaikutus varsinkin vanhuksella kestää tavattoman pitkään, vaikka ne päätettäisiin poistaakin. Edes muistisairauksiin erikoistuneella henkilökunnalla ei näyttäisi olevan kykyä, voimia, eikä varsinkaan rohkeutta puuttua lääkeaineiden vakaviinkaan haittavaikutuksiin. Niinpä muistisairaan vanhuksen raivoisa käytös peitetään entistä vahvemmilla keskushermostoon vaikuttavilla lääkeaineilla, joiden vaikutus ennemmin tai myöhemmin väistämättä käy tälle kohtalokkaaksi.

Koska lääkeaineiden haittavaikutuksia ja niiden pitkäkestoisuutta ei haluta myöntää, raivoisan käytöksen syyksi nimetään se helpoin tapa eli muistisairaus, Alzheimer. Myös lasten narkolepsiassa raivoisan käytöksen syyksi on ollut helpompi nimetä narkolepsia kuin rokotteet.

Ongelmien todellisista syistä meillä ei kyetä keskustelemaan. Niinpä muistisairaudet kuten raivoaminenkin näyttäytyvät yhä useammin myös nuoremman väestönosan keskuudessa. Ikävä kyllä tämän ikävän viestin tuoja helposti joutuu koko terveydenhoitohenkilökunnan silmätikuksi.

Lääkkeistä vieroittaminen hoivalaitoksissa onnistuu paremmin puheissa kuin käytännössä. Ei ole tietoa, ei taitoa eikä varsinkaan henkistä vahvuutta lähteä toteuttamaan sellaista, mikä koulutukseen ei sisälly. Lääkevieroitus ei tule olemaan niitä helpoimpia tapoja toteuttaa hoidollista kutsumustaan, joten eiköhän olisi jo aika kouluttautua tällekin alalle. Onhan meillä jo muistisairauksiin erikoistuneita hoitajiakin, vaikka lääkkeitä ei vieläkään ole osattu yhdistää muistiongelmiin. Itsestään selvää lienee, että lääkkeistä vieroittaminen vaatii omat tähän toimintaan erikoistuneet hoitolaitoksensa.

Lääkkeiden kustannuksia mietittäessä olisi hyvä pohtia jo ennalta niiden vieroitusongelmaakin. Millaista raivoa tuo ammattikunnan keskuudessa herättäisi ja millä keinoin ongelmaa päätettäisiin lääkitä, voisi kiinnostaa ulkopuolisiakin.

Lue lisää

Minä olen aina luullut että lääkkeiden määräämisestä, lopettamisesta ja vieroittamisesta vastaa lääkäri. Hoitohenkilökunta on vain toteuttava porras.

siilenä kirjoitti:

Minä olen aina luullut että lääkkeiden määräämisestä, lopettamisesta ja vieroittamisesta vastaa lääkäri. Hoitohenkilökunta on vain toteuttava porras.

Hoitolaitoksessa hoitajien velvollisuus on kertoa lääkeainehaitoista lääkärille. Paitsi että näin ei juuri koskaan tapahdu. Kun omaiset hämmästelevät tällaista välinpitämättömyyttä, hoitajat pahoittelevat ja kertovat olevansa ikävässä välikädessä. Jos he pelkäisivät omaisia, he raportoisivat lääkärille. Mitä luulisit ketä tai keitä he pelkäävät, kun totuutta ei voi kertoa. Mikä on tämä ikävä välikäsi, kertomisen estäjä. Ettei vanhuksen esim näkö-, kuulo-, tunto jne aisteissa havaittuja muutoksia voi kertoa eteenpäin. Eivätkö nuo kuulu hoitohenkilökunnan tarkkailtaviin asioihin ja ole nimenomaan hoitajien vastuulla. Eihän kiireinen lääkäri suinkaan ole siellä jatkuvasti havainnoimassa. Myös neurologisen puolen muutokset liikuntakykyyn, puheeseen ym. vaativat tarkkaa sairaan- ja lähihoitajien, fysio- ja toimintaterapeuttien havaintokykyä. Myös askarteluohjaajien työ on hyvin merkityksellistä. Toivon mukaan lääkäri, jos palautetta nyt onnistuu saamaan, osaa arvostaa sellaista. Lääkäri on hyvin riippuvainen siitä, mitä hoitohenkilökunta hänelle kertoo vai kertooko yhtään mitään.

Jos joku yrittää kammeta vastuusta vähättelemällä asemaansa, hänet on parasta palauttaa maan pinnalle. Hoitotyö on mitä suurimmassa määrin yhteistyötä, eikä kukaan vanhusta hoitava voi siirtää vastuutaan toiselle sillä perusteella, että pelkää kohdata sitä. Jos lääkärille ei rohjeta kertoa lääkehaitoista, alanvaihtoa on syytä harkita. Eikä vain potilaan tähden, vaan myös hoitajan itsensä tähden.

Omaiset kertovat milloin lääkärin, milloin hoitajien kiukutteluista, kun he tiedustelevat vanhuksen lääkkeisiin liittyvistä ongelmista. Usein omaisetkin pelkäävät ja vastusta kohdatessaan lopettavat kyselynsä lyhyeen, vaikka varsin hyvin tietävät, milloin ja miten heidän omaisensa käytös muuttui lisätyn lääkkeen myötä.

Paljon täytyy tapahtua ennen kuin ihmiset alkavat suvaita toisiaan niin että pelot poistuvat ja rohjetaan muuttaa jo vuosikymmeniksi pinttyneitä tapoja ja käytäntöjä. Terveydenhoito on tavattoman hidaskäänteinen, joten jos muutosta halutaan, se on syytä aloittaa nyt.

Lääkeaineita ja niiden yhdistelmiä on niin paljon, ettei kukaan lääkäri varmuudella voi kehuskella tietävänsä, kuinka haittojen ilmetessä niistä päästäisiin eroon. Vasta käytäntö osoittaa kenen kohdalla tulokset ovat mahdollisia. Lääkeainevieroituksessa mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. Toki lääkkeille ja niiden yhdistelmillekin on omat vasta-aineensa, kunhan joku vain kertoisi, mitä ne mahtaisivat olla. Tavallisempaa kuitenkin lienee, ettei tiedetä ja päädytään lääkkeiden joko asteettaiseen tai jopa kertaluontoiseen alasajoon toivoen kehon näin puhdistuvan ja mielenkin kirkastuvan. Luonnonlääkkeiden käyttöön harvemmin saa lääkäriltä lupaa, joten tämäntyyppinen puhdistuminen tapahtunee enemmänkin omin päin.

Eipä ole minun kohdalleni tullut lääkevaikutusten raportoinnin pelko lääkäreille.

Se lääkkeiden käyttö on mielenkiintoinen systeemi. Ei varmaan kukaan tiedä, mihin se oikein perustuu.

Vaikuttavuuden seuranta kuuluu kaikille, mutta milläs seuraat, kun lekurit vaihtuu viikottain ja pillerit siinä mukana. On muotilääkkeet aina kulloisenkin muodin mukaan. Yhteenaikaan kaikilla oli kerran kuussa annettava ns. "luulääke" luita vahvistamaan. Nyt on muotia vagifem, jota joka värkkiin tungetaan, vaikka käyttöohjeessa on alle 65vuotiaille jne. Lista on loputon. Toiset lekurit määräävät samoja lääkkeitä jokaiselle, että apteekissakin naureskellaan ja sanotaan, että lääke on loppu ennen kun uutta tulee.

Missä välissä siinä vaikuttavuutta seurataan?

Valitettavasti hoitoalalla pelätään paljon ja kun voimattomuutta puuttua asioihin koetaan, tilalle tulee miellyttämisen tarve, mikä tietenkään ei johda ongelmatilanteiden selvittämiseen vaan niiden vaikeutumiseen. Tämän jälkeen sitten koetaan syyllisyyttä, mikä taas johtaa hoitajan yhä pahempaan kierteeseen.

Nimimerkki Kamalaako osuit todella naulan kantaan. Muistisairauksissa on tullut havaittua, että vanhuksen lääkkeet saattavat muuttua kertaheitolla, kun uusi lääkäri tavarantoimittajineen astuu kuvaan. Kyllä siinä hetki jos toinenkin ehtii kulua ennen kuin vanhuksen elimistö tuollaisesta shokista toipuu, jos ylipäänsä toipuu. Säikähtäneet omaiset yrittävät miellyttää lääkäriä parhaansa mukaan ja vaivihkaa ehdottaa, josko entiseen olisi paluuta, johon lääkäri usein toteaa, että jatketaan vain näillä uusilla, kun joka tapauksessa edustanevat myös uudempaa tieteellistä kehitystä.

Nuo "luulääkkeet" lienevät yhtenä niistä ongelmallisimmista. Farmaseutit varoittivat noista jo aikapäiviä ennen kuin lääkärit osasivat niihin edes mitenkään reagoida. Terveydenhoidossa tulisikin tarkoin kuunnella eri työntekijälähteitä ja ottaa vakavasti näiden huomiot. Meillä on tapana puhua puolihuolimattomasti lääkkeiden sivuvaikutuksista silloinkin kun ne osoittautuvat kuolettaviksi.

Tunnetaanko lääkkeiden todellista vaikutustapaa? Verenpainelääkkeitäkin on pilvin pimein. Se että verenpaine saadaan laskemaan ei suinkaan todista, että kaikki olisi hyvin. Seuraava kysymys kuuluukin, millä keinoin ja minkä kustannuksella verenpainetta lasketaan. Tuo kustannus näyttäytyy sitten pikku hiljaa, kun tietyt elintoiminnot ko lääkkeen myötä alkavat oireilla ja myös ne ajan oloon vaativat korjausta. Näin uudella lääkkeellä korjataan entisen haittoja tai muodikkaammin sivuvaikutuksia. Koska lääke ei ole korjannut tilannetta, eikä saanut elimistöä tasapainoon, sitä ei ole voinut jättää pois, vaan päinvastoin tämä on aikaansaanut lisälääkinnän tarpeen. Jossain vaiheessa joku rohkea lääkäri ei enää piittaakaan kollegoidensa loukatuista tunteista ja ryhtyy poistamaan kemikaaleja potilaastaan, vaikka tuohon saakka ko lääkkeet muiden asiantuntijoiden mukaan olivat olleet potilaalle tuiki tarpeellisia, eikä niitä ollut asetettu kyseenalaisiksi saatikka potilaan terveyttä vaarantaviksi.

Meillä on valtaisa lääkkeellinen ongelmakenttä, joka odottaa ratkaisuaan. Tätä riskikenttää ei myöskään vesijohtolaitos katso hyvällä. Hanavettä juovat saavat nauttia paljon muutakin kuin vettä. Totuus johtaa syyllisyydentuntoon. Siksiköhän sen näkemistä ja tajuamista niin kovasti vältellään.

Tuo on ikävä tapaus eikä noin saisi mennä. Kuitenkin on paljon hyviä ja onnistuneitakin tarinoita, mutta niistähän ei kirjoitelle lehdissä.