Psykopaattiäitidilemma

Ma meinasin yks paiva purskahtaa nauruun kun psykopaattini selitti mita kaikkea aika kauheeta ja epatavallista ja jossain maarin laajamittaistakin elamassamme on tapahtunut ja sitten sano hassulla aanella:
"Ja tahan on mennyt koko elama !!!"

Yks mita mun psykopaatti teki mun koko elaman ajan.
Jos mun piti kertoa ulkopuolisille jotain mun elamassa tapahtunutta,
niin han kayttayty usein noissa tilanteissa jotenkin niin, etta se johdatteli muita ihmisia olemaan ottamatta vakasti mun puhetta. Ihmiset varmaan ajatteli, etta jos mun puhe olis vakavasti otettavaa, aiti kayttytyisi toisin. Mutta ei mun aiti koskaan mun puheita epatosiksi vaittanyt noille toisillekaan. Ja sitten aina kaksistaan mun psykopaatti sano mulle jotenkin nain: "Kato nyt mimmosia ne muut ihmiset on, ei he mitaan ymmarra mistaan !"
Ja ma aina ihmettelin: "No miks aiti et sano suoraan niille ihmisille kuinka asia on, kun he kuitenkin yleensa aina uskoo sua paremmin ku mua ?"
Han joko ei vastannu mitaan tai sano ettei ehdi tai jaksa tai etta se olis turhaa tms. Ja mina: "Sanoisit nyt kun ma uskon, etta ihan silla se asia selviais niille muillekin ja suurin osa vaikeuksista katoais !"
Ei han viittiny. Ei han jaksa niista niin ymmartamattömista muista ihmisista multa kuullakaan,
Ehka sanoo: "Eiks se riita etta ite tiedat ?"

ps. Tai siis etta mina ja mun psykopaatti itse tiedetaan.
Ja sit kun ma puhun totta, niin mun psykopaatti tietaa etta se on totta ja se on hanelle kai hupaisaa katsella sita kun ihmiset ei usko ja kuvittelee ihan hassuja.
Mulla alko jo nuorena tää: "Eihan kukaan usko, kun yhdelle ja samalle ihmiselle tapahtuu niin paljo kaikkea outoa." Paitsi "onneksi" edes mun psykopaatti uskoo ja tietaa mun puhuvan totta kun han on itse nahnyt lähes kaiken saman. koska han seurasi mua lahes kaikkialle.
Ma lopulta jo hyvaksyinkin sen omasta halusta, koska niin outoja tapahtui, etta tarvitsin ikaankuin todistajan tapahtumille.
Entäs nyt kun vuosikymmenia on kulunut ja sita outoa kerrottavaa on kertynyt valtavia maaria ?

On hirveää joutua vielä huolehtimaan itsekin ikääntyneenä vanhasta psykopaattiäidistään, joka vihaa sinua ja on pilannut koko elämäsi.
Se on kuin pistäisi päänsä giljotiiniin, joka kerran kun häntä tapaa.
Se tappaa vähitellen auttajan. Ja tuo itsetuhoisia ajatuksia mieleen.
Elämä ei ole enää minkään arvoista, henkisesti tuhottuna.

Totta.

Mun psykopaatti varmaan sinnittelee yksin hyvin vanhaksi ilman kenenkaan apua, eika minusta tule hoitajaa. Se ehkä mulla on helpotus etten kelpaa osottamaan välittamista vanhempiani kohtaan joten minusta ei tule hoitajaa.

Minäkään en kelpaa mihinkään, en ole minkään arvoinen, mutta apua tarvittaessa psyopaattiäitini komentaa rääkkyen minua apuun. Hän "sopivasti" unohtaa siksi aikaa vihansa minua kohtaan, kun apua tarvitsee.
Ja olettaa, että minä nöyrästi tulen taas sinne "giljotiinille". Jos en tule, hän huutaa "Minähän olen sanonut, että sinä olet h i r v e ä ja k e l v o t o n ihminen, joka on pilannut m i n u n elämäni !!!"
Hirveässä ahdistuskohtauksessa on taas lähdettä giljotiinille, ja sen jälkeen oma psyyke on ihan hajalla - jos on saanut sitä vähän kootuksi.

Totta. Juuri noin se on, juuri noin psykopaattiaiti tekee.
Mutta...
kun sen tietaa, niin
mun mielesta tulee ajatella etta siita henkisesta kärsimyksestä voi selvitä
ja ilmankin psykiatriaa...

Ensin on kenties lopettettava ajattelemasta vanhempaa henkisesti vanhempana.
Niin mun psykopaattikin neuvoi itse.
Ei siita selviakaan jos luonnottomasti pitaytyy normiajattelussa vaikka tilanne ei ole normi.
Han onkin mun noita-akka, semmonen ilkeansorttinen,
niin luonnollisestikin hänellä on ilkeät mielessä,
ei enaa niin jattimaista ristiriitaa ajatuksen ja konkretian valilla...

Mun psykopaatti sanoo mulle vahan ilkikurisella äänellä:
"Noh nyt kun sa tan tiedat (lahes viisikymppisena), niin sahan voitkin jatkaa sun elamaasi siita (oivalluksesta).

toihan on jarkyttavaa, mutta niin se on tehtava...

Ma luin jo lapsena mun psykopaatille Kahlil Gibrania...
siella sanottiin : "Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne.
He ovat Elämän kaipuun tyttäriä ja poikia.
He tulevat kauttanne, mutta eivät teistä itsestänne.
Ja vaikka he asuvat luonanne, eivät he sittenkään kuulu teille..."

Ymmarran sinua,
mutta olen silti eri henkilö ja joiltain osin eri linjoilla.
Melko pitkalle koen samoin.
Mutta mun motto on aina ollut:
Kun faktat tietaa voi ainakin yrittaa kayttaa harmaita aivosolujaan.
Niin kauan on epatoivoista kun faktat kielletaan, koska silloin asiat vain pahenee, eika niille voi mitaan...

No näinhan se on etta omasta tahdosta riippumaton hermosto on kauhussa ja shokissa.
Ja pakko yrittaa koko ajan tahdonalaisella hermostolla asialle jotain,

No mä aina sanoinkin nuorena aikuisena kun multa kysyttiin kuka ma olen: Nothing

Mulle on sanottu noin muuallakin... Ja lähes tulkoon joka paikassa käyttäydytty sen mukaan. Kuulemma joku tyyppi ei uskaltanut mennä kauppaan, kun se pelkäsi ettei ovet aukea, koska hän ei kokenut olevansa olemassa. Vähän noin meni mun lapsuus ja nuoruus tärkeimmiltä osin. Olin minä joillekin olemassa. Aika yksiulotteisesti.

niinpä
ma yritin vuosikymmenia selittaa heille etta asiat menee aivan pieleen heidan toimintatavoillaan niinkuin menivatkin heille itselleenkin, mutta ei he halua sita muuttaa edelleenkaan.

Tuo oli hyva artikkeli. Juurikin asiaa.
Mielenkiintoista tuo etta arvioidaan jopa 10 prosentilla ihmisista olevan niin paljon psykopaatin psykopaatin, etta siita on haittaa, vaikka sitten 1 prosentilla varsinainen psykopatia.
Eli ilmiö ei todellakaan ole kovin harvinainen edes,

(Ja mullekin on kokonaisuudessaan tapahtunu jotain paljon hirveempaa kuin mita voin edes yrittaa kertoa.)

poiuytresdfg kirjoitti:

(Ja mullekin on kokonaisuudessaan tapahtunu jotain paljon hirveempaa kuin mita voin edes yrittaa kertoa.)

Samoin. Ei kestä kertoa kaikkea. Ei voi. Ei pidäkään. Ei itsekään tajua kaikkea tapahtunutta voiko se olla totta vai painajaisuni. Valitettavasti se on todellinen painajaisuni.
Sen voi kuvitella ja uskoa vain toinen samaa kokenut.
Keinot on vähän erilalaiset psykopaateilla, mutta tähtää samaan.

Joo

Ainakin tosi ailahtelvainen, toihan aiheuttaa lapsessa suurta epävarmuutta, kun ei voi luottaa koskaan, mistä tänään tuulee, välittääkö äiti vai ei. Tapahtuuko tuota kenties ihan tarkoituksella lapsen henkiseksi rääkkäämiseksi ?
Tuollainen käytös raunioittaa lapsen itsetunnon.

Mulla on samansuuntainen kokemus.
Pahuus voitti ja ma olin enaa halvaantunu puolikuollu zombi joka ei tunnistanu itteaan.
Vaikka en ihan samoista syista kuin sinulla,
Mutta en ole antanu periks. ei anneta periks. ..
ei edes haamuna, ei koskaan...

Vaikka tilanne vaikuttaa silta etta pahuus on voittanut, ei se valttamatta ole...

Siinahan se. vielakin viiskymppisena vaikea puolustautua. Nyt vasta vaikea onkin.
Yritan koko ajan liikutella harmaita aivosolujani keksiäkseni jotain uutta milla estaa se vaikutus...

poiuytdfg kirjoitti:

Siinahan se. vielakin viiskymppisena vaikea puolustautua. Nyt vasta vaikea onkin.
Yritan koko ajan liikutella harmaita aivosolujani keksiäkseni jotain uutta milla estaa se vaikutus...

Lue lisää

Ei sitä pysty kokonaan estämään millään. Olisi pitänyt alusta alkaen tajuta, että henkilö on psykopaatti. Mutta vanhempiaan pitää kunnioittaa. Ei saa kyseenalaistaa eikä moittia.
Joutuu ansaan, satimeen. Myöhemmin ei pääse kiemurtelemaan irti. Sairaus iskee päähän, kun ei kestä julmuutta omalta läheiseltään, jolta odottaa turvaa ja tukea ja ystävällisyyttä - jopa äidillisyyttä.
Ei saanut edes asiallisuutta.

No niinpa juurikin. Pitkalti noin koen minakin.
Tassa piti viela riutua langan laihaksi ihmisten kanssa kiistellen asiasta, vaikka tajusin jo nelisin vuotta sitten henkilön psykopaatiksi, Nyt oon niin laiha etta ihan havettaa.