Nyt en jaksa enää

Nyt tuntuu siltä, että tuli viimeinenkin pisara. Etten enää jaksa elää. Olen itkenyt ja itkenyt eikä itkulle tunnu tulevan loppua. Itkeminen ei tunnu auttavan yhtään.

Käsittelen avioeroa, ero tuli miehen aloitteesta täysin puskien takaa. Mies ei enää rakastanut minua. Nyt ollaan oltu kohta 2kk eri osoitteissa. Olimme uusperhe ja kaipaan sitä valtavasti. Kaipaan bonuslapsia, vanhaa kotia, koiria ja etenkin miestä. Muuton myötä tyttäreni (edellisestä liitosta) muutti kanssani isosta omakotitalosta pieneen kolmioon. Olemme vähitellen kotiutuneet ja nyt tyttäreni pääsi hakemaansa kouluun pääkaupunkiseudulle ja muuttaa isälleen. Joudun etsimään pienemmän asunnon ja muuttamaan taas.

Minulla on vaikea masennus, olen ollut jo vuosia kuntoutusrahalla. Lisäksi kärsin pahoista ahdistuskohtauksista ja unettomuudesta. Olen jaksanut elää tyttäreni takia, sillä tiedän hänen tarvitsevan minua ja nyt tuntuu siltä, että kun tytär muuttaa pian pois niin miten jaksan elää? Miten jaksan huolehtia itsestäni? Syödä, liikkua, keksiä tekemistä? Täällä ei ole ketään, ei ystäviä eikä sukulaisia. Olen todella ylpeä tyttärestäni ja samalla äärimmäisen surullinen, että hän lähtee pois. Tiedän, että isänsä huolehtii hänestä hyvin ja tytär odottaa koulua todella innoissaan. Minä mietin vain, miten saisin tämän itkun loppumaan ja olisiko kuolema helpotus? Syön masennuslääkkeitä ison kourallisen, mutta tuntuu, ettei niistä ole mitään helpotusta. Olen alkanut syömään taas rauhoittavia mutta nekään eivät auta. Tytär lohduttaa "äiti, sä pärjäät kyllä ja mä tulen katsomaan sua joka toinen viikonloppu"...tuntuu, että sydämeni rikottiin avioeron myötä ja nyt rikotaan uudestaan, kun tytär muuttaa. Ensin menetin mieheni, uusperheeni ja nyt tyttäreni.

En tiedä enää, millä ihmeellä jaksan? Itken koko ajan, tätäkin kirjoittaessa. Tuntuu, ettei elämässä ole enää mitään elämisen arvoista jäljellä.

Onko joku ollut samassa tilanteessa?
Ilmianna
Jaa

7 Vastausta



Asiasta kannattaa puhua jonkun läheisen kanssa ja hakea masennukseen muutenkin apua jos elämä alkaa olemaan tuossa pisteessä. Ero ottaa tottakai kirpaisee jokaista ja oma apuni on tähän että kannattaa miettiä oliko parisuhde oikeasti enää hyvässä asemassa kummankin osapuolen kannalta. Itsekkin muistelin että ennen eroa suhde oli ruusuilla tanssimista vaikka aika päin vastaista.. Yritä saada itsesi ylös ja tekemään asioita mitkä saavat sinut iloiseksi. Mene kävelemään,katso elokuvia pahin asia on jos jäät omaan suruun rypemään siitä ei ole tie muuhun kuin alas. Pysy vahvana kyllä kaikki kääntyy vielä paremmaksi! (nimim. samojakokenut)
Ilmianna
Jaa
Kova paikka oli aikoinaan kun mies lähti toisen matkaa, sitten oli kiva miesystävä mutta hän koki olevansa vain ystävän roolissa kun taas itse olin rakastunut. Sitten mies löysi naisen joka vastasi myös hänen kaipuuseensa ja sanoi rehellisesti että nyt ystävyytemme, siis tapaaminen loppuu. Ei meillä mitään seksisuhdetta ollut.

Vielä samoihin aikoihin kuoli äiti. Minulla ei ole lapsia ja hyvin vähän sukulaisia. Oli aika jolloin koin olevani orpo maan päälle, mutta usko Jumalaan on ollut aina se viimeinen perusankkurini silloinkin kun ihmiset ovat jättäneet. Nyt on muutama ystävä ja iäkäs täti vielä elää ja näen joskus siskoanikin. Elämällä on jälleen tarkoitus ja olen ihan onnallinen.
Sinulla on suru ja eroahdistus. Kyllä se ajan myötä helpottaa ja uusia ihmisiä ja asioita tulee asteittain elämääsi. Ei kannata jättää kesken ja antaa periksi. Olet tyttärellesikin tärkeä ja ajallaan voit saada lapsenlapsia.
Ilmianna
Jaa
Minä olen samanlainen, kuin aloittaja. Olen lapseeni takertuva, vaikka hänellä on jo perhe ja omat lapset. Elän siitä, että hän soittaa minulle tai minä menen heidän luokseen. Joten aloittaja, iloitse lapsesi astuessa aikuisuuden kynnykselle. Anna hänelle turvallinen tunne, että äiti kyllä välittää hänestä. Se on erittäin arvokasta lapselle, vaikka olisi kuinka oma elämänsä. Tietoisuus omistaa vanhemmat on kantava voima monelle nuorelle. Aloittaja älä itke, vaan keskity tulevaan, lapsesi uuteen vaiheeseen. Siinä sulle elämän täyttymystä, kun kuljet hänen rinnallaan.

Ja tuohon erotilanteeseen sanon, että itsekin saman kokenut. Otin asian niin, että omaa tyhmyyttään mies erosi, enkä surkutellut itseäni. Elin normaalia elämää lastani ajatellen. Olin ajatuksella, ettei ollut minun vika, eikä silloin mikään surun aihe. Kului muutama vuosi, mies katui eroaan koko loppu elämänsä, mutta minä en ollut millänsäkään, kun en ollut mitään aiheuttanut.
Ilmianna
Jaa
Nythän on ihmisellä aikaa elää itselleen, mitä siinä marisemaan ja rutisemaan.
Tuohan kuin mainoksessa: Kun aika on........

Nokka kohti uusia seikkailuja, mitä elämä tuo tullessaan. Ylös, ulos ja lenkille..jne...
Ilmianna
Jaa
Onhan sinulla elämässä elämisen arvoista olemassa, tyttäresi !
Ei kannata niitä lääkkeitä ahmia niin kauheasti, ne vaan sekottaa mieltä. Paluu arkitodellisuuteen auttaisi toipumaan paremmin. Mitä jos kävisit juttelemassa terveyskeskuksessa psykiatrisen hoitajan kanssa muutamia kertoja ? 10 kerran satsi voisi auttaa alkuun ?
Ilmianna
Jaa
Muistele niitä hyviä aikoja joita oli. Kaikilla ei ole eikä tule olemaan parisuhdetta ikinä, syynä mielenterveysongelmat, traumat, pohjattoman huono itsetunto ym.. Joten olet saanut sentään jonkun aikaa nauttia mukavasta elämästä. Jotain positiivista siinäkin. Opiskele mukava ammatti ja etsi siitä itsellesi elämään sisältöä. Miksi liimaudut toisiin ihmisiin.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
1 VASTAUS:
Ei perheensä/lapsensa rakastaminen ole "liimautumista toisiin ihmisiin".
Se on kai ihan luonnollista ja sallittua ?
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti

Vastaa alkuperäiseen viestiin

Nyt en jaksa enää

Nyt tuntuu siltä, että tuli viimeinenkin pisara. Etten enää jaksa elää. Olen itkenyt ja itkenyt eikä itkulle tunnu tulevan loppua. Itkeminen ei tunnu auttavan yhtään.

Käsittelen avioeroa, ero tuli miehen aloitteesta täysin puskien takaa. Mies ei enää rakastanut minua. Nyt ollaan oltu kohta 2kk eri osoitteissa. Olimme uusperhe ja kaipaan sitä valtavasti. Kaipaan bonuslapsia, vanhaa kotia, koiria ja etenkin miestä. Muuton myötä tyttäreni (edellisestä liitosta) muutti kanssani isosta omakotitalosta pieneen kolmioon. Olemme vähitellen kotiutuneet ja nyt tyttäreni pääsi hakemaansa kouluun pääkaupunkiseudulle ja muuttaa isälleen. Joudun etsimään pienemmän asunnon ja muuttamaan taas.

Minulla on vaikea masennus, olen ollut jo vuosia kuntoutusrahalla. Lisäksi kärsin pahoista ahdistuskohtauksista ja unettomuudesta. Olen jaksanut elää tyttäreni takia, sillä tiedän hänen tarvitsevan minua ja nyt tuntuu siltä, että kun tytär muuttaa pian pois niin miten jaksan elää? Miten jaksan huolehtia itsestäni? Syödä, liikkua, keksiä tekemistä? Täällä ei ole ketään, ei ystäviä eikä sukulaisia. Olen todella ylpeä tyttärestäni ja samalla äärimmäisen surullinen, että hän lähtee pois. Tiedän, että isänsä huolehtii hänestä hyvin ja tytär odottaa koulua todella innoissaan. Minä mietin vain, miten saisin tämän itkun loppumaan ja olisiko kuolema helpotus? Syön masennuslääkkeitä ison kourallisen, mutta tuntuu, ettei niistä ole mitään helpotusta. Olen alkanut syömään taas rauhoittavia mutta nekään eivät auta. Tytär lohduttaa "äiti, sä pärjäät kyllä ja mä tulen katsomaan sua joka toinen viikonloppu"...tuntuu, että sydämeni rikottiin avioeron myötä ja nyt rikotaan uudestaan, kun tytär muuttaa. Ensin menetin mieheni, uusperheeni ja nyt tyttäreni.

En tiedä enää, millä ihmeellä jaksan? Itken koko ajan, tätäkin kirjoittaessa. Tuntuu, ettei elämässä ole enää mitään elämisen arvoista jäljellä.

Onko joku ollut samassa tilanteessa?

5000 merkkiä jäljellä

Peruuta