Nyt en jaksa enää

Asiasta kannattaa puhua jonkun läheisen kanssa ja hakea masennukseen muutenkin apua jos elämä alkaa olemaan tuossa pisteessä. Ero ottaa tottakai kirpaisee jokaista ja oma apuni on tähän että kannattaa miettiä oliko parisuhde oikeasti enää hyvässä asemassa kummankin osapuolen kannalta. Itsekkin muistelin että ennen eroa suhde oli ruusuilla tanssimista vaikka aika päin vastaista.. Yritä saada itsesi ylös ja tekemään asioita mitkä saavat sinut iloiseksi. Mene kävelemään,katso elokuvia pahin asia on jos jäät omaan suruun rypemään siitä ei ole tie muuhun kuin alas. Pysy vahvana kyllä kaikki kääntyy vielä paremmaksi! (nimim. samojakokenut)

Kova paikka oli aikoinaan kun mies lähti toisen matkaa, sitten oli kiva miesystävä mutta hän koki olevansa vain ystävän roolissa kun taas itse olin rakastunut. Sitten mies löysi naisen joka vastasi myös hänen kaipuuseensa ja sanoi rehellisesti että nyt ystävyytemme, siis tapaaminen loppuu. Ei meillä mitään seksisuhdetta ollut.

Vielä samoihin aikoihin kuoli äiti. Minulla ei ole lapsia ja hyvin vähän sukulaisia. Oli aika jolloin koin olevani orpo maan päälle, mutta usko Jumalaan on ollut aina se viimeinen perusankkurini silloinkin kun ihmiset ovat jättäneet. Nyt on muutama ystävä ja iäkäs täti vielä elää ja näen joskus siskoanikin. Elämällä on jälleen tarkoitus ja olen ihan onnallinen.
Sinulla on suru ja eroahdistus. Kyllä se ajan myötä helpottaa ja uusia ihmisiä ja asioita tulee asteittain elämääsi. Ei kannata jättää kesken ja antaa periksi. Olet tyttärellesikin tärkeä ja ajallaan voit saada lapsenlapsia.

Minä olen samanlainen, kuin aloittaja. Olen lapseeni takertuva, vaikka hänellä on jo perhe ja omat lapset. Elän siitä, että hän soittaa minulle tai minä menen heidän luokseen. Joten aloittaja, iloitse lapsesi astuessa aikuisuuden kynnykselle. Anna hänelle turvallinen tunne, että äiti kyllä välittää hänestä. Se on erittäin arvokasta lapselle, vaikka olisi kuinka oma elämänsä. Tietoisuus omistaa vanhemmat on kantava voima monelle nuorelle. Aloittaja älä itke, vaan keskity tulevaan, lapsesi uuteen vaiheeseen. Siinä sulle elämän täyttymystä, kun kuljet hänen rinnallaan.

Ja tuohon erotilanteeseen sanon, että itsekin saman kokenut. Otin asian niin, että omaa tyhmyyttään mies erosi, enkä surkutellut itseäni. Elin normaalia elämää lastani ajatellen. Olin ajatuksella, ettei ollut minun vika, eikä silloin mikään surun aihe. Kului muutama vuosi, mies katui eroaan koko loppu elämänsä, mutta minä en ollut millänsäkään, kun en ollut mitään aiheuttanut.

Nythän on ihmisellä aikaa elää itselleen, mitä siinä marisemaan ja rutisemaan.
Tuohan kuin mainoksessa: Kun aika on........

Nokka kohti uusia seikkailuja, mitä elämä tuo tullessaan. Ylös, ulos ja lenkille..jne...

Onhan sinulla elämässä elämisen arvoista olemassa, tyttäresi !
Ei kannata niitä lääkkeitä ahmia niin kauheasti, ne vaan sekottaa mieltä. Paluu arkitodellisuuteen auttaisi toipumaan paremmin. Mitä jos kävisit juttelemassa terveyskeskuksessa psykiatrisen hoitajan kanssa muutamia kertoja ? 10 kerran satsi voisi auttaa alkuun ?

Muistele niitä hyviä aikoja joita oli. Kaikilla ei ole eikä tule olemaan parisuhdetta ikinä, syynä mielenterveysongelmat, traumat, pohjattoman huono itsetunto ym.. Joten olet saanut sentään jonkun aikaa nauttia mukavasta elämästä. Jotain positiivista siinäkin. Opiskele mukava ammatti ja etsi siitä itsellesi elämään sisältöä. Miksi liimaudut toisiin ihmisiin.