Miten saada uusia ystäviä?

Itsekin olen opiskelija, mutta siihen yhteneväisyydet loppuvat. Olen mies ja uskovainen. Itse olen lähinnä saanut ystäväni uskonnollisista piireistä ja yliopistolta. Sinua ei oikein seurakunnan tilaisuudet kiinnosta ja olet nainen sekä perheellinen äiti. Vaikea tapaus minun elämänkokemuksen kannalta, mutta yrittäisin opiskelupaikasta löytää niitä ystäviä. Puhuisin myös puolisolleni ja kysyisin olisiko hänellä jotain neuvoa asiaan. Etsisin jonkun halvan harrastuksen, jossa voisi vaikka viikonloppuna tavata sopivasti ihmisiä. Ehkä sinulla olisi viikonloppuna aikana löytää jotain uutta?

Olen samassa tilanteessa oleva nainen. Miten saa yhteyttä? Voitko jättä meiliosoitteesi? Entä missäpäin asut?

Hei ap.

Joskus on vaikeaa löytää samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa ystävyys syvenee tuttavuudesta eteenpäin.
Joskus yhteisiä intressejä ei löydy, joskus elämäntilanteet tai välimatkat jarruttavat ihmissuhteen kehittymistä.
Itse ajattelen, että tärkeintä on olla sellaisisssa paikoissa avoimin mielin, joissa itse viihtyy. Olipa se taidenäyttely, konsertti, liikuntaharrastus tai mikä tahansa, se on jo omiaan jollain tavalla yhdistämään ihmisiä. On jotain yhteistä puhuttavaa ja mielenkiinnon kohdetta. Sen jälkeen, kun pääsee alkuun, on vain jollain tavalla pyrittävä ottamaan riski ja avattava itseään hieman enemmän kuin pinnallisten puheenaiheiden suhteen. Ja erityisesti kuunneltava toisia. Yleensä ihmiset tuntevat olonsa arvostetuksi, kun heiltä kysytään asioita. Kerrot puhuvasi kyllä esim. politiikasta, mutta voisitko kysyä toisilta heidän ajatuksiaan ja pyytää kertomaan lisää? Tai vaikka suosittelemaan esim luettavaksi jotain kirjaa tai neuvomaan mielipaikkaansa luonnon helmaan jne.
Toki myös itsestään täytyy olla valmis kertomaan ja antamaan.

Eräs tärkeä tapa monille löytää hyviä ihmissuhteita, on vapaaehtoistyö. Työskenteleminen itseään suuremman päämäärän eteen (oli se sitten vaikka ympäristötalkoot, eläinten hoito, vanhusten kaveri, mikä tahansa) yhdistää ihmisiä syvällisemmin.

Toivon sinulle elämääsi avointa mieltä eri tilanteissa ja kohtaamisia, joista voit päästä ystävyyden tasolle.

Merja, diakoni

Helppo sanoa että harrastusten parista. Toisille ystävyyden luominen on vaan helpompaa.
Itselle avioero ja muutto toiselle paikkakunnalle karsi ystävät ja tuttavat. Uusien hankkiminen on hankalaa. Töissä ja harrastuksissa tapaa ihmisiä mutta tuntuu että muilla on jo ystäviä eikä ne tarvitse lisää.

Samanlaisia ajatuksia. Olen äiti ja puoliso, minulla on useampi perheelinen sisarus. Ollaan uskonnollisia, on monenmonta vuotta osallistuttu vaikka minkäkaisiin tapahtumiin sen myötä. Käyn harrastuksissa, meillä on joitakin perhetuttuja. Kuljetan lapsia harrastuksissa joissa tapaan aikuisia, sekä lasten koulun kautta on monenlaista tapahtumaa joissa tavata aikuisia.

Olen tietyssä määrin erakkoluonne, tarvin omaa henkilökohtaista aikaa paljon, mutta löytyy myös sosiaalinen ihmisläheinen luonne ja ikuinen kaipuu olla ihmisiä lähellä kuitenkin enkä ikinä pystyisi elämään yksin vaikka omaa aikaa tarvinkin.

Olen jo kohta keski ikäinen, nuorekas, nuorten kanssa toimeen tuleva mutta myös itseä vanhempien ihmisten kanssa tykkään olla. Olen siis monissa piireissä ihmisten kanssa tekemisissä ja vanhemmiten päässyt suurimmasta ujoudestakin eroon. Juttelen mielellään ihmisten kanssa yms. Mutta silti, en omista yhtään ystävää. En ainoatakaan! Ei ketään kelle soittaa kun elämä potkii ja kaipaisi olkapäätä johon nojaisi. Ei ketään ketä pyytäisi kahville tai lenkille. Elämänvarrella on kyllä ollut lenkkikavereita, sekä somen kautta tutustunut muutamiin ihmisiin ja aikansa pidetty yhteyttä, ja aina itää toivon kipinä että löysinköhän ystävän. Mutta ei. Pikkuhiljaa yhteydenpito loppuu. Ja tuntuu että se lopettaja on aina se toinen osapuoli.

Oon ajatellut että ehkä olen niin syvällinen ihminen etten vain osaa elää niinkuin valtaväestö ja jutella jostain säästä, sisustuksesta tai muodista kovin kauaa. Ei kiinostaa tollanen pintapuolinen jututstelu kuin hetken aikaa. Mietin mielessäni paljon syvenpiä jutunaiheita että ei varmaan monikaan jaksa sitten sellasta ja ystävyys lopahtaa.

Oon jo lähes tyytynyt kohtalooni. Olen avioliitossa aika yksinäinen kun myös mies on pintapuolisempi eteenpäin menijä ja suurin osa perhetutuistamme on samanmoisia. Jos en tähän ikään mennessä ole löytänyt ystävää ja hengenheimolaista niin tuskimpa löytyykään. Silti on koko ajan valtavan syvä kaipuu löytää ihminen jonka kanssa vois tuntea hengenheimolaisuutta ja kenen kanssa on hyvä olla. Kadehdin välillä ihmisiä joilla on valtavasti tuttuja ja ystäviä ja voivat jakavaa keskenänsä kaikki asiat. Edes suvuistamme en ole löytänyt ystävää. Koen että kukaan kummankaan puolen suvussa ei kaipaa minua elämäänsä. Ja yhteydenpito on aina minun vastuulla.
Ainut mistä huomaan saavani huomiota yrittämättä kovasti itse on miehet, mutta avioliitossa ollessani en halua läheiseksi miesten kanssa koska koen sen olevan väärin niinkauan kuin avioliitossa olen. Välillä tämä yhtälö tuntuu kyllä vaikealta. Vaikka ajattelen kyllä niinkin että haluaako ne miehetkään edes ystävyyttä vaan onko mielessä vain ja ainostaan joku muu.

Hei, Olen vanhempi kuin sinä ja olen läpi elämäni kokenut olevani yksinäinen. Minulla on yksi ystävä, johon en täysin luota, joten hänenkin kanssa juttelu on pintapuolista ja enimmäkseen huumoropitoista.
Koen että ystävälle pitää voida kertoa kaikkea mitä mielessä liikkuu.
Minulla on perhe ja nuorin lapsista asuu kotona, lasten perheet käyvät paljon, koen että minulla on heille oma roolinsa.
Tämä onkin johtanut siihen että minulla on myös miespuolisia ns.ystäviä, koska heitä ei naisista löydä. Miehet kai loppujen lopuksi haluavat jotain muuta, ja ysvyys loppuu kun siihen muuhun en ole valmis.. Monesti mietin mikä mussa on vikana? Olen huumorintajuinen, suht.hyvännäköinen, sosiaalinen, ja koulutettu nainen, mutta olen paljon yksin, kaipaan ystävää samantyyppisistä ihmisistä..olen 50 . Nuorekas ja hyvin pukeutuva..

Ei tarvi olla uskovainen mennäkseen srk:n äiti-lapsi-kerhoon. Samaten esim. Mannerh. lastensuojeluliitto järjestää perhekahviloita monella paikkakunnalla. Ehkä niistä löytyy jotain toimntaa, johon voi osallistua lasten kanssa. Saa leikkikavereita lapsille ja juttukavereita itselle ja elämäntilanne on samantapainen.

Meillä tutustuttiin sillä tavalla silloin joskus, mutta ne kaverisuhteet sitten hiipui, kun lapset kasvoi ja itse saatiin töitä.
Nyt käyn joskus uimahallissa ja siellä ehkä voi jutustella jonkun kanssa.

Aviomies on paras ystävä ja sukulaisten kanssa ollaan hillitysti tekemisissä. Facessa on hyvänpäiväntuttavia ja entisiä työ- ja opiskelukavereita. Kaipaan kyllä läheisempääkin naiskaveria, mutta eipä noita mistään ilmaannu enkä osaa sen paremmin neuvoa.

Hei
Meitä on monia samassa tilanteessa ja vielä niinkin ettei ole enää puolisoa tahi lapsia.
Olen hämeenlinnasta. Olisitko lähettyviltä

Agility?

et laittanut paikkakuntaa. mutta täällä olisi 40v nainen vailla ystäviä myös, laita yhteystiedot, ehkä voisimme kirjoitella alkuun?

Komppaan kaikki yhteisistä mielenkiinnon kohteista puhuneista. Onko sulla jotain, mistä sä oot intohimoinen? Tykkäätkö sisustuksesta, matkailusta, arkkitehtuurista, valokuvailusta, urheilusta, teknologiasta, videopeleistä, elokuvista, kirjoista, taiteesta? Onko jotain harrastusta, jonka aloittaminen kiinnostaisi? Kuvittelisin, että noiden kaikkien kautta pääsee tutustumaan ihmisiin ja mahikset, että on yhteistä puhuttavaa ja samanlaista elämänkatsomusta, on ehkäpä korkeammat kuin satunnaisia ihmisiä tavatessa.

Koulussa mun mielestä myös tapaa ihmisiä, jos luokassa muodostuu jonkilainen porukka ja pyytää porukkaa esim. syömään päivän päätteeksi tai lounaalle.

Lapset varmaan hemmetin hankalia aikataulullisista näkökulmista, mutta joskus varmaan vain pitää olla röyhkeä ja ottaa se oma aika, pyytää jotakuta kaitsijaksi siksi aikaa, kun itse lähtee hurvittelemaan, ja varautua myös siihen, että kaikki ei mee aina ihan suunnitelmien mukaan, mutta henkiin jää kuitenkin todennäköisesti.

Voi vit.. nauti vaa yhdestäkin ystävästä, jos sellaisen omaat. Koska niitä ei oo joka nurkan takana.
Tai kasva vaikka isoksi, tai jotain... se on perkele elämää. Pitää sietää itseään, ilman että joku apina paijaa sua koko ajan.

"Minulla on koira, jonka kanssa lenkkeilen ja välillä käyn koirapuistossa. "
"Minulla siis on mies, muutama ystävä ja tuttavia. Mutta haluaisin saada uusia ystäviä/kavereita..."

siis ei jumalauta... ja täällä se itkee....
Sori, ei liikene myötätuntoa apinoille...

Kaikki saatana nenän edessä, mutta mikään ei riitä.... varmaan nainen.. Kukaa muu oo noin pöljä..

Kaikilla on sama tilanne yksinäisyys. Laittaa puhelimen pois ja lähtee ulos kävelylle säännöllisesti ehkä ajatuskin alkaa raksuttamaan paremmin ilman puhelinta ja lenkillä voi tavata uusia ihmisiä mistä ei tiedä mitään.

Itselleni on varmaan muodostunut yksinäisyys enempi tavaksi kuin murheeksi. Olen vaihtanut asuinpaikkaa monesti joten ystäviä ei siksikään ole ollut helppoa pitää tai saada lisää. Ainakin täällä Kanta-hämeessä ja varmasti muuallakin karsastetaan vieraita ihmisiä. Lapsuuden aikaiset muutamat ystävät ovat pysyneet ja ollaan pidetty yhteyttä vaikka asutaan eri paikoissa.

Olen eronnut jo kymmenisen vuotta sitten ja sen myötä jäivät yhteiset ystävät etäisiksi. Olisi kiva saada ystäviä, joiden kanssa voisi mennä erilaisiin tapahtumiin. Olen jo 50 nainen, mutta kuitenkin sosiaalinen. Lapset ovat jo omillaan ja asun yksin. Ihan ok näköinenkin .

Kiitos kaikille vastanneille!

Neuvonne olivat erittäin hyviä, mutta jonkin ajan kuluttua totesin, että yksinäisyyden tunteeni onkin ehkä jotakin muuta. Olin hyvin ahdistunut avioliitossani ja siksi ehkä vähän sulkeutunut. Mieheni oli hyvin dominoiva ja eristi minua ulkomaailmasta, halusi pitää kotona siivoamassa ja laittamassa ruokaa. En saanut oikeastaan nähdä kavereitani, jos näin heitä, mieheni käyttäytyi mustasukkaisesti ja vahti tekemisiäni. Hänellä oli myös satunnaisesti raivokohtauksia. Ahdistukseni kasvoi niin suureksi etten jaksanut enää. Päätin jättää 10 vuotta kestäneen suhteeni ja aloittaa alusta.

Mieheni muutti pois heinäkuussa ja olen asunut lasten kanssa yksin nyt toista kuukautta. Pahalta tuntuu sanoa, mutta uskon, että kyseessä oli elämäni paras päätös. Nautin tästä vapaudesta, saan tehdä mitä haluan ja milloin haluan, minun ei tarvitse raportoida tai todistella tekemisiäni kenellekkään.

Ystäviltäni olen saanut palautetta, että olen ollut paljon iloisempi ja avoimempi, enemmän oma itseni kuin vuosiin. Olen myös saanut uusia ystäviä ja koulutyöni on lähtenyt suorastaan lentoon. Lapset voivat hyvin, ei minkäänlaista oireilua, päiväkodista on tullut pelkkää positiivista palautetta. Lapset ovat ikäänkuin levollisempia ja rauhallisempia, mikä näkyy myös kotonakin.

Entinen mieheni muutti toiselle paikkakunnalle ja kokee myös olevansa vapautuneempi ja onnellisempi. Lapsia hän tapaa joka toinen viikonloppu, mikä tuntuu sopivan tälle mainiosti. Olemme tällä hetkellä ystäviä, käymme kahvilla tai töissä, kun vien tai haen lapsia.

Pointtinani oli, että uteliaat saavat tietää, miten tapaukseni päättyi, mutta ensisijaisesti halusin jakaa sen tänne herätelläkseni ajatuksia siitä, että johtuuko yksinäisyys todella siitä, että ystäviä ei ole tai niitä ei saa? vai onko kyse sittenkin jostain muusta? oman tunne-elämän lukosta tai kykenemättömyydestä tai haluttomuudesta muutokseen? Kokemus yksinäisyydestä. Kokemus hylkäämisestä ja kokemus kelpaamattomuudesta.

Mielipiteitä?