Voisiko joku avata tätä minulle?

höpöpöpö
sinä oletat että kaikki miehet ovat juuri sellaisia mihin sinä olet sattunut törmäämään

yleensä naisille kelpaa vain kerran viikossa rojut rännin ja kiirellä baariin sidukkalle meininki ei ne muuta halua kun on kiire kotiin nettideittaamaan ja sitä prinssiä ettimään kun mikään ei oikeasti kelpaa

tuliko yleistystä nyt tarpeeksi?

Tässä muuten on ideaa.
Antaisi sen toisen miettiä näitä asioita.
Se olisi hyvä kun kummatkin miettii.
Jos vain toinen, niin pieleen menee.
Eli olen samaa mieltä omilla pysymisessä.
Jos mikään ei muutu, etäisyyttä tulee ja tilaa muille, jos sille on tarvetta.

Kuule minulla oli kaukosuhde 4v ja toimi hyvin niin kauan kun toimi.Kukaan ei voi sanoa toiselle,että on vuoden sisällä muutettava yhteen!Asioista puhuminen on parasta!Jos on niin ettei mies puhu niin hakoteillä ollaan,puhumattomuus on suhteen myrkky.

Yhdessä asuessa ei tarvitse nukkua kaikkia öitä samassa makuuhuoneessa, kaikkea aikaa ei tarvitse viettää yhdessä tms. Ratkaisuja löytyy, jos haluaa niitä löytää. Minusta näissä kaikuu sitoutumisen pelko ja se, että ei mennä tarpeeksi syvälle niin ei satu niin paljon. Pelot voi voittaa vain kohtaamalla pelot. Oikeasti näitä juttuja lukiessa olen tajunnut entistä paremmin miksi ihmiset hankkii sivuseksisuhteen ja jää siihen aiempaan liittoon, jos se toimii rutiinien osalta hyvin ja on muuten rauhallinen. Kaikilla se ei vaan ole mahdollista.

enpätiedäen kirjoitti:

Yhdessä asuessa ei tarvitse nukkua kaikkia öitä samassa makuuhuoneessa, kaikkea aikaa ei tarvitse viettää yhdessä tms. Ratkaisuja löytyy, jos haluaa niitä löytää. Minusta näissä kaikuu sitoutumisen pelko ja se, että ei mennä tarpeeksi syvälle niin ei satu niin paljon. Pelot voi voittaa vain kohtaamalla pelot. Oikeasti näitä juttuja lukiessa olen tajunnut entistä paremmin miksi ihmiset hankkii sivuseksisuhteen ja jää siihen aiempaan liittoon, jos se toimii rutiinien osalta hyvin ja on muuten rauhallinen. Kaikilla se ei vaan ole mahdollista.

Lue lisää

Ihminen ei voi sitoutua toiseen ilman että on sitoutunut itseensä. Esim. tietää minkälainen on, tuntee omat rajansa, resurssinsa ja mikä on itselle hyväksi. Erityisesti tieteelliset ja taiteelliset ihmiset tarvitsevat paljon omaa tilaa, aikaa ja rauhaa (sosiaalisten suhteiden, virikkeiden ja työnteon lisäksi), siksi erillään asuminen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Tavikset keksikööt omat ratkaisunsa miten heille välttämättömästä yhteisasumisesta tulee siedettävämpää ;).

PS. Rutiini = sama kuin suhteen kuolema.

Aloituksesta ei käynyt mitenkään ilmi, että aloittajan kumpoani olisi joku taiteilijahörhö. Ajatuksesi ovat lisäksi hyvin mustavalkoisia. Onhan se totta, että taiteilijat tarvitsevat useita muusia, ovat rapajuoppoja ja työskentelevät yöaikaan ja ovat mielenterveyshäiriöisiä, eikös niin? Mutta jos nyt jätettäisiin taiteilijat ja tieteilijät, jotka ovatkin ihan pimeetä sakkia niin vapauksia voi ihan yhtälailla olla yhdessä asuessa ja suhde voi säilyä hyvinkin intohimoisena niinkuin se tärkein asia muutenkin vanhempien ihmisten suhteessa on (olet kuitenkin jo 54 vuotias, huh huh). Jos pelkää kovasti kaiken vapauden ja rutiinien puolesta yhdessä asuessa niin ehkä se edellinen suhde on ollut liiaksi sellainen, jossa toinen on ollut kauhean mustasukkainen, valvova, riippuva tms. Itsellä ongelma on varmasti hyvin suuri kumppanin löytymiseksi, sillä ehkä ristiriitaisestikin tarvitsen läheisyyttä, hellyyttä, turvaakin, kainaloa, asioiden jakamista, mutta tarvitsen myös yksinoloa, hiljaisuutta ja rauhaa ja tätä joidenkin ihmisyen on ollut hyvin vaikea ymmärtää tai jopa hyväksyä. Mutta oikeasti minusta tulee kamala ihminen jatkuvassa mölyssä. Ai niin, mutta minähän olenkin kuvaamasi kaltainen "pimee" taiteilijasielu.

enpätiedäen kirjoitti:

Aloituksesta ei käynyt mitenkään ilmi, että aloittajan kumpoani olisi joku taiteilijahörhö. Ajatuksesi ovat lisäksi hyvin mustavalkoisia. Onhan se totta, että taiteilijat tarvitsevat useita muusia, ovat rapajuoppoja ja työskentelevät yöaikaan ja ovat mielenterveyshäiriöisiä, eikös niin? Mutta jos nyt jätettäisiin taiteilijat ja tieteilijät, jotka ovatkin ihan pimeetä sakkia niin vapauksia voi ihan yhtälailla olla yhdessä asuessa ja suhde voi säilyä hyvinkin intohimoisena niinkuin se tärkein asia muutenkin vanhempien ihmisten suhteessa on (olet kuitenkin jo 54 vuotias, huh huh). Jos pelkää kovasti kaiken vapauden ja rutiinien puolesta yhdessä asuessa niin ehkä se edellinen suhde on ollut liiaksi sellainen, jossa toinen on ollut kauhean mustasukkainen, valvova, riippuva tms. Itsellä ongelma on varmasti hyvin suuri kumppanin löytymiseksi, sillä ehkä ristiriitaisestikin tarvitsen läheisyyttä, hellyyttä, turvaakin, kainaloa, asioiden jakamista, mutta tarvitsen myös yksinoloa, hiljaisuutta ja rauhaa ja tätä joidenkin ihmisyen on ollut hyvin vaikea ymmärtää tai jopa hyväksyä. Mutta oikeasti minusta tulee kamala ihminen jatkuvassa mölyssä. Ai niin, mutta minähän olenkin kuvaamasi kaltainen "pimee" taiteilijasielu.

Lue lisää

Miksi ap.n pitäisi olla taiteilijahörhö? Eihän tuossa edellä nainen54v_ niin kirjoittanut.

En malta olla kommentoimatta kirjoitustasi muutenkaan, liippaa sen verran läheltä.

"taiteilijat tarvitsevat useita muusia, ovat rapajuoppoja ja työskentelevät yöaikaan ja ovat mielenterveyshäiriöisiä, eikös niin?"

No miten sen nyt ottaa. Jotkut taiteilijat tarvitsevat muusia, toki. Myös naistaitelijat (erityisesti kuvataiteilijat). Muusikon renttujen (ml. naiset) on vaikea saada keikkoja päiväsaikaan, eli yöaikana keikat. Ja ellei ihan ammatikseen soittele (harva soittaa), on päivätyöt (jos on, tai silloin kun on), illalla soitellaan huvikseen ja/tai harjoitellaan. Kirjailijoiden retkut tarvitsevat hyvin paljon "omaa aikaa" saadakseen koottua ajatuksiaan, lauseita aikaan. Vastapainoksi he tarvitsevat virikkeitä - eikä siihen koskaan pelkkä puoliso riitä.

Eri alojen taitajilla on myös mielenterveydenhäiriöitä! Tämä on tutkittu juttu. Esim. bipolaarisuus vaivaa hyvin usein taiteilijoita, alaansa riippumatta. Tosin on heitä muissakin ammattiryhmissä. Myös päihderiippuvuus vaivaa, eritoten suomalaisia, kovin hyvin usein.

Omalla kohdallani miesystäväni, lapseni, sukulaiset, ystävät, no, koko lähipiiri on varsin outoa sakkia, olivat millä alalla vaan. Yksi asia heitä kuitenkin yhdistää: intohimo "johonkin". Tuo johonkin vaihtelee paljon. Ja ihminen, joka koskaan on tuntenut intohimoa ja sisäisen motivaation poltetta johonkin asiaan, ymmärtää, että joku muukin voi tuntea samoin, vieläpä aivan johonkin toiseen asiaan! Siksi ihan käytännön syistä on parempi asua erillään ja tavata silloin, kun molemmille sopii ja antaa toisille "täsmäaikaa". Sillä monesti yhdessä asuessa kärsii joko parisuhde tai toisen/molempien intohimo "johonkin", koska harva pystyy samanaikaisesti keskittymään sekä parisuhteeseen että intohimoonsa johonkin.

"ehkä ristiriitaisestikin tarvitsen läheisyyttä, hellyyttä, turvaakin, kainaloa, asioiden jakamista, mutta tarvitsen myös yksinoloa, hiljaisuutta ja rauhaa"

Juuri sama kuin minulla. Tai turvaa ja kainaloa en niinkään hae, mutta minulla on valtava sosiaalisuuden tarve, sekä tuo mainitsemani intohimo johonkin.

Mutta jospa onkin intohimoinen parisuhde, sekin voi olla mahdollinen, jopa vuosien jälkeen.
P.s. kirjoitin ihan tosissani tuon ylemmän ihan niinkuin nainen (tai setä mikä lie)_54v.

enpätiedäen kirjoitti:

Mutta jospa onkin intohimoinen parisuhde, sekin voi olla mahdollinen, jopa vuosien jälkeen.
P.s. kirjoitin ihan tosissani tuon ylemmän ihan niinkuin nainen (tai setä mikä lie)_54v.

Lue lisää

En tiedä mihin vastasit, mutta pari kommenttia. Intohimolla tarkoitetaan vaikka ja mitä. Mitä sinä tarkoitat?

Omasta mielestäni intohimoisessa parisuhteessa tarvitaan lisäksi ennen kaikkea rakkautta ja vapautta.
"Elä ajatuksissasi vapaana ja itsenäisenä. Ainoastaan vapauden kautta on mahdollista elää tasapainoisessa ja intohimoisessa suhteessa."
Allekirjoitan täysin. Mutta intohimoinen suhde voi olla kaikkea muuta kuin vapaa, mm. jos toinen tai molemmat eivät osaa elää vapaana ja itsenäisenä. Ja hyvin jollekin asialleen intohimoisten ihmisten intohimoinen parisuhde saattaa olla ja usein onkin ihan mahdoton. Etenkin jos asutaan yhdessä, mutta silloinkin jos ei asuta. Parisuhde, joka tuntuu intohimon piinalta, kannattaa lopettaa. Tiedän, on vaikeaa. Muutaman vuoden päästä erosta aloimme olla yhteyksissä nuoruuteni intohimon kanssa. Vaikka nähdään muutaman kerran vuodessa ja puhutaan enemmän ja vähemmän henkeviä, niin aina se iskee. Rakkaus ja hyvin epätasapainoinen intohimo. Mutta jotenkin vuosien varrella on oppinut elämään ajatuksissa vapaana ja itsenäisenä, muuten emme pitäisikään yhteyksiä.

Nykyistä miestäni rakastan ja intohimoitsenkin; mutta se on lainauksessa kuvatun kaltaista, tasapainoista intohimoa. Jostain luin, että eroja on niin paljon, koska toisilleen täysin sopimattomat ihmiset ajautuvat parisuhteeseen. Kiinnitetään liikaa huomiota pelkkään fyysiseen vetovoimaan. Hyvinkin totta.

Toisilleen täysin sopimattomat ihmiset ovat mielestäni niitä, jotka valehtelevat tai pettävät, eivät kunnioita ja arvosta toista, ovat väkivaltaisia, päihderiippuvaisia, joustamattomia. Mutta oikeastaan tuollaiset ihmiset ovat kaikille sopimattomia parisuhteeseen! Intohimoinen suhde voi olla hyvä pidemmälläkin aikavälillä samoin kuin intohimoton suhde. Ongelma monesti vaan on, että jos ihminen on luonteeltaan yhtään enempää intohimoinen (tämän voi nähdä paneutumisista myös muilla elämän osa-alueilla) niin alunpeeinkin melko intohimoton suhde päätyy helposti eroon, mikä nyt tietysti nykymittapuulla ei ole mikään ongelma, kun suhteet vaihtuu kuin sukat. Intohimoa pystyy pitään yllä, jos haluaa.

nainen54v_ kirjoitti:

Ihminen ei voi sitoutua toiseen ilman että on sitoutunut itseensä. Esim. tietää minkälainen on, tuntee omat rajansa, resurssinsa ja mikä on itselle hyväksi. Erityisesti tieteelliset ja taiteelliset ihmiset tarvitsevat paljon omaa tilaa, aikaa ja rauhaa (sosiaalisten suhteiden, virikkeiden ja työnteon lisäksi), siksi erillään asuminen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Tavikset keksikööt omat ratkaisunsa miten heille välttämättömästä yhteisasumisesta tulee siedettävämpää ;).

PS. Rutiini = sama kuin suhteen kuolema.

Lue lisää

Sinulle rutiini voi olla suhteen kuolema, mutta ei kaikille! Minä ja mieheni olemme jokusenkin kerran jutellut, että rutiinit ovat meille molemmille tärkeitä, mieluisia jne. Olemme hyvin, hyvin onnellisia rutiineissamme! Ruokailurytmi, klo 21-22 tällöä, lauantaisin sauna, torstaisin keittoa päivälliseksi, sunnuntain kävely jne. Pieniä ja suuria rutiineja on paljon! Koska ME haluamme niin. Ollaan yhdessä eletty 9 vuotta, ja hyvin onnellisia siitä, että toisemme löysimme. Ihmisen, jonka kanssa on kivasti yhteen sopivat rutiinit.<3

On meillä paljon omaakin aikaa. Tai aikaa itsekseen lasten kanssa. Miehellä on harrastukset, joihin on omat rutiininsa. Ja minulla on omat kahvittelut ystävien kanssa yms. Reissutöitäkin välillä molemmilla, vaikka emme niistä pidäkään. Mutta emme siis todellakaan ole toisiimme liimautuneet. Mutta arki ja elämä on ihanan mutkatonta, helppoa, turvallista.

Paljon hyvää tässä kirjoituksessa. Lienee turha silti selittää, että elämä ei ole noin mustavalkoista. Kaikilla ei ole syntynyt sitä ajatusta, että vaikka liitto päättyisi eroon niin enää ei halua lähelle pitkäaikaista kumppania, jonka kanssa jakaa hyvät ja huonot päivät, köpötellä yhdessä vanhuuteen.

mustaajavalkoistalaiteta kirjoitti:

Paljon hyvää tässä kirjoituksessa. Lienee turha silti selittää, että elämä ei ole noin mustavalkoista. Kaikilla ei ole syntynyt sitä ajatusta, että vaikka liitto päättyisi eroon niin enää ei halua lähelle pitkäaikaista kumppania, jonka kanssa jakaa hyvät ja huonot päivät, köpötellä yhdessä vanhuuteen.

Lue lisää

" pitkäaikaista kumppania, jonka kanssa jakaa hyvät ja huonot päivät, köpötellä yhdessä vanhuuteen"

Eikö tuo ole mielestäsi yhtään klisee? Itse en ole aikeissa köpötellä vanhuuteen, vaan tanssia vielä satavuotiaana kuten Aira Samulin.

"Roksi":
"Monet naiset on jo pikkutytöstä kasvatettu siihen että naiset ovat jotenkin vajavaisia ellei heillä ole miestä "

Se on juuri näin. Lisäksi etenkin monien vanhempien ikäpolvien kasvatukseen on kuulunut, ettei naisella saisi olla mitään muuta tekemistä kuin toisten ihmisten mm. miehen ja lasten palvelu. Epäilen, että kasvatus onkin usein "onnistunut " juuri silloin ollaan kykenemättömiä elämään itsekseen, vaikka ikää olisi 50v. Sitten tuossa mainittu " jakaa hyvät ja huonot päivät, köpötellä yhdessä vanhuuteen" on varsinaista yltiöromantiikkaa. Tietysti on hienoa, jos molempien kunto ja terveys kestää, mutta usein tulee sairauksia, joista esim. Alzheimer ei ole kaikkein "mukavimpia". On täysin eri asia, ainakin minulle, alkaa omaishoitajaksi lyhyen kuin pitkän suhteen jälkeen. Joskin pitkä suhdekin joutuu koetukselle. On tosi säälittävää kun vanhukset, joiden on vaikea huolehtia itsestäänkään toimivat vielä puolison omaishoitajana. Enkä tosiaan itsekään haluaisi joutua puolisoni hoivattavaksi.

Omaishoitajan rooli on varmasti raskas, mutta kaikki siihen ei joudu vanhanakaan ja osa joutuu jo nuorena, sitä ei voi koskaan tietää. Yksi hyvä asia mikä elämästä olisi hyvä oppia on se, että vaikka kuinka suunnittelisit elämän menevän tietyllä tavalla niin se voi tehdä ties minkälaisia yllätyksiä. Onhan se tietysti romanttista uskoa, että olisi kiva vanheta jonkun kanssa ja vielä vanhanakin olla yhdessä. Paljon realistisempaa olisi ajatella vanhenevansa yksin, viettää viimeiset elinvuotensa yksin ja kuolla yksin? Realistisempaa olisi ajatella, että hankaluuksien ja vaikeuksien myötä toinen vain häippäsee. Ok, ehkä olen tuolla mittapuulla romantikko ja ajatella kaiken sen paska jälkeen mitä elämässäni olen kokenut.

Minulla on jo lapsia ja ikääkin ihan riittämiin, mutta olen aivan eri mieltä yhdessä asumisesta. Itse en kelpuuttaisi miestä, joka ei menisi naimisiin ja asuisi kanssani. Minusta perinteiset perhearvot ovat tärkeitä, olipa ikä mikä tahansa. Jos mies haluaisi "seistä omilla jaloillansa", mikä jostain kummasta syystä sulkisi pois yhteiselämän, niin mies voisi ihan hyvin sitten "seistä omilla jaloillansa" sinkkuna. Minusta sitoutuminen, yhteiselämä ja niin hyvien hetkien kuin huonojenkin jakaminen kuuluvat normaaliin parisuhteeseen. Itse en kyllä kelpuuttaisi miestä, joka on niin individualisti ja omien halujen ajama, ettei hänellä olisi aikaa perustaa perhettä, vaikkakin sitten vain kahden ihmisen perhettä, jos ikää on jo sen verran, ettei lapsia enää voi saada. Asenteeni ei kuitenkaan liity siihen, että haluaisin toisesta ihmisestä kainalosauvan tai että en pärjäisi omillani, mutta "itsenäinen" elämä ei ole millään muotoa tavoite vaan päinvastoin. On paljon ylevämpää ja vaativampaa elää myös toiselle ihmiselle tehden kompromisseja ja luopuen siitä mukamas niin tavoitellusta itsenäisyydestä toisen hyväksi kuin pitää toinen ihminen siinä vain silloin kuin se itselle sopii ja kun se toinen ei ole omien itsenäisten (=itsekkäiden) halujen ja tavoitteiden tiellä.

perinteiden_puolesta kirjoitti:

Minulla on jo lapsia ja ikääkin ihan riittämiin, mutta olen aivan eri mieltä yhdessä asumisesta. Itse en kelpuuttaisi miestä, joka ei menisi naimisiin ja asuisi kanssani. Minusta perinteiset perhearvot ovat tärkeitä, olipa ikä mikä tahansa. Jos mies haluaisi "seistä omilla jaloillansa", mikä jostain kummasta syystä sulkisi pois yhteiselämän, niin mies voisi ihan hyvin sitten "seistä omilla jaloillansa" sinkkuna. Minusta sitoutuminen, yhteiselämä ja niin hyvien hetkien kuin huonojenkin jakaminen kuuluvat normaaliin parisuhteeseen. Itse en kyllä kelpuuttaisi miestä, joka on niin individualisti ja omien halujen ajama, ettei hänellä olisi aikaa perustaa perhettä, vaikkakin sitten vain kahden ihmisen perhettä, jos ikää on jo sen verran, ettei lapsia enää voi saada. Asenteeni ei kuitenkaan liity siihen, että haluaisin toisesta ihmisestä kainalosauvan tai että en pärjäisi omillani, mutta "itsenäinen" elämä ei ole millään muotoa tavoite vaan päinvastoin. On paljon ylevämpää ja vaativampaa elää myös toiselle ihmiselle tehden kompromisseja ja luopuen siitä mukamas niin tavoitellusta itsenäisyydestä toisen hyväksi kuin pitää toinen ihminen siinä vain silloin kuin se itselle sopii ja kun se toinen ei ole omien itsenäisten (=itsekkäiden) halujen ja tavoitteiden tiellä.

Lue lisää

Minusta taas itsenäisyys ja vapaus ovat asioita, joista ei pidä luopua avioliitossakaan. Jos nyt sellaista sattuisin haluamaan. Eikä kompromissitkaan oikein sovi minulle. Joustaminen parisuhteessa on SE juttu.

mustaajavalkoistalaiteta kirjoitti:

Omaishoitajan rooli on varmasti raskas, mutta kaikki siihen ei joudu vanhanakaan ja osa joutuu jo nuorena, sitä ei voi koskaan tietää. Yksi hyvä asia mikä elämästä olisi hyvä oppia on se, että vaikka kuinka suunnittelisit elämän menevän tietyllä tavalla niin se voi tehdä ties minkälaisia yllätyksiä. Onhan se tietysti romanttista uskoa, että olisi kiva vanheta jonkun kanssa ja vielä vanhanakin olla yhdessä. Paljon realistisempaa olisi ajatella vanhenevansa yksin, viettää viimeiset elinvuotensa yksin ja kuolla yksin? Realistisempaa olisi ajatella, että hankaluuksien ja vaikeuksien myötä toinen vain häippäsee. Ok, ehkä olen tuolla mittapuulla romantikko ja ajatella kaiken sen paska jälkeen mitä elämässäni olen kokenut.

Lue lisää

Mielenkiintoinen ketju!
Kyllä, elämä ei todellakaan aina (tai useinkaan) mene niin kuin suunnittelee. Suunnitelmia pitää päivittää alvariinsa, se on tavallista. Jokainen voi myös päättää alkaako puolisonsa omaishoitajaksi - ja ikävä kyllä vaihtoehtona on harvoin muuta kuin ero, tai vähintään eri taloudessa asuminen. Sillä kaikilla ei ole a) mahdollisuutta alkaa omaishoitajaksi b) kaikkien omat resurssit ei riitä. c) sairastunut itse ei halua puolison alkavan omaishoitajaksi. Tai näiden erilaisia yhdistelmiä.

Paikallislehdestä luin Alzheimeria sairastavasta vaimosta ja hänen miehestään. Miehen naisystävä oli muuttanut heille. Vaikka jotkut lähipiirissä vähän "kakistelivat" tätä vaihtoehtoa, niin miehen omat perustelut eivät ontuneet yhtään. Ilman naisystävän tukea hän ei jaksaisi hoitaa vaimoaan kotona, ja vaimo joutuisi laitokseen. Eikä vaimo halunnut laitokseen. Sopi heille (vaikka tuskin sitäkään koskaan oli suunniteltu).

"Onhan se tietysti romanttista uskoa, että olisi kiva vanheta jonkun kanssa ja vielä vanhanakin olla yhdessä."

Niin. Varmasti noin, JOS molemmilla keho ja mieli pelaa. Ja kun on kyse jostakusta, jota ei edes tiedä/tunne tänään, niin on helpompaa uskoa, että ne pelaa. Mikäli taas on elänyt kumppanin /ex-kumppanin rinnalla tämän sairastuessa esim. päihderiippuvuuteen/kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön/muihin mielenterveyden häiriöihin/1. tyypin diabetekseen ja sen liitännäissairauksiin yms. niin on realistisempi. Tietää mitä itse jaksaa, mitä ei. Tuosta viimeisestähän on loppu viimein aina kyse.

Tiedän vähän mistä kirjoitan ja tiedän että monet omaishoitajana toimineet ovat jopa myöntäneet kuinka helpottavaa toisen kuolema lopulta on, vaikka siitä tunteekin syyllisyyttä.

Ja piti vielä sanoman, että jyrkkyys ajatuksissa on yleensä huonoksi. Joustavuus on joskus tärkeää

mustaajavalkoistako kirjoitti:

Tiedän vähän mistä kirjoitan ja tiedän että monet omaishoitajana toimineet ovat jopa myöntäneet kuinka helpottavaa toisen kuolema lopulta on, vaikka siitä tunteekin syyllisyyttä.

Lue lisää

Puolison omaishoitajuudessa on hyvin usein kyse pelkästä velvollisuuden tunnosta ja uhrautumisesta, ulkoisesta motiivista (ei uskalleta valita siten kuin itse haluaa.); ei omasta harkinnasta ja valinnasta.

Eiköhän aloittaja halunnut vain eri näkökulmia ja ymmärtää miksi toiselle on tuo niin tärkeää. Jos toinen on puhumaton, on aika vaikeaa tietää ja ymmärtää toista. Rakastavaiset yleensä löytää itselleen sopivat tavat.

Ehkä sun onkin parempi asennoitua niin, ettette tule muuttamaan yhteen, eikä tehdä siitä mitään ongelmaa. Nauti suhteestasi niin pitkään, kunnes mies ilmoittaa löytäneensä toisen, jonka kanssa onkin valmis muuttamaan yhteen. Ei tosiaan kannata rakentaa itselleen mitään pilvitarhaa, koska totuudenhan tiedät, mies ei muuta sun kanssasi yhteen ja piste.

Siis aikuisten oikeesti. Jos ap seurustelee jonkun kanssa niin hän ei puhuisi tuolle kumppanille vaan tekisi omia juttuja eikä selittele syitä. On teillä kummallisia suhteita.

Ap on jo puhunut asiansa. Vastaus oli torjuva. Silloin ei kannata painaa enempää päälle, vaan antaa ajan kulua ja katsoa mitä tapahtuu. Olen itse asunut pitkään saman ihmisen kanssa ja meidänkin suhteessa toimii se, että antaa toiselle tilaa, jos toinen haluaa kasvattaa etäisyyttä. Silloin ei liika tarvitsevuus omalta taholta aja toista vielä kauemmas.

Todellakin. Eikö kumppanisi tajua, ettet voi tuntea hänen kotiaan kodiksi? Sano, että jos muutat, haluat tehdä muutoksia kumppanisi kotiin. Sellaisia, että sinäkin tunnet sen kodiksesi.

Tosin ymmärrän, että tuon edellisen olevan hankalaa ellei mahdotonta, jos molempien maku on aivan eri planeetoilta ja etenkin jos tilaa on liian vähän. Minä en mahtuisi miesystäväni kanssa hänen tai minun asuntoon millään yhdessä. Mutta sekin on persoonakysymys, samoin elämäntilanne. Varmaan myös kulttuurinen ;). Sillä japanilaisittain meidän asunnot ovat jättisuuria yhdelle. Mahtuisi kuusihenkinen perhe heidän mielestään, ainakin....

Ai. Saatko tarpeeksi läheisyyttä ja hellyyttä. Eikös sovintoseksit, syli ja kainalossa olo olisi parempi vaihtoehto? Onhan se vähän lällyä tietty.

onkohantoimivaa kirjoitti:

Ai. Saatko tarpeeksi läheisyyttä ja hellyyttä. Eikös sovintoseksit, syli ja kainalossa olo olisi parempi vaihtoehto? Onhan se vähän lällyä tietty.

Olen samoilla linjoilla. Parisuhteesta on tullut jonkinlainen ajantäyte kuten joku harrastus. Joku ketjussa totesi, että yksityinen arki olisi luksusta. Minusta sellainen arki on kaukana luksuksesta. Tulla kotiin, eikä kukaan välitä? Mennä omia menojaan, eikä kukaan välitä tai kysy, missä olet ja mihin menet? Tuntuu monesti, että tämä individualismin aikakausi ei ole minua varten. Itse en ainakaan ole kiinnostunut elämään omille tarpeilleni ja omalle ajalleni ja omille harrastuksille ja kaikeille muulle omalle turhuudelle. Olen katkaissut suhteen, koska mies ei halunnut elää yhteistä arkea ja mennä naimisiin. Olisi "käynyt katsomassa" minua kerran viikossa! Mikä ihmeen viihdyke, lelu tai eläintarhan eläin minä muka olen, että minua käytäisiin katsomassa? Kehtasi vielä sanoa, että jos "vahinko" sattuisi ja tulisin raskaaksi, niin abortti siitä vaan. No, thank you!! Se oli hyvästit saman tien. Minusta parisuhteeseen sitoudutaan ja siinä eletään ja näin kaikki vahingossa tai tarkoituksella siinneet lapset toivotetaan tervetulleiksi perheeseen! Kaikki muu maallinen on toissijaista (oma aika, omat menot, omat harrastukset ja muu yksinäisyyden "luksus"...oikeasti niillä kun ei ole mitään merkitystä, ne ovat vain maallisia ja katoavaisia asioita...vain uskollisuudella, rakkaudella ja toisen ihmisen palvelemisella on merkitystä iänkaikkiselta kannalta).

voi_tätä_aikakautta kirjoitti:

Olen samoilla linjoilla. Parisuhteesta on tullut jonkinlainen ajantäyte kuten joku harrastus. Joku ketjussa totesi, että yksityinen arki olisi luksusta. Minusta sellainen arki on kaukana luksuksesta. Tulla kotiin, eikä kukaan välitä? Mennä omia menojaan, eikä kukaan välitä tai kysy, missä olet ja mihin menet? Tuntuu monesti, että tämä individualismin aikakausi ei ole minua varten. Itse en ainakaan ole kiinnostunut elämään omille tarpeilleni ja omalle ajalleni ja omille harrastuksille ja kaikeille muulle omalle turhuudelle. Olen katkaissut suhteen, koska mies ei halunnut elää yhteistä arkea ja mennä naimisiin. Olisi "käynyt katsomassa" minua kerran viikossa! Mikä ihmeen viihdyke, lelu tai eläintarhan eläin minä muka olen, että minua käytäisiin katsomassa? Kehtasi vielä sanoa, että jos "vahinko" sattuisi ja tulisin raskaaksi, niin abortti siitä vaan. No, thank you!! Se oli hyvästit saman tien. Minusta parisuhteeseen sitoudutaan ja siinä eletään ja näin kaikki vahingossa tai tarkoituksella siinneet lapset toivotetaan tervetulleiksi perheeseen! Kaikki muu maallinen on toissijaista (oma aika, omat menot, omat harrastukset ja muu yksinäisyyden "luksus"...oikeasti niillä kun ei ole mitään merkitystä, ne ovat vain maallisia ja katoavaisia asioita...vain uskollisuudella, rakkaudella ja toisen ihmisen palvelemisella on merkitystä iänkaikkiselta kannalta).

Lue lisää

Voi tsiisus. "Tulla kotiin, eikä kukaan välitä? Mennä omia menojaan, eikä kukaan välitä tai kysy, missä olet ja mihin menet? "
Tuotako on mielestäsi luksusarki, että jankutetaan puolin ja tosin minne mennään ja mistä tullaan? Se pitää suhteen hyvänä ja lämpimänä? Huhhuh.

Iankaikkisuudesta en tiedä, mutta elämä on osin toisten ihmisten palvelemista. Myös muiden läheisten, ei pelkästään kumppanin. Parisuhteelle on hyväksi, ettei palvella vain toisia, ollaan muillekin läsnä, ei pelkästään kumppanille.

Se, että mies käy panemassa kerran viikossa, on seksisuhde. Se, että vietetään aikaa yhdessä viikonloppuisin, on parisuhde. Jos kumppani möläyttelee abortista tai muusta, hän on tökerö, koska pelkää.

voi_tätä_aikakautta kirjoitti:

Olen samoilla linjoilla. Parisuhteesta on tullut jonkinlainen ajantäyte kuten joku harrastus. Joku ketjussa totesi, että yksityinen arki olisi luksusta. Minusta sellainen arki on kaukana luksuksesta. Tulla kotiin, eikä kukaan välitä? Mennä omia menojaan, eikä kukaan välitä tai kysy, missä olet ja mihin menet? Tuntuu monesti, että tämä individualismin aikakausi ei ole minua varten. Itse en ainakaan ole kiinnostunut elämään omille tarpeilleni ja omalle ajalleni ja omille harrastuksille ja kaikeille muulle omalle turhuudelle. Olen katkaissut suhteen, koska mies ei halunnut elää yhteistä arkea ja mennä naimisiin. Olisi "käynyt katsomassa" minua kerran viikossa! Mikä ihmeen viihdyke, lelu tai eläintarhan eläin minä muka olen, että minua käytäisiin katsomassa? Kehtasi vielä sanoa, että jos "vahinko" sattuisi ja tulisin raskaaksi, niin abortti siitä vaan. No, thank you!! Se oli hyvästit saman tien. Minusta parisuhteeseen sitoudutaan ja siinä eletään ja näin kaikki vahingossa tai tarkoituksella siinneet lapset toivotetaan tervetulleiksi perheeseen! Kaikki muu maallinen on toissijaista (oma aika, omat menot, omat harrastukset ja muu yksinäisyyden "luksus"...oikeasti niillä kun ei ole mitään merkitystä, ne ovat vain maallisia ja katoavaisia asioita...vain uskollisuudella, rakkaudella ja toisen ihmisen palvelemisella on merkitystä iänkaikkiselta kannalta).

Lue lisää

Tulla kotiin eikä kukaan välitä...
Avioliitto ei takaa välittämistä. Se ei takaa rakkautta. Ei edes sitoutumista. Eikä se takaa uskollisuutta.
Maailmassa on pilvin pimein liittoja joissa puolisot tahoillaan värjöttelevät yksinäisinä, kylmissään.
Jos kammoaa yksinäisyyttä, ei pidä mennä naimisiin sillä avioliitossa yksinäisyys kerrotaan sadalla. Sillä naimisiin mennessä mielessä on ajatus että ''nyt kun saan puolison, en koskaan enää tunne yksinäisyyttä sillä nyt minulla on kumppani.''
Tämä on harhakäsitys sillä viime kädessä ihminen on yksin. Ja tuo yksinäisyydentunne kerrotaan sadalla silloin kun puoliso osoittaa merkkejä ettei välitä.

Itseasiassa on väärin kasata puolison niskoille vaatimusta siitä että hän on aina vierellä ''välittämässä'' ja ''rakastamassa''. Se on epärealistista ja epäaikuismaista.
Vain silloin kun on vakavia ongelmia ja vaikeuksia, ihmisellä on epäämätön oikeus taantua lapsen tasolle ja odottaa toiselta apua, huomiota ja välittämistä.

Mielestäni onnistunein parisuhde on sellainen jossa kumpikin todellakin seisoo omilla jaloillaan. Parhaimman tuen ja välittämisen saa sellaiselta puolisolta joka on itsenäinen, henkisesti aikuinen.
Se, että on itsenäinen, ei tarkoita sitä että olisi välinpitämätön, halujensa vietävissä, julma, uskoton. Henkisesti aikuinen itsenäinen ihminen on välittävä ja vastuullinen koska muunlainen käytös on itsehäpäisyä.

Minulle on ainakin terapiassakin sanottu, että varsinkin suomalaisilla parisuhderistoriitoja ja erojakin paljon aiheuttaa meillä yleisesti opittu ja kasvatettu yksin pärjäämisen ja välttelevän kiintymisen malli. Tällä tarkoitetaan hyvää, mutta se ei ole hyväksi. Jo pieniä lapsia kehutaan kuinka hyvin ja itsenäisesti he selviytyvät erilaisista asioista. Ja älkää nyt lähtekö ääripäähän eli paapomiseen, välimallejakin löytyy.

Roksi kirjoitti:

Tulla kotiin eikä kukaan välitä...
Avioliitto ei takaa välittämistä. Se ei takaa rakkautta. Ei edes sitoutumista. Eikä se takaa uskollisuutta.
Maailmassa on pilvin pimein liittoja joissa puolisot tahoillaan värjöttelevät yksinäisinä, kylmissään.
Jos kammoaa yksinäisyyttä, ei pidä mennä naimisiin sillä avioliitossa yksinäisyys kerrotaan sadalla. Sillä naimisiin mennessä mielessä on ajatus että ''nyt kun saan puolison, en koskaan enää tunne yksinäisyyttä sillä nyt minulla on kumppani.''
Tämä on harhakäsitys sillä viime kädessä ihminen on yksin. Ja tuo yksinäisyydentunne kerrotaan sadalla silloin kun puoliso osoittaa merkkejä ettei välitä.

Itseasiassa on väärin kasata puolison niskoille vaatimusta siitä että hän on aina vierellä ''välittämässä'' ja ''rakastamassa''. Se on epärealistista ja epäaikuismaista.
Vain silloin kun on vakavia ongelmia ja vaikeuksia, ihmisellä on epäämätön oikeus taantua lapsen tasolle ja odottaa toiselta apua, huomiota ja välittämistä.

Mielestäni onnistunein parisuhde on sellainen jossa kumpikin todellakin seisoo omilla jaloillaan. Parhaimman tuen ja välittämisen saa sellaiselta puolisolta joka on itsenäinen, henkisesti aikuinen.
Se, että on itsenäinen, ei tarkoita sitä että olisi välinpitämätön, halujensa vietävissä, julma, uskoton. Henkisesti aikuinen itsenäinen ihminen on välittävä ja vastuullinen koska muunlainen käytös on itsehäpäisyä.

Lue lisää

Olen monesti miettinyt, miksi en koskaan löytänyt suomalaista miestä Suomesta. Aina ajattelin, että minussa on jotain, mistä miehet eivät pidä, mutta nyt vasta minulle alkaa hahmottua syy. Syy taitaa olla tämä kovin erilainen näkemys parisuhteeta ja sitoutumisesta, joka minulla on moneen mieheen (tai naiseen) verrattuna. Itse menin naimisiin ulkomaalaisen miehen kanssa, koska hänelle avioliitto oli itsestäänselvyys. Myös ystäväpiirissäni olen nähnyt naisten vuosien ajan kamppailevan henkisesti avioliittoa kammoavien miesten takia (avoliitoissa ja seurustelusuhteissa) ja kärsivän siitä, että miehet eivät avioidu, ja viimein hekin sitten ovat menneet naimisiin ulkomaalaisten miesten kanssa. Eli uskoakseni en ole kuitenkaan ainoa nainen Suomessa, jolle avioliitto on yksi tärkeimmistä asioista parisuhteessa. Jos mieheni eroaisi minusta, niin uskoakseni menisin uudelleen naimisiin ulkomaalaisen miehen kanssa, koska avioliitto on minulle parisuhteen kulmakivi.

voi_tätä_aikakautta kirjoitti:

Olen monesti miettinyt, miksi en koskaan löytänyt suomalaista miestä Suomesta. Aina ajattelin, että minussa on jotain, mistä miehet eivät pidä, mutta nyt vasta minulle alkaa hahmottua syy. Syy taitaa olla tämä kovin erilainen näkemys parisuhteeta ja sitoutumisesta, joka minulla on moneen mieheen (tai naiseen) verrattuna. Itse menin naimisiin ulkomaalaisen miehen kanssa, koska hänelle avioliitto oli itsestäänselvyys. Myös ystäväpiirissäni olen nähnyt naisten vuosien ajan kamppailevan henkisesti avioliittoa kammoavien miesten takia (avoliitoissa ja seurustelusuhteissa) ja kärsivän siitä, että miehet eivät avioidu, ja viimein hekin sitten ovat menneet naimisiin ulkomaalaisten miesten kanssa. Eli uskoakseni en ole kuitenkaan ainoa nainen Suomessa, jolle avioliitto on yksi tärkeimmistä asioista parisuhteessa. Jos mieheni eroaisi minusta, niin uskoakseni menisin uudelleen naimisiin ulkomaalaisen miehen kanssa, koska avioliitto on minulle parisuhteen kulmakivi.

Lue lisää

Kannattaa ehkä jatkaa vielä syyn pohtimista, hahmottelusi ontuu pahasti.
Itse seukkailin parin sitoutumiskammoisen kanssa mutta kuinkas kävikään. Satutin itseäni noiden hyväkkäiden vuoksi, nyt olisi hieno kumppani ja suhde mutten usko enää itseeni. Oisko se ulkomaalainen nainen pelastus?

vai niin sitä taas yleistetään!

naiset ne eivät keskustella osaa , vaikka 120% naisista luulee osaavansa keskustella, niin monta kertaa törmännyt naisiin jotka kehuvat ja toitottavat suureen ääneen puhumisen ja keskustelun tärkeyttä mutta niin vain alkaa mykkäkoulu kun jokin asia hiukka rupee hiertämään ja niin kuin tässäkin tapauksessa ei kysytä siltä asianosaiselta vaan hyökätään ystis bestis besservissreiden luokse ja itse asianosainen unohdetaan keskustelusta tolkutetaan omaa näkökantaa ja ei kysellä asianosaisen näkökantoja!!!!

Jotta korjaappas asenettasi
kuka liekkin OnToivoa oletkin

Eiolekkaan kirjoitti:

vai niin sitä taas yleistetään!

naiset ne eivät keskustella osaa , vaikka 120% naisista luulee osaavansa keskustella, niin monta kertaa törmännyt naisiin jotka kehuvat ja toitottavat suureen ääneen puhumisen ja keskustelun tärkeyttä mutta niin vain alkaa mykkäkoulu kun jokin asia hiukka rupee hiertämään ja niin kuin tässäkin tapauksessa ei kysytä siltä asianosaiselta vaan hyökätään ystis bestis besservissreiden luokse ja itse asianosainen unohdetaan keskustelusta tolkutetaan omaa näkökantaa ja ei kysellä asianosaisen näkökantoja!!!!

Jotta korjaappas asenettasi
kuka liekkin OnToivoa oletkin

Lue lisää

Keskustelussa tärkeintä on vuorovaikutus. Moni ihminen käsittää sen niin, että mitä enemmän itse puhuu, sitä parempaa "keskustelu" on. Vuorovaikutuksessa tärkeintä on molempien kuunnella toista. Mieluusti vielä ymmärtää se mitä toinen sanoo...

"Yritä keskustella asiasta syyttämättä.Yleensa miehet eivät osaa keskustella vaikeista asioista,menevät lukkoon"

Monet ihmiset menevät lukkoon sen vuoksi, että ovat asiasta eri mieltä kuin kumppani. Etenkin sellaisissa suhteissa, joissa toinen arvostaa puhumista, vaan ei toisen kuuntelemista, ymmärtämisestä puhumattakaan.

Just näin. Luota omaan vaistoosi. Jos sinulla on sellainen olo, että mies vaan odottaa sopivampaa/parempaa naista ja laittaa sinut kiertoon heti kun sellaisen löytää niin mietit, että sopiiko tuo sinulle vai ei. Jos taas ajattelet että mies haluaa oikeasti olla sinun kanssa, mutta ei koskaan halua muuttaa sinun kanssa saman katon alle niin taas mietit onko asia sulle ok.

Mitä selität? Ap:n mieshän ON puhunut, ja ilmaissut asiansa: hän EI halua muuttaa yhteen. Eikä sillä ole mitään tekemistä itse suhteen kanssa.

"ainoastaan tyydyttää omia tarpeitaan suhteessanne"

:D
ERIKSEEN asuessa on nimenomaan vaikeampaa sekä miehelle ETTÄ naiselle tyydyttää seksuaalisia haluja - se kumppani kun ei päivittäin ole siinä rinnalla. Ja jotta suhde jatkuisi muuten kuin vakipanosuhteena, tarvitaan jotain henkistäkin, joka kerta kun tavataan. Sen sijaan yhdessä asuessa parisuhteesta tulee helposti pelkkä vakipano huoltosuhde. Ajan kanssa vähintään toisen seksihalut lopahtavat ja näin koko suhde joutuu kriisiin. Kuten tälläkin palstalla olemme usein todenneet. Kriisi voi kestää vuosia ja elämä olla hyvin hapanta ennen kuin ymmärretään erota.

Tokihan jos kumppanukset ei saa seksuaalista tyydytystä suhteessaan se on huono homma. Oikeasti tuo juttu menee kyllä niin, ettei miesten ja naisten seksuaaliset halut kovinkaan paljon poikkea toisistaan. Jostain syystä se vaan menee joskus (tai usein?) niin, että toinen haluaa huomattavasti enemmän seksiä kuin toinen. Miten se niin meneekin? Tiedän lukuisia pareja, joissa toisen mielestä sekstaillaan liian vähän. Enenevässä määrin vähemmän haluava on mies. Ristiriitaa on etenkin siinä, että ne naiset, joita ei seksi kovin kiinnosta haluavat juuri mieluiten asua yhdessä. On myös pareja, joissa mies haluaisi muuttaa yhteen, nainen ei halua. Joten tämä ei ole sukupuolikysymys vaan persoonakohtaista kuten myös tilannekysymys.

Esim. minä - halusin muuttaa yhteen pari vuosikymmentä sitten poikakaverini kanssa, kun olimme seurustelleet kuusi vuotta. Vuoden päästä menimme naimisiin ja saimme harkittuja lapsia. Miksi halusin muuttaa yhteen (ja poikaystävä myös):
- seksi helpompaa (asuimme eri paikkakunnilla, minä vanhempien luona) ja henkisyys siinä samalla (puhelinlaskut pienemmiksi)
- perheen perustaminen

No, erohan siinä lopulta tuli, 26v vuoden jälkeen, sille ei voi mitään. Elämä ei mene aina kuten haaveilee.

Miksi en halunnut muuttaa uuden (tai ei ole enää uusi) suhteeni kanssa yhteen? Siksi, etten enää halua perustaa perhettä, olen 50 . Seksi ja henkisyys riittää vallan mainiosti viikonloppuisin. Ja ennen kaikkea olen todennut hyväksi sen, että on aikaa keskittyä kunnolla kaikkeen mitä tekee. Viikot käy töissä perusteellisesti, harrastaa ja pitää yhteyksiä ystäviin. Aikuisia lapsia unohtamatta. Viikonloput keskittyy mieheen ja sekä sukulaisiin. Aikuisia lapsia tässäkään unohtamatta. Vaikka lapset ovat aikuisia rakastamme myös kahdenkeskistä äiti-lapsi aikaa, koska heidän lapsuudessaan oli sitä liian vähän. Maailmasta tulee aina kovin paljon parempi tavatessamme.