Luottamus katosi ihmisiin.

Pahoittelen pitkästä viestistä, kiitos jos jaksat lukea. Anteeksi.

Olin iloinen, muista välittävä ja huolehtiva ihminen. Olin nauravainen ja halusin nähdä elämässä hyviä puolia. Minua kiusattiin ala- ja ylä-asteella ja halusin olla muiden ystävä. Silti muistan, että vaikka kiusaaminen sattui niin halusin olla muutamille ystävilleni kiltti ja auttaa heitä minkä pystyin.
Kiusaaminen johtui siitä, että olin tehnyt jotakin outoa ala-asteella, joka seurasi minua ylä-asteelle asti, lisäksi minulla oli ulkonäöllinen seikka tuolloin, joka tämän myös aiheutti. Kyseistä seikkaa ei kuitenkaan enää ole. Silti minua kiusattiin ylä-asteella, enkä uskaltanut jutella niinkään ihmisille. Minua on pahoinpidelty seksuaalisesti. Olen kuitenkin aina nauttinut ihmisten seurasta, joten pohdin että miksi näin kävi. Muutamia ystäviä minulla oli onneksi.

Jostain kumman syystä joku halusi jutella kanssani ammattikoulussa ja aloin seurustella siinä joskus 18-vuotiaana. Itsetuntoni kohosi, koin että viimeinkin olen jotain. Aloin jutella ihmisten kanssa enemmän ja huomasin, että eivät kaikki ihmiset olleetkaan minua vastaan tai ajatelleet minua inhottavana. (Niin ainakin luulen?)
Tässä suhteessa sovimme, että juttelisimme paljon. Kaikki oli aluksi hyvin, mutta sitten noin vuoden seurustelun jälkeen hän alkoi etääntyä, oli paljon puhelimellaan ja ahdistuin nopeasti.
Kerran sopivan tilaisuuden tullen näin, miten hän oli viestitellyt entisen ihastuksensa kanssa sydämien kera. (Noin pari kuukautta ennen kuin hän alkoi jutella kanssani, hän sai torjuvan vastauksen tältä aiemmalta ihastukseltaan).
Jotain meni rikki, en tiedä miksi se oli niin erikoinen juttu, mutta itkin. Koin sillä hetkellä, että olin laastari. Tuntui, että tämä on minulle oikein. Olin ollut suhteen alusta asti sellainen, joka olin ollut, ainoastaan seksuaaliset asiat alkoivat jossain kohtaa ahdistaa. Koen, että se oli osasyy pettämiselle. En osoittanut vainoharhojani hänelle juurikaan ennen tuota tapahtumiaa.

Seurustelimme vielä muutamia vuosia, mutta luottaminen häneen oli vaikeaa ja pohdin kauan eroa. Mielessäni pyöri paljon ajatuksia, miten en näe häntä enää pian enkä hänen sukulaisiaan tai ystäviään. Hylkään heidät kaikki. Ystäväni kuitenkin kertoivat minulle usein, että joskus pitää kuitenkin ajatella itseään. Vaikeaa se oli.

Loppujen lopuksi erosin ja halusin kertoa hänelle syyt, luottamuksen puutteen lisäksi ongelmia oli muissakin asioissa, jotka ilmeni vuosien myötä. En koskaan vihannut häntä enkä vihaa vieläkään.

Perhesuhteet vanhempiini eivät ole olleet fyysisesti väkivaltaiset, mutta nyt näen, miten he eivät ole koskaan tukeneet minua kun itkin, koska he eivät osaa. Vanhemmat ovat olleet kuitenkin toisiaan vastaan väkivaltaisia selkäni takana. Käsitin tämän jossakin vaiheessa. Lisäksi äitini kertoi tästä minulle suoraan vuosia sitten.
Äitini on vaikea luottaa ihmisiin eikä hän luota minuun juuri yhtään, että ottaisin ohjat käsiini ja ottaisin vastuuta. Hän kokee, että poltan talon jos hän antaa minun tehdä mitään. Hän kokee, että ajan ojaan jos ajan. (En ole erityisen huono ajaja mielestäni?)
Hän luottaa kai siinä mielessä, että voi kertoa huonoja kokemuksiaan, vaikken tiedä onko siinä luottamuksesta kiinni vai vain siitä, että haluaa purkaa jollekin. Hänellä ei ole juuri yhtään ystävää. Isäni on aina ollut etäinen, vähän kuin joku tuntematon henkilö joka tuli katsomaan silmiin kun tein jotain väärin. Se riitti ja pelkäsin häntä.

Nyt olen tavannut uuden henkilön, johon olen ihastunut, mutta hän on jo suhteessa toisen kanssa.
Olen kamala ihminen, sillä hän ihastui minuun ja aloimme pikkuhiljaa ystävystymisen kautta tykästymään toisiimme. En kuitenkaan osaa luottaa häneenkään. Olemme hyvin läheisiä ja hän osoittaa välittävän minusta kuin tästä nykyisestä kumppanistaan..
Mutta miksei hän voisi pettää minuakin?

Käyn myös töissä, mutta olen siellä aivan väsynyt. Siellä pitäisi hymyillä niinkuin joskus jaksoin, mutta nyt se on tuskallista.
Koen, että minua katsotaan alaspäin ja ajatukset katkeilevät. He varmasti puhuvat minusta kaikkea paskaa. Ennen se ei olisi haitannut niin paljon, mutta nyt se väsyttää, ahdistaa.
Olen voimaton.
Kaikki on harmaata.
En jaksa enää.
Tarvitsen jonkun vierelleni...Tajusin sen, mutta en osaa luottaa keneenkään.
Ovatko miehet vain alapään perään? Ehkä minua vain käytetään.
Ehkä se on oikein minulle.

Kotona en tee mitään, olen. Päivät ovat tuskallisia, en saa unta.
Jatkuva ahdistus, joka ei tunnu lähtevän pois.

Käyn nykyään psykiatrilla säännöllisesti, enkä tiedä auttaako sekään.
Pitäisikö minun välittää itsestäni selvitäkseni tässä maailmassa? Olla tarvitsematta ketään?
Valehtelisin, jos sanoisin, että yrittäisin. Ainut asia, jota enää edes odotan on tämän ihastukseni syli. Unohtaen kaikki.
Siihen voisin kuolla ja vain kadota.
Tuskin tuon kenellekään mitään hyvää tässä maailmassa.

Anteeksi...en jaksa enää.
pahoittelen jos tämä oli sekavaa, mutta kai jonnekin pitää purkaa mieltään. toivottavasti en ole enää huomenna.