Puolison mielenterveysongelmat

Mielenterveysongelmat ovat todella vaikeita asioita, mutta mitä tahansa päätätkin tehdä, hae itsekin apua. Terveyskeskuksesta saa puhelinnumeroita mielenterveyspotilaiden omaisille, kysy sellaista. Soita sinne, sieltä saa tukea ja vastauksia.

Jos lähimmäisellä on ongelmia, alkaa siitä helposti syyttää itseään. Tosiasia kuitenkin on, ettet sinä ole syyllinen. Jos olet mielestäsi tehnyt kaikkesi, anna periksi. Sinun ei kannata työntää itseäsi äärirajoille.

Yksi vaihtoehto on erota, mutta silti tukea. Eihän kaikkia välejä tarvitse katkaista?

Missään nimessä ei kannata olla yhdessä säälistä tai myötätunnosta, suhde ei tule kestämään ja varsinkin jos hoito ei tehoa, alat ajan mittaan syyttää ja vihata puolisoasi sen vuoksi, ettei hän parane. Mikä suhde sellainen on?

Mieti asiaa, kysy apua ammattilaisilta. Onnea.

Erittäin hankala kysymys.. Josta voi olla montaa mieltä..
..Mutta meillä.. Meillä sairastaa mies, joka on aina osannut ite hakea apua sillon, kun on sitä tarvinut. Tottakai hän tarvitsee tukea ja luottamusta, mutta eniten hoidossa tarvitaan hänen omaa tahtoaan..
Minä olen kokenut asian näin, että kai se kestettävä on, kun niin rakas ihminen on kyseessä. Kestetty on monet hoitojaksot sairaalassa.. Josta meille on ollut todella paljon apua! Lääkitys on saatu kohalleen ja ajatukset alkaa olla jo ihan "normaalit", eli ei (nyt ainakaan) ole masennusta ja itsetuhoisia ajatuksia, vaan alkaa elämäkin jo hymyillä..
Ainahan elämässä on ylä- ja alamäkiä, meillä vain tavallista enemmän..!
Meillä mies käy tällä hetkellä avohoidossa ja sillontällön meillä on avohoitajan kanssa yhteisiä tapaamisia, jotta minä pysyisin myös mukana ja selvillä miehen hoidoista.. Ja silloin, kun miehellä (ja sitä kautta meillä) on vaikeinta, käyn myös ite juttelemassa (yksin) kyseisen avohoitajan kanssa.
Sairaalle tuki on tärkeä, mutta siinähän se on se kysymys, että kuinka kauan sitä jaksaa toista tukea...!?? Minä olen tälle tielle lähtenyt ja aion yrittää jaksaa loppuun asti. Sille ei voi mitään, jos seinä jossain vaiheessa vastaan tulee..
Mutta.. toinen toista tukien, niin myötä kuin vastamäissäkin..
Ihan on jokaisen oma asia kuinka kauan jaksaa ja kestää. Jokainen itse päättää antaako periksi vai jaksaako vielä yrittää tukea toista..
Erosta on luultavasti hankala puhua sairaan kanssa, mutta onhan se parempi, että on puhuttu kuin se, että ero yllätyksenä toiselle tulisi. Hankala sanoa kestääkö sairas eroa vai ei, koska on hankala sanoa niin terveestäkin ihmisestä ja jokainenhan on erilainen..
Tottakai aina haluaisi auttaa ja olla tukena, mutta miten paljon yksi ihminen voi auttaa tai tukea? Miten pitkälle yhden ihmisen voimat riittävät?
Omaa jaksamista ja terveyttäkin pitää tietysti ajatella! Jos on vaikeaa, niin kannattaa ottaa yhteyttä oman paikkakunnan mielenterveysyksikköön ja yrittää sitäkautta lähteä selvittämään omia ajatuksiaan.. Kyllä sieltä saa apua ja varsinkin vastauksia.. Muuten en osaa sinua neuvoa..
Voimia ja jaksamista! :)

Ensinnäkin asiat riippuvat vähän siitä mistä masennus johtuu!

Toiseksi mistä puolisosi on saannut apua ja kuinka kauan?

Ja miksi hän ei hoidosta huolimatta parane.

On aivan varma että puolison masennus on on raskasta myös sinulle, jos kuitenkin yrittäisit ensin hakea myös itsellesi apua, etteivät omat voimasi loppusi.

Rajansahan on ihmisen jaksamisella ,se on selvää se, mutta ero on mielestäni se viimeinen ratkaisu asiaan. Mutta niin kuin sanoin itse sinä tiedät rajasi jaksamisen suhteen.

Masennuksesta parantuminen voi viedä vuosia, monesti masentunut itsekkään ei enään kuvittele parantuvansa, kunnes sitten eräänä päivänä onkin valmis jättämään terapeuttinsa ymmärtäen itsekkin, että on selvinnyt taakastaan.

Masennus voi olla monenkin tekijän summa, kuten myös paraneminenkin.

eikös se mennyt niin se lupaus?!?!

hei!
en tiedä miten voisin sinua auttaa kun minulla itselläni on vastaava ongelma...minä olen neljänkuukauden ikäisen tyttö vauvan äiti ja minun mies lyö aina humalassa kerran niinkin että vavakin lensi!olen yrittänyt että jos sosiaalitoimisto puuttuu mutta he eivät usko minua!!!!vaikka minulla on poliisin antama raportti asiasta!käsittämätön juttu!nyt me ei asuta enää yhdessä mutta mies käy aina viikonloppuisin ja joskus muulloinkin katsomassa lasta........ja se sitten on ruvennut kiristelemään kaikilla asioilla...että en tiiä mitä tässä pitäs tehdä!!?

Moi!

Etenkin jos teillä on lapsia, neuvoisin harkitsemaan eroa, jos elämäsi on käynyt sietämättömäksi puolison mielenterveysongelmien takia!! Tiedän kokemuksesta, mitä tuskaa on elää ihmisen kanssa, joka manipuloi kaiken, toiselle jää kaikki työ ja vastuu. Meillä oli erotessamme 2- ja 5-vuotiaat lapset. Siinä elämäntilanteessa en voinut muuta kuin päätyä eroon avomiehestäni.
Jälkeenpäin syyllistän itseäni siitä, etten nähnyt ajoissa mieheni hoidon tarvetta. Mutta miten sellaista olisin voinut ymmärtää. Näitä asioita kun oppii vasta kokemuksen kautta...
En jaksanut enää sitä helvettiä ja varpaillaan olemista. Loppuvaiheessa jouduin muutaman kerran hälyyttämään kotiimme poliisin. Onneksi lapset nukkuivat... Hirveää ajatella vieläkin, 5 vuoden kuluttua tapahtuneesta.

Eli sanomani on, että kenenkään ei tarvitse toisen ihmisen vuoksi omaa mielen- tai fyysistä terveyttään menettää. Koska jokaisella meillä on vain yksi elämä, ei Luojakaan ole tarkoittanut sitä "tuhlaamaan" toisen ihmisen vuoksi. En tiedä, ymmärrätkö mitä tarkoitan. Mutta oma onnellisuus kuitenkin on tärkeintä. On kohtuutonta vaatia "jaksamaan myötä- ja vastoinkäymisissä" JOS ELÄMÄ ON MINULLE ITSELLENI kestämätöntä toisen ongelmien vuoksi.

Ero on takuulla puolisollesi vaikea pala, mutta
sekään ei ole sinun syytäsi.

Ja lapset, jos teillä niitä on, kärsivät todella pahasti tilanteestanne.

Hae apua itsellesi! Ja ajattele omaa parastasi!!
Hyvää syksyä sulle ja muille samassa tilanteessa eläville!

omat vanhempani ovat olleeet yli 20-vuotta naimisissa. he menivät naimisiin ollessaan aika nuoria ja saivat 2 lastakin.

äitini sairastui skitsofreniaan ollessaan 16. hän siis oli jo sairastunut tavatessaan isäni. heidän liittonsa on kestänyt tämän sairauden kanssa. on ollut parempia ja huonompia kausia. silti luja rakkaus ja yhteenkuuluvuuden tunne ovat pitäneet suhteen kasassa. välillä on ollut todella vaikeaakin, esim. silloin, kun äitini nukkui 2 vuotta putkeen. hän ei jaksanut mitään, mutta isäni jaksoi jotenkuten uskoa parempaan tulevaisuuteen ja pysyi äitini rinnalla. rakasti häntä, hoiti häntä ja hoiti vielä meidät lapsetkin.

he käyvät yhdessä terapiassa keskustelemassa säännöllisesti. he ovat vuosien saatossa käyneet terapioissa yhdessä ja erikseen. ihan tilanteen vaatimalla tavalla. isäni käy töissä normaaliin tapaan, mutta äitini ei sairautensa vuoksi ole työkykyinen.

on siis tärkeää muistaa hoitaa myös itseään, silloin kun puoliso on sairas. harrastaa ja irrottautua välillä arjesta täysin. ja muistella aina vaikeiden aikojen yhteydessä niitä hyviä asioita, niitä asioita joita toisessa rakastaa ja mitkä ovat ne jutut joiden vuoksi olla yhdessä.

en tiedä oletteko saaneet millaista hoitoa tai lääkityksiä, mutta lääkityksiäkin on monenlaisia ja oikeat löytyvät vain kokeilemalla. masennusta voidaan hoitaa monella tapaa, on esim. psykoterapiaa, jota saa tarvittaessa useankerran viikossa. ja se on ilmaistakin. voitte vaikka molemmat hakeutua kuntanne terveyskeskuksen kautta psykologille joka ohjaa eteenpäin. tai jos tilanne on todella paha ja jos on itsemurhan riski, olisiko pieni jakso osastolla hyväksi puolisollesi? terapiossakin on oikeus vaihtaa terapeuttia, jos joku ei tunnu osaavalta tai asiat junnaavat paikoillaan.

en tiedä oliko tästä mitään apua, mutta toivon teille jaksamista ja voimia, mihin sitten päädyttekin. hakekaa ja vaatikaa asiantuntevaa hoitoa ja kokeilkaa erilaisia vaihtoehtoja. nauttikaa toistenne rakkaudesta, mikäli sitä on vielä jäljellä. huomioikaa toisianne, antakaa pieniä ilon aiheita. puhukaa asioista ja etsikää ulospääsy masennuksesta ja ahdistavista asioista. löydätte kenties vielä tien onneen.

tsemppiä alkavaan syksyyn.

sillä olen suurinpiirtein samanlaisessa tilanteessa

Nyt kun syksy taas tekee tuloaan, niin tämä mörkö-masennus on taas nostanut päätään.

Yritän ymmärtää siipppaa, mutta välillä tuntuu, että en millään jaksa olla perheessä se ainoa aikuinen, joka ottaa vastuuta lapsista ja kodin hoitamisesta. Hullua olisi sekin, että jos minä joudun kohta samaan jamaan vain siksi, että toinen on masentunut!

Olen miettinyt näitä asioita edestä ja takaa, ja en tiedä itsekään, että mitä pitäisi tehdä. Nyt siippani kuitenkin aloittaa pitemmän lääkityksen ja voin vain toivoa, että se auttaa. Siippani on ihan hyvä aviomies, mutta hän on täydellisyyteen pykivä ja kun omaa huonon itsetunnon, niin vaikka miten kehun, että joku homma on upeasti hoidettu, niin hän ei sitä vain jotenkin usko, vaikka olisin ihan tosissani.

Olen aika kynnetön, mutta yritän kuitenkin jaksaa.

Jaksamista sinullekin.

Paha rasti!
Minä kestin kun ajattelin, etten muka mitenkään voi erota, enkä jaksanut ryhtyä moiseen puuhaan, vielä kun toinen oli sellainen kuin oli. - Masentunut ja epätoivoinen ja ulkona koko elämästä...
Sitä kesti melkein kolme vuotta....
Sitten alkoi vähän näyttää paremmalta.
Minulla oli koko ajan sellainen ote asioihin, että en yhtään säälinyt, sanoin koviakin sanoja, jotka olivat vain täyttä järkeä - ettei ole syytä vain tuijotella omaa napaansa ja muuta sellaista,en kaikkea nyt muista.

En silti ole sitä mieltä, että se kaikki kestäminen kannatti. Kaikki tosihelvetti, kun viina virtasi ja tehtiin taas itsemurhaa jne.. kerrankin sanoin, että en varmaan tule katsomaan jälkeesi mitä sitten teetkin, ja katsokin, ettet pihaan tai autotalliin tapa itteäs, tai ainakin tilaat siivoojat etukäteen paikalle...vähän kauemmas pliis jos saa pyytää!

Tasasempaa on ollut nyt jo monta vuotta, silti joskus mietin, kannattiko.

Alkaa olla mitta täysi, on ollut jo pitkään...

Kumppanini mielenterveys on mennyt hurjaa vauhtia alas päin..
Hänellä on ollut kokoajan mielenterveys ongelmia yhdessä olon ajan.
Se raastoi niin paljon yhdessä oloa.
Ikinä ei voi tietää millä päällä toinen on.
Nyt olemme eronneet ja saan hengittää
vapaasti.

Joo vimeiset neljä vuotta olen saanut kärsiä vaimoni mielenterveys ongelmista.Joka päivä kyttäämistä puhelinsoittoja viestejä ja iltaisin huutoa, että huoraat kaikkien kanssa joka ei tosiaankaan pidä paikkaansa uskollinen olen vaimollolleni aina ollut.Jos jokin ei mene oikein syy on aina minussa vaiika jos vähän asiaa kyselisi ja penkoisi niin varmasti tieto uskollisuudestani selviäsi hänelle mutta ei kysele syy on aina minussa ja hirveä huuto ja riehuminen alkaa iltaisin kun pääsen töistä kotiin.Mitä tässä voi tehdä voimat lopussa on jo?.Pitkä pinna on ollut kun tiedän että puhuin totta.Olen yrittänyt ymmäertää sairutta, mutta hän vain valehtelee terapiassa ettei oikeen ongelmia ole ja luulee tosiaankin olevansa oikeassa itsensä tilasta.

Hyvin kestän, kun on hyvä itsetunto. Mieheni mielenterveysongelma on pitkäaikainen, eikä poistu kun ei halua hoitoon. Hän yrittää siirtää omaa ongelmaansa minuun ja syyttää että minulla on mielenterveysongelmia. Itse olen käynyt asiat keskustelemassa, mutta nyt haluttais mies hoitoon.

On puhuttu terapiassa asiasta ja sieltä selvitetty asiaa joten ongelma on vaimon itse kuvittelema ja viisitoista vuotta naimisissa ollaan oltu.Olen kertonut etten valehtele ja asiat voi tarkistaa milloin vaan mutta sama syytös vain jatkuu joka päivä.En tiedä mistä tietonsa onkii jos joku on eroomassa syy on minun.Ihmetteln vain että mitä minä siihen asiaan kuulunkaan???.Stressin taisi laukaista oman äitinsä kuolema ja leikkaus samoihin aikoihin ja luutavasti lapsuuden traumat, jotka kaikki puhkesivat yhtäaikaa auki. Siis tämä on todellakin sairautta ja lääkitystäkin on mutta ei näytä nyt tehoaavan ollenkaan.En tiedä mitä mustasukkaisuus on tullut kun en ole käyttäytynyt kuin avioliiton mukaisesti oikein.Nyt on sellaista vankila meinikiä ei saa olla ystäviä-kaverita ja ei saa tavata ketään eikä missään saa käydä.Joskus on normaali ja silloin on ihana ihminen.Nyt näyttää taas huonommalta....ja on rakasta.Toivoo vain toisen paranevan.

Miehellä on toinen nainen ja huomasin sen. Nyt hän hakkuu minua hulluksi. Kumpihan on hullumpi.
Manipuloija vai petetty.

No tuohan on sitten jo toinen asia kuin edellinen sairaus asia ja jos pettää niin sehän on faktaa ja siinä on kaksi osapuolta jotka varmasti löytyvät.

Olin ahdistunut kun aloin lukemaan tätä viestiketjua. Sitten alkoi hymyilyttää, moni tarina oli samanlaista kuin meidän elämässä. Mieheni kärsii mielenterveys ongelmista, joita lääkitsee alkolla enemmän kuin pillereillä. Hän on työelämässä, mutta on nyt ollu ilman lääkkeitä ja huomenna olis töihin paluu. Hän on taas tehnyt elämästäni kestämätöntä. Tuhlasi viimeiset rahansa sopivasti ennen töihin paluuta kapakkaan ja uusiin leluihin. Sitte alkoi se henkinen helvetti, hän haukkui ja syyttää minua kaikesta mikä omassa elämässään pielessä. Hän huutaa ja käyttäytyy uhkaavasti. Aina en uskalla sanoa mitä ajattelen, koska pelkään hänen rikkovan jotain. Meillä on vuosien saatossa mennyt rikki mm. Telkkari, ikkuna, kahvinkeitin, huonekaluja, tulostin, puhelin, lattia jne. Terapiassa ollaan istuttu yhdessä ja erikseen. Meillä on lapsia kolme. Hän on tehnyt selväksi, etten pärjää yksin, olen ainainen valittaja ja olen pilannut hänen elämänsä. Oloni on melko turta, en saa edes itkettyä enää tilanteissa, joissa ehkä pitäisi. Ne kerrat kun olen kaatanut oman pahan oloni hänen niskaansa, saan sen viimeistään viikossa takaisin paljo pahempana. Jos esim sanon että en jaksa lasten kanssa kun ne riitelee, saan mieheltäni ensin ymmärrystä hs tukea. Seuraavana päivänä olenkin tämän asian takia huono äiti enkä osaa kasvattaa lapsia lainkaan. Mitä mun tulisi tehdä, jäädä tähän ja kestää ja toivoa parempaa vai löytää jostain voimaa lähteä.. En tiedä. Ero on hankala asia, on yhteistä avio elämää 10 vuotta, lapset ja lainaa pankille.

Vaimoni äitillä on kaksi suuntainen mielialahäiriö. Vaimoni on jostain syystä aina syyttänyt tästä Isäänsä. Vaimoni oli 2 kuukautta todella outo ja sitten yhtäkkiä ilmoitti haluavansa erota muutti kaverille ja minä jäin lasten kanssa. Kun hän on käynyt lapsia katsomassa hän ei ole yhtään oma itsensä ja todella väsyneen näköinen. Olen miettinyt voiko tämä johtua vain erosta vaikka olikin jättäjä vai voisiko tähän liittyä mielenterveysongelma ?