skitso-affektinen häiriö

Kiitti vastauksestasi! Tietkö, mulla on tehty ADHD tutkimukset,tosin ne tehtiin todella huonosti ja epäammattimaisesti. Jokainen lähellä minua oleva ystävä sekä sukulainen on ollut ja on edelleen sitä mieltä että mulla olisi ADHD. Olen itsekin edelleen aika ajoin vakuuttunut siitä että mulla olisi se ADHD tai ADD, kumpi se nyt sitten olisikaan. Seroquelia vetelen nytkin huimia määriä, ja se on ensimmäinen lääke joka sopii mulle. (muita ollut jo ainakin 30) Olen kuulemma vaikeasti lääkittävä. Kiva todella lukea että jollakin muillakin on vastaavia kokemuksia edellä mainituista diagnooseista.Kerro mulle vielä lisää itsestäsi jos jaksat! Mulla on ollut univaikeuksia koko elämäni ajan ,ahdistusta, muka maanista sekä masentuneisuutta.Olen impulsiivinen sekä välillä putoilee suusta sammakoita kun en ole välttämättä tilanteen tasalla. Olen myös levoton sekä nopeasti kyllästyvä. Samat puoskaritestit osoittivat että mulla ei olisi myöskään kaksisuuntaista mielialahäiriötä.Olen ajatellut joskus että testit voitaisiin tehdä uudestaankin jossain muualla, mutta ehkä se olisi turhaa,en oikein tiedä

Hassu-Henna kirjoitti:

Kiitti vastauksestasi! Tietkö, mulla on tehty ADHD tutkimukset,tosin ne tehtiin todella huonosti ja epäammattimaisesti. Jokainen lähellä minua oleva ystävä sekä sukulainen on ollut ja on edelleen sitä mieltä että mulla olisi ADHD. Olen itsekin edelleen aika ajoin vakuuttunut siitä että mulla olisi se ADHD tai ADD, kumpi se nyt sitten olisikaan. Seroquelia vetelen nytkin huimia määriä, ja se on ensimmäinen lääke joka sopii mulle. (muita ollut jo ainakin 30) Olen kuulemma vaikeasti lääkittävä. Kiva todella lukea että jollakin muillakin on vastaavia kokemuksia edellä mainituista diagnooseista.Kerro mulle vielä lisää itsestäsi jos jaksat! Mulla on ollut univaikeuksia koko elämäni ajan ,ahdistusta, muka maanista sekä masentuneisuutta.Olen impulsiivinen sekä välillä putoilee suusta sammakoita kun en ole välttämättä tilanteen tasalla. Olen myös levoton sekä nopeasti kyllästyvä. Samat puoskaritestit osoittivat että mulla ei olisi myöskään kaksisuuntaista mielialahäiriötä.Olen ajatellut joskus että testit voitaisiin tehdä uudestaankin jossain muualla, mutta ehkä se olisi turhaa,en oikein tiedä

Lue lisää

Minulle myös syötettiin varmaan jokaista pharmaca fennican myrkkyä, koska olin "vaikeasti lääkittävä" - suomeksi siis: kukaan ei tiedä miten sinua pitäisi hoitaa, koska hoitovaihtoehdot on supistettu sinulle annetun diagnoosin piirin, viis siitä onko se oikea diagnoosi, hullut eivät saa valittaa.
Terve järki sanoo ainakin minulle että jos ei meinaa lääkitystä löytyä niin silloin pitää etsiä muita vaihtoehtoja. Melkein tuntuu siltä että psykiatreilla on tulospalkka - mitä enemmän jakelevat diagnooseja ja lääkkeitä, sitä parempi liksa.

Joka tapauksessa ihmiset jotka tunsivat minut ennen saamaani "hoitoa", sen aikana ja vielä nykyäänkin, sanovat että silloin minä vasta hulluksi muutuin kun ruvettiin "hoitamaan". (kymmenet eri lääkekokeilut, jotka tottakai sotkivat viimeisenkin toimivan aivokemian!)
Esimerkin vuoksi mainittakoon, että suurimmalla osalla SSRI lääkkeistä ON sivuvaikutuksia kuten: levottomuus, unettomuus, ahdistuneisuus, suicidaalisuus, hermostuneisuus, impulsiivisuus, väkivaltaisuus jne.
Lääkärit kuittaavat sivuvaikutukset harvinaisina ja epäoleellisina (mikäli edes myöntävät niitä olevan) ja jos ja kun potilas alkaa oireilla enemmän lääkityksen alettua, se tulkitaan vain oireeksi jostain vakavammasta, EI lääkkeen sivuvaikutukseksi. Jos potilas epäilee lääkkeellä olevan sivuvaikutuksia, se tulkitaan hoitokielteisyydeksi, joka sekin siis on oire vakavammasta mielisairaudesta. Teet siis niin tai näin, aina menee väärin päin.
Eikä siitä niin pitkä aika ole kun uutisiinkin asti pääsi tieto siitä miten ikävästi SSRI-lääkkeet saattavat vaikuttavaa lapsiin ja nuoriin, heidän oireiluunsa. Uskooko joku vakavissaan että 18 vuotta täytettyään ihmiselle pamahtaa jostain suoja niitä epätoivottavia sivuvaikutuksia vastaan...?
Samoin tilastojen mukaan suurin osa lääkäreistä puhuu vain lämpimikseen (tai lääketehtaan tukemana).
-SSRI lääkkeet eivät todellakaan auta suurinta osaa potilaista, vaan uusimpien tulosten mukaan vain noin 30% käyttäjistä.
-SSRI lääkkeet ovat yhtä tehokkaita kuin placebot

(linkistä lisää)
http://www.upliftprogram.com/depression_stats.html

Joten ei mikään ihme että tuttavani sanoivat minun todellakin muuttuneen hulluksi kun noita, ja niiden sivuoireisiin syötettyjä psykoosilääkkeitä jouduin syömään.

Nykyisin mielialanvaihteluni ovat siedettäviä koska syön Omega-3 kapseleita kunnollisen ruokavalion lisäksi, yritän noudattaa edes jonkinlaista päivärytmiä (kyllä, jääkaapin ovessa on omatekoinen lukujärjestys) vältän ylimääräisiä ärsykkeitä (tv on tosiaan aina kiinni jos en sitä katso), ulkoilen, menen ajoissa nukkumaan vaikka ei väsytä jne.

Tottakai joskus iskee ahdistuskohtaus vielä nykyäänkin, mutta kenellä ei? Ja erona siihen mitä se oli pahimmillaan on se että tiedän sen menevän ohi, maailmani ei kaadu siihen vaikka sillä hetkellä siltä tuntuu. Tosin minulla ei ole enää masennusta pohjalla, joten sekin varmasti vaikuttaa.

Edelleen minulle tosin tuottaa vaikeuksia se etten kerta kaikkiaan saa asioita tehtyä, tai jos saan aloitettua niin ei tule valmista. Pahimmillaan minulla voi olla kymmenenkin hommaa kesken, ja siinä vaiheessa suurin piirtein pyörin ympyrää ja mietin että hetkinen, miten tässä näin kävi... APUAAAA!!
Ennenkuin luin ADHD:n oireet niin luulin ihan oikeasti olevani hullu, kun en kestänyt kovia ääniä, ihmisvilinää, junassa soivia puhelimia jne. Pahimmillaan tavaratalossa käynti on ollut kirjaimellisesti tuskallinen kokemus, koska jokainen kova paukaus tai kirkaisu tuntuu hajottavan jotain pään sisällä, ja se sattuu OIKEASTI. Ratkaisin asian ottamalla korvatulpat mukaan kun menin tavarataloon, ja melukynnyksen ylittyessä laitan ne korviin. Jo helpottaa. Ja vasta hiljattain luin että mm. aistiyliherkkyys on ADHD:n oire.
Keskittymiskykyä minulla ei tosiaankaan ole yhtään, tai sitten käy niin että jotain tehdessä voi mennä tunteja ennenkuin huomaan että jäi lounas väliin.
Univaikeuksia minulla on vieläkin, ja jos joskus harvoin käy niin että en ole vielä kolmen aikaan aamulla saanut unta, otan unilääkkeen koska tiedän että unettomuss kostautuu seuraavana päivänä. En edes huvikseni pelleile unirytmini kanssa vaan katson että olen kotona aina viimeistään klo 22, ja sitten painun pikkuhiljaa pehkuihin.

Ahdistusta, levottomuutta ja mielialanvaihteluita minulla on ollut koko ikäni, tosin nykyään siis helpottanut tuolla säännöllisyydellä, samaten jonkinlaista ulkopuolisuuden tunnetta suhteessa muihin ihmisiin. Olen aina tuntenut ja tiennyt olevani jotenkin erilainen, osaamatta selittää miten.

Rajojen hakeminen ja uhmaaminen on aina ollut perisyntini (vieläkin) joten voit kuvitella minkälaiseen käsittelyyn jouduin psykiatrisen "hoidon" parissa. Tosin kuin ns. parantuneissa hulluissa, minussa ei todellakaan herää kiitollisuuden tunteet lääkäreitä ja muuta henkilökuntaa kohtaan vaan silmitön RAIVO (joka muuten myös on aika tyypillistä ADHD:ssä) kaikesta siitä nöyryytyksestä ja mielivallasta mitä he käyttivät "hoidon" nimikkeellä, ja minusta on karmaisevaa ajatellakin kuinka montaa muuta ihmistä tälläkin hetkellä kidutetaan lääketieteen nimissä - Suomessa.

Kaiken huippu tässä diagnostiikka-lokeroinnissa on se, että niin esim skitsofreniat, bipolaarisuus, masennus ja ahdistus kuin ADHD:kin ovat kaikki aivojen välittäjäaineiden häiriöitä, silti ADHD-lapsia tuetaan, heitä ei leimata hulluiksi, toisin kuin psykiatrian uhrit. Psykoottisia harhoja kokeva aikuinen ei loppujen lopuksi eroa mielikuvitusystäviensä kanssa elävästä lapsesta mitenkään muuten kuin että aikuiset ovat fyysisesti isompia ja pelottavampia muille ihmisille, jolloin on "hyväksyttävää" sulkea heidät laitoksiin tai huumata puolitajuttomiksi jotta ns. normaaleilla ihmisillä olisi helpompi olla.

... kirjoitti:

Minulle myös syötettiin varmaan jokaista pharmaca fennican myrkkyä, koska olin "vaikeasti lääkittävä" - suomeksi siis: kukaan ei tiedä miten sinua pitäisi hoitaa, koska hoitovaihtoehdot on supistettu sinulle annetun diagnoosin piirin, viis siitä onko se oikea diagnoosi, hullut eivät saa valittaa.
Terve järki sanoo ainakin minulle että jos ei meinaa lääkitystä löytyä niin silloin pitää etsiä muita vaihtoehtoja. Melkein tuntuu siltä että psykiatreilla on tulospalkka - mitä enemmän jakelevat diagnooseja ja lääkkeitä, sitä parempi liksa.

Joka tapauksessa ihmiset jotka tunsivat minut ennen saamaani "hoitoa", sen aikana ja vielä nykyäänkin, sanovat että silloin minä vasta hulluksi muutuin kun ruvettiin "hoitamaan". (kymmenet eri lääkekokeilut, jotka tottakai sotkivat viimeisenkin toimivan aivokemian!)
Esimerkin vuoksi mainittakoon, että suurimmalla osalla SSRI lääkkeistä ON sivuvaikutuksia kuten: levottomuus, unettomuus, ahdistuneisuus, suicidaalisuus, hermostuneisuus, impulsiivisuus, väkivaltaisuus jne.
Lääkärit kuittaavat sivuvaikutukset harvinaisina ja epäoleellisina (mikäli edes myöntävät niitä olevan) ja jos ja kun potilas alkaa oireilla enemmän lääkityksen alettua, se tulkitaan vain oireeksi jostain vakavammasta, EI lääkkeen sivuvaikutukseksi. Jos potilas epäilee lääkkeellä olevan sivuvaikutuksia, se tulkitaan hoitokielteisyydeksi, joka sekin siis on oire vakavammasta mielisairaudesta. Teet siis niin tai näin, aina menee väärin päin.
Eikä siitä niin pitkä aika ole kun uutisiinkin asti pääsi tieto siitä miten ikävästi SSRI-lääkkeet saattavat vaikuttavaa lapsiin ja nuoriin, heidän oireiluunsa. Uskooko joku vakavissaan että 18 vuotta täytettyään ihmiselle pamahtaa jostain suoja niitä epätoivottavia sivuvaikutuksia vastaan...?
Samoin tilastojen mukaan suurin osa lääkäreistä puhuu vain lämpimikseen (tai lääketehtaan tukemana).
-SSRI lääkkeet eivät todellakaan auta suurinta osaa potilaista, vaan uusimpien tulosten mukaan vain noin 30% käyttäjistä.
-SSRI lääkkeet ovat yhtä tehokkaita kuin placebot

(linkistä lisää)
http://www.upliftprogram.com/depression_stats.html

Joten ei mikään ihme että tuttavani sanoivat minun todellakin muuttuneen hulluksi kun noita, ja niiden sivuoireisiin syötettyjä psykoosilääkkeitä jouduin syömään.

Nykyisin mielialanvaihteluni ovat siedettäviä koska syön Omega-3 kapseleita kunnollisen ruokavalion lisäksi, yritän noudattaa edes jonkinlaista päivärytmiä (kyllä, jääkaapin ovessa on omatekoinen lukujärjestys) vältän ylimääräisiä ärsykkeitä (tv on tosiaan aina kiinni jos en sitä katso), ulkoilen, menen ajoissa nukkumaan vaikka ei väsytä jne.

Tottakai joskus iskee ahdistuskohtaus vielä nykyäänkin, mutta kenellä ei? Ja erona siihen mitä se oli pahimmillaan on se että tiedän sen menevän ohi, maailmani ei kaadu siihen vaikka sillä hetkellä siltä tuntuu. Tosin minulla ei ole enää masennusta pohjalla, joten sekin varmasti vaikuttaa.

Edelleen minulle tosin tuottaa vaikeuksia se etten kerta kaikkiaan saa asioita tehtyä, tai jos saan aloitettua niin ei tule valmista. Pahimmillaan minulla voi olla kymmenenkin hommaa kesken, ja siinä vaiheessa suurin piirtein pyörin ympyrää ja mietin että hetkinen, miten tässä näin kävi... APUAAAA!!
Ennenkuin luin ADHD:n oireet niin luulin ihan oikeasti olevani hullu, kun en kestänyt kovia ääniä, ihmisvilinää, junassa soivia puhelimia jne. Pahimmillaan tavaratalossa käynti on ollut kirjaimellisesti tuskallinen kokemus, koska jokainen kova paukaus tai kirkaisu tuntuu hajottavan jotain pään sisällä, ja se sattuu OIKEASTI. Ratkaisin asian ottamalla korvatulpat mukaan kun menin tavarataloon, ja melukynnyksen ylittyessä laitan ne korviin. Jo helpottaa. Ja vasta hiljattain luin että mm. aistiyliherkkyys on ADHD:n oire.
Keskittymiskykyä minulla ei tosiaankaan ole yhtään, tai sitten käy niin että jotain tehdessä voi mennä tunteja ennenkuin huomaan että jäi lounas väliin.
Univaikeuksia minulla on vieläkin, ja jos joskus harvoin käy niin että en ole vielä kolmen aikaan aamulla saanut unta, otan unilääkkeen koska tiedän että unettomuss kostautuu seuraavana päivänä. En edes huvikseni pelleile unirytmini kanssa vaan katson että olen kotona aina viimeistään klo 22, ja sitten painun pikkuhiljaa pehkuihin.

Ahdistusta, levottomuutta ja mielialanvaihteluita minulla on ollut koko ikäni, tosin nykyään siis helpottanut tuolla säännöllisyydellä, samaten jonkinlaista ulkopuolisuuden tunnetta suhteessa muihin ihmisiin. Olen aina tuntenut ja tiennyt olevani jotenkin erilainen, osaamatta selittää miten.

Rajojen hakeminen ja uhmaaminen on aina ollut perisyntini (vieläkin) joten voit kuvitella minkälaiseen käsittelyyn jouduin psykiatrisen "hoidon" parissa. Tosin kuin ns. parantuneissa hulluissa, minussa ei todellakaan herää kiitollisuuden tunteet lääkäreitä ja muuta henkilökuntaa kohtaan vaan silmitön RAIVO (joka muuten myös on aika tyypillistä ADHD:ssä) kaikesta siitä nöyryytyksestä ja mielivallasta mitä he käyttivät "hoidon" nimikkeellä, ja minusta on karmaisevaa ajatellakin kuinka montaa muuta ihmistä tälläkin hetkellä kidutetaan lääketieteen nimissä - Suomessa.

Kaiken huippu tässä diagnostiikka-lokeroinnissa on se, että niin esim skitsofreniat, bipolaarisuus, masennus ja ahdistus kuin ADHD:kin ovat kaikki aivojen välittäjäaineiden häiriöitä, silti ADHD-lapsia tuetaan, heitä ei leimata hulluiksi, toisin kuin psykiatrian uhrit. Psykoottisia harhoja kokeva aikuinen ei loppujen lopuksi eroa mielikuvitusystäviensä kanssa elävästä lapsesta mitenkään muuten kuin että aikuiset ovat fyysisesti isompia ja pelottavampia muille ihmisille, jolloin on "hyväksyttävää" sulkea heidät laitoksiin tai huumata puolitajuttomiksi jotta ns. normaaleilla ihmisillä olisi helpompi olla.

Lue lisää

Kuule todella kiva kuula sinun juttujasi:Mä kirjoittelen sulle vieläsamaisesta aiheesta kunhan ehdin kiireiltäni .Toivottavasti jaksat/viitsit vielä kuulla mun juttuja . Ja tiedät että jos et jaksa niin kerrohan se suoraan , koska mun kaltaisille ihm,isille se suoruus on tärkeää ettei tule väärin ymmärryksiä ;)

Hassu -Henna kirjoitti:

Kuule todella kiva kuula sinun juttujasi:Mä kirjoittelen sulle vieläsamaisesta aiheesta kunhan ehdin kiireiltäni .Toivottavasti jaksat/viitsit vielä kuulla mun juttuja . Ja tiedät että jos et jaksa niin kerrohan se suoraan , koska mun kaltaisille ihm,isille se suoruus on tärkeää ettei tule väärin ymmärryksiä ;)

Lue lisää

Nou hätä, kirjota jos ja kun mieli tekee, laitan tämän ketjun nyt kirjanmerkkeihin ja käyn katselemassa onko sulla jotain mietteitä tai kysymyksiä :)

Hassu-Henna kirjoitti:

Kiitti vastauksestasi! Tietkö, mulla on tehty ADHD tutkimukset,tosin ne tehtiin todella huonosti ja epäammattimaisesti. Jokainen lähellä minua oleva ystävä sekä sukulainen on ollut ja on edelleen sitä mieltä että mulla olisi ADHD. Olen itsekin edelleen aika ajoin vakuuttunut siitä että mulla olisi se ADHD tai ADD, kumpi se nyt sitten olisikaan. Seroquelia vetelen nytkin huimia määriä, ja se on ensimmäinen lääke joka sopii mulle. (muita ollut jo ainakin 30) Olen kuulemma vaikeasti lääkittävä. Kiva todella lukea että jollakin muillakin on vastaavia kokemuksia edellä mainituista diagnooseista.Kerro mulle vielä lisää itsestäsi jos jaksat! Mulla on ollut univaikeuksia koko elämäni ajan ,ahdistusta, muka maanista sekä masentuneisuutta.Olen impulsiivinen sekä välillä putoilee suusta sammakoita kun en ole välttämättä tilanteen tasalla. Olen myös levoton sekä nopeasti kyllästyvä. Samat puoskaritestit osoittivat että mulla ei olisi myöskään kaksisuuntaista mielialahäiriötä.Olen ajatellut joskus että testit voitaisiin tehdä uudestaankin jossain muualla, mutta ehkä se olisi turhaa,en oikein tiedä

Lue lisää

En tiedä mikä minua vaivaa. En ole nukkunut 3 vuoteen. Syön joka aamu yhden masennus-napin, mutta en tiedä auttaako se. Olen sanonyt vitsinä kaverille , että mulla on ADHD. Keskittyminen on todella vaikeaa, jos aihe ei vähääkään kiinnosta minua, mutta jos kiinnostaa niin uppoudun siihen ja en huomaa maailman menoa. Sanoit että: "Olen impulsiivinen sekä välillä putoilee suusta sammakoita kun en ole välttämättä tilanteen tasalla. Olen myös levoton sekä nopeasti kyllästyvä." Tämä kuvaa minua 100%:sti. Olen jo tottunut siihen, että minulle nauretaan. Nauran mukana. Ja ennen minua hävetti, mutta nyt annan itselleni anteeksi kaiken, keventää oloa tosi paljon. Mutta en tiedä onko sekään terveellistä, jos ei ota tosissaan oikein mitään. Lääkäri sanoi minulle, että rakastuminen pelastaa masennukselta. Olen oikeasti etsinyt rakkautta, mutta turhaan.Jos minulta kysytään mitä teit tänää, menen paniikkiin, sillä en oikeasti muista. Olen myös aina tiennyt olevani jotenkin tärkeä, ihan kuin minä tulisin pelastamaan maailman, joku taisi sanoa samoin. Mikä minä olen? Kiitos.

Hassu-Henna kirjoitti:

Kiitti vastauksestasi! Tietkö, mulla on tehty ADHD tutkimukset,tosin ne tehtiin todella huonosti ja epäammattimaisesti. Jokainen lähellä minua oleva ystävä sekä sukulainen on ollut ja on edelleen sitä mieltä että mulla olisi ADHD. Olen itsekin edelleen aika ajoin vakuuttunut siitä että mulla olisi se ADHD tai ADD, kumpi se nyt sitten olisikaan. Seroquelia vetelen nytkin huimia määriä, ja se on ensimmäinen lääke joka sopii mulle. (muita ollut jo ainakin 30) Olen kuulemma vaikeasti lääkittävä. Kiva todella lukea että jollakin muillakin on vastaavia kokemuksia edellä mainituista diagnooseista.Kerro mulle vielä lisää itsestäsi jos jaksat! Mulla on ollut univaikeuksia koko elämäni ajan ,ahdistusta, muka maanista sekä masentuneisuutta.Olen impulsiivinen sekä välillä putoilee suusta sammakoita kun en ole välttämättä tilanteen tasalla. Olen myös levoton sekä nopeasti kyllästyvä. Samat puoskaritestit osoittivat että mulla ei olisi myöskään kaksisuuntaista mielialahäiriötä.Olen ajatellut joskus että testit voitaisiin tehdä uudestaankin jossain muualla, mutta ehkä se olisi turhaa,en oikein tiedä

Lue lisää

ADHD:seen ei liity harhaisuus tai muut psykoottiset oireet eikä pienentynyt unentarve(mania/hypomania).

... kirjoitti:

Minulle myös syötettiin varmaan jokaista pharmaca fennican myrkkyä, koska olin "vaikeasti lääkittävä" - suomeksi siis: kukaan ei tiedä miten sinua pitäisi hoitaa, koska hoitovaihtoehdot on supistettu sinulle annetun diagnoosin piirin, viis siitä onko se oikea diagnoosi, hullut eivät saa valittaa.
Terve järki sanoo ainakin minulle että jos ei meinaa lääkitystä löytyä niin silloin pitää etsiä muita vaihtoehtoja. Melkein tuntuu siltä että psykiatreilla on tulospalkka - mitä enemmän jakelevat diagnooseja ja lääkkeitä, sitä parempi liksa.

Joka tapauksessa ihmiset jotka tunsivat minut ennen saamaani "hoitoa", sen aikana ja vielä nykyäänkin, sanovat että silloin minä vasta hulluksi muutuin kun ruvettiin "hoitamaan". (kymmenet eri lääkekokeilut, jotka tottakai sotkivat viimeisenkin toimivan aivokemian!)
Esimerkin vuoksi mainittakoon, että suurimmalla osalla SSRI lääkkeistä ON sivuvaikutuksia kuten: levottomuus, unettomuus, ahdistuneisuus, suicidaalisuus, hermostuneisuus, impulsiivisuus, väkivaltaisuus jne.
Lääkärit kuittaavat sivuvaikutukset harvinaisina ja epäoleellisina (mikäli edes myöntävät niitä olevan) ja jos ja kun potilas alkaa oireilla enemmän lääkityksen alettua, se tulkitaan vain oireeksi jostain vakavammasta, EI lääkkeen sivuvaikutukseksi. Jos potilas epäilee lääkkeellä olevan sivuvaikutuksia, se tulkitaan hoitokielteisyydeksi, joka sekin siis on oire vakavammasta mielisairaudesta. Teet siis niin tai näin, aina menee väärin päin.
Eikä siitä niin pitkä aika ole kun uutisiinkin asti pääsi tieto siitä miten ikävästi SSRI-lääkkeet saattavat vaikuttavaa lapsiin ja nuoriin, heidän oireiluunsa. Uskooko joku vakavissaan että 18 vuotta täytettyään ihmiselle pamahtaa jostain suoja niitä epätoivottavia sivuvaikutuksia vastaan...?
Samoin tilastojen mukaan suurin osa lääkäreistä puhuu vain lämpimikseen (tai lääketehtaan tukemana).
-SSRI lääkkeet eivät todellakaan auta suurinta osaa potilaista, vaan uusimpien tulosten mukaan vain noin 30% käyttäjistä.
-SSRI lääkkeet ovat yhtä tehokkaita kuin placebot

(linkistä lisää)
http://www.upliftprogram.com/depression_stats.html

Joten ei mikään ihme että tuttavani sanoivat minun todellakin muuttuneen hulluksi kun noita, ja niiden sivuoireisiin syötettyjä psykoosilääkkeitä jouduin syömään.

Nykyisin mielialanvaihteluni ovat siedettäviä koska syön Omega-3 kapseleita kunnollisen ruokavalion lisäksi, yritän noudattaa edes jonkinlaista päivärytmiä (kyllä, jääkaapin ovessa on omatekoinen lukujärjestys) vältän ylimääräisiä ärsykkeitä (tv on tosiaan aina kiinni jos en sitä katso), ulkoilen, menen ajoissa nukkumaan vaikka ei väsytä jne.

Tottakai joskus iskee ahdistuskohtaus vielä nykyäänkin, mutta kenellä ei? Ja erona siihen mitä se oli pahimmillaan on se että tiedän sen menevän ohi, maailmani ei kaadu siihen vaikka sillä hetkellä siltä tuntuu. Tosin minulla ei ole enää masennusta pohjalla, joten sekin varmasti vaikuttaa.

Edelleen minulle tosin tuottaa vaikeuksia se etten kerta kaikkiaan saa asioita tehtyä, tai jos saan aloitettua niin ei tule valmista. Pahimmillaan minulla voi olla kymmenenkin hommaa kesken, ja siinä vaiheessa suurin piirtein pyörin ympyrää ja mietin että hetkinen, miten tässä näin kävi... APUAAAA!!
Ennenkuin luin ADHD:n oireet niin luulin ihan oikeasti olevani hullu, kun en kestänyt kovia ääniä, ihmisvilinää, junassa soivia puhelimia jne. Pahimmillaan tavaratalossa käynti on ollut kirjaimellisesti tuskallinen kokemus, koska jokainen kova paukaus tai kirkaisu tuntuu hajottavan jotain pään sisällä, ja se sattuu OIKEASTI. Ratkaisin asian ottamalla korvatulpat mukaan kun menin tavarataloon, ja melukynnyksen ylittyessä laitan ne korviin. Jo helpottaa. Ja vasta hiljattain luin että mm. aistiyliherkkyys on ADHD:n oire.
Keskittymiskykyä minulla ei tosiaankaan ole yhtään, tai sitten käy niin että jotain tehdessä voi mennä tunteja ennenkuin huomaan että jäi lounas väliin.
Univaikeuksia minulla on vieläkin, ja jos joskus harvoin käy niin että en ole vielä kolmen aikaan aamulla saanut unta, otan unilääkkeen koska tiedän että unettomuss kostautuu seuraavana päivänä. En edes huvikseni pelleile unirytmini kanssa vaan katson että olen kotona aina viimeistään klo 22, ja sitten painun pikkuhiljaa pehkuihin.

Ahdistusta, levottomuutta ja mielialanvaihteluita minulla on ollut koko ikäni, tosin nykyään siis helpottanut tuolla säännöllisyydellä, samaten jonkinlaista ulkopuolisuuden tunnetta suhteessa muihin ihmisiin. Olen aina tuntenut ja tiennyt olevani jotenkin erilainen, osaamatta selittää miten.

Rajojen hakeminen ja uhmaaminen on aina ollut perisyntini (vieläkin) joten voit kuvitella minkälaiseen käsittelyyn jouduin psykiatrisen "hoidon" parissa. Tosin kuin ns. parantuneissa hulluissa, minussa ei todellakaan herää kiitollisuuden tunteet lääkäreitä ja muuta henkilökuntaa kohtaan vaan silmitön RAIVO (joka muuten myös on aika tyypillistä ADHD:ssä) kaikesta siitä nöyryytyksestä ja mielivallasta mitä he käyttivät "hoidon" nimikkeellä, ja minusta on karmaisevaa ajatellakin kuinka montaa muuta ihmistä tälläkin hetkellä kidutetaan lääketieteen nimissä - Suomessa.

Kaiken huippu tässä diagnostiikka-lokeroinnissa on se, että niin esim skitsofreniat, bipolaarisuus, masennus ja ahdistus kuin ADHD:kin ovat kaikki aivojen välittäjäaineiden häiriöitä, silti ADHD-lapsia tuetaan, heitä ei leimata hulluiksi, toisin kuin psykiatrian uhrit. Psykoottisia harhoja kokeva aikuinen ei loppujen lopuksi eroa mielikuvitusystäviensä kanssa elävästä lapsesta mitenkään muuten kuin että aikuiset ovat fyysisesti isompia ja pelottavampia muille ihmisille, jolloin on "hyväksyttävää" sulkea heidät laitoksiin tai huumata puolitajuttomiksi jotta ns. normaaleilla ihmisillä olisi helpompi olla.

Lue lisää

"Minulle myös syötettiin varmaan jokaista pharmaca fennican myrkkyä, koska olin "vaikeasti lääkittävä" - suomeksi siis: kukaan ei tiedä miten sinua pitäisi hoitaa, koska hoitovaihtoehdot on supistettu sinulle annetun diagnoosin piirin, viis siitä onko se oikea diagnoosi, hullut eivät saa valittaa."

Just näin se menee. Ja sitten vielä ihmetellään että aina vaan enemmän syödään masennuslääkkeitä, ja aina vain useampi tarvitsee psykiatrista hoitoa. No kyllä kai niin, kun hoidetaan pelkkiä oireita tai pahimmassa tapauksessa aiheutetaan niitä lisää.

... kirjoitti:

Minulle myös syötettiin varmaan jokaista pharmaca fennican myrkkyä, koska olin "vaikeasti lääkittävä" - suomeksi siis: kukaan ei tiedä miten sinua pitäisi hoitaa, koska hoitovaihtoehdot on supistettu sinulle annetun diagnoosin piirin, viis siitä onko se oikea diagnoosi, hullut eivät saa valittaa.
Terve järki sanoo ainakin minulle että jos ei meinaa lääkitystä löytyä niin silloin pitää etsiä muita vaihtoehtoja. Melkein tuntuu siltä että psykiatreilla on tulospalkka - mitä enemmän jakelevat diagnooseja ja lääkkeitä, sitä parempi liksa.

Joka tapauksessa ihmiset jotka tunsivat minut ennen saamaani "hoitoa", sen aikana ja vielä nykyäänkin, sanovat että silloin minä vasta hulluksi muutuin kun ruvettiin "hoitamaan". (kymmenet eri lääkekokeilut, jotka tottakai sotkivat viimeisenkin toimivan aivokemian!)
Esimerkin vuoksi mainittakoon, että suurimmalla osalla SSRI lääkkeistä ON sivuvaikutuksia kuten: levottomuus, unettomuus, ahdistuneisuus, suicidaalisuus, hermostuneisuus, impulsiivisuus, väkivaltaisuus jne.
Lääkärit kuittaavat sivuvaikutukset harvinaisina ja epäoleellisina (mikäli edes myöntävät niitä olevan) ja jos ja kun potilas alkaa oireilla enemmän lääkityksen alettua, se tulkitaan vain oireeksi jostain vakavammasta, EI lääkkeen sivuvaikutukseksi. Jos potilas epäilee lääkkeellä olevan sivuvaikutuksia, se tulkitaan hoitokielteisyydeksi, joka sekin siis on oire vakavammasta mielisairaudesta. Teet siis niin tai näin, aina menee väärin päin.
Eikä siitä niin pitkä aika ole kun uutisiinkin asti pääsi tieto siitä miten ikävästi SSRI-lääkkeet saattavat vaikuttavaa lapsiin ja nuoriin, heidän oireiluunsa. Uskooko joku vakavissaan että 18 vuotta täytettyään ihmiselle pamahtaa jostain suoja niitä epätoivottavia sivuvaikutuksia vastaan...?
Samoin tilastojen mukaan suurin osa lääkäreistä puhuu vain lämpimikseen (tai lääketehtaan tukemana).
-SSRI lääkkeet eivät todellakaan auta suurinta osaa potilaista, vaan uusimpien tulosten mukaan vain noin 30% käyttäjistä.
-SSRI lääkkeet ovat yhtä tehokkaita kuin placebot

(linkistä lisää)
http://www.upliftprogram.com/depression_stats.html

Joten ei mikään ihme että tuttavani sanoivat minun todellakin muuttuneen hulluksi kun noita, ja niiden sivuoireisiin syötettyjä psykoosilääkkeitä jouduin syömään.

Nykyisin mielialanvaihteluni ovat siedettäviä koska syön Omega-3 kapseleita kunnollisen ruokavalion lisäksi, yritän noudattaa edes jonkinlaista päivärytmiä (kyllä, jääkaapin ovessa on omatekoinen lukujärjestys) vältän ylimääräisiä ärsykkeitä (tv on tosiaan aina kiinni jos en sitä katso), ulkoilen, menen ajoissa nukkumaan vaikka ei väsytä jne.

Tottakai joskus iskee ahdistuskohtaus vielä nykyäänkin, mutta kenellä ei? Ja erona siihen mitä se oli pahimmillaan on se että tiedän sen menevän ohi, maailmani ei kaadu siihen vaikka sillä hetkellä siltä tuntuu. Tosin minulla ei ole enää masennusta pohjalla, joten sekin varmasti vaikuttaa.

Edelleen minulle tosin tuottaa vaikeuksia se etten kerta kaikkiaan saa asioita tehtyä, tai jos saan aloitettua niin ei tule valmista. Pahimmillaan minulla voi olla kymmenenkin hommaa kesken, ja siinä vaiheessa suurin piirtein pyörin ympyrää ja mietin että hetkinen, miten tässä näin kävi... APUAAAA!!
Ennenkuin luin ADHD:n oireet niin luulin ihan oikeasti olevani hullu, kun en kestänyt kovia ääniä, ihmisvilinää, junassa soivia puhelimia jne. Pahimmillaan tavaratalossa käynti on ollut kirjaimellisesti tuskallinen kokemus, koska jokainen kova paukaus tai kirkaisu tuntuu hajottavan jotain pään sisällä, ja se sattuu OIKEASTI. Ratkaisin asian ottamalla korvatulpat mukaan kun menin tavarataloon, ja melukynnyksen ylittyessä laitan ne korviin. Jo helpottaa. Ja vasta hiljattain luin että mm. aistiyliherkkyys on ADHD:n oire.
Keskittymiskykyä minulla ei tosiaankaan ole yhtään, tai sitten käy niin että jotain tehdessä voi mennä tunteja ennenkuin huomaan että jäi lounas väliin.
Univaikeuksia minulla on vieläkin, ja jos joskus harvoin käy niin että en ole vielä kolmen aikaan aamulla saanut unta, otan unilääkkeen koska tiedän että unettomuss kostautuu seuraavana päivänä. En edes huvikseni pelleile unirytmini kanssa vaan katson että olen kotona aina viimeistään klo 22, ja sitten painun pikkuhiljaa pehkuihin.

Ahdistusta, levottomuutta ja mielialanvaihteluita minulla on ollut koko ikäni, tosin nykyään siis helpottanut tuolla säännöllisyydellä, samaten jonkinlaista ulkopuolisuuden tunnetta suhteessa muihin ihmisiin. Olen aina tuntenut ja tiennyt olevani jotenkin erilainen, osaamatta selittää miten.

Rajojen hakeminen ja uhmaaminen on aina ollut perisyntini (vieläkin) joten voit kuvitella minkälaiseen käsittelyyn jouduin psykiatrisen "hoidon" parissa. Tosin kuin ns. parantuneissa hulluissa, minussa ei todellakaan herää kiitollisuuden tunteet lääkäreitä ja muuta henkilökuntaa kohtaan vaan silmitön RAIVO (joka muuten myös on aika tyypillistä ADHD:ssä) kaikesta siitä nöyryytyksestä ja mielivallasta mitä he käyttivät "hoidon" nimikkeellä, ja minusta on karmaisevaa ajatellakin kuinka montaa muuta ihmistä tälläkin hetkellä kidutetaan lääketieteen nimissä - Suomessa.

Kaiken huippu tässä diagnostiikka-lokeroinnissa on se, että niin esim skitsofreniat, bipolaarisuus, masennus ja ahdistus kuin ADHD:kin ovat kaikki aivojen välittäjäaineiden häiriöitä, silti ADHD-lapsia tuetaan, heitä ei leimata hulluiksi, toisin kuin psykiatrian uhrit. Psykoottisia harhoja kokeva aikuinen ei loppujen lopuksi eroa mielikuvitusystäviensä kanssa elävästä lapsesta mitenkään muuten kuin että aikuiset ovat fyysisesti isompia ja pelottavampia muille ihmisille, jolloin on "hyväksyttävää" sulkea heidät laitoksiin tai huumata puolitajuttomiksi jotta ns. normaaleilla ihmisillä olisi helpompi olla.

Lue lisää

Tää näköjään joo muutaman vuoden vanha juttu mutta oli pakko ottaa kantaa kun luin tekstisi .... 2006,siis valtavan hienosti kirjoitettu ja todella selventävästi toit juuri niitä esiin millai se asia todella onkin , ja toivonut monesti että joku just näin selkeästi ja ymmärrettävästi puhuis/kirjoittais juuri näistä asioista mistä nyt kerroit,kiitos todella paljon ,ja sinusta ois ainesta vaikka mihin kun osaat sanottavasi sanoa noin hyvin ja että myös tiedollisesti asiat ovat juuri noin .KIITOS

Itse olen neljättä vuotta lukiossa viettävä. Kesällä sairastuin psykoosiin ja diagnoosina pidetään skitsoaffektiivista. Isäni sairastaa maanis-depressiivistä skitsofreniaa, varmaan sama tauti kuin minullakin, ja isosisarella on psykooseja myöskin. Sairauden puhkeaminen oli minulle aika järkytys, koska en olisi missään nimessä saada samaa sairautta, joka näyttää olevan sukuperintöä. Lisäksi hyvä ystävä sairastui juuri puoli vuotta ennen skitsfreniaan. Suostun kaikkeen mahdolliseen hoitoon, sillä olen nähnyt mihin kieltäytyminen lääkityksistä johtaa. Isäni ei koskaan kuntoutunut, vaikka lääkäri sanoi että hän olisi kuntoutunut sairaudestaan. On ollut todella rankkaa oppia elämään sairauden kanssa. Kaikkea on tullut täälläkin sekoiltua ja vedettyä mukaan ihmisiä, joista jotkut eivät ymmärrä sairautta. Ja olen törmännyt ihmisten ennakkoluuloihin koskien lääkitystä. Oma vointi on kohentunut mielialaa tasaavilla lääkkeillä, eikä harhaluuloja yms. enää ole. Yritän sulkea kaiken mahdollisen, mikä johtaa ylikierroksille, ja olen oppinut elämään vähitellen sairauden kanssa. Tilanne on ollut tosi akuutti puolisen vuotta, vasta tämän vuoden puolella olen alkanut voida paremmin. Masentaa, kun ei jaksa kuten ennen sairastumista. Suhtaudun optimisesti tulevaisuuteen ja uskon kuntoutuvani. Sairaus on opettanut minut arvostamaan elämää ja ihmisiä uudella tavalla. Ja olen vähitellen oppinut nauramaan omille sekoiluille. Aluksi sairaus tuntui maailmanlopulta, mutta nyt näenkin sen uutena mahdollisuutena.

Lukiolainen89 kirjoitti:

Itse olen neljättä vuotta lukiossa viettävä. Kesällä sairastuin psykoosiin ja diagnoosina pidetään skitsoaffektiivista. Isäni sairastaa maanis-depressiivistä skitsofreniaa, varmaan sama tauti kuin minullakin, ja isosisarella on psykooseja myöskin. Sairauden puhkeaminen oli minulle aika järkytys, koska en olisi missään nimessä saada samaa sairautta, joka näyttää olevan sukuperintöä. Lisäksi hyvä ystävä sairastui juuri puoli vuotta ennen skitsfreniaan. Suostun kaikkeen mahdolliseen hoitoon, sillä olen nähnyt mihin kieltäytyminen lääkityksistä johtaa. Isäni ei koskaan kuntoutunut, vaikka lääkäri sanoi että hän olisi kuntoutunut sairaudestaan. On ollut todella rankkaa oppia elämään sairauden kanssa. Kaikkea on tullut täälläkin sekoiltua ja vedettyä mukaan ihmisiä, joista jotkut eivät ymmärrä sairautta. Ja olen törmännyt ihmisten ennakkoluuloihin koskien lääkitystä. Oma vointi on kohentunut mielialaa tasaavilla lääkkeillä, eikä harhaluuloja yms. enää ole. Yritän sulkea kaiken mahdollisen, mikä johtaa ylikierroksille, ja olen oppinut elämään vähitellen sairauden kanssa. Tilanne on ollut tosi akuutti puolisen vuotta, vasta tämän vuoden puolella olen alkanut voida paremmin. Masentaa, kun ei jaksa kuten ennen sairastumista. Suhtaudun optimisesti tulevaisuuteen ja uskon kuntoutuvani. Sairaus on opettanut minut arvostamaan elämää ja ihmisiä uudella tavalla. Ja olen vähitellen oppinut nauramaan omille sekoiluille. Aluksi sairaus tuntui maailmanlopulta, mutta nyt näenkin sen uutena mahdollisuutena.

Lue lisää

MINÄ OLEN SKITSO AJAN REKKA PELISSÄ KAIKKIIN PAHKI

Lukiolainen89 kirjoitti:

Itse olen neljättä vuotta lukiossa viettävä. Kesällä sairastuin psykoosiin ja diagnoosina pidetään skitsoaffektiivista. Isäni sairastaa maanis-depressiivistä skitsofreniaa, varmaan sama tauti kuin minullakin, ja isosisarella on psykooseja myöskin. Sairauden puhkeaminen oli minulle aika järkytys, koska en olisi missään nimessä saada samaa sairautta, joka näyttää olevan sukuperintöä. Lisäksi hyvä ystävä sairastui juuri puoli vuotta ennen skitsfreniaan. Suostun kaikkeen mahdolliseen hoitoon, sillä olen nähnyt mihin kieltäytyminen lääkityksistä johtaa. Isäni ei koskaan kuntoutunut, vaikka lääkäri sanoi että hän olisi kuntoutunut sairaudestaan. On ollut todella rankkaa oppia elämään sairauden kanssa. Kaikkea on tullut täälläkin sekoiltua ja vedettyä mukaan ihmisiä, joista jotkut eivät ymmärrä sairautta. Ja olen törmännyt ihmisten ennakkoluuloihin koskien lääkitystä. Oma vointi on kohentunut mielialaa tasaavilla lääkkeillä, eikä harhaluuloja yms. enää ole. Yritän sulkea kaiken mahdollisen, mikä johtaa ylikierroksille, ja olen oppinut elämään vähitellen sairauden kanssa. Tilanne on ollut tosi akuutti puolisen vuotta, vasta tämän vuoden puolella olen alkanut voida paremmin. Masentaa, kun ei jaksa kuten ennen sairastumista. Suhtaudun optimisesti tulevaisuuteen ja uskon kuntoutuvani. Sairaus on opettanut minut arvostamaan elämää ja ihmisiä uudella tavalla. Ja olen vähitellen oppinut nauramaan omille sekoiluille. Aluksi sairaus tuntui maailmanlopulta, mutta nyt näenkin sen uutena mahdollisuutena.

Lue lisää

Kuulostaa ehkä hullulta tuo otsikko tähän aiheeseen liittyen, mutta käykääpä lukemassa sivuilta www.anttiheikkila.com mihin kaikkeen ruokavalio vaikuttaa ja miten ihminen ja sen mieli toimii.
Antti puhuu asiaa, sanokoot Pekka Puska porukoineen mitä lystää.