Kun toinen on liian lapsellinen

vaikka ikää on yli 30v. Ihan sama mulle, sanokoot mitä haluavat. Minä hoidan talouteni ja muut asiat huolella, ei ole mitää maksuhäiriöitä yms.
Mutta se, miksi omasta mielestäni mua sanotaan lapselliseksi, on se, että näytän todellakin tunteeni juuri sellaina kuin ne tunnen. Itken kun itketää ja nauran kun naurattaa, suutun jos siltä tuntuu. Kuitenkin se naamasta näkyy mitä tunnen, niin en pysty peittämäänkään. Eikä siihen ole minusta tarvetta.
Olen lisäksi todella eläväinen ja spontaani ihminen luonteeltani. En todellakaan mikään tasaisen rauhallinen, vaikka sitäkin pystyn olemaan tilanteen niin vaatiessa.
En jaksa välittää tollasista kommenteista, jokainen olkoot millainen on, ja se, että on rehellisesti oma itsensä eikä esitä mitään roolia, on hienoa.

minä vastaisin tuohon omalta osaltani, että toivottavasti en ikinä kasva aikuiseksi! onneksi mieheni hyväksyy mut tällaisenaan, me ollaan molemmat näin kolmekymppisinä "ihan täysiä kakaroita".

Minun mielestäni lapselliseksi voisi kutsua 45-vuotiasta, naimisissa ollutta isähahmoa, joka huutelee ihmisille kun joku asia ei miellytä; hihittelee kuin pikkulapsi toisen vahingolle; uhoaa ja uhkailee perusteettomasti tyyliin: jos ei mua miellytä, niin käsiä katkee; piilottelee pusikoissa kun toinen yrittää tavoittaa jne.

Tietty lapsellisuus kannattaa ihmisen säilyttää elämän läpi, mutta liika on liikaa:(

Miellän itse lapsellisuuden impulssien mukaan toimimiseksi. Että sanotaan tai tehdään mitä mieleen juolahtaa ajattelematta seurauksia, ja sitten jälkeenpäin sanotaan "oho". Että syydetään loukkauksia toista päin eikä hillitä itseään yhtään, ei ajatella mitä ne loukkaukset saavat aikaan.

Olin aikaa sitten suhteessa lapsellisen miehen kanssa. Voih. Äitiä hän itse asiassa itselleen etsikin, ei kumppania :D olen loputtomasti kiitollinen siitä että aviomieheni on oikea aikuinen mies joka ajattelee ennenkuin puhuu vaikka minä en sitä aina tekisikään.

***

Välillä ihmiset ovat lapsellisia, välillä vähemmän lapsellisia.

Monet jotka ovat olevinaan kovin "aikuismaisia", käyttäytyvät itseasiassa hyvin lapsellisesti tai ainakin epäkypsästi: noudattavat sovinnaisia kaavoja, vain koska niin kuuluu tehdä. Ja jos poikkeaa kaavasta - vaikka olisi täysin terveessä määrin lapsenmielinen - saattaa leimautua lapselliseksi ja epäkypsäksi. Vastuu lähimmäisistä eittämättä on olennainen osa aikuisena olemista, mutta hyvin usein ns. vastuullisillakin on oma napa lähimpänä: pidetään kulisseja yllä, ettei vain maine mene. Ja sellainen on pahimmanlaatuista tekopyhyyttä!

Lapsenmielisyys kunniaan!

Mun määritelmä lapsellisuudelle on "mustavalkoisuus". Esimerkiksi sellainen ajattelutapa, että asia on joko pihvi tai sipuli, mutta kultaista keskitietä ei ole.

Erittäin lapsellinen tapaus sattui tässä tänä syksynä kun meillä oli työpaikalla kolleega kuvaus (siis opettajathan kuvataan siinä missä oppilaatkin). Eräs nelikymppinen opettajamme sitten suuttui kun pikkulapsi, kun häntä pyydettiin eturiviin istumaan: hän olisi tahtonut seisoa takarivissä. Kuvaaja ystävällisesti pyysi siirtymään eteen, mutta opettajakolleegani riensi suuttumuksesta itkuisena ulos koko kuvaussalista eikä tullut paikalle vaikka vähän maaniteltiinkin. Että jäi sitten se täti kuvasta pois..lapsellisen kiukuttelun takia.

Kuten joku muukin täällä, niin itsekin määrittelisin lapsellisuuden mustavalko-ajatteluksi, jossa ainoastaan oma napa on tärkeä. Lisäksi sanoisin, että on lapsellista suuttua pikku asioista aivan hillittömästi tai loukata jotain toista kostaakseen jonkun pienen vääryyden. Tietenkin jotkut voivat käyttää toisen haukkumista lapselliseksi myös valta-aseena silloin, kun toisen toiminta ei miellytä ilman, että toinen todella käyttäytyisi lapsellisesti.

Miksi sitten lapsellisuus on paha asia? Ihmisten välinen vuorovaikutus perustuu ennustettavuuteen. Sellainen vuorovaikutus, jonka vastapuoli pystyy ennustamaan, helpottaa asioiden sujumista ja luo tätä kautta turvallisuutta ja jatkuvuutta ihmisten välille. Jos aikuinen ihminen taas reagoi hyvin mustavalkoisesti, ääriemotionaalisesti ja vaikkapa aivan päinvastaisella tavalla kuin vastapuoli odottaa, synnyttää tämä hämmennystä ja kaaosta, eikä vuorovaikutus suju. Tällöin asiat muuttuvat hankalammiksi. Jos taas kaikki ihmiset reagoisivat, mitä odottamattomammilla tavoilla mitä tavallisemmissa tilanteissa...noh jokainen voi itse kuvitella, kuinka kauan aivan yksinkertaistenkin asioiden hoitoon menisi tällöin aikaa.

Sen sijaan tietty lapsellisuus tai ehkä paremmin lapsenomaisuus kuuluu parisuhteeseen. Tutkimustenkin mukaan rakastuneet parit käyttävät sellaisia ilmeitä, eleitä ja äänensävyjä keskenään, jotka ovat tyypillisiä nimenomaan vanhemman ja pienen lapsen välisessä vuorovaikutuksessa. En myöskään pitäisi lapsellisuutena parisuhteisiin (ainakin alkuvaiheessa) usein kuuluvia erilaisia "yhteisiä lapsekkuuksia", kuten esimekiksi pehmoleluja jne. Kaksistaan saa mielestäni olla lapsekas, jos se synnyttää parisuhteessa positiivista kiintymystä. Sen sijaan aikuisen on myös tiedettävä, missä tilanteessa tällaiset "lapsellisuudet" eivät ole sopia.

Näkisin lapsellisuuden toisen huomiotta jättämisessä ja se on jotenkin ikään sidottu...usein n 4 v ja siitä ylöspäin on kyky empatiaan ja huippua se ei saavuta kai koskaan. Riittävä määrä on myös sopimusasia .
Myös tapa ja paikka; väärä konteksti tunteiden ilmaisulle voi olla osa lapsellisuutta. Kuten aiemmin on todettu on rehellistä kertoa kaikki tunteensa mutta aikuisuus normittaa mitä ne tunteet saa aikaan.

Olen kolmekymppinen ja tiedostan kyllä että olen jossakin asoissa lapsellinen; katson monesti piirrettyjä (niissä on sellasta huumoria usein minkä vain aikuinen ymmärtää :D) Ehkä myös se että kuuntelen tiettyjä bändejä, jotka joku luokittelisi teinien musiikiksi, ns.rokki/goottibändejä 80-90 luvulta. Tai se että innostun asioista joita joku toinen pitää lapsellisena. Tai se että kehtaan mennä lapsen kanssa liukumäkeen ja heittäytyä typeräksi. Minussa on siis tietynlaista lapsen mielisyyttä.

Mutta hoidan raha-asiani, vuokrani ja muutkin tärkeät asiat. En ole muista riippuvainen rahallisesti tai muutenkaan. Elämässä on ollut hankaliakin asioita joista olen yksin selvinnyt.

Ja lisäyksenä vielä että kykenen keskustelemaan vakavasti asioista, eikä tuo lapsellisuus näy käytöksessäni muuten kuin kiinnostuksen kohteissa ja toisinaan puheissa jos innostun näistä puhumaan.

No äkkiseltään tulee mieleen, että lapsellisuutta on se, että toimii ajattelematta asiaa monelta kantilta. Esimerkiksi tunteita voi osoittaa ja niistä voi puhua, mutta sitähän ie tarvitse tehdä niin, että loukkaa muita. Mielestäni toisen sanominen lapselliseksi on lapsellista. Rakentavampaa on sanoa, että mikä seikka toisen käytöksessä on aiheuttanut kurjaa mieltä, ja miksi toivoo ettei toinen niin enää tekisi/käyttäytyisi.

Se ei ole lapsellista, ettei osaa sanoa "ei" apua tarvitsevalle jos omat voimat alkaa ehtyä. Se on vaan typerää. Lapsellista se ei kuitenkaan ole, koska lapsi todellakin osaa sanoa ei. Tuo miellyttämisen ongelma joillakin on aikuisuuteen kasvaessa opittu tapa, joka usein johtuu heikosta itsetunnosta -ei lapsellisuudesta.

Erityisen lapsellista on tietenkin vastuuttomuus, lyhytnäköisyys sekä oman navan tuijottaminen. Esimerkiksi 3-vuotias ajattelee sitä, mitä hän itse haluaa juuri nyt. Hän ei vielä omasta aloitteestaan säästä viikkorahojaa, huolehdi päivärytmistä sekä siitä onko muilla läheisillä kaikki hyvin. Toki pientä empatiaa alkaa jo lapsillakin olla, sitä mukaa kun ikää tulee lisää. Aluksi se on vain mallioppimisen kautta, mutta lopulta sisään rakennettua ja vilpitöntä.

Aikuinen joka esimerkiksi haravoi omalta pihaltaan lehdet naapurin pihalle on lapsellinen. Aikuinen joka valittaa kuinka raskasta juuri hänen elämänsä on kun pitää olla töissä klo 8-16 on lapsellinen. Aikuinen joka käyttää ruokotonta kieltä (esimerkiksi kiroilee tai nimittelee) on ehdottomasti lapsellinen. Henkinen ja fyysinen väkivalta ovat lapsellisuuden ääriesimerkkejä, koska ihminen on jäänyt tunteiden osoittamisen suhteen lapsen tasolle. Uhmakohtauksia aikuisella

Se että osaa pitää hauskaa, nauraa hassuille jutuilla, pelleillä viattomasti tai vaikka ideoida naurettavaa naamiaisasua jne ei ole lapsellista. Se on huumoria. Ihmiset jotka sanovat että "toivottavasti en koskaan kasva aikuiseksi" usein kuvittelevat, että aikuiseksi kasvaessa menettää leikkimielisyyden ja huumoritajun. Ei se sitä tarkoita, todellakaan. Mutta aikuinen ei huumorillaan loukkaa toisia, vaikka kuinka heittäytyisi.:)

"Millaista on aikuismainen käyttäytyminen?"

Usein käytetään osuvaa käsitettä, eli että meillä on "sisäinen lapsi". Sisäinen lapsi vaatii meitä tekemään erilaisia asioita, aivan kuten nyt lapsi aina tarvii huolenpitoa. Tämä sisäinen lapsi kommunikoi tunteiden ja tuntemusten avulla, ja aikuisen tehtävä on oppia tuntemaan erot ei tunteiden välillä, ja oppia ymmärtämään mikä toiminta on oikea minkin tunteen kohdella.

Sekä täysin tunteitaan vastaan toimiminen, että piittaamattomuus tunteistaan, kuten myös täysin niiden mukaan toimiminen ovat kaikki periaatteessa vahingollisia toimintatapoja. Näin perinteisesti Suomessa miehet kasvavat tunnekielteisessä/piittaamattomassa ilmapiirissä, kun naiset kasvavat liiankin tunnekorosteisessa ilmapiirissä. Nämä eivät ole nykyään niin sukupuolisidonnaisia seikkoja, joten kaikenlaista löytyy molemmista sukupuolista.

Kuitenkin, aikuinen ottaa vastuun sisäisestä lapsestaan, luo sille rajat ja pitää siitä huolta pitäen sen tyytyväisenä - toisin sanoen hän pitää huolta itsestään. Lapsellinen aikuinen antaa sisäisen lapsensa tehdä päätökset, joka johtaa esimerkiksi riippuvaiseen toimintaan (alkoholismi, lohtusyönti, ihmissuhderiippuvuus ovat tavallisia) ja usein lamaannuttavaan masennukseen/mielenterveysongelmiin, koska lapsi siirtää vastuun itsestään aina muille tai jollekin muulle.

Aikuinen on myös aktiivinen, hän tekee omia päätöksiä oma-aloitteisesti omien tarpeidensa mukaan. Hän toimii vastuullisesti, sekä itselle että muille. Aikuinen ei toimi jokaisen tunteen ärsyttämänä tai ohjaamana, vaan hän osaa tehdä järkeen ja oppimaansa perustuvia pohdittuja ratkaisuja, niin sanotusti viisaita ratkaisuja. Aikuisen maailma ei ole myöskään mustavalkoinen, eikä hän koe asioita hyvä-paha-ääripäiden mukaan. Aikuinen ei pelkää sanoa ei, eikä hän pelkää sanoa kyllä.

Jokainen toki toimii välillä lapsellisesti, eikä siinä itsessään mitään väärää ole, ja joskus on hyväkin olla lapsellinen. Tärkeintä on kuitenkin, ettei anna lapsellisten motiivien ohjata itseään.

"Ovatko itsekkäät ihmiset lapsellisia?"

- Voivat olla, mutta eivät välttämättä. On tervettä itsekkyyttä ja epätervettä itsekkyyttä. Liian kiltti miellyttäjä on usein itse lapsellinen, vain eri tavalla.

"Ovatko empaattiset ihmiset myös jollakin tavalla lapsellisia, jos heillä ei ole riittävästi "tahtoa" sanoa apua tarvitsevalle "ei"?"

- Aikuisuuteen kuuluu sekin, että ei yritä miellyttää kaikkia. Empaattisuus ja pyrkimys miellyttää tai itsensä unohtaminen muiden eteen eivät ole ollenkaan sama asia, vaan kolme eri asiaa.

Miellyttäjä saattaa toimia perusitsekkäällä motiivilla, hän on kiltti, jotta muut olisivat kilttejä hänelle. Maailma ei kuitenkaan toimi tämän mukaan ja kilttiä miellyttäjää käytetään usein hyväksi, ja tällöin piiloitsekäs miellyttäjä pahoittaa mielensä. Alistuva miellyttäjä voi esimerkiksi syyttää kumppaniaan narsistiksi, vaikka hänellä on itsellään suurempia vaatimuksia kumppanilleen.

Aidosti empaattinen ihminen sen sijaan ei odota vastamaksua, vaan hän ottaa aina ja luonnostaan toisen huomioon kykynsä mukaan. Tämä ei tarkoita sitä, että hän jää orjallisesti toimimaan muiden miellyttämiseksi, vaan todella empaattinen ihminen on ensisijassa empaattinen itselleen ja sitä kautta muille, joten hän tietää rajansa ja osaa sanoa ei - vaikka ei hän pelkää sanoa kyllä silloin kun voi. Aikuiseen toimintaan kuuluu aito empaattisuus - esimerkiksi lapsen kasvattaminen terveellä tavalla vaatii aitoa empaattisuutta.

"Miksi ihmisen pitää kasvaa aikuiseksi?"

Aivan siksi, että maailma toimii sillä tavoin, että aikuinen yksinäänkin kokee maailman paikaksi jossa hän voi toimia, kun yksinäiselle lapselle se on aina vaikea ja pelottava.

Tämän vuoksi ihmisen tulee ottaa vastuu itsestään toimiakseen aikuisena aikuisten maailmassa. Hän ei voi toimia työelämässä eikä perhe-elämässä täysipainoisesti ottamatta tätä vastuuta ja säilymällä lapsena.

Parisuhteessa taas aikuinen osapuoli joutuu pakostakin olemaan vanhempi lapsellisesti toimivalle osapuolelle, eikä tällöin voida puhua ainakaan mistään tasavertaisesti toimivasta rakkaussuhteesta, vaan suhteesta, jossa ollaan epäterveellä tavalla riippuvaisia toisistaan.

Kun pohdit näitä asioita, niin kannattaa lukea kirja Michael Bywater: Big babies eli miksi emme kasva aikuisiksi. Kirja ei varsinaisesti anna vastauksia, vaan osoittaa eri tapoja miten ihmiset toimivat kuin isot vauvat. Vastaushan on aina henkilökohtainen ja riippuvainen kustakin yksilöstä.

Itselläni on lapsellinen mies, välillä hän saattaa haluta monen kymmenen kilometrin päähän johonkin tapahtumaan ja jos me menemme sinne, niin hän saattaa melkein heti ruveta valittamaan että hänellä on tylsää ja pääseekö hän autoon odottamaan. Mietin vain että miksi meidän täytyy käydä sellaisissa tapahtumissa joissa hän ei edes viihdy. Toinen esimerkki on kauppareissu. Olimme kaupassa ja mieheni halusi talkkunapuuroa, me sitten ostimme sellaista ja vasta sen maksettuamme mieheni sanoi ettei aio syödä sitä koska se on väärän laista, minkä takia hän ei voinut sitten sanoa sitä kaupassa? Kolmas esimerkki on siitä kun hän halusi syömään kiinalaiseen. Hän valitti koko matkan että hän haluaa hampurilaista koska ei pidä kiinalaisesta, minä sitten valitin että minkä takia hän sitten edes haluaa sinne syömään jos ei tykkää sen paikan ruuista. Ikävää että tuollaista uhmaikäisen käytöstä joutuu kokemaan aikuisen miehen takia, sitä kyllä sanotaan että mies aikuistuu vasta ollessaan 43-vuotias, omalla miehelläni siihen on enää vain pari päivää aikaa, joten toivottavasti hän myös aikuistuu, olisi todella hankalaa elää koko loppuelämänsä miehen kanssa, jonka henkinen kehitys on jäänyt 4-vuotiaan tasolle.

Tapasin miehen, ihastuin ja rakastuin. Muutimme yhteen. Yhtäkkiä mies salailee asioita; syöksyy ovelle, kun posti tulee; näprää puhelintaan jatkuvasti; riita-tilanteissa menee juupas/eipäs tasolle; suuttuu liikenteessä muille tiellä liikkujille; käy vanhempiaan katsomassa vain, ettei jäisi ilman perintöä; laskee aina, että saa varmasti saman verran herkkuja kuin muutkin; yms.

En tajua mitä oikein haluat.
Annetaan jo olla.Voimat ei riitä.
Hyvää yötä

Olipa paljon kysymyksiä. Aikoinaan olen pohtinut noita itsekin. Olen myös vierastanut "lapsellinen" SEKÄ myös "aikuinen" sanaa. Ehkäpä juuri siksi, ettei niillä ole täsmällistä ja järjestelmällistä merkitystä. Niitä heitellään miten sattuu, missä sattuu, ja itseasiassa lähes aina negatiivisessa merkityksessä.

Itse en käytä niitä lainkaan, missään yhteyksissä. Paitsi laulaessani Paula Koivuniemen kappaletta "Aikuinen nainen" :D. Se on niitä harvoja asioita, joissa aikuinen sana toimii oikein.

Yleisesti ottaen voisi ajatella "lapsellisen" ihmisen olevan henkilö, joka toimii ja sanoo asioita, mitä tahansa, ennen kuin ajattelee yhtään mitään. Mutta toisaalta on hyvin paljon ihan oikeita lapsia, jotka harkitsevat mitä tekevät ja sanovat.

Olen viime aikoinakin opiskellut hyvin paljon persoonallisuuksista. Tiedäthän; ihmiset ovat introvertteja ja ekstroverttejä, nykyisin on keksitty myös näiden sekoitus ambivertit. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Näitä ajatellen sanoisin, että introvertteja pidetään "aikuisina" ja ekstrovertteja "lapsellisina". Ja kun tarkemmin miettii, niin tässä onkin syy miksei nuo sanat ihmisten kesken, jokapäiväisessä arjessa toimi oikein. Introvertit saattavat pitää ekstroverttien käytöstä lapsellisena. Ekstrovertit introvertteja puolestaan tylsän aikuisina.

" Ja toisaalta, ovatko empaattiset ihmiset myös jollakin tavalla lapsellisia, jos heillä ei ole riittävästi "tahtoa" sanoa apua tarvitsevalle "ei"?"

Empaattisuus on taito asettua toisen asemaan, tämän toisen henkilön kannalta, hänen kertomansa pohjalta. Siitäkin huolimatta, että itse ajattelee tuosta kerrotusta asiasta aivan eri tavalla kuin tuo toinen henkilö. Empaattisuuteen kuuluu läheisesti taito "lukea" toisen tunteita. Eikä sillä ole paljonkaan tekemistä toisen auttamisen kanssa. Vaikkakin jo puhuminen ja avautuminen eritoten vaikeasta asiasta auttaa hyvin paljon. Onko mikään niin helpottavaa kuin tietää, että on ihminen, joka kuuntelee? Ja ottaa muutenkin asiat asioina, ymmärtää?