Vainajan hyvästeleminen kappelissa

Minä tai me kävimme jättämässä hyvästit Rakkaalle Pojalle reilu vuosi sitten. Sanoimme jäähyväiset. Se oli kova paikka mutta teimme sen kuitenkin. Paljon sanomatta jäi.

Eilen oli ehkä elämäni kovin paikka... Hyvästelin yllättäen sairauteen menehtyneen veljeni. Aluksi olin varma, että en halua mennä kappeliin ennen siunausta veljeäni katsomaan, mutta lapseni halusivat nähdä enon. Mieleni sitten muuttui ja sinne astelin lasteni ja siskoni perheen kanssa. Ei se pelottavaa ollut, mutta niin surullista. Olisi tehnyt mieli pyytää häntä heräämään. Tavallaan jäi hyvä mieli vaikka jäi myös sellaisia ajatuksi, että oliko veljellä kengät, mahtuuko arkun kansi kiinni, kun pää oli ylempänä jne. kaikkea epäolennaista tuli mieleeni. Myöskään lapsiani se ei ahdistanut.
Pohdimme kauan sopivia muistosanoja, jotka eivät saaneet olla liian uskonnolliset. Meitä lohdutti seuraavat pätkät Tik Takin laulusta:
" Jäit tuuleksi taivaanrantaan,
valoisan virran rantaan,
suruihin suuriin vaivuin,
´kun maailman tahtoon mä taivuin,
jäit tuuleksi taivaanrantaan."

Voimia kaikille!

hyvästit kirjoitti:

Eilen oli ehkä elämäni kovin paikka... Hyvästelin yllättäen sairauteen menehtyneen veljeni. Aluksi olin varma, että en halua mennä kappeliin ennen siunausta veljeäni katsomaan, mutta lapseni halusivat nähdä enon. Mieleni sitten muuttui ja sinne astelin lasteni ja siskoni perheen kanssa. Ei se pelottavaa ollut, mutta niin surullista. Olisi tehnyt mieli pyytää häntä heräämään. Tavallaan jäi hyvä mieli vaikka jäi myös sellaisia ajatuksi, että oliko veljellä kengät, mahtuuko arkun kansi kiinni, kun pää oli ylempänä jne. kaikkea epäolennaista tuli mieleeni. Myöskään lapsiani se ei ahdistanut.
Pohdimme kauan sopivia muistosanoja, jotka eivät saaneet olla liian uskonnolliset. Meitä lohdutti seuraavat pätkät Tik Takin laulusta:
" Jäit tuuleksi taivaanrantaan,
valoisan virran rantaan,
suruihin suuriin vaivuin,
´kun maailman tahtoon mä taivuin,
jäit tuuleksi taivaanrantaan."

Voimia kaikille!

Lue lisää

On hyvä kuulla että sinulla oli myös lapset mukana ja että mielesi muuttui,olen itsekkin vienyt omat lapseni katsomaan koska oma kokemukseni lapsena on ollut positiivinen.

Myöskään omat lapseni eivät ole kokeneet sitä pelottava kun olemme siitä jälkeenkin päin keskustelleet, nuorin tyttäreni oli 9v kun hän näki vaarinsa arkussa ja hänen kokemuksensa oli samanlainen kuin omanikin vaari vain nukkui.

Ajatuksiisi oliko veljelläsi kengät? Vainajille puetaan sukat jalkaan.
Ja kappelissa ennen kuin arkku suljetaan joku omaisista jos itse sitä haluaa saa asettaa vainajan kasvoille valkoisen kauniin liinan, tätä kyllä kysytään omaisilta haluavatko he tehdä sen. Myös arkun saa sulkea itse sitäkin kysytään omaisilta ainakin meiltä kysyttiin kasvoliinasta ja arkun sulkemisesta.
Ja kyllä kansi mahtuu kiinni kun sitä kysyit.

Voimia suruusi

Lasten isän kuoltua olisin kanssa mielelläni jättänyt hyvästit..mutta katsoimme parhaaksi olla menemättä katsomaan miten vähän hänestä oli jäänyt jäljelle hautausta varten..tämä sama tilanne kuitenkin myös monella liikenne onnettomuudessa menehtyneellä. Tosin pitkään näin unia joissa hän yhä oli hengissä ja koko kuolema olisi ollut mukamas vain jotain huonoa pilaa..

misu-honey kirjoitti:

Lasten isän kuoltua olisin kanssa mielelläni jättänyt hyvästit..mutta katsoimme parhaaksi olla menemättä katsomaan miten vähän hänestä oli jäänyt jäljelle hautausta varten..tämä sama tilanne kuitenkin myös monella liikenne onnettomuudessa menehtyneellä. Tosin pitkään näin unia joissa hän yhä oli hengissä ja koko kuolema olisi ollut mukamas vain jotain huonoa pilaa..

Lue lisää

Tuo kuulostaa kovin rankalle.

En tiedä olisiko pukeminen ja näkeminen "auttanut", mutta olen pahoillani ettette itse kuoleman väistämätömyyden ohella saaneet valita itse edes teettekö sitä vai ette...

ja olet aivan oikeassa siinä, että aina ei saa valita; ehdin miettiä jo onnettomuuksien uhreja.
Kipeää.

Minulla ja lapsillani oli "onnea" tuossa kohdin. Mieheni kuoli rauhallisesti sairaalavuoteeseen sairastettuaan reilun vuorokauden.
Lapset ehtivät hyvästellä, minä sain saattaa kumppanini matkaan hänen kainalossaan maaten. Ei koneita eikä vieraita.
Kuoleman käytyä lapset palasivat vielä uudestaan. Juttelimme pitkään isän vierellä, pienimmät suutelivat ja kolmivuotias jopa nousi vielä viimeiseksi kerraksi kuolleen isänsä kainaloon.
Tuo viimeinen kuulostaa makaaberille, mutta oli todellisuudessa kaunista, rauhallista eikä lainkaan hämmentävää.

Vajaata viikkoa myöhemmin sitten puimme mieheni arkkuun, harjasimme hiukset, silitimme parran ja laitoimme kukan sijasta käteen minun hiukseni (leikkasin pitkät hiukseni pois ja letitin ne letiksi johon liiti suortuvan jokaisen lapsen päästä.
Näin jälkeenpäin ajatellen se ehkä auttoi yhden askeleen verran eteenpäin.

Täällä päin etelä-Suomea ei ole mahdollista itse pestä ja pukea, ei ainakaan minun paikkakunnallani. Mistä päin Suomea olet, Satu40?

Mieheni kuoli sänkyymme ja elvytysyritys lattialla. Ruumisautonkuljettaja sanoi, että saan hyvästellä hänet!!! Olin aivan sekaisin, en muista mitä tein, varmaan suutelin ja jotain...

Parin viikon kuluttua, muistaakseni,ruumiinavauksen jälkeen, saimme nähdä hänet kappelissa. Minä ja toinen tytär halusimme nähdä hänet ja toinen tytär taas halusi säilyttää elävän muiston. Hänet oli puettu (ei minulta kysytty miten) ja hän näytti rauhalliselta. Se tuntui hyvältä, koska sydänkohtaus ei ole kovin rauhallinen. Mielessäni nämä kaksi mielikuvaa hänestä vuorottelevat, mutta ne kuolemanhetket ovat useimmin päällimmäisenä mielessäni. Koen syyllisyyttä, koska en pystynyt auttamaan rakastani.
Laitoin arkkuun hänen viereleen rasiassa hiustupsuni, jonka hän oli aikoinaan leikannut ja säilyttänyt yöpöydän laatikossaan. Sekä yhden meille tärkeän pehmotiikerin ja rasian, jossa oli meidän hääkuvamme, ja yksi juttu, jota en kerro kenellekään.

Suomi on aika iso maa, koska tavat vaihtelevat täällä niin paljon.

Lämpimät halaukset teille ja jos voisin auttaa teitä surussanne...

coeurbrisee kirjoitti:

Täällä päin etelä-Suomea ei ole mahdollista itse pestä ja pukea, ei ainakaan minun paikkakunnallani. Mistä päin Suomea olet, Satu40?

Mieheni kuoli sänkyymme ja elvytysyritys lattialla. Ruumisautonkuljettaja sanoi, että saan hyvästellä hänet!!! Olin aivan sekaisin, en muista mitä tein, varmaan suutelin ja jotain...

Parin viikon kuluttua, muistaakseni,ruumiinavauksen jälkeen, saimme nähdä hänet kappelissa. Minä ja toinen tytär halusimme nähdä hänet ja toinen tytär taas halusi säilyttää elävän muiston. Hänet oli puettu (ei minulta kysytty miten) ja hän näytti rauhalliselta. Se tuntui hyvältä, koska sydänkohtaus ei ole kovin rauhallinen. Mielessäni nämä kaksi mielikuvaa hänestä vuorottelevat, mutta ne kuolemanhetket ovat useimmin päällimmäisenä mielessäni. Koen syyllisyyttä, koska en pystynyt auttamaan rakastani.
Laitoin arkkuun hänen viereleen rasiassa hiustupsuni, jonka hän oli aikoinaan leikannut ja säilyttänyt yöpöydän laatikossaan. Sekä yhden meille tärkeän pehmotiikerin ja rasian, jossa oli meidän hääkuvamme, ja yksi juttu, jota en kerro kenellekään.

Suomi on aika iso maa, koska tavat vaihtelevat täällä niin paljon.

Lämpimät halaukset teille ja jos voisin auttaa teitä surussanne...

Lue lisää

Olen eteläpohjanmaalta Vaasan kupeelta, mutta tiedän tapaa noudatettavan muuallakin pohjanmaalla.

Minun isäni suku on Kaustiselta ja sielläpäin on vielä voimissaan ns. "ulosveisuu" jossa vainaja tuodaan sairaalasta arkussa kotiin, asetetaan esim olohuoneen lattialle, arkku avataan ja läheiset, naapurit, ystävät yms kokoontuvat jättämään jäähyväisiä muutaman virren ajan.
Sekin on kaunis tapa.

Me toimme tyttärentyttäreni kappelista kotiin viime kuussa (ruumisauto oli varattuna ja arkku niin pieni, että hoisimme kuljetuksen itse - asia jota en olisi osannut toivoa ellei olosuhteet olisi siihen johdattaneet, mutta joka toteutuessaan tuntui aivan oikealle).
Vastaavat jäähyväiset oli lähimpien taholta jätetty jo sairaalassa, joten ulosveisuu kotona tuntui tarpeettomalta.
Mutta ajoimme pienokaisen arkun kanssa kodin kautta ja hiljenimme hetkeksi pihalle. Prinsessa siis "kävi kotona viimeisen kerran" ennen kuin veimme hänet kirkon kappeliin odottamaan hautausta.

Otan osaa suruusi.

satu40 kirjoitti:

Olen eteläpohjanmaalta Vaasan kupeelta, mutta tiedän tapaa noudatettavan muuallakin pohjanmaalla.

Minun isäni suku on Kaustiselta ja sielläpäin on vielä voimissaan ns. "ulosveisuu" jossa vainaja tuodaan sairaalasta arkussa kotiin, asetetaan esim olohuoneen lattialle, arkku avataan ja läheiset, naapurit, ystävät yms kokoontuvat jättämään jäähyväisiä muutaman virren ajan.
Sekin on kaunis tapa.

Me toimme tyttärentyttäreni kappelista kotiin viime kuussa (ruumisauto oli varattuna ja arkku niin pieni, että hoisimme kuljetuksen itse - asia jota en olisi osannut toivoa ellei olosuhteet olisi siihen johdattaneet, mutta joka toteutuessaan tuntui aivan oikealle).
Vastaavat jäähyväiset oli lähimpien taholta jätetty jo sairaalassa, joten ulosveisuu kotona tuntui tarpeettomalta.
Mutta ajoimme pienokaisen arkun kanssa kodin kautta ja hiljenimme hetkeksi pihalle. Prinsessa siis "kävi kotona viimeisen kerran" ennen kuin veimme hänet kirkon kappeliin odottamaan hautausta.

Otan osaa suruusi.

Lue lisää

tuo liina joka laitetaan vainajan kasvoille. Mikä tarkoitus sillä on? Valitsin omaiselleni vaatteet, mutta muuta en saanut, ei kysytty, tehdä. Sain olla mukana kun arkun kansi ikuisesti suljettiin ja omainen vietiin takaisin kylmähuoneeseen. Tänään kun ajattelen, olisin ehkä halunnut tehdä enemmän.

vaivaamaan kirjoitti:

tuo liina joka laitetaan vainajan kasvoille. Mikä tarkoitus sillä on? Valitsin omaiselleni vaatteet, mutta muuta en saanut, ei kysytty, tehdä. Sain olla mukana kun arkun kansi ikuisesti suljettiin ja omainen vietiin takaisin kylmähuoneeseen. Tänään kun ajattelen, olisin ehkä halunnut tehdä enemmän.

Lue lisää

tuon liinan merkitystä. Jonkinlainen symboliarvo sillä varmasti on, niin olettaisin?

Mutta tuohon "olisin tahtonut tehdä enemmän" osaan voin kyllä kommentoida.

Tavat ja perinteet vaihtelevat eri paikkakunnilla ja eri aikoina. Ja usein kun joku menettää läheisen niin shokissa ja surussa ei osaa kyseenalaistaa mitään tapoja. ***

Kuitenkin ainakin minä koen surutyölle tärkeäksi että "saa tehdä asiat omalla tavallaan" eli esimerkiksi pukea haudattavan rakkaan päälle jotain jolla on erityismerkitys, järjestää hautajaisista ja muistotilaisuudesta vainajan "näköiset" ja niin edelleen.
Hyvä on sekin että kuolinilmoituksiin on viime vuosikymmeninä tullut enemmän variaatioita. Ihmiset kun eivät kuolleinakaan ole identtisiä toistensa kanssa.

Viimeisisten (kanssa)järjestämieni hautajaisten kohdalla joku ulkopuolinen kommentoi minulle että "ette te kyllä nyt kovin surevilta vaikuta kun mietitte vaatteet hautajaisiin ja ohjelman ja muistopöydän ja niin edelleen... Kun minun mummini kuoli niin minä vain itkin sohvalla..."
Itse koen että ehkä mummin kuollessa niin voikin tehdä. Edelyttäen että mummi oli valmis lähtemään ja että joku muu hoitaa järjestelyt.

Mitä lähemmäksi ja mitä kipeämmin osuu, sitä tärkeämpää on päästä itse tekemään "viimeisiä palveluksia ja rakkauden- ja kunnioituksenosoituksia" vainajalle.
Surun, itkun, romahtamisen aika on sitten myöhemmin.
Moneen kertaan.

*** Tästä esimerkkinä mainittakoon vaikka haudan peittäminen. Joitain vuosikymmeniä sitten yleistyi tapa, että haudan päälle lasketaan vain lasikuitukuomu ja kirkon vahtimestari käy sitten myöhemmin koneella täyttämässä haudan mullalla.
Tapa on "kätevä" jos omaisia ja saattajia ei ole paljoa , mutta jättää monille keskeneräisen olon.
Minä ja perheeni emme ole koskaan tahtoneet tehdä noin ja kun sen vahtimestarille ilmoitimme niin hän hyväksyi asian oitis.
(Kaikkea ei vaan osaa eikä huomaa pyytää.)
Poikani haudan lapioimme mieheni kanssa kaksin umpeen. Tuntui tärkeälle "peitellä hänet itse uneen."
Myöhemmin minä, veljeni, miehen sukulaiset ja ystävämme lapioimme mieheni haudan umpeen. Veljistäni se, jota mieheni oli eniten tukenut ja kasvattanut ja väliin kiusinutkin, että "niin laiska olet, että lapionvarsikin pitäisi tehdä sinulle kettingistä ettet siihen nojailisi" ei laskenut lapiota kertaakaan kädestään vaan kyyneleet poskia raidottaen teki "kerrankin homman kunnolla".
Muut vaihtelivat vuoroja niin että jokainen joka halusi sai osallistua.
Ja nyt viimeksi pienen tyttärentyttären peitteli viimeiseen uneen äiti, isä, enot ja kummit sekä muutama kaikkein läheisin ystävä.

satu40 kirjoitti:

tuon liinan merkitystä. Jonkinlainen symboliarvo sillä varmasti on, niin olettaisin?

Mutta tuohon "olisin tahtonut tehdä enemmän" osaan voin kyllä kommentoida.

Tavat ja perinteet vaihtelevat eri paikkakunnilla ja eri aikoina. Ja usein kun joku menettää läheisen niin shokissa ja surussa ei osaa kyseenalaistaa mitään tapoja. ***

Kuitenkin ainakin minä koen surutyölle tärkeäksi että "saa tehdä asiat omalla tavallaan" eli esimerkiksi pukea haudattavan rakkaan päälle jotain jolla on erityismerkitys, järjestää hautajaisista ja muistotilaisuudesta vainajan "näköiset" ja niin edelleen.
Hyvä on sekin että kuolinilmoituksiin on viime vuosikymmeninä tullut enemmän variaatioita. Ihmiset kun eivät kuolleinakaan ole identtisiä toistensa kanssa.

Viimeisisten (kanssa)järjestämieni hautajaisten kohdalla joku ulkopuolinen kommentoi minulle että "ette te kyllä nyt kovin surevilta vaikuta kun mietitte vaatteet hautajaisiin ja ohjelman ja muistopöydän ja niin edelleen... Kun minun mummini kuoli niin minä vain itkin sohvalla..."
Itse koen että ehkä mummin kuollessa niin voikin tehdä. Edelyttäen että mummi oli valmis lähtemään ja että joku muu hoitaa järjestelyt.

Mitä lähemmäksi ja mitä kipeämmin osuu, sitä tärkeämpää on päästä itse tekemään "viimeisiä palveluksia ja rakkauden- ja kunnioituksenosoituksia" vainajalle.
Surun, itkun, romahtamisen aika on sitten myöhemmin.
Moneen kertaan.

*** Tästä esimerkkinä mainittakoon vaikka haudan peittäminen. Joitain vuosikymmeniä sitten yleistyi tapa, että haudan päälle lasketaan vain lasikuitukuomu ja kirkon vahtimestari käy sitten myöhemmin koneella täyttämässä haudan mullalla.
Tapa on "kätevä" jos omaisia ja saattajia ei ole paljoa , mutta jättää monille keskeneräisen olon.
Minä ja perheeni emme ole koskaan tahtoneet tehdä noin ja kun sen vahtimestarille ilmoitimme niin hän hyväksyi asian oitis.
(Kaikkea ei vaan osaa eikä huomaa pyytää.)
Poikani haudan lapioimme mieheni kanssa kaksin umpeen. Tuntui tärkeälle "peitellä hänet itse uneen."
Myöhemmin minä, veljeni, miehen sukulaiset ja ystävämme lapioimme mieheni haudan umpeen. Veljistäni se, jota mieheni oli eniten tukenut ja kasvattanut ja väliin kiusinutkin, että "niin laiska olet, että lapionvarsikin pitäisi tehdä sinulle kettingistä ettet siihen nojailisi" ei laskenut lapiota kertaakaan kädestään vaan kyyneleet poskia raidottaen teki "kerrankin homman kunnolla".
Muut vaihtelivat vuoroja niin että jokainen joka halusi sai osallistua.
Ja nyt viimeksi pienen tyttärentyttären peitteli viimeiseen uneen äiti, isä, enot ja kummit sekä muutama kaikkein läheisin ystävä.

Lue lisää

Osanottoni sinulle satu40. Ymmärsin, että olet menettänyt poikasi, miehesi ja tyttärentyttäresi.

Kerro minulle kuinka olet jaksanut nousta aina uudestaan?

Minä menetin 14-vuotiaana isäni, sitten 10 vuotta sen jälkeen tätini, joka oli minulle kuin äiti (biologisen äitini kanssa en ole oikein suhteissa), 6 vuotta sitten veljeni ja nyt rakkaan mieheni 112 päivää eli 16 viikkoa sitten.

Ei nuo aikaisemmat kuolemat niin, mutta mieheni oli minulle koko elämäni. Minulla ei ole lapsia. Teimme mieheni kanssa kaiken yhdessä. Nyt on kuin olisi maa otettu pois jalkojen alta. Välillä vajoan pimeyteen, enkä saa mistään kiinni, millä nostaisi itsensä ylös. Ei ole mitään syytä tällä minun olemisella. Ja syytän itseäni mieheni kuolemasta, koska en pystynyt auttamaan, elvyttämään;en edes tajunnut, että se oli sydänkohtaus. Ajattelen päivittäin, kuinka kovasti häneen on täytynyt sattua ja toivon itselleni sydänkohtausta.

Joten kerro minulle, mistä löytää tarkoituksen, missä on toivoa, miten jaksaisi joka aamu lähteä töihin, kun ei tiedä mitä varten. Miten voisi ajatella jotain tulevaa.

coeurbrisee kirjoitti:

Osanottoni sinulle satu40. Ymmärsin, että olet menettänyt poikasi, miehesi ja tyttärentyttäresi.

Kerro minulle kuinka olet jaksanut nousta aina uudestaan?

Minä menetin 14-vuotiaana isäni, sitten 10 vuotta sen jälkeen tätini, joka oli minulle kuin äiti (biologisen äitini kanssa en ole oikein suhteissa), 6 vuotta sitten veljeni ja nyt rakkaan mieheni 112 päivää eli 16 viikkoa sitten.

Ei nuo aikaisemmat kuolemat niin, mutta mieheni oli minulle koko elämäni. Minulla ei ole lapsia. Teimme mieheni kanssa kaiken yhdessä. Nyt on kuin olisi maa otettu pois jalkojen alta. Välillä vajoan pimeyteen, enkä saa mistään kiinni, millä nostaisi itsensä ylös. Ei ole mitään syytä tällä minun olemisella. Ja syytän itseäni mieheni kuolemasta, koska en pystynyt auttamaan, elvyttämään;en edes tajunnut, että se oli sydänkohtaus. Ajattelen päivittäin, kuinka kovasti häneen on täytynyt sattua ja toivon itselleni sydänkohtausta.

Joten kerro minulle, mistä löytää tarkoituksen, missä on toivoa, miten jaksaisi joka aamu lähteä töihin, kun ei tiedä mitä varten. Miten voisi ajatella jotain tulevaa.

Lue lisää

Minulla ei taida olla vastausta sinulle coeubrisee.
Eri ihmiset ovat niin erilaisia; luonteiltaan, historailtaan ja unelmiltaankin.
Itseäni on auttanut tiukoissa paikoissa se, että aina on ollut joku joka on minua kovasti tarvinnut ja siksi siis ollut "pakko" jatkaa.
Pakko on hyvä kannustin, jos kohta ajoittain kovin ahdistava sellainen.

coeurbrisee kirjoitti:

Täällä päin etelä-Suomea ei ole mahdollista itse pestä ja pukea, ei ainakaan minun paikkakunnallani. Mistä päin Suomea olet, Satu40?

Mieheni kuoli sänkyymme ja elvytysyritys lattialla. Ruumisautonkuljettaja sanoi, että saan hyvästellä hänet!!! Olin aivan sekaisin, en muista mitä tein, varmaan suutelin ja jotain...

Parin viikon kuluttua, muistaakseni,ruumiinavauksen jälkeen, saimme nähdä hänet kappelissa. Minä ja toinen tytär halusimme nähdä hänet ja toinen tytär taas halusi säilyttää elävän muiston. Hänet oli puettu (ei minulta kysytty miten) ja hän näytti rauhalliselta. Se tuntui hyvältä, koska sydänkohtaus ei ole kovin rauhallinen. Mielessäni nämä kaksi mielikuvaa hänestä vuorottelevat, mutta ne kuolemanhetket ovat useimmin päällimmäisenä mielessäni. Koen syyllisyyttä, koska en pystynyt auttamaan rakastani.
Laitoin arkkuun hänen viereleen rasiassa hiustupsuni, jonka hän oli aikoinaan leikannut ja säilyttänyt yöpöydän laatikossaan. Sekä yhden meille tärkeän pehmotiikerin ja rasian, jossa oli meidän hääkuvamme, ja yksi juttu, jota en kerro kenellekään.

Suomi on aika iso maa, koska tavat vaihtelevat täällä niin paljon.

Lämpimät halaukset teille ja jos voisin auttaa teitä surussanne...

Lue lisää

Ruumiinavauksen jälkeen ei omaisten usein anneta pestä ja pukea vainajaa, koska avauksen jäljet voivat olla melko rajun näköiset.

..... kirjoitti:

Ruumiinavauksen jälkeen ei omaisten usein anneta pestä ja pukea vainajaa, koska avauksen jäljet voivat olla melko rajun näköiset.

Täälläpäin annetaan.
Leikkausarven päälle voi halutessaan pyytää esim lapselle bodyn tai aikuiselle paidan.
Itse en ole pitänyt niitä kovin pahan näköisinä jälkinä, mutta ihmiset ovat toki erilaisia.

satu40 kirjoitti:

Täälläpäin annetaan.
Leikkausarven päälle voi halutessaan pyytää esim lapselle bodyn tai aikuiselle paidan.
Itse en ole pitänyt niitä kovin pahan näköisinä jälkinä, mutta ihmiset ovat toki erilaisia.

Lue lisää

minusta saa mikään kynnyskysymys olla.
Eri paikoin eri tavat ja eri omaisillakin eri tarpeet.

satu40 kirjoitti:

Minulla ei taida olla vastausta sinulle coeubrisee.
Eri ihmiset ovat niin erilaisia; luonteiltaan, historailtaan ja unelmiltaankin.
Itseäni on auttanut tiukoissa paikoissa se, että aina on ollut joku joka on minua kovasti tarvinnut ja siksi siis ollut "pakko" jatkaa.
Pakko on hyvä kannustin, jos kohta ajoittain kovin ahdistava sellainen.

Lue lisää

Eikä kukaan tarvitse minua. Ei mitään pakkoa jatkaa.
Yhtään en tiedä miksi käyn töissä tai teen mitään muutakaan. Tämä ei tunnu elämältä vaan lähinnä joltain olemiselta.
Ikinä ennen en ole asunut tai ollut yksin.
Mitään unelmia ei ole enää.

Luin äitini vanhoja kirjeitä,jotka mummu oli lähettänyt hänelle.Äidin sisko kuoli kotona,mummu puki hänrt ja laittoi arkkuun on kertonut siitä kirjeessä täydin normaalia oli,että äitini kun oli siellä kylässä mummu ja äiti asuivat Aili-tädin kanssa tuvassa,kuolemaa ei aiemmin niin pelätty

satu40 kirjoitti:

Täälläpäin annetaan.
Leikkausarven päälle voi halutessaan pyytää esim lapselle bodyn tai aikuiselle paidan.
Itse en ole pitänyt niitä kovin pahan näköisinä jälkinä, mutta ihmiset ovat toki erilaisia.

Lue lisää

niin , avatut vainajat, aika usein vuotavat takaraivosta, kun iho ommeltu kiinni ja kun vainajaa nostellaan, lavetilta arkkuun, puetaan, niin kuoleman jälkeen ommeltuihin haavoihin ei synny arpikudosta, siksi vuotoja, jos arkkuun laiton jälkeen autokuljetus, tärinää, kuoppia,

Minun veljeni kuolemasta on reilut 3 viikkoa. Myös hän, aavistuksen alle 40v, hyvä kuntoinen mies, nukkui yllättäen pois. Luultavasti sydänkohtaus, vielä ei tiedetä. Aivan epätodellinen olo ja ikävä velipoikaa. Siskon ja minun lasten kanssa hyvästeltii. Minuakin ahdistaa arkun ahtaus ja kylma ja pimeä maa, vaikka tiedän, ettei hän siitä kärsi... Silti ahdistava ajatus, että tällä viikolla hauta on peitetty ja veljeni siellä mullan alla makaa...
Minä käyn kyllä töissä, mutta ärsyttää ihmisten turhat narinat ja väsyttää. :(

Kannattaa miettiä minkälaisena haluaa läheisesnä muitettavan.
Lapsemme kävivät katomassa äitiään viimeisen kerran sairaalassa juuri äkillisen kuoleman jälkeen.
He eivät kuitenkaan enään halunneet käydä katsomassa äitiään kappelissa eivätkä kirkon ruumishuoneella jossa osa kaukaisemmista sukulaisista vielä kävivät.
Lapsille jäi kuva levollisesti nukkuvasta äidistään jolla oli vielä ihan terve väri kasvoillaan.

Niin.. kirjoitti:

Kannattaa miettiä minkälaisena haluaa läheisesnä muitettavan.
Lapsemme kävivät katomassa äitiään viimeisen kerran sairaalassa juuri äkillisen kuoleman jälkeen.
He eivät kuitenkaan enään halunneet käydä katsomassa äitiään kappelissa eivätkä kirkon ruumishuoneella jossa osa kaukaisemmista sukulaisista vielä kävivät.
Lapsille jäi kuva levollisesti nukkuvasta äidistään jolla oli vielä ihan terve väri kasvoillaan.

Lue lisää

MInä olin läsnä kun äitini puhalsi viimeisen henkäyksensä. Pidin häntä kädestä kiinni ja toivotin hänelle hyvää matkaa sinne jonnekin.
Hoitajat sanoivat että laittavat hänet kuntoon että voimme sisrusteni kanssa tulla takaisin kun on valmis.
sisareni ei enää halunnut mutta minä menin. Laitoin ruusun hänen rinnnan päälle.
Huone jossa hän makasi viimeiset ajat oli koristettu joulukyntteliköllä ja eneklillä jonka olimme äidille vieneet. Muuten hän oli tyyni, kaunis valkosissaan.
Tunnelma oli erittäin harras.
Laitoin ruiusun rinnalleen ja hyväilin vielä hänen kasvojaan ennenkuin poistuin. En sitten mennyt enää kun laitettiin arkkuun. Eikä kukaan sisruksistakaan mennyt. Minulle jäi tosi levollinen ja kaunis kuva äidistä.
Tämä tapahtui viikko ennen joulua.

Kehoitan käymään katsomassa.
Surukin on kaunista kun näin että hän oli levollinen.

Niin.. kirjoitti:

Kannattaa miettiä minkälaisena haluaa läheisesnä muitettavan.
Lapsemme kävivät katomassa äitiään viimeisen kerran sairaalassa juuri äkillisen kuoleman jälkeen.
He eivät kuitenkaan enään halunneet käydä katsomassa äitiään kappelissa eivätkä kirkon ruumishuoneella jossa osa kaukaisemmista sukulaisista vielä kävivät.
Lapsille jäi kuva levollisesti nukkuvasta äidistään jolla oli vielä ihan terve väri kasvoillaan.

Lue lisää

Joku käyttää näemmä samaa nimimerkkiä kuin minä.. Itse kirjoitin tänään Järki ja tunteet-palstalle siihen ketjuun joka alkaa et 'Hiljaiset mietteet..' (juuri tuolla nimimerkillä). Ei minulla ainakaan ole äiti kuollut.. Eikä minulla ole lapsia.
Halusinpa vain ottaa kantaa asiaan..

* kirjoitti:

Joku käyttää näemmä samaa nimimerkkiä kuin minä.. Itse kirjoitin tänään Järki ja tunteet-palstalle siihen ketjuun joka alkaa et 'Hiljaiset mietteet..' (juuri tuolla nimimerkillä). Ei minulla ainakaan ole äiti kuollut.. Eikä minulla ole lapsia.
Halusinpa vain ottaa kantaa asiaan..

Lue lisää

Jos nimimerkkiä ei ole rekisteröity jollekin käyttäjälle niin sitä voi tosiaan käyttää kuka haluaa. En tosiaankaan tiennyt että se oli jo käytössä. Käynpä vilkasemassa kirjoituksesi.

kaipauksella minä kirjoitti:

Jos nimimerkkiä ei ole rekisteröity jollekin käyttäjälle niin sitä voi tosiaan käyttää kuka haluaa. En tosiaankaan tiennyt että se oli jo käytössä. Käynpä vilkasemassa kirjoituksesi.

Lue lisää

Niin.. Selvähän se.

* kirjoitti:

Niin.. Selvähän se.

sorry, en löytänyt.
Eikä minua edes kiinnosta kirjoituksesi, omassa surutyössäni on tarpeeksi.

Tämän ketjun aiheeseen liittyen sanoisin sen että vainajan katsominen ja hyvästin jättö poistaa paljon kysymyksiä sillä se levollinen ilme vainajan kasvoilla osoittaa että hän on saanut levon.
MEille jää tietenkin kaipaus koska luovuttaminen on vaikeaa. Kun on kyse äidistä tai isästä jotka ovat elämämme pisimpiä ihmissuhteita.

Surutyö vie aikansa mutta sekin voi olla kaunista niinkuin tuossa edellä kirjoitin, ihan riippuen siitä minkälainen kuva jää omaisen poislähdöstä.

kaipauksella minä kirjoitti:

sorry, en löytänyt.
Eikä minua edes kiinnosta kirjoituksesi, omassa surutyössäni on tarpeeksi.

Tämän ketjun aiheeseen liittyen sanoisin sen että vainajan katsominen ja hyvästin jättö poistaa paljon kysymyksiä sillä se levollinen ilme vainajan kasvoilla osoittaa että hän on saanut levon.
MEille jää tietenkin kaipaus koska luovuttaminen on vaikeaa. Kun on kyse äidistä tai isästä jotka ovat elämämme pisimpiä ihmissuhteita.

Surutyö vie aikansa mutta sekin voi olla kaunista niinkuin tuossa edellä kirjoitin, ihan riippuen siitä minkälainen kuva jää omaisen poislähdöstä.

Lue lisää

Juu.. Se kirjoitus alkoikin et 'Hiljainen miete..'. Siihen ketjuun olen kirjoittanut muutaman kommentin (viimeisimmän klo 12).
Mutta.. Voimia sinulle! Koita/koittakaa jaksaa..