olen miettinyt missä kulkee surun ja masennuksen raja?rakkaan pois menosta päälle kuukausi ja päivät ovat tyhjää täynnä.keiken mitä teen teen vain jotain tehdäkseni.tekemisen ilo puuttuu.ei saa oikein mistään kiinni,tuntuu että menen tapaamaan ystäviäkin vain jotain tehdäkseni,että saisi päivän kulumaan nopeammin jotta pääsisi sitten taas nukkumaan ja sama toistuisim taas seuravana päivänä.
missään ei ole oikein mitään mieltä.siksi olen pähkäillyt että missä kulkee suremisen ja masennuksen raja,olenkohan sairastunut masennukseen vai kuuluuko tämä kaikki suruun jota tunnen syvällä sydämessä ja joka toisinaan on raastavaa ikävää rakasta kohtaan.mikä on normaalia suremista ja mikä vaikeaa masennusta.
jotenkin on alkanut tuntua siltä että elämää arvostetaan ihan liikaa.päättyyhän se monen kohdalla liian aikaisin ja kaikki jää niin kesken.mietin sitä kuinka rakas kerran sanoi että hän ei elä kolmekymppiseksi.miten oikeassa hän olikaan vaikka se silloin oli kai osittain vitsi.miksi pitäisi rakastaa elämää niin paljon kun kerran kuolemme joskus kaikki?jokainen omalla tavallamme ja kaikki me kuitenkin.silloin kaikki päättyy ja mitä jää jäljelle?suru ja ikävä omaisten sydämissä.
elämä on yliarvostettua
16
1839
Vastaukset
- 25.v tyttönen
oikein.rakkaan pois menosta päälle 3kuukautta...
- tuntuu
kovin vaikealta ymmärtää.
Kaikki ehdotukset sanojen helinää. Kaikkihan tarkoittavat sanomisillaan lohduttaa ja kun sanat ovat hukassa laukoo sitä sitten sellaista jota sureva ei jaksa ymmärtää. Muistan oman surun alkutaipaleen. Koin just niin kuin sinä.. Millään ei ole väliä- Sain kuulla onhan sulla toiset lapset ja itsestäkin sinun pitää välittää. Milloin olet syönyt? (en muistanut, oli jo paha olo)
3 kuukautta on vain alkumatkaa. Alkaa käsittää miten lohduttoman totta kaikki onkaan ja jos vielä on aivan yksin se pahentaa surua.
Oivalsit itse erehdyksesi ja se kertoo, että suret sinä vielä. Surussasi olet ahdistunut, et masentunut. Rakkautesi oli poismennyttä kohtaan syvempi kuin osasit itse arvatakkaan siksi tunnet niin kuin tunnet. Hyväksyminen vie aikaa, anna siihen oikeus itsellesi. Sinun sisällä on pieni lapsi samoin kuin meillä jokaisella. Rakasta sitä "ota syliin hänet" itke, puhu, kirjoita ja tee mikä tuntuu hyvältä. Yksinjääminen ei ole hyväksi ja siksi pitää mennä kavereiden luo tuntuipa se miten turhalta tahansa.
Viimeisimmissä hautajaisissa pappi puhui kun oli vielä kesä eikä viljapellot tähkiään vielä näyttäneet, että me ihmiset olemme Jumalan viljaa. Hän korjaa meidät kun olemme valmiit ja tehtävämme tehneet. Tätä oli mahdotonta ymmärtää omalla kohdalla. 2-vuotias tehnyt tehtävänsä ja olisi jo valmis?
Aivan varmasti sinusta tuntuu samoin. Saamme kuitenkin luottaa siihen ettei rakkaamme matka päättynyt kesken kuin meidän näkökulmasta. Kirja "kun olet menettänyt läheisesi" Oli paljon lohduttavia totuuksia. Kannattaa lainata se kirjastosta ja lukea.
Olen aikoinaan yrittänyt itsemurhaa. Siinä ei tullut kuin niin suuri säikäys, että uskon siihen, täältä lähdetään vain Jumalan omalla ajalla.
Ole kärsivällinen itsellesi ja rukoilen jaksamista jokaiseen hetkeesi. Nekin ovat arvokkaita ehkei siltä tunnu nyt, tiedän sen omalla kohdallani. En jaksanut ajatella seuraavaa aamua, en keksinyt yhtään syytä miksi pitäisi avata silmät.. millään ei ollut väliä.
Aika, tuo joka menee hitaasti eteenpäin. Ei pysähdy vaikka tuntuu ja niin tahtoisit. Hoitaa sydämesi syvintä haavaa joka vuotaa vielä.
Tuo syvä ja kipeä haava paranee se sulkeutuu. Jaksat jatkaa eteenpäin. Rakkaasi on nyt mukana kaikkialla siellä missä sinäkin, ei voisi olla jos eläisi. Voimia jaksaa uskoa ja kääntää suru voimaksi elää! - 25.v tyttönen
tuntuu kirjoitti:
kovin vaikealta ymmärtää.
Kaikki ehdotukset sanojen helinää. Kaikkihan tarkoittavat sanomisillaan lohduttaa ja kun sanat ovat hukassa laukoo sitä sitten sellaista jota sureva ei jaksa ymmärtää. Muistan oman surun alkutaipaleen. Koin just niin kuin sinä.. Millään ei ole väliä- Sain kuulla onhan sulla toiset lapset ja itsestäkin sinun pitää välittää. Milloin olet syönyt? (en muistanut, oli jo paha olo)
3 kuukautta on vain alkumatkaa. Alkaa käsittää miten lohduttoman totta kaikki onkaan ja jos vielä on aivan yksin se pahentaa surua.
Oivalsit itse erehdyksesi ja se kertoo, että suret sinä vielä. Surussasi olet ahdistunut, et masentunut. Rakkautesi oli poismennyttä kohtaan syvempi kuin osasit itse arvatakkaan siksi tunnet niin kuin tunnet. Hyväksyminen vie aikaa, anna siihen oikeus itsellesi. Sinun sisällä on pieni lapsi samoin kuin meillä jokaisella. Rakasta sitä "ota syliin hänet" itke, puhu, kirjoita ja tee mikä tuntuu hyvältä. Yksinjääminen ei ole hyväksi ja siksi pitää mennä kavereiden luo tuntuipa se miten turhalta tahansa.
Viimeisimmissä hautajaisissa pappi puhui kun oli vielä kesä eikä viljapellot tähkiään vielä näyttäneet, että me ihmiset olemme Jumalan viljaa. Hän korjaa meidät kun olemme valmiit ja tehtävämme tehneet. Tätä oli mahdotonta ymmärtää omalla kohdalla. 2-vuotias tehnyt tehtävänsä ja olisi jo valmis?
Aivan varmasti sinusta tuntuu samoin. Saamme kuitenkin luottaa siihen ettei rakkaamme matka päättynyt kesken kuin meidän näkökulmasta. Kirja "kun olet menettänyt läheisesi" Oli paljon lohduttavia totuuksia. Kannattaa lainata se kirjastosta ja lukea.
Olen aikoinaan yrittänyt itsemurhaa. Siinä ei tullut kuin niin suuri säikäys, että uskon siihen, täältä lähdetään vain Jumalan omalla ajalla.
Ole kärsivällinen itsellesi ja rukoilen jaksamista jokaiseen hetkeesi. Nekin ovat arvokkaita ehkei siltä tunnu nyt, tiedän sen omalla kohdallani. En jaksanut ajatella seuraavaa aamua, en keksinyt yhtään syytä miksi pitäisi avata silmät.. millään ei ollut väliä.
Aika, tuo joka menee hitaasti eteenpäin. Ei pysähdy vaikka tuntuu ja niin tahtoisit. Hoitaa sydämesi syvintä haavaa joka vuotaa vielä.
Tuo syvä ja kipeä haava paranee se sulkeutuu. Jaksat jatkaa eteenpäin. Rakkaasi on nyt mukana kaikkialla siellä missä sinäkin, ei voisi olla jos eläisi. Voimia jaksaa uskoa ja kääntää suru voimaksi elää!yhdessä saatiin elää ja täytyy yrittää ajatella että se oli paljon.toiset eivät saa niinkään kauan olla toistensa kanssa,siksi pitäisi yrittää olla onnellinen niistä vuosista.istuin äsken saunassa yksin ja katselin tyhjää tilaa vieressäni jossa rakas aina istui ja höpötti juttujaan,tai vain oli hiljaa ja hymyili.hetken tuntui että siinä hän on,en vain näe häntä mutta aivan varmasti hän on siinä.hetken lohduttava tunne joka sitten muuttui katkeriin kyyneleisiin..ikävä on niin suuri.aika parantaa,ei jaksaisi odottaa sitä mutta aivan varmasti se on totta.kiitos lohduttavista sanoista.
- tuntuu
25.v tyttönen kirjoitti:
yhdessä saatiin elää ja täytyy yrittää ajatella että se oli paljon.toiset eivät saa niinkään kauan olla toistensa kanssa,siksi pitäisi yrittää olla onnellinen niistä vuosista.istuin äsken saunassa yksin ja katselin tyhjää tilaa vieressäni jossa rakas aina istui ja höpötti juttujaan,tai vain oli hiljaa ja hymyili.hetken tuntui että siinä hän on,en vain näe häntä mutta aivan varmasti hän on siinä.hetken lohduttava tunne joka sitten muuttui katkeriin kyyneleisiin..ikävä on niin suuri.aika parantaa,ei jaksaisi odottaa sitä mutta aivan varmasti se on totta.kiitos lohduttavista sanoista.
lohduttavalta saada tukea hetken toista läheisensä menettänyttä.
Kuuntelemalla toista kuoleman tyhjäksi jättävää tunnetta johon voi samaistua ja tuntea ettei ole yksin, lohdutti minua.. Niin haluan lohduttaa toisia. Tästä täytyy jatkaa, tottua siihen että, yksi on poissa- lopullisesti. Toivon voimia jaksaa eteenpäin tehtävää on jäljellä vielä..
- a-nelly
minulle, että kauheaa, kun miehesi oli vielä niin nuorikin. Lisäsi siihen sitten, että niinhän se vain on, sehän on meidän kaikkien kohtalo, sitä kohti me kaikki kuljetaan.
Täytyy sanoa, että se oli minulle lohdutus, vaikka voisi tuntua pahaltakin. Illallakin vielä, kun kauhea ikävä löi päälle, niin ajattelin, että sinnehän minäkin olen menossa myöhemmin, ja se lohdutti.
Tuohon sinun lauseeseesi, että elämä on yliarvostettua, minusta on alkanut tuntua samalta. Elämä on yliarvostettua.
Jos olisit masentunut, niin luulen, ettet edes hakeutuisi ystäviesi seuraan. Et jaksaisi tehdä mitään, eikä sinua kiinnostaisi mikään.
Minäkin teen töitä, käyn kaupassa, teen kotityöt,käyn teini-ikäisen tyttären kanssa ostoksilla, tänään maalasin taloa ulkoa, pian menen leikkaamaan nurmikkoa. Sitten yht´äkkiä, kun kaikki on tälle päivälle tehty, iskee päälle hirvittävä ikävä. Itkua vain tulee ja tulee paikasta riippumatta.
Taas aamulla herään ja hommat jatkuu, ja illalla sama juttu. Joskus tosiaan tuntuu, kuin olisi robotti, ilman tunteita. Mutta kyllä ne sieltä sitten taas putkahtavat ne tunteet, kun vähiten odotat.
Mieheni kuolemasta on kulunut vasta vajaa 2 kk, enkä osaa kuvitella minkälaista on muutaman kuukauden päästä, kun kaikki sanovat, että silloin vasta asian ymmärtää ja surutyö alkaa. Kauhulla odotan....
Viikonloppujen soisi loppua lyhyeen...
Jaksa kulkea ystäviesi luona, heiltä saat korvaamatonta tukea. Jaksa, jaksa, jaksa.. Luulisin, että joskus helpottaa, ainakin kaikki niin sanovat.- 25.v tyttönen
kulunut ja tuntuu että mitä kauemmin aikaa kuluu tuntuu tämä kaikki pahemmalta kuin aikaisemmin.olet kai oikeassa että nyt vasta se surutyö on kunnolla alkanut,kaikki asiat hoidettu ja on aikaa ajatella kuoleman lopullisuutta..
- surullinen äiti....
25.v tyttönen kirjoitti:
kulunut ja tuntuu että mitä kauemmin aikaa kuluu tuntuu tämä kaikki pahemmalta kuin aikaisemmin.olet kai oikeassa että nyt vasta se surutyö on kunnolla alkanut,kaikki asiat hoidettu ja on aikaa ajatella kuoleman lopullisuutta..
on yksillöllistä. Jotain samoja polkuja me surevat kai kuljemme, mutta yksilöitä me ollaan kaikki.
Alkuperäinen kysymys surun ja masennuksen välillä , oli vaikea.
Huomaan että olen itsekkin sitä miettinyt.
Uskon jotenkin siihen että se on itse määriteltävä. Itse ajattelen omalta kohdaltani niin, että niin kauan kun jaksan jotain pientä suorittaa päivässä suren.
Toisaalta ennen kun tuli vuosi täyteen iski niin armoton väsymys . Vaikken käynnyt kuin kaupassa, sekin tuntui vievän kaikki voimani. Toisena päivänä taas tein 3-6h töitä, tosin lopputulos oli yhtä suuri väsymys.
Väsymys ja kun pakenee sänkyyn nukkuakseen elämänsä pois on minull merkki siitä että on masentunut.Toisaalta uskon väsymyksen liittyvän suruunkin. tai sitten masennuskin kuulluu suruun.
Voiko asiaa vaikeammin selittää?
Sain minäkin vaikka mitä neuvoja. Ulos ja lenkille oli yksi. Tottakai ulkoilma piristää, se on todellakin totta. Mutta kun minulla oli sängyssä maksaamis-kausi, minua ei olisi saannut mihinkään. Ihan niin yksinkertaisesta syystä ettei ollut yhtään voimaa kehossa enää.
Suruuni kuuluu myös ystävät. Alussa en halunnut tavata juurikaan ketään. Joskus taas halusi paeta kotona kaatuvia seiniä.
Joskus ärsytti ihmiset jotka eli niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Joskus taaas juuri ne ihmiset oli helpotus.
Kun aika kuluu suru muuttuu vaikkei sitä huomaa itse. Itse huomaan suruni kulun ja edistymisen vasta luettuani päiväkirjaani.
Kirjoitan ihan kaikesta mitä tapahtuu. Joskus kun en niin ajtellut kuollutta lastani, kirjoitin vaan mitä muuten oli päivän aikana tapahtunut. Siitä tuli paha mieli, syyllisyys.
Mutta vain ja ainoastaan olemalla itselleni rehellinen voin ymmärtää omaa itseäni ja omaa tapaani surra. Se kunnei kaikilla oli vuolaita kyyneliä.
Kysymys/toteamus mitä inohan on- Olet hyvin päässyt surusi yli !!!!
Ei surusta pääsee koskaan yli !!!!PISTE!
Surun kanssa on vaan opittava elämään.
Minulla oli myös elämän haluttomuutta, koska kaipaa oman lapsensa luokse , kuka hänestä nyt huolehtii.Minulle ei riitä että joku vastaa jumala. Kuka hoitaa lastaan paremmin kuin minä?
Kuka lastaan rakastaa enemmän kuin minä?
Minulla oli kaksi lasta, ja nyt minut asetettiin valintakysymyksen ääreen.Elääkö vai kuolla?
Kun olin tunnistamssa lastani , poikani soitti. Ja silloin tuntui kuin hylkäsin kuolleen lapseni ja valitsin elämän, Elävän lapseni eteen pystyn vielä tekemään jotain. Silti se oli ainutkertainen tilaisuus vielä kerran saada tehdä jotain kuoleen lapseni hyväski. Tämä ajatus tulee piinaamaan minua lopunelämäni. Vaikka koen olevani relistisen järkevä, en silloin ymmärtänyt että taksitkin on olemassa.
Kaipaus kuoleen poikani luokse oli suunnaton.
ja vasta kerran kun auto lähti käsistä ja liukui kohti tolppaa , huusin vaan ei ei ei..vika oli täysion omani. Ajelin kuyin hullu. Eihän minulla ollut väliä kuolenko vai en.
Uhmasin kaikkea. kaikkia typeriä fraaseja jotka minulle syötettiin, ja mihin en uskonut alkuunkaan.
Autoni kaarsi ja pysähtyi kuin seinään vain 5cm tolpasta. Kukaan ei ristyksestä onnekseni tullut vasemmalta eikä oikealta.
Tuli olo että uhmaan jumalaa, niin kuin kai teinkin.
Hävetti koska sillä hetkellä ymmärsin etten voi olla niin itsekäs. Ymmärsin kuitenkin myös aidosti että en halua kuolla. En voi kirjoittaa haluan elää. Mutta niin voin kirjoittaa. En halua kuolla.
Minulle on periaatteessa ihan samaa elänkö vai kuolenko, mutta nyt toivon kuitenkin poikani takia että elän juuri niin kauan kuin on tarkoitus.
Kaipaan toki kuolleen poikani luokse, ja jaksan elää vain kuin uskottelen ettei hän halua minun kuolevan vielä. Minä olen synytyt huolehtimaan lapsistani, jotta tosin vaan enää on yksi.,
On myös kamalaa sanoa ettei hänen rakkaus aina tahdo riitää siihen että jaksaa elää.Mutta kai sekin kuuluu suruun.
Kukaan ei edes oma lapseni korvaa millään kuollu´tta lastani. Kukaan ei voi korvata ketäään!!
yksi, kaksi kolme kk:tta on kuin henkäys..tuntuu kuin kuolemasta vasta on viikko. Olen sitä mieltä että jollei vuoden päästä ole asiat muuttunut yhtään, on syytä hakea apua.
Ei surusta minusta tarvitsekkaan päästä yli kokonaan. miten sitä voikaan?
Sen kanssa pitää oppia elämään ja elämään kuuluu myös muita asioita. Vaikkei ne mitään ihmeellisiä olekkaan , mutta jos nyt kauppaan jaksaa mennä, käy suihkussa ja mahdollisesti töissä. Enempää ei tarvitse jaksaa.
Ei tarvitse osata elää niin kuin ennen kuolemaa heti. Pitää ehtiä surra kunnolla. Ja kuka sen ajan määrää? EI KUKAAN!!!!
Minun ystäväni pääsi jaloilleen vasta kolmen vuoden kuluttua. Löysi elämän innon vasta viiden jälkeen.
Uskon ja tiedänkin jo että olen päässyt pidemmälle lkyhyemmässä ajassa. Muta ei hän väärin surrut. Enkä minäkään sure väärin.
Itse pitäisin ihmeenä jos joku eläisi niin kuin ei mitään puolen vuoden kuluttua.
Suru meillä on kuin alloilla hyppimistä. Välillä menee paremmin, välillä huonommin.
Joskus on kausi kun me ei puhuta paljon mieheni kanssa, mutta huomaan silti joskus tai vaistoan että molemmat olemme vaan hiljaa ajatustemme kanssa. Sitten taas tulee päiviä kun huolestun kun ymmärrän etten näe toisen ajatuksia. Kun mieheni tuli surulliseksi kun kerroin yhdetsä kuolemasta. Kun hän sanoo minulle että on joka päivä keksittävä yksikin hyvä syy jatkaakseen elämäänsä. Että hän kaipaa niin lapsemme luokse.
Surtu on sitä kunnei mikään tunnu oikealta. Kun itket se sattuu, jollei itketä kaipaat sitä enemmän kuin mitään muuta. Kun on tyhjä olo ..huh huh..= yhtä helvettiä teet tai ajattelet mitä vaan.
Kun vielä vuodenkin päästä ihmettelet hautaitko tosiaankin lapsesi. vaikka sen tiedät et sitä silti ymmärrä. Kun ajatus pikkuhiljaa alkaa valjeta , kun periaatteesa taas vaibut maahan, kun ymmärrät ettei hän todellakaan tule takasin sieltä pitkältä matkalataan. Kun on pakosta ymmärrettävä että asia todellakin on loppullista. Tämän kanssa on vaan elettävä !!!
Toiset saa lohtunsa jumalta, toiset luonnosta, toiset jostain mielikuvituksesta . Niin saan minäkin.
yritän uskotella itselleni asioita. Ihan tunnepohjalta. tai sitten vaan koska ihminen on selviytyjä luonnostaan. On oltava jotain mistä pitää kiinni.
Tosin nekin kuvitelmani on tuuliajolla välillä. Mutta toistaiseksi olen sieltä epäillyksestäni noussut.
Paras keksimäni kysmys itselleni oli.
Jos minä olisin kuollut, miten olisin toinut perheeni jatkavan kuolemani jälkeen?????
vasasin. Että olisin toivonut heidän oppineen kaiken minkä yritin oppettaa, että pärjäävät taidoillaan ilman minua huolehtimasta heistä. Toivoisin että he olisi päässyt surustaan ohi mahdollisimman nopeasti. Toivoisin heille onnellisia hetkiä, onnellista elämää.
Koska tiedän etteä meidän perheessä rakastamme kaikki toisiamme , en voi kuvitellakkaan että lapseni haluaa että me olisimme lopun elämämme surullisia.
Siinä se oli- vastaus...
Ei se asioita aina helpota, mutta useinmiten. Aivopesen itseni uskomaan kun naurahdan työkaverille, että lapsenikijn iloitsee ilostani. Tosin rehellisyyden nimessä kun ajatus menee lapseeni vakavoidun.
En minä ole surustani päässyt yli vaikka on mennyt vuosi.
Mutta ymmärrän että moni ajattelee niin. Vuosi on kuin henkäys.
Muistan edelleen kuin kirjoitin. Nyt kuolemasta on jo neölje kuukautta..mitä suuremmaksi luvut tuli sitä kamalammalta se tuntui. Olen eläännyt 8kk ilman lastani.
Aika näytti että menee etenpäin kuin luin päivämääriä. Muuten aika tuntui pysähtyneen.
Kun kuulen että joltain on mennyt rakas ihminen , suren niiden omaisten puolesta. Koska tiedän mihin myllerykseen he joutuu. He joutuu kouluun jossa on pärjättävä omillaan tavallaan. Toiset saa apua. Mutta vain itse pääsee asian ytimeen, ei siihen ole poppakonsteja. On vaan opittava itse elää kuoleman kanssa ,omalla tavallaan.
Minä en tule koskaan hyväksymään lapseni kuolemaa. EN IKINÄ !!mutta pakosta on opittava elämään ajatuksen kanssa että näin kävi. On tullut asia eteen jonka nimä en pysty hoitamaan pois päiväjärjestyksestä. Joskus on olo että olen ollut liian vahva ihminen ja nyt jumla tai joku muu laittoi minut polvilleen. Koitas likka tonkin homman hoitaa tyyliin.
Pelkään jumalaa. Vaikka useinmiten jaksaakseni ja oikeasti koenkin välillä niin että lapseni on kanssani. Tulee silti pelko . Pelko kuolemaa kohtaan. Pelko siitä etten sittenkään kun oma aikani koittaa saakkaan olla rauhassa. Silloin toivon etten uskoisi mihinkään, että kuolema todellakin on lopullista. Että kun oma aika koittaa saan todellakin vaan olla kuollut.
Ilman kostoja , ilman uutta elämää.
Mutta siinä samssa ajattelen. Että ajattelemalla niin romutan sen pienen ajatuksen joka pitää minut pionnalla vaikeimpina hetkinä. Että lapseni ei kuollut turhaan, että hänellä oli joku suurempi juttu siellä toisella puolella.
Nämä on ajatuksia ja totuus siitä miten minä suren. Ei kukaan vvoi niitä sanoa vääräksi tai oikeaksikaan. Tämä on surua!! Ajatukset kuulluu suruun.Joskus ne ehkä selkiintyy.
Kerron ne siksi että haluan auttaa. haluan että te jotka juuri olette menttäneet omaisen, ette syyllistä itsenne siitä miksi surette niin kuin surette.
teillä On oikeus surra juuri niin kuin surette ilman mitään kaavaa. Teitä pitää auttaa ja tukea ajattelette ihan miten vaan.
Kenelläkään ei ole oikeutta kyseenalaistaa ajatuksianne.
me voidaan vaan auttaa kuuntelemalla kertoa miltä meistä tuntui .
Niin olen minäkin apuni saannut. Kun jonkun kaverin sanat muistuu mieleeni jälkeenpäin, ja voin jopa ajatella että oikeassa hän olikin vaikken sitä juuri suuren surun keskellä jaksanut ymmärtää tai jaksanut uskoa.
Se on surua.
Kirjoitakaa pienimmistä ajatuksistanne. Jos se on teidän tapa surra ja jos se hiukankin helpottaa. Ja pydän muilta kenellä on omia vahvoja ajatuksia. Älkää tuomitko heitä jotka todella suree, surevatpa sitten miten vaan .
Ei ole vaan yhtä oikeaa tapaa, eikä totuutta.
Tämä pitkä purkaus oli minun tapa surra omaa lasatni ja samalla aidosti yrittää auttaa. Jollekikin se voi olla avuksi, jollekkin ei.
Otan vielä kerran osaa suureen suuunne ketä olette omaisenne menettäneet. - a-nelly
surullinen äiti.... kirjoitti:
on yksillöllistä. Jotain samoja polkuja me surevat kai kuljemme, mutta yksilöitä me ollaan kaikki.
Alkuperäinen kysymys surun ja masennuksen välillä , oli vaikea.
Huomaan että olen itsekkin sitä miettinyt.
Uskon jotenkin siihen että se on itse määriteltävä. Itse ajattelen omalta kohdaltani niin, että niin kauan kun jaksan jotain pientä suorittaa päivässä suren.
Toisaalta ennen kun tuli vuosi täyteen iski niin armoton väsymys . Vaikken käynnyt kuin kaupassa, sekin tuntui vievän kaikki voimani. Toisena päivänä taas tein 3-6h töitä, tosin lopputulos oli yhtä suuri väsymys.
Väsymys ja kun pakenee sänkyyn nukkuakseen elämänsä pois on minull merkki siitä että on masentunut.Toisaalta uskon väsymyksen liittyvän suruunkin. tai sitten masennuskin kuulluu suruun.
Voiko asiaa vaikeammin selittää?
Sain minäkin vaikka mitä neuvoja. Ulos ja lenkille oli yksi. Tottakai ulkoilma piristää, se on todellakin totta. Mutta kun minulla oli sängyssä maksaamis-kausi, minua ei olisi saannut mihinkään. Ihan niin yksinkertaisesta syystä ettei ollut yhtään voimaa kehossa enää.
Suruuni kuuluu myös ystävät. Alussa en halunnut tavata juurikaan ketään. Joskus taas halusi paeta kotona kaatuvia seiniä.
Joskus ärsytti ihmiset jotka eli niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Joskus taaas juuri ne ihmiset oli helpotus.
Kun aika kuluu suru muuttuu vaikkei sitä huomaa itse. Itse huomaan suruni kulun ja edistymisen vasta luettuani päiväkirjaani.
Kirjoitan ihan kaikesta mitä tapahtuu. Joskus kun en niin ajtellut kuollutta lastani, kirjoitin vaan mitä muuten oli päivän aikana tapahtunut. Siitä tuli paha mieli, syyllisyys.
Mutta vain ja ainoastaan olemalla itselleni rehellinen voin ymmärtää omaa itseäni ja omaa tapaani surra. Se kunnei kaikilla oli vuolaita kyyneliä.
Kysymys/toteamus mitä inohan on- Olet hyvin päässyt surusi yli !!!!
Ei surusta pääsee koskaan yli !!!!PISTE!
Surun kanssa on vaan opittava elämään.
Minulla oli myös elämän haluttomuutta, koska kaipaa oman lapsensa luokse , kuka hänestä nyt huolehtii.Minulle ei riitä että joku vastaa jumala. Kuka hoitaa lastaan paremmin kuin minä?
Kuka lastaan rakastaa enemmän kuin minä?
Minulla oli kaksi lasta, ja nyt minut asetettiin valintakysymyksen ääreen.Elääkö vai kuolla?
Kun olin tunnistamssa lastani , poikani soitti. Ja silloin tuntui kuin hylkäsin kuolleen lapseni ja valitsin elämän, Elävän lapseni eteen pystyn vielä tekemään jotain. Silti se oli ainutkertainen tilaisuus vielä kerran saada tehdä jotain kuoleen lapseni hyväski. Tämä ajatus tulee piinaamaan minua lopunelämäni. Vaikka koen olevani relistisen järkevä, en silloin ymmärtänyt että taksitkin on olemassa.
Kaipaus kuoleen poikani luokse oli suunnaton.
ja vasta kerran kun auto lähti käsistä ja liukui kohti tolppaa , huusin vaan ei ei ei..vika oli täysion omani. Ajelin kuyin hullu. Eihän minulla ollut väliä kuolenko vai en.
Uhmasin kaikkea. kaikkia typeriä fraaseja jotka minulle syötettiin, ja mihin en uskonut alkuunkaan.
Autoni kaarsi ja pysähtyi kuin seinään vain 5cm tolpasta. Kukaan ei ristyksestä onnekseni tullut vasemmalta eikä oikealta.
Tuli olo että uhmaan jumalaa, niin kuin kai teinkin.
Hävetti koska sillä hetkellä ymmärsin etten voi olla niin itsekäs. Ymmärsin kuitenkin myös aidosti että en halua kuolla. En voi kirjoittaa haluan elää. Mutta niin voin kirjoittaa. En halua kuolla.
Minulle on periaatteessa ihan samaa elänkö vai kuolenko, mutta nyt toivon kuitenkin poikani takia että elän juuri niin kauan kuin on tarkoitus.
Kaipaan toki kuolleen poikani luokse, ja jaksan elää vain kuin uskottelen ettei hän halua minun kuolevan vielä. Minä olen synytyt huolehtimaan lapsistani, jotta tosin vaan enää on yksi.,
On myös kamalaa sanoa ettei hänen rakkaus aina tahdo riitää siihen että jaksaa elää.Mutta kai sekin kuuluu suruun.
Kukaan ei edes oma lapseni korvaa millään kuollu´tta lastani. Kukaan ei voi korvata ketäään!!
yksi, kaksi kolme kk:tta on kuin henkäys..tuntuu kuin kuolemasta vasta on viikko. Olen sitä mieltä että jollei vuoden päästä ole asiat muuttunut yhtään, on syytä hakea apua.
Ei surusta minusta tarvitsekkaan päästä yli kokonaan. miten sitä voikaan?
Sen kanssa pitää oppia elämään ja elämään kuuluu myös muita asioita. Vaikkei ne mitään ihmeellisiä olekkaan , mutta jos nyt kauppaan jaksaa mennä, käy suihkussa ja mahdollisesti töissä. Enempää ei tarvitse jaksaa.
Ei tarvitse osata elää niin kuin ennen kuolemaa heti. Pitää ehtiä surra kunnolla. Ja kuka sen ajan määrää? EI KUKAAN!!!!
Minun ystäväni pääsi jaloilleen vasta kolmen vuoden kuluttua. Löysi elämän innon vasta viiden jälkeen.
Uskon ja tiedänkin jo että olen päässyt pidemmälle lkyhyemmässä ajassa. Muta ei hän väärin surrut. Enkä minäkään sure väärin.
Itse pitäisin ihmeenä jos joku eläisi niin kuin ei mitään puolen vuoden kuluttua.
Suru meillä on kuin alloilla hyppimistä. Välillä menee paremmin, välillä huonommin.
Joskus on kausi kun me ei puhuta paljon mieheni kanssa, mutta huomaan silti joskus tai vaistoan että molemmat olemme vaan hiljaa ajatustemme kanssa. Sitten taas tulee päiviä kun huolestun kun ymmärrän etten näe toisen ajatuksia. Kun mieheni tuli surulliseksi kun kerroin yhdetsä kuolemasta. Kun hän sanoo minulle että on joka päivä keksittävä yksikin hyvä syy jatkaakseen elämäänsä. Että hän kaipaa niin lapsemme luokse.
Surtu on sitä kunnei mikään tunnu oikealta. Kun itket se sattuu, jollei itketä kaipaat sitä enemmän kuin mitään muuta. Kun on tyhjä olo ..huh huh..= yhtä helvettiä teet tai ajattelet mitä vaan.
Kun vielä vuodenkin päästä ihmettelet hautaitko tosiaankin lapsesi. vaikka sen tiedät et sitä silti ymmärrä. Kun ajatus pikkuhiljaa alkaa valjeta , kun periaatteesa taas vaibut maahan, kun ymmärrät ettei hän todellakaan tule takasin sieltä pitkältä matkalataan. Kun on pakosta ymmärrettävä että asia todellakin on loppullista. Tämän kanssa on vaan elettävä !!!
Toiset saa lohtunsa jumalta, toiset luonnosta, toiset jostain mielikuvituksesta . Niin saan minäkin.
yritän uskotella itselleni asioita. Ihan tunnepohjalta. tai sitten vaan koska ihminen on selviytyjä luonnostaan. On oltava jotain mistä pitää kiinni.
Tosin nekin kuvitelmani on tuuliajolla välillä. Mutta toistaiseksi olen sieltä epäillyksestäni noussut.
Paras keksimäni kysmys itselleni oli.
Jos minä olisin kuollut, miten olisin toinut perheeni jatkavan kuolemani jälkeen?????
vasasin. Että olisin toivonut heidän oppineen kaiken minkä yritin oppettaa, että pärjäävät taidoillaan ilman minua huolehtimasta heistä. Toivoisin että he olisi päässyt surustaan ohi mahdollisimman nopeasti. Toivoisin heille onnellisia hetkiä, onnellista elämää.
Koska tiedän etteä meidän perheessä rakastamme kaikki toisiamme , en voi kuvitellakkaan että lapseni haluaa että me olisimme lopun elämämme surullisia.
Siinä se oli- vastaus...
Ei se asioita aina helpota, mutta useinmiten. Aivopesen itseni uskomaan kun naurahdan työkaverille, että lapsenikijn iloitsee ilostani. Tosin rehellisyyden nimessä kun ajatus menee lapseeni vakavoidun.
En minä ole surustani päässyt yli vaikka on mennyt vuosi.
Mutta ymmärrän että moni ajattelee niin. Vuosi on kuin henkäys.
Muistan edelleen kuin kirjoitin. Nyt kuolemasta on jo neölje kuukautta..mitä suuremmaksi luvut tuli sitä kamalammalta se tuntui. Olen eläännyt 8kk ilman lastani.
Aika näytti että menee etenpäin kuin luin päivämääriä. Muuten aika tuntui pysähtyneen.
Kun kuulen että joltain on mennyt rakas ihminen , suren niiden omaisten puolesta. Koska tiedän mihin myllerykseen he joutuu. He joutuu kouluun jossa on pärjättävä omillaan tavallaan. Toiset saa apua. Mutta vain itse pääsee asian ytimeen, ei siihen ole poppakonsteja. On vaan opittava itse elää kuoleman kanssa ,omalla tavallaan.
Minä en tule koskaan hyväksymään lapseni kuolemaa. EN IKINÄ !!mutta pakosta on opittava elämään ajatuksen kanssa että näin kävi. On tullut asia eteen jonka nimä en pysty hoitamaan pois päiväjärjestyksestä. Joskus on olo että olen ollut liian vahva ihminen ja nyt jumla tai joku muu laittoi minut polvilleen. Koitas likka tonkin homman hoitaa tyyliin.
Pelkään jumalaa. Vaikka useinmiten jaksaakseni ja oikeasti koenkin välillä niin että lapseni on kanssani. Tulee silti pelko . Pelko kuolemaa kohtaan. Pelko siitä etten sittenkään kun oma aikani koittaa saakkaan olla rauhassa. Silloin toivon etten uskoisi mihinkään, että kuolema todellakin on lopullista. Että kun oma aika koittaa saan todellakin vaan olla kuollut.
Ilman kostoja , ilman uutta elämää.
Mutta siinä samssa ajattelen. Että ajattelemalla niin romutan sen pienen ajatuksen joka pitää minut pionnalla vaikeimpina hetkinä. Että lapseni ei kuollut turhaan, että hänellä oli joku suurempi juttu siellä toisella puolella.
Nämä on ajatuksia ja totuus siitä miten minä suren. Ei kukaan vvoi niitä sanoa vääräksi tai oikeaksikaan. Tämä on surua!! Ajatukset kuulluu suruun.Joskus ne ehkä selkiintyy.
Kerron ne siksi että haluan auttaa. haluan että te jotka juuri olette menttäneet omaisen, ette syyllistä itsenne siitä miksi surette niin kuin surette.
teillä On oikeus surra juuri niin kuin surette ilman mitään kaavaa. Teitä pitää auttaa ja tukea ajattelette ihan miten vaan.
Kenelläkään ei ole oikeutta kyseenalaistaa ajatuksianne.
me voidaan vaan auttaa kuuntelemalla kertoa miltä meistä tuntui .
Niin olen minäkin apuni saannut. Kun jonkun kaverin sanat muistuu mieleeni jälkeenpäin, ja voin jopa ajatella että oikeassa hän olikin vaikken sitä juuri suuren surun keskellä jaksanut ymmärtää tai jaksanut uskoa.
Se on surua.
Kirjoitakaa pienimmistä ajatuksistanne. Jos se on teidän tapa surra ja jos se hiukankin helpottaa. Ja pydän muilta kenellä on omia vahvoja ajatuksia. Älkää tuomitko heitä jotka todella suree, surevatpa sitten miten vaan .
Ei ole vaan yhtä oikeaa tapaa, eikä totuutta.
Tämä pitkä purkaus oli minun tapa surra omaa lasatni ja samalla aidosti yrittää auttaa. Jollekikin se voi olla avuksi, jollekkin ei.
Otan vielä kerran osaa suureen suuunne ketä olette omaisenne menettäneet.monesti tosiaan luulee, että surulle/suremiselle on joku kaava/aika. Välillä suree tosissaan ja välillä ei ole mitään tunteita, ei sitten niin mitään.
Kiitos, että jaksoit kirjoittaa noin pitkästi, ja otan osaa suruusi. Lapsen menettäminen on ihmisen suurin tragedia, jota kukaan vanhempi ei koskaan toivo kokevansa.
- Minä *
Mun oli pakko kirjottaa sulle, koska sun viesti puhutteli ja kosketti. Mä menetin tänään läheisen ihmisen ja vaikka hän oli jo vanha, se koskee muhun silti. Mä oon tullut uskoon pari vuotta sitten ja se muutti ajatukseni elämästä. Sä sanoit että miksi pitäisi rakastaa elämää, kun me kaikki kuitenkin kuollaan? Jeesus sanoi "Joka elämäänsä rakastaa, kadottaa sen; mutta joka vihaa elämäänsä tässä maailmassa, hän on säilyttävä sen iankaikkiseen elämään. Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi vahingon sielullensa" Tässä kaksi jaetta Raamatusta, Johanneksen ja Markuksen evankeliumeista.
Meidän ei tulekaan arvostaa omaa elämäämme liikaa, koska todella me kaikki kuolemme jonain päivänä. Kuoleman jälkeen alkaa se elämä, joka on meille alun perin tarkoitettu, missä ei ole kipua ja kyyneliä, ainoastaan iloa ja naurua. Taivaassa tuska pyyhitään pois. Kun oman elämänsä antaa Jeesuksen käsiin, elämä saa kokonaan uuden merkityksen. Se täytyy vaan itse kokea, sitä ei voi toiselle koskaan kokonaan selittää, sillä se on työ jonka vain Jumala voi tehdä.
Sulla on varmasti särkynyt sydän, Jumala itse sanoo, että Hän on niitä lähellä joilla on särjetty sydän. Mä olen saanu kokea sitä tänään.
Tiedän että sun päivät on tyhjää täynnä, odotat vaan yötä että pääset nukkumaan, mäkin oon ollut joskus sellasessa mielentilassa ja se on kauheaa. Mä lupaan rukoilla sun puolesta ja sä voit itekin sen tehdä. Pyytää Jumalaa auttamaan sua ja antamaan elämäniloa, vaikka rakkaasi onkin poissa. Elämän täytyy vielä sun kohdalla jatkua, mutta se riippuu sinusta miten sen haluat elää. Tiedän vaan sen, että Jumala rakastaa sua paljon ja tekisi mitä vain, että kuuntelisit Hänen lohduttavaa ääntä ja käpertyisit Hänen siipien suojaan. Hän tahtoo antaa sulle rauhan sismpääsi. Jos haluat joskus, voin tavata sua ja rukoilla sun kanssa.
Jaksamista, tiedän miltä susta tuntuu, mutta sulla on vielä toivoa, älä vaan luovuta! - Karjalankägönen
yliarvostaa?Sinä olet kohdannut elämässäsi rakkauden-antaisitko siitä hetkeäkään pois?Meitä on paljon,jotka eivät tiedä miehen ja naisen välisestä rakkaudesta mitään!Minulle metsäluonto on se rakastaja-siitä en tahtoisi luopua koskaan!Kaikki luonnon äänet-hiljaisuus-lintujen laulu-aamuauringon säteet-iltarusko-suden ulvonta kevätöinä-tämä on minun elämääni.Sinulle suotiin ihminen rinnallesi-sait tuntea rakkauden,mutta rakkautta on niin monta eri olomuotoa!Olen menettänyt kaikki rakkaimpani-jäljellä on enää rakkauteni luontoon-erämaan hiljaisuus,tunne,että olen osa maaailmankaikkeutta.Toki kaipaan joskus ihmistä lähelleni-ystävistä saan tukea,mutta en jaksa enää panostaa parisuhteen luomiseen,sillä olen nyt sinut itseni kanssa.Kun ei sitoudu rakkauteen,eikä ihmis-suhteeseen.ei tarvitse jälleen kokea luopumisen tuskaa!Näin on hyvä-olla vapaa tulemaan ja menemään-maailma on avoinna minulle!!!
- 25.v tyttönen
niin monenlaisia ihmisiä.joku rakastaa elämää,toinen ammentaa rakkauden jostakin muusta.niinkuin kirjoitit esim. luonnosta.sitten on meitä jotka rakastamme ihmisiä ja ihmissuhteita.rakkautta on toki monenlaista mutta parhainta itselle on ollut se että on saanut rakastaa sitä sielun kumppania,ihmistä joka minusta on tehnyt kokonaisen.
en tiedä toisenlaista rakkautta,en ole koskaan rakastanut mitään niin paljon kuin miestäni.kaikesta huolimatta,jopa niistä vastoinkäymisistä jotka toisenlaisella ihmisellä olisi varmasti kuollettanut rakkauden olen aina häntä rakastanut.millään pahalla mitä elämämme aikana tapahtui ei ole ollut väliä siksi että rakkaus aina oli ja pysyi.ei koskaan kuollut,enkä koskaan sitä epäillyt.
olen onnellinen siitä että hän tiesi varmasti viimeisellä hetkelläänkin sen kuinka paljon häntä rakastin.hän eli täyden elämän,sai tuntea itsensä rakastetuksi ja arvokkaaksi ja siitä olen suunnattoman iloinen surunkin keskellä.ainakin hän eli täydesti.ei tarvitse rajan tuolla puolen tuntea murhetta siitä että olisi jotain puuttunut elämästä.kumpa kaikki olisi silti saanut jatkua. - Tuntuu
25.v tyttönen kirjoitti:
niin monenlaisia ihmisiä.joku rakastaa elämää,toinen ammentaa rakkauden jostakin muusta.niinkuin kirjoitit esim. luonnosta.sitten on meitä jotka rakastamme ihmisiä ja ihmissuhteita.rakkautta on toki monenlaista mutta parhainta itselle on ollut se että on saanut rakastaa sitä sielun kumppania,ihmistä joka minusta on tehnyt kokonaisen.
en tiedä toisenlaista rakkautta,en ole koskaan rakastanut mitään niin paljon kuin miestäni.kaikesta huolimatta,jopa niistä vastoinkäymisistä jotka toisenlaisella ihmisellä olisi varmasti kuollettanut rakkauden olen aina häntä rakastanut.millään pahalla mitä elämämme aikana tapahtui ei ole ollut väliä siksi että rakkaus aina oli ja pysyi.ei koskaan kuollut,enkä koskaan sitä epäillyt.
olen onnellinen siitä että hän tiesi varmasti viimeisellä hetkelläänkin sen kuinka paljon häntä rakastin.hän eli täyden elämän,sai tuntea itsensä rakastetuksi ja arvokkaaksi ja siitä olen suunnattoman iloinen surunkin keskellä.ainakin hän eli täydesti.ei tarvitse rajan tuolla puolen tuntea murhetta siitä että olisi jotain puuttunut elämästä.kumpa kaikki olisi silti saanut jatkua.Aika pitkältä täällä, odottaessamme omaa vuoroamme.
Kuitenkin se on kuin tuulen henkäys joka tuntui hetken ja sitten on poissa.
Jäljellejääneellä musertava toivottomuus siitä kun Jumalan tahto oli toinen kuin mitä me olisimme odottaneet, toivoneet ja halunneet.
Kuitenkin "Tapahtukoon Sinun tahtosi, ei minun" lohduttaa luo turvan sille, että kaikki on suuremmissa käsissä jota emme ymmärrä - Jaksamista jokaiseen päivääsi.
- Elämääkin
Kun joku sanoo että elämä on yliarvostettua ajatellaan heti ihmistä ja ihmisen elämää. Elämää on kuitenkin joka paikassa missä on myös kuolemaa ja kuihtumista, ilmojen kiitäjissä, meren uijissa, maan möyrijöissä, kasveissa jopa planeetat syntyvät ja kuolevat ja kukaties koko maailmankaikkeus. On hyvä tiedostaa ja on hyvä surra aikansa.
- ElämäOnArvoitus
Vain Luoja pystyy luomaan kaikki nämä maapallon olennot.
Vaikka ihminen on kuinka yrittänyt, niin ei pääse siihen lopputulokseen, kuin Luoja.
Ihmisessä on sielu, mutta kyllä kaikilla elollisilla olennoilla on sielun tapainen, joka antaa ihmiselle ja olennoille elämän.
Vaikka elintoiminnot pidettäisiin koneellisesti päällä, niin ihminen tai olento on eloton, eikä liiku.
Ruumiin, eläimen ja eliön saa liikkumaan ja elämään siinä oleva sielu, joka kuoleman tapahtuessa vapautuu.
Sielu ei mene hukkaan, eikä katoa, vaikka emme mistään läheisemme sielua pysty löytämään, koska emme sitä näe, mutta kun kuolemme, niin pääsemme sinne, minne jo kuolleiden sielut ovat päässeet.
Vaikka tutkijat ja tiedemiehet osaavat monia asioita, mutta koskaan he eivät onnistu luomaan sielua.
Vaikka onnistuisivat luomaan keinotekoisen ihmisen, joka kaikilta muistuttaisi ihmsistä ja kaikki elintoiminnot pelaisivat, niin tärkein kuitenkin puuttuu eli sielu, jota ilman ihmiseltä puuttuu eloisuus ja persoonallisuus.
Osaisiko ihminen luoda polttiaisen kokoisen, tuskin ihmis silmälle näkyvän lentävän hyönteisen.
Samankokoisen mekaanisen laitteen, joka vielä lentäisi, niin se on täysin mahdoton toteuttaa ja rakentaa niin pientä sähkömoottoria ja akkuja, että sopivat mikroskooppisen pienen hyönteisen kokoiseen laitteeseen. - ammeebba
juuri siksi rlämää pitää arvostaakin. Se annetaan vain kerran niin sitä pitää arvostaa ja ottaa siitä kaikki mahdollinen ilo irti. Väsillä se kiektämättä on aika vaikeaa ajatella niin.
- Dickermax
Pariisin iskut on yliarvostettu asia
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Heikki Silvennoinen petti vaimoaan vuosien ajan
Viiden lapsen isä Heikki kehuu kirjassaan kuinka paljon on pettänyt vaimoaan vuosien varrella.2413744Miksi ihmeessä nainen seurustelit kanssani joskus
Olin ruma silloin ja nykyisin vielä rumempi En voi kuin miettiä että miksi Olitko vain rikki edellisestä suhteesta ja ha272274- 242111
Persut nimittivät kummeli-hahmon valtiosihteeriksi!
Persujen riveistä löytyi taas uusi törkyturpa valtiosihteeriksi! Jutun perusteella järjenjuoksu on kuin sketsihahmolla.902005Onko ministeri Juuso epäkelpo ministerin tehtäviensä hoitamiseen?
Eikö hänellä ole kompetenttia hoitaa sosiaali- ja terveysministetin toimialalle kuuluvia ministerin tehtäviä?921685Sakarjan kirjan 6. luku
Jolla korva on, se kuulkoon. Sain profetian 22.4.2023. Sen sisältö oli seuraava: Suomeen tulee nälänhätä niin, että se241391- 81291
Avaa sydämesi mulle
❤ ❤❤ Tahdon pelkkää hyvää sulle Sillä ilmeisesti puhumalla Avoimesti välillämme Kaikki taas selviää Kerro kaikki, tahdo361287Elia tulee vielä
Johannes Kastaja oli Elia, mutta Jeesus sanoi, että Elia tulee vielä. Malakian kirjan profetia Eliasta toteutuu kokonaan351227Nellietä Emmaa ja Amandaa stressaa
Ukkii minnuu Emmaa ja Amandaa stressaa ihan sikana joten voidaanko me koko kolmikko hypätä ukin kainaloon ja syleilyyn k61218