Asua appivanhempien kanssa??

suhdetta muuttamalla appivanhempien luo lakiin pitäisi merkitä 150 km vaara-alue.
asuin itse v-88 2viikkoa se riitti (naimis edelleen)

ja ei ollut niiden 3 vuoden aikana ongelmia. Anoppini kanssa samassa talossa, appiukkoa ei ollut. Mieheni, minä ja lapsemme sekä anoppi ja hänen nuorimmaisensa.
Ilolla voin muistella. Olisipa se tämän päivän nuorten kanssa mahdollista, elämä olisi rikkaampaa ja lapsilla monta läheistä vierellä.

Asun itse tälläkin htekellä appivanhempien kanssa samassa talossa, kun miehen kanssa tullaan ostamaan oma talo vasta luultavasti parin vuoden päästä. Kaikki on ihan vallan mainiosti, ei ole riitoja, vaikka joskus pinnat palaakin.

Oon itse kyllä melko helposti sopeutuva ja riitoja välttelevä, joten en kunnioituksesta appivanhmpia kohtaan ala väittelemään joka asiasta vaikka erimieltä olisinkin. Heidän katonsa alla kuitenkin asustelen. Välillä pakotan miehen kuitenkin ulos kanssani, ku ei vanhojen (?) ihmisten seuraa ihan jatkuvasti jaksa.

Mut mun mielestä tää on vaan tosi kiva juttu, asuin kuitenkin suomalaisittan hyvin pitkään omien vanhmpieni luona, joten ei tää nyt niin erilaista oo asua appivanhempian luona. Oon kai aika perhekeskeinen ihminen, joten kiva että on sitten seuraa aina kun sitä haluaa... (Vaikka välillä myös kun ei halua. Mut sit mä vaan pakenen huoneeseen ;)).

Ei siis oo tullut riitoja vielä kertaakaan, váikka muutaman kerran olisi riita varmasti tullut jos en olisi suutani nuoussä pitänyt. Koskenut kokkaamista. Anoppini on siis jumalattoman hyvä kokki, ja keittiössä "menestyminen" on hälle yksi elämän tärkeimmistä asioista ja sen takia suon hänelle oikeuden (vielä) olla se ainoa ja "oikea" kokki täällä. Siis välillä se on naureskellut ´hyväntahtoisesti mun yrityksille valmistaa ihana gourmet ateria, ja mä herkkähipiäisenä ottanut itteeni. Vaikka tiedän ettei se nyt mitään ihan pahaa tarkoittanut. KAuheesti se haluaa mua opettaa keittiössä.

No niin kyllähän mie taas innostuni ;)

ja en todellakaan kannata sitä. Se ei vaan onnistu, että minä, mies ja anoppi samassa huushollissa. Kaksi täysin erilaista naista ja omat säännöt ja tavat. Kyllä helpotti ku päästiin miehen kanssa omaan rauhaan. Ja vieläkin anoppi muka läpällä välillä heittää jotain että "Joo tuolla ja tuolla olis kolmio tai neliö vapaana...!" Mitä hän luulee?? Että me yli parikymppiset muutettais hänen kanssaan omasta rauhastamme hänen luokseen???

Emme ole tottuneet elämään saman katon alla monessa polvessa ja suurpeheenä.
Se on suomalaisessa yhteiskunnassa on taakse jäänyttä elämää.

Sen vuoksi en suosittelisi kenellekään yhteisasumista, jollei sitten molemmilla emännillä ole omaa keittiötä.

Muutenkin eri ikäisillä ihmisillä pitää olla erillinen elämänsä. Yhteisasumisessa se ei onnistu.

Hei,

Kyllä on kokemusta ja en todellakaan kannata! Riippuu tietysti paljon, minkäluonteisia ihmisiä saman katon alla asuu. Meillä on sellainen järjestely, että appivanhempien pyynnöstä muutettiin heidän asuntoonsa kun he muuttivat pohjoiseen, mutta eivät kuitenkaan olleet vielä valmiit myymään entistä kotiaan. Sovimme, että he käyvät n.kerran parissa kuukaudessa meillä ja loput ajasta ovat missä ovat.No, käytännössä ovat rampanneet täällä melkein joka toinen viikko ja hermot meni tähän yhteiseloon jo ekan 2 kuukauden jälkeen. Ennen tätä "yhteiseloa" meillä oli tosi hyvät välit anopin kanssa ja tehtiin kaikkea mukavaa yhdessä kuten käytiin lattaritunneilla jne., mutta nykyään on tosi vaikeaa olla hetkeä edes samassa paikassa ja tämä kaikki on ihan vain tämän yhteiselon syytä. Kaksi naista ei vaan sovi saman katon alle tai ainakaan meillä ei ole sopinut.
Ollaan miehen kanssa yritetty sopeutua heidän tapoihinsa silloin ku he ovat täällä, ettei tulisi riitoja, mutta joku raja siinäkin on.Appivanhemmat mm. käyvät meidän makkarissa ja jos emme ole tehneet la-aamuna heti sänkyä,tulevat he valittamaan siitä meille.Viimeksi mm. sanoivat, että "se on semmoinen juttu, että alatte tekemään sitten tuon sänkynne, kun he ovat täällä".Ei ole myöskään mitenkään epätavanomaista, että he heti sisääntullessaan rupeat valittamaan siitä, miten epäsiistiä meillä on tms. Ovat kyllä itsekin myöntäneet, että meillä on siistiä, mutta kun he ovat tottuneet supersiistiin kotiin.Että näin.
Tunsin heidät kyllä enen yhteenmuuttoa useamman vuoden ajalta, mutta nyt vasta on tullut esiin tällaisia uusia ja ikävä kyllä todella epämiellyttäviä luonteenpiirteitä kummastakin.
Voi ei tulipas tästä pitkä, mutta onnea joka tapauksessa, mitä ikinä sitten teettekin!

Asuin kolme vuotta paritalossa mieheni kanssa, hänen vanhempansa seinän takana. Aluksi kaikki oli niin ihanaa, anoppi mukava jne. Muutamassa kuukaudessa kaikki muuttui.

Ennen esim. oli kuulemma poika aina syönyt äidin ja isän kanssa, mutta nyt paha miniä vei senkin ilon, eli en olisi saanut tehdä ruokaa omassa keittiössäni. Isosta pihasta ei minulle lohjennut palastakaan, vaikka olen ammatiltani puutarhuri. (Ehkä juuri siksi..)

Anoppi tuli omilla avaimillaan sisälle kun huvitti, vei kaapista parhaat ruoat, lehdet, vaatteet, verhot ym. Ja kun valitin, piti äitiä ymmärtää, kun äidille oli niin vaikeata jakaa poika kenenkään kanssa. Kerran anoppi tuli keskeyttämään intiimin hetkemme, ja siitäki sain syyt, kun äidin piti moista todistaa.

Kun sitten pääsin pois sieltä, muutin kaupungin keskustaan kerrostaloon. Myöhemmin kuulin paskapuheita itsestäni, ja aina anoppi oli sankari. Appi oli reissuhommissa ulkomailla, ja vaimon sana oli hänelle laki.

Mitäkö opein; ei koskaan saman katon alle, vaikka olisivat kuinka mukavia ja pelisäännöt selvät. Erillään asuminen saattaa taata sen, että suhteet pelaa. Paras konsti on se 150km välimatkaa, tai kuten nyt, asumme mieheni kanssa Etelä-Amerikassa, ja anoppi Suomessa :-)

Turhaa olisi riskeerata hyvä suhde moisella. Joudut helposti puun ja kuoren väliin. Saisit AINA syyt niskaasi, vaikka mikä menisi pieleen.

Miksi pitäisi asua yhdessä ja vaarantaa kaikkein tärkein ihmissuhteensa? Asunto on aina paras kun se on ihan oma.

Ja oveen voi panna kaksi lukkoa, antaa vain yhden lukon avaimen appeloille jos on tarvetta. Kun haluaa olla rauhassa, lukitsee molemmat. Ettei kukaan pääse tupsahtamaan omia aikojaan, kutsumatta, kylään.

Koettu on, enkä voi suositella kenellekään. Jos on kyse ihan tilapäisestä muutaman kk järjestelystä, niin ehkä sitten, mutta mitään pysyväistä asumiskimppaa samassa pihapiirissä en suosittele.

Asia on niin, että vanhempien ei ole hyvä nähdä ja seurata aikuisten lastensa arkista elämää. Ja sama päinvastoin. Vaikka se toisen parin elämä ei mitään erityisen hulvatonta olisikaan, niin ihmettelemistä ja sanomista tuppaa tulemaan. Ja se taas jäytää ja tulehduttaa välejä.

Tällainen asumisjärjestely saa helposti itse kustakin ne pahimmat puolet esiin. Anoppini on ihan tolkullinen ihminen ja niin katson itsekin olevani, mutta kun asuimme samassa talossa (eri asunnossa kylläkin), niin meistä molemmista tuli ikäviä puolia pintaan. Eikä tämä liity anoppi-miniä suhteeseen, vaan ihan samoin minulle kävisi, jos asuisin äitini tai sisareni kanssa samassa talossa.

Hei!
Vaikka yhteisasuminen onnistuisi miniän ja anopin välillä, on silti aika riskialtista. Pitää olla itselläkin valtavan hyvät ihmissuhdetaidot että oma parisuhde pääsee kehittymään ilman että puolison vanhempien jatkuva läsnäolo sitä vääristää... On vaikea kasvaa vaimona ja perheenäitinä yhdessä puolison kanssa "anopin" huushollissa...

Anoppi itse ja miniänä ollut. On niin ihmisestä kiinni mikä onnistuu ja mikä ei. Ei kannattaisi yleistää niitä negatiivisia kokemuksia. Ihmettelen myös miksi aina nimenomaa anoppi on se paha? Oma äiti tai appiukko puhumattakaan omasta isästä, miksi ei heistä puhuta?
Vikaa on meissä anopeissa, äideissä - ihan kaikissa, mutta yhteistyöllä se sujuu. Miniäni asui vuosia kanssamme, ongelmitta. Sen sijaan itse en olisi voinut kuvitella asua yhdessä oman äitini kanssa.
Leikitään yhdessä vain.

Meillä kai suurin ongelma on se että vaikka meillä tavallaan on "oma talo" ja "oma piha" vaikka ei näitä omistetakkaan, niin meillä oikeasti ei ole muuta "omaa" aluetta kuin asuntomme sisäpuoli. Ikäni kaupungissa (omakotitalo-alueella) asuneena olen tottunut siihen että oma alue on oma alue ja olen joskus asunut myös vuokralla rivitalossa ja sielläkin oli sama juttu. Nyt ehdotettiin että voisimme laittaa jonkinlaisen aidan pihojemme välille mutta se ei käy mitenkään. Suora näköyhteys koko ajan appivanhempien puolelle ja tunne että pitäisi olla koko aika jotain yhteisesti tekemässä, etenkin kun ovat pihaansa rapsuttamassa tms. Samoin mitään emme voi tehdä (omaa) tontille vaikka meille on lupailtu mahdollisuutta ostaa tämä eri tontti ja talo tai saada se joskus perinnöksi. Kumpikin vaihtoehto tarkoittaa sitä että siihen asti emme voi tehdä mitään muutoksia mihinkään. Toinen mikä haittaa remontti ja piha kunnostuksissa ym on se että niinkauan kuin talo ei ole omamme, emme voi myöskään hakea remonttilainoja ym. Viemärijärjestelmät ym pitäisi piakkoin uusia ja se on täällä kaikkiaan aika kallista. Ollaan etsimässä toista asuntoa ja esittelyitä on jo kierretty jonkin verran. Oma koti kullan kallis ja mieluummin vieraat naapurit, jos lähellä ollenkaan.

Ha haa--! Klups, joo on kokemusta. Ja naapurissa asumisesta. On paiskattu sellaisella anopilla että miehelläni on lapsuudestaan johtuen jo kovat traumat ja en todellakaan suosittele. Valitettavasti.

Asuin anoppini kanssa saman katon alla 14 vuotta. Appiukko oli kuollut jo vuosia aiemmin. Miehen lapsuudenkoti oli iso omakotitalo, anoppi asui alakerrassa, mieheni yläkertaa. Kummakin oli oma keittiö, omat pesutilat, oli kaksi eri taloutta. Mieheni oli lunastanut talon sisaruksiltaan isänsä kuoleman jälkeen ja anopilla oli elinikäinen asumisoikeus siinä. Minä muutin nuorena miniänä yläkertaan ja siihen se meidän perhe kasvoi pikkuhiljaa kolmella lapsella.

Anoppini oli ihana, ystävällinen, hyvä ihminen. Ei meillä ollut ongelmia, mitä joskus loppuaikoina tuli turhautumista hänen muistamattomuuteensa, mutta riitoja ei ollut kertaakaan, eikä anoppi puuttunut esim. lastemme kasvatukseen mitenkään. Kielsi ja opasti omatoimisesti jos oli neuvottavaa, antoi minun tehdä omalla tavalla asiat, ei puuttunut minun ja poikansa välisiin juttuihin ollenkaan, ei ollut kummankaan puolella esim. meidän riidoissa.

Silloin kun anoppi oli hyvässä kunnossa, hän matkusteli monta kertaa vuodessa maailmalla ystäviensä kanssa, kävi viikottain eläkeläisten virikepiireissä ja retkillä, vietti aikaa muiden lastensa luona usein.
Kotona ollessaan anoppi puuhasteli kesäpäivät puutarhassa, hän rakasti kukkia. Minulle se sopi paremmin kuin hyvin, olin äitiyslomilla vain vajaan vuoden kerrallaan ja silloinkin opiskelin siinä ohessa, työelämässä minulla oli hyvin kiireiset ajat.
Kun olin äitiyslomilla teimme paljon pihatöitä yhdessä, käännettiin kasvimaat, säilöttiin omput ja marjat, haravoitiin lehdet, anoppi neuvoi ja opasti nuorta miniäänsä nätisti, ei käskyttänyt eikä komennellut. Anoppi oli hyvin positiivinen ihminen, ei valittanut mistään.

Anoppi heräsi aina hyvin aikaisin, arkiaamuisin toivoteltiin anopille hyvät huomenet ja lähdettiin kiireellä, muksut päiväkotiin, minä ja mies töihin. Anoppi tykkäsi lapsista, mutta ei ollut mikään leikkijätyyppi. Jo alusta alkaen elämämme muotoutui sellaiseksi että jos oli nätti ilma, muksut jäivät anopin kaveriksi ulos työpäivänä jälkeen siksi hetkeksi kun tein ruokaa.
Anoppi rakasti lukemista ja hän tilasi lapsillemme Lasten kirjakerhosta kirjan kuukaudessa 10 vuoden ajan ja hän luki joka päivä sadun muksuille. Kirjat on käytössä nyt lastenlapsilla. Viikonloppuisin muodostui tavaksi että muksut hiippailivat mummulleen heti herättyään, näin minä ja mies saatiin kahdenkeskistä aikaa.
Viimeiset 4 vuotta olimme anopin omaishoitajia. Anoppi nukkui yhä kotonaan, mutta vietti enemmän aikaa meillä, syötiin yhdessä, minä avustin häntä pesuissa, pesin pyykit, käytin lääkärissä jne. Ei se minusta yhtään pahalta tai vaikealta tuntunut kun kyseessä oli minulle tosi rakas ihminen.

Minulla on erittäin hyvät muistot yhdessä asumisesta ja ainakin meillä oli anopin kanssa molemminpuolinen kunnioitus ja kiitollisuus toisiamme kohtaan.
Arvostin anoppiani todella paljon, uskon, että tunne oli molemminpuolinen.