Noituudesta

Nykyajan tieteellinen maailmankuva on johtanut siihen, että moni on hylännyt uskonsa Saatanaan ja persoonalliseen pahaan. Sen sijaan puhutaan paljon muodikkaasti pahan prinsiipistä. Toisaalta Saatanaa on kuitenkin vaikea häätää vanhanaikaisena uskomuksena ja epämuodikkaana hahmona kristinuskon ulkopuolelle. Tätä tuskin edes kannattaisi tehdä, sillä se vaatisi lukemaan Uutta testamenttia kuten piru Raamattua ja Saatana kuitenkin mainitaan siellä nimeltä lukemattomia kertoja.

Varhaisessa juutalaisuudessa maailmaa ei koettu dualistisesti Jumalan ja Saatanan väliseksi taistelukentäksi, vaan Raamatun vanhimmissa kirjoissa pidetään itsestään selvyytenä, että Jumala kaiken luojana antaa ihmiselle niin onnen kuin onnettomuudenkin. 500-luvulla eKr. Israelin kansa joutui pakkosiirtolaisiksi Babyloniaan ja kurjuutensa ja epätietoisuutensa keskellä rabbit alkoivat puhua ja syyttää Saatanaa. Näin omaksuttiin maailmankuva, jossa Saatana esiintyy Jumalan vastustajana.

Toisaalta Vanhan testamentin harvat maininnat korostavat sitä, että Saatana saa toimia vain Jumalan sille antamissa rajoissa. Uusi testamentti puolestaan kuvaa Saatanan suhdetta Jumalaan luomakunnan kannalta vaarallisen itsenäiseksi. Mitä pitemmälle ihmiskunnan loppua edetään, sitä kiivaammaksi käyvät Saatanan hyökkäykset ihmiskuntaa vastaan. Vasta tulevassa maailmanajassa Lucifer joukkoineen tuhotaan ja Jumalan valtakunta saa lopullisen voiton. Eli juoni Saatana kuinka paljon tahansa, edistää se vain Jumalan suunnitelmia. Saatana vietellessään Juudaksen kavaltamaan Jeesuksen laukaiseekin liikkeelle tapahtumaketjun, joka johtaa Jumalan valtakunnan riemuvoittoon. Martti Luther onkin kuvaillut Saatanaa ”Jumalan kahlekoiraksi”. Saman ajatuksen on esittänyt myös Goethe Faust-kokoelmassaan, jossa Saatana valepuvussa ilmestyy Faustille esitellen itsensä sanoen ”Osa voimaa esiintyvää, mi tahtoo pahaa vain ja saa aikaan hyvää”.

Piispa Juha Pihkalan alustus "Arvot kasvatuksessa" -tapahtumassa Tampere-talossa 19.2.2000 sivuaa asiaa kristillisen ihmiskäsityksen kautta seuraavasti:” Kristillisen ihmiskäsitys juontaa tietysti Raamatusta, mutta ei välittömästi. Tämä johtuu siitä, että Raamattu ei missään määrittele ihmistä teoreettisesti, vaan kuvaa ihmistä epiikan ja runouden monivivahteisella kielellä yli tuhannen vuoden ajanjaksolla. Kysymys on siis enemmän ihmiskuvasta tai -kuvista kuin analyyttisistä käsityksistä. Kun nuo värikkäät kuvat ja kertomukset puolestaan ovat kahden kristillisen vuosituhannen ajan kohdanneet kulloinkin vallitsevan tieteellisen ja teoreettisen ihmiskäsityksen, on syntynyt varsinainen kristillinen ihmiskäsitys. Sillä on siis historiansa niin kuin ihmiskäsityksellä yleensäkin.
Kun puhutaan Raamatun ihmiskuvasta, on siis todella tärkeätä painottaa sanaa kuva. Raamatun kieli on luonteeltaan uskonnollista, ei tieteellistä. Raamattu ei milloinkaan puhu ihmisestä pelkästään osana luontoa ja sen lainalaisuuksia eikä selitä ihmisen toimintaa pelkästään maailmansisäisesti, vaan aina suhteessa Jumalaan. Tästä johtuu, että myös kristillinen ihmiskäsitys on aina uskonnollisten perusajatusten värittämä, vaikka se olisi saanut aineksia kunkin ajan tieteellisistä faktoista.
Raamattu ja sitä seuraten myös kristillinen ihmiskäsitys asettaa ihmisen aina kolmeen perussuhteeseen, joilla kaikilla on myös eettis-kasvatuksellista merkitystä.” Ensimmäinen korostaa ihmisen kokonaisvaltaista erikoisasemaa Jumalan luomassa maailmassa. ”Hänet on luotu jatkuvaan vuoropuheluun ja yhteyteen koko kosmoksen luojan ja ylläpitäjän kanssa. Hän on Jumalan keskustelukumppani ja asianajaja maailmassa.” piispa Pihkala toteaa. Toinen suhde on miehen ja naisen, sitten myös ihmisen ja ihmisen kumppanuus sekä lähellä että kaukana. Piispa alleviivaa, ettei ” Kertomus Aadamista ja Eevasta ei tietenkään ole tieteellinen raportti, mutta sen kuvamaailma tähdentää naisen ja miehen tasa-arvoisuutta ja ihmiskunnan ykseyttä. Jumalan luoma yhteys ylittää kaikki rodulliset ja muut ihmiskunnan vaiheiden mukana tulleet erot. Nämä ykseyden ja tasa-arvon ulottuvuudet ovat primaarisia. Raamatussa vahvasti heijastuva patriarkaalinen elämäntodellisuus taas on sekundaarista.” Kolmas suhde asettuu ihmisen ja luonnon välille. ”Ihminen on ainoa elävä, joka voi luoda kulttuuria.” piispa toteaa ja jatkaa seuraavasti ” Raamatun ihmiskuvan ja samalla myös kristillisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen ei voi tämän luodun maailman puitteissa palata takaisin siihen, mitä hän alussa oli. Tässä olemassa olevassa maailmassa rikkinäisyys ja ristiriita on peruuttamaton. Paratiisi on takana, sinne ei ole paluuta. Utopiat eivät koskaan toteudu tämän olemassa olevan todellisuuden tasolla – eivät humanistiset eivätkä tekniset. Kristillisen käsityksen mukaan pelastus tässä mielessä tapahtuu yksinomaan Jumalan tekona ja se voidaan tällä hetkellä ennakoida vain uskon ja toivon ulottuvuuksissa. Myös uskova ihminen on oman kokemuksensa tasolla usein ristiriitainen ja jakautunut ihminen.”
Tarvitaanko siis Saatanaa hahmona enää vai onko siitä tullut nykyajan ihmiselle täysin tarpeeton? Ihminen on unohtanut jo Jumalan pimeän puolen ja näkee Hänet rakastavana Isänä, vaikka sekä Uudessa että Vanhassa testamentissa puhutaan paljon Jumalan vihasta. Isä Meidän –rukouksen sanamuotoonkin on puututtu ja kohta ”äläkä saata meitä kiusaukseen vaan päästä meidät pahasta” on vaihdettu muotoon ”…äläkä anna meidän joutua kiusaukseen”. Ajatus siitä, että Jumala viettelisi ihmisiä syntiin on näin poissuljettu ja jälleen ihminen on muokannut Jumalaa mieleisekseen. Onko samoin käynyt myös Saatanalle? Onko tarve konkreettiselle pahalle loppunut?

Uskoi sitten Saatanaan hahmona tai ei, niin tuntuu loogiselta, että jos tahdotaan pitää kiinni Jumalan hyvyydestä ja kaikkivaltiudesta, on hyvyyden voimien lisäksi oltava olemassa myös pahuuden voimia. Jumala-mysteerin kääntöpuolelta löytyy aina Saatana. Usein hyvä ja paha kietoutuvat toisiinsa täydentäen toisiaan ihmisjärjen ylittävällä tavalla. Lutherkin kävi jaakobinpainia Jumalan kanssa ja tokaisi heittäessään pirua mustepullolla, ettei tiennyt enää onko Saatana Jumala vai Jumala Saatana.

Oli miten oli, ihminen kykenee luomaan kulttuuria, ja sen on kristinusko monella tapaa tunnustanut. Kuten myös sen, että kristinuskon perusteet on luotu entisajan pakanauskontojen päälle. Monet niiden uskomuksista ovat jalostuneet kristinuskon uskomuksiksi. Tarinat ja myytit ovat olleet pohjana monelle Raamatunkin kertomuksista aina maailman luomisesta ja suuresta vedenpaisumuksesta saakka. Tekeekö se uskomisesta yhtään sen vähempiarvoista? Ei minun mielestäni. On hyvä tietää uskonsa taustat. Myös sen mitä tulee niin sanottuun noituuteen.

Onko JK Rowlingin Harry Potter-kirjat suoraan Saatanasta koska niissä on sanastoa mytologiasta, uskomuksia menneiltä ajoilta ja hitunen mielikuvitusta? Tuskin. Moni muukin fantasiakirja käsittelee samaa asiaa kuin Potterit. Onneksi emme enää elä aikoja, jolloin kirjoja poltetaan. Suomen Valamon luostarissa myydään astrologisia riipuksia. Se tuntuu omituisemmalta kuin mielikuvitukseen perustuva fantasiakirja, joka on suunnattu lapsille ja nuorille. Tieto lisää tuskaa, mutta samalla lukutaito on avain parempaan tulevaisuuteen. On vanhempien tehtävä opettaa lapsilleen, ettei kaikkea lukemaansa pidä uskoa. Että mielikuvitus on hyvä asia kun sen valjastaa oikein. Minä kehotan lukemaan Potterit ja kurkistamaan tuohon maailmaan, joka niin kovasti pelottaa. Kenties silloin oma pelkonsa on helpompi jäsentää, eikä sitä niin helposti siirrä yhteen kirjaan, jolla loppujen lopuksi ei ole mitään tekemistä noituuden kanssa.

elisantt kirjoitti:

Nykyajan tieteellinen maailmankuva on johtanut siihen, että moni on hylännyt uskonsa Saatanaan ja persoonalliseen pahaan. Sen sijaan puhutaan paljon muodikkaasti pahan prinsiipistä. Toisaalta Saatanaa on kuitenkin vaikea häätää vanhanaikaisena uskomuksena ja epämuodikkaana hahmona kristinuskon ulkopuolelle. Tätä tuskin edes kannattaisi tehdä, sillä se vaatisi lukemaan Uutta testamenttia kuten piru Raamattua ja Saatana kuitenkin mainitaan siellä nimeltä lukemattomia kertoja.

Varhaisessa juutalaisuudessa maailmaa ei koettu dualistisesti Jumalan ja Saatanan väliseksi taistelukentäksi, vaan Raamatun vanhimmissa kirjoissa pidetään itsestään selvyytenä, että Jumala kaiken luojana antaa ihmiselle niin onnen kuin onnettomuudenkin. 500-luvulla eKr. Israelin kansa joutui pakkosiirtolaisiksi Babyloniaan ja kurjuutensa ja epätietoisuutensa keskellä rabbit alkoivat puhua ja syyttää Saatanaa. Näin omaksuttiin maailmankuva, jossa Saatana esiintyy Jumalan vastustajana.

Toisaalta Vanhan testamentin harvat maininnat korostavat sitä, että Saatana saa toimia vain Jumalan sille antamissa rajoissa. Uusi testamentti puolestaan kuvaa Saatanan suhdetta Jumalaan luomakunnan kannalta vaarallisen itsenäiseksi. Mitä pitemmälle ihmiskunnan loppua edetään, sitä kiivaammaksi käyvät Saatanan hyökkäykset ihmiskuntaa vastaan. Vasta tulevassa maailmanajassa Lucifer joukkoineen tuhotaan ja Jumalan valtakunta saa lopullisen voiton. Eli juoni Saatana kuinka paljon tahansa, edistää se vain Jumalan suunnitelmia. Saatana vietellessään Juudaksen kavaltamaan Jeesuksen laukaiseekin liikkeelle tapahtumaketjun, joka johtaa Jumalan valtakunnan riemuvoittoon. Martti Luther onkin kuvaillut Saatanaa ”Jumalan kahlekoiraksi”. Saman ajatuksen on esittänyt myös Goethe Faust-kokoelmassaan, jossa Saatana valepuvussa ilmestyy Faustille esitellen itsensä sanoen ”Osa voimaa esiintyvää, mi tahtoo pahaa vain ja saa aikaan hyvää”.

Piispa Juha Pihkalan alustus "Arvot kasvatuksessa" -tapahtumassa Tampere-talossa 19.2.2000 sivuaa asiaa kristillisen ihmiskäsityksen kautta seuraavasti:” Kristillisen ihmiskäsitys juontaa tietysti Raamatusta, mutta ei välittömästi. Tämä johtuu siitä, että Raamattu ei missään määrittele ihmistä teoreettisesti, vaan kuvaa ihmistä epiikan ja runouden monivivahteisella kielellä yli tuhannen vuoden ajanjaksolla. Kysymys on siis enemmän ihmiskuvasta tai -kuvista kuin analyyttisistä käsityksistä. Kun nuo värikkäät kuvat ja kertomukset puolestaan ovat kahden kristillisen vuosituhannen ajan kohdanneet kulloinkin vallitsevan tieteellisen ja teoreettisen ihmiskäsityksen, on syntynyt varsinainen kristillinen ihmiskäsitys. Sillä on siis historiansa niin kuin ihmiskäsityksellä yleensäkin.
Kun puhutaan Raamatun ihmiskuvasta, on siis todella tärkeätä painottaa sanaa kuva. Raamatun kieli on luonteeltaan uskonnollista, ei tieteellistä. Raamattu ei milloinkaan puhu ihmisestä pelkästään osana luontoa ja sen lainalaisuuksia eikä selitä ihmisen toimintaa pelkästään maailmansisäisesti, vaan aina suhteessa Jumalaan. Tästä johtuu, että myös kristillinen ihmiskäsitys on aina uskonnollisten perusajatusten värittämä, vaikka se olisi saanut aineksia kunkin ajan tieteellisistä faktoista.
Raamattu ja sitä seuraten myös kristillinen ihmiskäsitys asettaa ihmisen aina kolmeen perussuhteeseen, joilla kaikilla on myös eettis-kasvatuksellista merkitystä.” Ensimmäinen korostaa ihmisen kokonaisvaltaista erikoisasemaa Jumalan luomassa maailmassa. ”Hänet on luotu jatkuvaan vuoropuheluun ja yhteyteen koko kosmoksen luojan ja ylläpitäjän kanssa. Hän on Jumalan keskustelukumppani ja asianajaja maailmassa.” piispa Pihkala toteaa. Toinen suhde on miehen ja naisen, sitten myös ihmisen ja ihmisen kumppanuus sekä lähellä että kaukana. Piispa alleviivaa, ettei ” Kertomus Aadamista ja Eevasta ei tietenkään ole tieteellinen raportti, mutta sen kuvamaailma tähdentää naisen ja miehen tasa-arvoisuutta ja ihmiskunnan ykseyttä. Jumalan luoma yhteys ylittää kaikki rodulliset ja muut ihmiskunnan vaiheiden mukana tulleet erot. Nämä ykseyden ja tasa-arvon ulottuvuudet ovat primaarisia. Raamatussa vahvasti heijastuva patriarkaalinen elämäntodellisuus taas on sekundaarista.” Kolmas suhde asettuu ihmisen ja luonnon välille. ”Ihminen on ainoa elävä, joka voi luoda kulttuuria.” piispa toteaa ja jatkaa seuraavasti ” Raamatun ihmiskuvan ja samalla myös kristillisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen ei voi tämän luodun maailman puitteissa palata takaisin siihen, mitä hän alussa oli. Tässä olemassa olevassa maailmassa rikkinäisyys ja ristiriita on peruuttamaton. Paratiisi on takana, sinne ei ole paluuta. Utopiat eivät koskaan toteudu tämän olemassa olevan todellisuuden tasolla – eivät humanistiset eivätkä tekniset. Kristillisen käsityksen mukaan pelastus tässä mielessä tapahtuu yksinomaan Jumalan tekona ja se voidaan tällä hetkellä ennakoida vain uskon ja toivon ulottuvuuksissa. Myös uskova ihminen on oman kokemuksensa tasolla usein ristiriitainen ja jakautunut ihminen.”
Tarvitaanko siis Saatanaa hahmona enää vai onko siitä tullut nykyajan ihmiselle täysin tarpeeton? Ihminen on unohtanut jo Jumalan pimeän puolen ja näkee Hänet rakastavana Isänä, vaikka sekä Uudessa että Vanhassa testamentissa puhutaan paljon Jumalan vihasta. Isä Meidän –rukouksen sanamuotoonkin on puututtu ja kohta ”äläkä saata meitä kiusaukseen vaan päästä meidät pahasta” on vaihdettu muotoon ”…äläkä anna meidän joutua kiusaukseen”. Ajatus siitä, että Jumala viettelisi ihmisiä syntiin on näin poissuljettu ja jälleen ihminen on muokannut Jumalaa mieleisekseen. Onko samoin käynyt myös Saatanalle? Onko tarve konkreettiselle pahalle loppunut?

Uskoi sitten Saatanaan hahmona tai ei, niin tuntuu loogiselta, että jos tahdotaan pitää kiinni Jumalan hyvyydestä ja kaikkivaltiudesta, on hyvyyden voimien lisäksi oltava olemassa myös pahuuden voimia. Jumala-mysteerin kääntöpuolelta löytyy aina Saatana. Usein hyvä ja paha kietoutuvat toisiinsa täydentäen toisiaan ihmisjärjen ylittävällä tavalla. Lutherkin kävi jaakobinpainia Jumalan kanssa ja tokaisi heittäessään pirua mustepullolla, ettei tiennyt enää onko Saatana Jumala vai Jumala Saatana.

Oli miten oli, ihminen kykenee luomaan kulttuuria, ja sen on kristinusko monella tapaa tunnustanut. Kuten myös sen, että kristinuskon perusteet on luotu entisajan pakanauskontojen päälle. Monet niiden uskomuksista ovat jalostuneet kristinuskon uskomuksiksi. Tarinat ja myytit ovat olleet pohjana monelle Raamatunkin kertomuksista aina maailman luomisesta ja suuresta vedenpaisumuksesta saakka. Tekeekö se uskomisesta yhtään sen vähempiarvoista? Ei minun mielestäni. On hyvä tietää uskonsa taustat. Myös sen mitä tulee niin sanottuun noituuteen.

Onko JK Rowlingin Harry Potter-kirjat suoraan Saatanasta koska niissä on sanastoa mytologiasta, uskomuksia menneiltä ajoilta ja hitunen mielikuvitusta? Tuskin. Moni muukin fantasiakirja käsittelee samaa asiaa kuin Potterit. Onneksi emme enää elä aikoja, jolloin kirjoja poltetaan. Suomen Valamon luostarissa myydään astrologisia riipuksia. Se tuntuu omituisemmalta kuin mielikuvitukseen perustuva fantasiakirja, joka on suunnattu lapsille ja nuorille. Tieto lisää tuskaa, mutta samalla lukutaito on avain parempaan tulevaisuuteen. On vanhempien tehtävä opettaa lapsilleen, ettei kaikkea lukemaansa pidä uskoa. Että mielikuvitus on hyvä asia kun sen valjastaa oikein. Minä kehotan lukemaan Potterit ja kurkistamaan tuohon maailmaan, joka niin kovasti pelottaa. Kenties silloin oma pelkonsa on helpompi jäsentää, eikä sitä niin helposti siirrä yhteen kirjaan, jolla loppujen lopuksi ei ole mitään tekemistä noituuden kanssa.

Lue lisää

ja ytimekkäästi, että vastauksesi jaksaa lukea.

jpto kirjoitti:

ja ytimekkäästi, että vastauksesi jaksaa lukea.

Ei ole kirjoittaja Elisantin vika, jos et jaksa lukea mietiskelyä ja perusteltua pohdiskelua. Jaksaa ne uskikset kirkossakin istua ja saarnaa kuunnella. Ota silmä käteen ja ajattele! Vai onko perse liian kulunut tyhjänpäiväisestä koneella istumisesta?!

murmeli-mamma kirjoitti:

Ei ole kirjoittaja Elisantin vika, jos et jaksa lukea mietiskelyä ja perusteltua pohdiskelua. Jaksaa ne uskikset kirkossakin istua ja saarnaa kuunnella. Ota silmä käteen ja ajattele! Vai onko perse liian kulunut tyhjänpäiväisestä koneella istumisesta?!

Lue lisää

kun pitää tuommoista tekstiä kirjoittaa, ei minun tarvitse tuommoista tekstiä lukea, sillä olen varma asiastani.

jpto kirjoitti:

kun pitää tuommoista tekstiä kirjoittaa, ei minun tarvitse tuommoista tekstiä lukea, sillä olen varma asiastani.

Ennen luultiin, että maailmakin on litteä. Sittemmin sekin luulo on todistettu vääräksi. Että se sinun totuudestasi poikaseni.

elisantt kirjoitti:

Nykyajan tieteellinen maailmankuva on johtanut siihen, että moni on hylännyt uskonsa Saatanaan ja persoonalliseen pahaan. Sen sijaan puhutaan paljon muodikkaasti pahan prinsiipistä. Toisaalta Saatanaa on kuitenkin vaikea häätää vanhanaikaisena uskomuksena ja epämuodikkaana hahmona kristinuskon ulkopuolelle. Tätä tuskin edes kannattaisi tehdä, sillä se vaatisi lukemaan Uutta testamenttia kuten piru Raamattua ja Saatana kuitenkin mainitaan siellä nimeltä lukemattomia kertoja.

Varhaisessa juutalaisuudessa maailmaa ei koettu dualistisesti Jumalan ja Saatanan väliseksi taistelukentäksi, vaan Raamatun vanhimmissa kirjoissa pidetään itsestään selvyytenä, että Jumala kaiken luojana antaa ihmiselle niin onnen kuin onnettomuudenkin. 500-luvulla eKr. Israelin kansa joutui pakkosiirtolaisiksi Babyloniaan ja kurjuutensa ja epätietoisuutensa keskellä rabbit alkoivat puhua ja syyttää Saatanaa. Näin omaksuttiin maailmankuva, jossa Saatana esiintyy Jumalan vastustajana.

Toisaalta Vanhan testamentin harvat maininnat korostavat sitä, että Saatana saa toimia vain Jumalan sille antamissa rajoissa. Uusi testamentti puolestaan kuvaa Saatanan suhdetta Jumalaan luomakunnan kannalta vaarallisen itsenäiseksi. Mitä pitemmälle ihmiskunnan loppua edetään, sitä kiivaammaksi käyvät Saatanan hyökkäykset ihmiskuntaa vastaan. Vasta tulevassa maailmanajassa Lucifer joukkoineen tuhotaan ja Jumalan valtakunta saa lopullisen voiton. Eli juoni Saatana kuinka paljon tahansa, edistää se vain Jumalan suunnitelmia. Saatana vietellessään Juudaksen kavaltamaan Jeesuksen laukaiseekin liikkeelle tapahtumaketjun, joka johtaa Jumalan valtakunnan riemuvoittoon. Martti Luther onkin kuvaillut Saatanaa ”Jumalan kahlekoiraksi”. Saman ajatuksen on esittänyt myös Goethe Faust-kokoelmassaan, jossa Saatana valepuvussa ilmestyy Faustille esitellen itsensä sanoen ”Osa voimaa esiintyvää, mi tahtoo pahaa vain ja saa aikaan hyvää”.

Piispa Juha Pihkalan alustus "Arvot kasvatuksessa" -tapahtumassa Tampere-talossa 19.2.2000 sivuaa asiaa kristillisen ihmiskäsityksen kautta seuraavasti:” Kristillisen ihmiskäsitys juontaa tietysti Raamatusta, mutta ei välittömästi. Tämä johtuu siitä, että Raamattu ei missään määrittele ihmistä teoreettisesti, vaan kuvaa ihmistä epiikan ja runouden monivivahteisella kielellä yli tuhannen vuoden ajanjaksolla. Kysymys on siis enemmän ihmiskuvasta tai -kuvista kuin analyyttisistä käsityksistä. Kun nuo värikkäät kuvat ja kertomukset puolestaan ovat kahden kristillisen vuosituhannen ajan kohdanneet kulloinkin vallitsevan tieteellisen ja teoreettisen ihmiskäsityksen, on syntynyt varsinainen kristillinen ihmiskäsitys. Sillä on siis historiansa niin kuin ihmiskäsityksellä yleensäkin.
Kun puhutaan Raamatun ihmiskuvasta, on siis todella tärkeätä painottaa sanaa kuva. Raamatun kieli on luonteeltaan uskonnollista, ei tieteellistä. Raamattu ei milloinkaan puhu ihmisestä pelkästään osana luontoa ja sen lainalaisuuksia eikä selitä ihmisen toimintaa pelkästään maailmansisäisesti, vaan aina suhteessa Jumalaan. Tästä johtuu, että myös kristillinen ihmiskäsitys on aina uskonnollisten perusajatusten värittämä, vaikka se olisi saanut aineksia kunkin ajan tieteellisistä faktoista.
Raamattu ja sitä seuraten myös kristillinen ihmiskäsitys asettaa ihmisen aina kolmeen perussuhteeseen, joilla kaikilla on myös eettis-kasvatuksellista merkitystä.” Ensimmäinen korostaa ihmisen kokonaisvaltaista erikoisasemaa Jumalan luomassa maailmassa. ”Hänet on luotu jatkuvaan vuoropuheluun ja yhteyteen koko kosmoksen luojan ja ylläpitäjän kanssa. Hän on Jumalan keskustelukumppani ja asianajaja maailmassa.” piispa Pihkala toteaa. Toinen suhde on miehen ja naisen, sitten myös ihmisen ja ihmisen kumppanuus sekä lähellä että kaukana. Piispa alleviivaa, ettei ” Kertomus Aadamista ja Eevasta ei tietenkään ole tieteellinen raportti, mutta sen kuvamaailma tähdentää naisen ja miehen tasa-arvoisuutta ja ihmiskunnan ykseyttä. Jumalan luoma yhteys ylittää kaikki rodulliset ja muut ihmiskunnan vaiheiden mukana tulleet erot. Nämä ykseyden ja tasa-arvon ulottuvuudet ovat primaarisia. Raamatussa vahvasti heijastuva patriarkaalinen elämäntodellisuus taas on sekundaarista.” Kolmas suhde asettuu ihmisen ja luonnon välille. ”Ihminen on ainoa elävä, joka voi luoda kulttuuria.” piispa toteaa ja jatkaa seuraavasti ” Raamatun ihmiskuvan ja samalla myös kristillisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen ei voi tämän luodun maailman puitteissa palata takaisin siihen, mitä hän alussa oli. Tässä olemassa olevassa maailmassa rikkinäisyys ja ristiriita on peruuttamaton. Paratiisi on takana, sinne ei ole paluuta. Utopiat eivät koskaan toteudu tämän olemassa olevan todellisuuden tasolla – eivät humanistiset eivätkä tekniset. Kristillisen käsityksen mukaan pelastus tässä mielessä tapahtuu yksinomaan Jumalan tekona ja se voidaan tällä hetkellä ennakoida vain uskon ja toivon ulottuvuuksissa. Myös uskova ihminen on oman kokemuksensa tasolla usein ristiriitainen ja jakautunut ihminen.”
Tarvitaanko siis Saatanaa hahmona enää vai onko siitä tullut nykyajan ihmiselle täysin tarpeeton? Ihminen on unohtanut jo Jumalan pimeän puolen ja näkee Hänet rakastavana Isänä, vaikka sekä Uudessa että Vanhassa testamentissa puhutaan paljon Jumalan vihasta. Isä Meidän –rukouksen sanamuotoonkin on puututtu ja kohta ”äläkä saata meitä kiusaukseen vaan päästä meidät pahasta” on vaihdettu muotoon ”…äläkä anna meidän joutua kiusaukseen”. Ajatus siitä, että Jumala viettelisi ihmisiä syntiin on näin poissuljettu ja jälleen ihminen on muokannut Jumalaa mieleisekseen. Onko samoin käynyt myös Saatanalle? Onko tarve konkreettiselle pahalle loppunut?

Uskoi sitten Saatanaan hahmona tai ei, niin tuntuu loogiselta, että jos tahdotaan pitää kiinni Jumalan hyvyydestä ja kaikkivaltiudesta, on hyvyyden voimien lisäksi oltava olemassa myös pahuuden voimia. Jumala-mysteerin kääntöpuolelta löytyy aina Saatana. Usein hyvä ja paha kietoutuvat toisiinsa täydentäen toisiaan ihmisjärjen ylittävällä tavalla. Lutherkin kävi jaakobinpainia Jumalan kanssa ja tokaisi heittäessään pirua mustepullolla, ettei tiennyt enää onko Saatana Jumala vai Jumala Saatana.

Oli miten oli, ihminen kykenee luomaan kulttuuria, ja sen on kristinusko monella tapaa tunnustanut. Kuten myös sen, että kristinuskon perusteet on luotu entisajan pakanauskontojen päälle. Monet niiden uskomuksista ovat jalostuneet kristinuskon uskomuksiksi. Tarinat ja myytit ovat olleet pohjana monelle Raamatunkin kertomuksista aina maailman luomisesta ja suuresta vedenpaisumuksesta saakka. Tekeekö se uskomisesta yhtään sen vähempiarvoista? Ei minun mielestäni. On hyvä tietää uskonsa taustat. Myös sen mitä tulee niin sanottuun noituuteen.

Onko JK Rowlingin Harry Potter-kirjat suoraan Saatanasta koska niissä on sanastoa mytologiasta, uskomuksia menneiltä ajoilta ja hitunen mielikuvitusta? Tuskin. Moni muukin fantasiakirja käsittelee samaa asiaa kuin Potterit. Onneksi emme enää elä aikoja, jolloin kirjoja poltetaan. Suomen Valamon luostarissa myydään astrologisia riipuksia. Se tuntuu omituisemmalta kuin mielikuvitukseen perustuva fantasiakirja, joka on suunnattu lapsille ja nuorille. Tieto lisää tuskaa, mutta samalla lukutaito on avain parempaan tulevaisuuteen. On vanhempien tehtävä opettaa lapsilleen, ettei kaikkea lukemaansa pidä uskoa. Että mielikuvitus on hyvä asia kun sen valjastaa oikein. Minä kehotan lukemaan Potterit ja kurkistamaan tuohon maailmaan, joka niin kovasti pelottaa. Kenties silloin oma pelkonsa on helpompi jäsentää, eikä sitä niin helposti siirrä yhteen kirjaan, jolla loppujen lopuksi ei ole mitään tekemistä noituuden kanssa.

Lue lisää

ovat myös mielikuvitusta.

"... uskomuksia menneiltä ajoilta ja hitunen mielikuvitusta? "

P-H.- kirjoitti:

ovat myös mielikuvitusta.

"... uskomuksia menneiltä ajoilta ja hitunen mielikuvitusta? "

Ja olet varmaan syvällisesti jo oivaltanut, mikä on mielikuvituksen ja todellisuuden ero tässä luomistyössä, jossa kaikki olemme osallisia?

Todellisuus-n kirjoitti:

Ja olet varmaan syvällisesti jo oivaltanut, mikä on mielikuvituksen ja todellisuuden ero tässä luomistyössä, jossa kaikki olemme osallisia?

Ihminen on luonnostaan syvästi taikauskoinen, se milloin taikausko muuttuu todellisuudeksi johtuu todennäköisesti; kulttuurista, ihmisen omasta kulttuurihistoriallisesta perimästä, henkilökohtaisesta luonteesta, koulutuksesta, tiedosta ja niin edespäin.

Ilman mielikuvitusta ihminen ei voisi elää. Ihminen tarvitsee mielikuvitus, toiveita, unelmia...

Se milloin mielikuvitus vaihtuu todellisuudeksi on toinen asia, ja miksi se vaihtuu? Luultavasti ihmisen omasta turvallisuuden tarpeesta, jotta pelko tuntematonta kohtaan väistyisi.

P-H. kirjoitti:

Ihminen on luonnostaan syvästi taikauskoinen, se milloin taikausko muuttuu todellisuudeksi johtuu todennäköisesti; kulttuurista, ihmisen omasta kulttuurihistoriallisesta perimästä, henkilökohtaisesta luonteesta, koulutuksesta, tiedosta ja niin edespäin.

Ilman mielikuvitusta ihminen ei voisi elää. Ihminen tarvitsee mielikuvitus, toiveita, unelmia...

Se milloin mielikuvitus vaihtuu todellisuudeksi on toinen asia, ja miksi se vaihtuu? Luultavasti ihmisen omasta turvallisuuden tarpeesta, jotta pelko tuntematonta kohtaan väistyisi.

Lue lisää

Voidaanhan sitä maailman mielessä mielikuvitella niinkin, että mieli tai taju ei rajaudu pelkkään kallon sisäiseen selityshöpinään. Se tosin edellyttää luopumista mielettömästä mielikuvasta ja -piteestä, että mieli palautuu pelkkään sähkökemialliseen atomien poukkoiluun - joka on mieletöntä siitä yksinkertaisen loogillisesta syystä, että mielen vaikuttavana olona ja olevana vaikuttajana kieltävä mielikuva kieltää oman mielekkyytensä.

Jo sen mahdollisuus, että esim. tämä teksti kuulostaa edes jollain tasolla mielekkäältä sikäläisessä mielessä, edellyttää että ollaan mielessä, ollaan mieltä. Jaetaan miellellisyyttä, mielekkyyttä.

Koitetaan siis kysyä todellisuuden ja sen todellistumisen perään mielellisesti, mieltä kieltämättä (tässä kirjoittuva ei osaa mielikuvitella kirjoittuvansa mielettömälle ilmiölle, vaan mielessä todellistuvalle ilmiölle. Aistihavainnolle, muistikuvalle, ajatukselle, kaikelle tällaiselle mitä mielessä ilmenee.

Kysymys mielen mielestä, eikö sitä muuten sanota (itse)tietoisuudeksi? Tie ja toinen tie, mielekäs korpi ja kysymyksen tie? Eivätkö nämä ajattelussa ilmenevät ilmentymät, ajatukset, ihmettelyt ynnä muut tunteilut, ole muka todellisuudeksi todellistuvaa jossain sellaisessa, joka itseään kuvaa mieleksi? Milloin siis mielikuva vaihtuu todellisuudeksi ja todellisuus mielikuvaksi?

Silloin kun jokin tieteellinen mielikuva väittää, että todellisuus lakkaa todellistumasta siinä ja sillä hetkellä ja juuri sellaisena, kun se ilmenee, mielessä huomioituu? Vaan että siinä on raja ja silloin astutaan ("ulkoisesta") todellisuudesta ("sisäisen") mielikuvittelun puolelle? Voidaanhan näinkin ajatella, kunhan johdonmukaisesti tunnustetaan, että tällöin täysin deterministinen zombie-kone tahi sätkynukke tässä ja siellä vaan mieletönnä toteuttelee jo alkuräjähdyksessä määräytyneitä responssimekanismejaan?

Ei ole mikään pakko ajatella eikä edes puhua sisäisen ja ulkoisen, subjektin ja objektin kahtiajaon läsnäolon armoilla. Ei ole mikään pakko, kielenkään tasolla ja ainakaan suomen kielen sisällä keskusteltaessa koko kahtiajaon mieleksi ja mielettömyydeksi, mielikuvitukseksi ja (mielettömäksi) todellisuudeksi - edes nousta.

Ja jos vain ollaan, niin ollaan mielellään mielissään, luonnostaan.

Mutta vain uskomisilla on valinnan vapaus ja pakko? Jos täytyisi valita joidenkin maailmankuvan kokoisten mielikuvien välillä, niin missä niistä ollaan mieluiten, niin että siihen maailmankuvan todellisuuteen mahtuvat kaikki mielikuvat, eikä se mielettömästi yritä leikata itsestään osaa pois ollakseen itsekseen. Jotenkin siitä sitten hommat alkavat lutviutua niinpäin, että valinnanvapaus ja -pakko nekin todellistuvat todellisuudeksi, todeksi.

Ja nyt voit päätellä, jos fiksu olet, jotain ehkä senkin pohjalta, että tässä näin ilmentyvässä todellisuudessa vielä maailmankuvienkin mielikuvista keskustellaan, edelleen... niin että miksi siis pelätä tuntematonta? Sehän on "vain" mielikuvittelua, mielikuvien mielikuvina ilmenevää todellisuutta? Ei mielessä ole yhtä universaalisti kaikenkattavaa sääntöä siitä, millainen sen pitäisi olla, vaan mieli ilmenee miten milloin missä millekin huomiolle, kaikessa rajattomuudessaan, muutostensa sykkeen tahdissa kokonaisuutena, tällaisenakin.

Raamattu koottiin nikeä kokouksessa, jossa hylättiin monia evankeliumeita jotka kuvailivat jeesusta ihmisenä eikä jumalana mm maria madgalenan ja jeesuksen itsensä evankeliumi.
Jeesus ylisti aina Jumalaa iitseään suuremmaksi, ja kun kyyhky laskeutui jeesuksen päälle jumala sanoi: tämä on minun poikani. eli Jeesus ei voi olla itsensä poika, ja hän istuu jumalan oikealla puolella ei itsensä. Näin ollen ei ole pyhää kolminaisuutta, eikä Jeesus ollut Jumala vaan puolijumala.
Ja miksi muut ihmiset eivät saa tehdä ihmetekoja kuin Jeesus? Miksi se tulkitaan noituudeksi? mistä tiedetään että nämä ''pahat'' henget ovat pahoja, eivätkä hyviä esim enkeleitä tai henkioppaita? mitä on noituus? mitä on hyvyys ja pahuus? Kertokaapas se!

Luepas mooseksen kuudes ja seitsemäs kirja.

lues poika kirjoitus uudestaan ;) Vänkäät samaa asiaa kuin kirjoittaja!

Hyvä ja asiallinen kirjoitus. Menee hukkaan tällä palstalla!

Jospa lukisit tutkimuskohdettaan kunnioittavaa uusinta antropologista-uskontotieteellistä tutkimusta ("maailmankuvatutkimus") shamaanin l. noidan varassa elävistä yhteisöistä (uskontotieteen emeritusprofessori Pentikäinen & kumppanit), niin ymmärtäisit enemmän ja väittäisit vähemmän.

Tottakai noidalla on "salattua" tietoa - Pentikäinenkin päästessään osallistumaan Siperian noitamenoihin on joutunut sitoutumaan siihen, ettei kirjoituksissaan niistä paljasta sen enempää kuin shamaanin mukaan on luvallista, kuten hän itsekin kirjoissaan kertoo.

Ja tottakai noidan tai tietäjän tai "vahvaverisen" sosiaalinen rooli parantajana jne. poikkeaa tavallisesta isännästä ja emännästä, vaikka jaettuakin tietoa ja taitoa on paljon saman maailmankuvan piirissä, ko. sosiaaliseen rooliin valikoidutaan luontaisten ominaisuuksien ja pitkällisen koulutuksen kautta.

Länsimaisen tieteellisen maailmankuvan korottaminen muiden kulttuurien maailmankuvien yläpuolelle "universaaliksi" totuudeksi on paitsi epätieteellistä, myös rasistista.

Miltä tuntuisi nuolla noidaan vittua?

mihinkään ole kadonneet meidän aikanammekaan. Vainon perusteet esitetään vaan hieman eri muodossa. Puhun nyt esim. joidenkin noitayrttien käyttämisestä, mikä aikaisemmin riitti kuolemantuomioon. Näinhän on vielä nykyäänkin joissakin maissa. Suomessa tosin menee vain vain maine, työ- tai koulutuspaikka sekä tulee yhteiskunnallisia sanktioita. Vainoa yhtä kaikki.

Pitäisi jo nykyisin hyväksyä noituus! Niinkuin tuossa kerrottiin voisi tuntua hienolta nuolla noutaa mutta jos ne ovat homonaisia niin roviolle kaikki!

Ei noituudella ole mitään tekemistä taika-uskon kanssa - noidilla voi toki olla, ihmisten mielikuvissa - ja kaikella tarkoituksensa. Mutta noituus on vain ajantajua.

Toki laajemmasta vinkkelistä kuin Newton ja Einstein ja useimmat kvanttifyysikot; mutta kyllä joitakin harvoja fyysikoitakin ym. tiedetyyppejä löytyy, jotka jotain tajuavat.

höpsö kirjoitti:

Ei noituudella ole mitään tekemistä taika-uskon kanssa - noidilla voi toki olla, ihmisten mielikuvissa - ja kaikella tarkoituksensa. Mutta noituus on vain ajantajua.

Toki laajemmasta vinkkelistä kuin Newton ja Einstein ja useimmat kvanttifyysikot; mutta kyllä joitakin harvoja fyysikoitakin ym. tiedetyyppejä löytyy, jotka jotain tajuavat.

Lue lisää

Sanoin joku, tai monikin aikojen saatossa.

//Ihmiset, herätkää! Olette kaikki agnostikkoja, jotka riitelevät siitä mikä agnostismin muoto on paras.//



- Enkä oo!

cybo-ceronimo-cabriel-61 kirjoitti:

//Ihmiset, herätkää! Olette kaikki agnostikkoja, jotka riitelevät siitä mikä agnostismin muoto on paras.//



- Enkä oo!

Kyllä sinä sen tajuat joku päivä.

ihan oikeita noitamenojakin. Tunteellista meininkiä eikä lainkaan sellaista kuin agnostikko uskottelee.

Olen aivan samaa mieltä siitä, että jos joku uskonto on niin se on sitten sama kaikilla (tosin en usko, että on, koska ihmisellä on taipumus vain hakea turvaa jostain suuremmasta).

Pienenä hain turvaa vanhemmista. Pidn heitä suurempana kuin Jumala. Sitten oivalsin, että eivät hekään tiedä kaikkea... Aina tarvitsisi olla joku joka tietää kaiken. Ei ole. Turhaa veren vuodatusta kaikki tyyni.

Raamattu on sikäläiten sepustamaa paskaa, josta kirkko on koonnut oman versionsa. Raamatusta tosin löytyy yleisesti hyväksyttäviä asioita, tosin ne ovat varmasti olleet vireillä ihmiskunnassa ennen Jesseäkin.

Evankelis... eikö muut uskonnot sitten ansaitsisi pelastusta? Jos joku suurempi voima sitten olsikin, toivon, että se laittaisi jokaisen ihmisen vastaamaan tekemistään ja tekemättömistä teoistaan. Tosin toivon eniten, ettei ole. En halua olla olemassa iankaikkisesti. Toivon, ettei lopun jälkeen ole mitään.

pih kirjoitti:

Raamattu on sikäläiten sepustamaa paskaa, josta kirkko on koonnut oman versionsa. Raamatusta tosin löytyy yleisesti hyväksyttäviä asioita, tosin ne ovat varmasti olleet vireillä ihmiskunnassa ennen Jesseäkin.

Evankelis... eikö muut uskonnot sitten ansaitsisi pelastusta? Jos joku suurempi voima sitten olsikin, toivon, että se laittaisi jokaisen ihmisen vastaamaan tekemistään ja tekemättömistä teoistaan. Tosin toivon eniten, ettei ole. En halua olla olemassa iankaikkisesti. Toivon, ettei lopun jälkeen ole mitään.

Lue lisää

Miksi toivot ettei lopun jälkeen mitään?

Kuulkaahan, kristityt, ettekö voisi mennä omille palstoillenne höpisemään Jeesuksesta?
Täällä tuskin on potentiaalisia käännynnäisiä kulttiinne.
Täällä keskustellaan eri aiheista kuin kristinuskosta, joten olkaahan kohteliaita ja menkää omille palstoillenne.
Eivät pakanatkaan tunge teidän palstoillenne tuputtamaan omaa uskontoaan.
- Kiitos