Dysfaatikko - miten selvitä aikuisena?

Olen itse parikymppinen nainen ja huomaan heti samankaltaisia ongelmia kuin sinulle. Unohdan hyvin paljon asoita mm. avaimet puhelin kateissa ja pyykinpesukoneessa olevat pyykit unohtuu koneeseen ja kaikkea tälläistä. Itse olen opiskelen ja olen tiedottanut opettajille että sairastan dysfasiaa. Olen saanut aina hyvää palautetta siitä että olen kertonut tämän että he osaavat suhtautua asiaan. Läheisimmille ystäville olen myös kertonut ja he suhtautuvat asiaan oikein hyvin ja ovat ymmärtäväisiä. Eivät koskaan katsoneet kieroon että olen jonkin sortin vammainen, nauravat usein kun joskun lausun yhdyssanoja väärin ja sanon asian päinvastoin itse nauran aina mukana, en näe asiassa mitään häpeää. Itselläni sairaus tuottaa puheeseen ongelmaa, hajamielisyys, hitaisuus, kömpelyys ja tilanteiden muutokset tekevät työn tai tehtävän vaikeaksi/lukkiutuneeksi. Itselläni on samankaltainen tapaus oli kun opiskelin alaa joka vaati paljon ajanhallintaa ja kädentaitoa. Olin huomattavasti säheltävämpi, hidas ja kömpelömpi ja en pystynyt tekemään montaa asiaa kerralla kuin muut. Kysyin kerran tämän aineen opettajaa kahdenkeskeiseen keskusteluun ja kerroin että sairasta dysfasiaa että voisiko hän opastaa minua yksilömmimmin. Hän ymmärsi asian erittäin hyvin koska oli toiminut aiemmin dysfaattisten ihmisten kanssa. Pidimme asian kahdenkeskeisenä. En ymmärrä mikä pakko sinun työnantajasi oli mennä "tiedottamaan" muille työntekkijöille koska tänähän on sinun asia ja työnanatajasi oli vaitiolovelvollinne.

Heippa DysfaatikkoN,

Itsellänikin on dysfasia, todennettuna reilu 4 vuotiaana, ja hankaluuksia on ollut. Tosin ei pahasti alaikäisenä (ainekaan itse koe menneisyyttä huonona) vaan lähinnä tällä hetkellä opiskelemassa, olen paljon arempi ja hiljaisempi, itsekseni vetäytyvä, ja vain siksi että pelottaa ja vaikuttava osatekijä on kanssa että perheen tukea ei ole kuulunut, toki yrittivät mutteivät onnistuneet, koska heillä ei ole tätä neurologista erikoisuutta.. Viime vuonna töissä olin puolen vuoden määräaikaisuudella ja siellä kävi loppupeleissä niin että, työkavereiden kanssa ei tullut hirveästi kaverattua ja sosiaalisesti olen muutenkin aika heikoilla hangilla, yhteiskunnan suhteen, niin olinkin 2vk loppuajasta pois. En ole heille antanut selitystä miksi, en uskalla, pelkään että tuomitaan virheistä. Jollain tasolla osaa suhteutua niin ettei ota virheistä niin pahasti itseensä, ja muutenkin niin koitan olla. Ja kiusaamistakin ollut lähestulkoon aina. Ei moni kiusannut vaan yksi tai kuusi, siltä väliltä.

mutta jos haluat asiasta enemmän jutella niin voin s-postitella vaikka kanssasi.
[email protected]

jouluisin terveisin, dysfaatikko toveri

Minulla on dysfasia, joka todettiin about 4 vuotiaana puheen viivästymisen takia. Äitiäni harmitti kun en puhunut ja nyt sitä ottaa päähän (olen nyt 18v) ja puhun lakkaamatta.. hih :D

Peruskoulun kävin erityisluokalla, pienryhmässä (max. 10 oppilasta). En tykännyt yhtään olla erityisluokalla, kun muut kaverit oli ns. "tavallisella" luokalla ja olin mielestäni tarpeeksi hyvä koulussa. En ole koennut koskaan koulukiusaamista, jos ei nyt muutamia nimityksiä oteta huomioon. Harmikseni joudun totemaan, että olen itse langennut koulukiusaamiseen, jonka tajuan vasta nyt jälkeenpäin kuinka typerää se oli! Anteeksi.

Nyt olen tavallisessa lukiossa ja olen abi, tavoitteena olisi tulevaisuudessa yliopisto-opinnot ja valmistua opettajaksi. Lukiossa olen nostanut arvosanojani ja olen melko keskivertoinen opiskelija. Matemaattiset aineet ovat ainoat, jotka ovat tuottaneet minulle hankaluuksia koulussa.

Kavereita on paljon ja aina ollut, mutta vain muutama tosi ystävä. Olen myös aina tykännyt keskustella aikuisten kanssa, etenkin opettajien kanssa koulussa joista olen pitänyt. No, harrastuksissakin kaikki oli lähinnä aikuisia. Ja omassa suvussa ei ole lapsia ollut yhtäaikaa minun kanssani. Oman ikäluokkani kanssa olen ujompi ja se on ihan hassua minusta. Aikuisille on helppo puhua ja välillä avaudun omista asioista liikaakin...

Mutta sitten kun tutustun ihmiseen niin puhun mielelläni ja PALJON, toiset eivät jaksa kuunnella. Sitten osaltani olen aika vilkas tapaus, en jaksa kauheasti kuunnella toisia (anteeksi!) ja olisin menossa kokoajan tai sitten olen väsynyt, enkä jaksa tehdä mitään. En tiedä kuuluuko dysfasiaan vai mihin?

Ainut mikä on ollut haittana niin unohtelen asioita, missä se kännykkä/kotiavaimet nyt olikaan yms. Puheessa unohdan mitä olinkaan sanomassa (ajatus katoaa), avaruudellinen hahmottaminen vaikeaa. Eipä ole muuta ongelmaa ollut. Ja tähän asti olen pärjännyt hyvin joka paikassa.

Luen myös sujuvasti, harvoin tulee toistuvia mokia. Yleensä johtuu jännittämisestä. Kirjoituksessa tulee jonkun verran virheitä, yhdyssana virheitä ja lauserakenteessa eniten. Tai opettajat olleet sitä mieltä.

Olen kuitenkin tyytyväinen elämääni tämän dysfasian kanssa! Tiedä sitten olisiko elämä helpompaa ilman tätä?

Moi kaikille! Miulla on todettu dysfasia, kun olin 3-vuotias. Olin peruskoulussa 11 vuotta, mikä tuntuu vähän nololta, kävin myös kolmessa vuodessa caterin-alan tutkinnon ammattikoulussa ja viime syksyllä aloitin lukio-opinnot Karkun evankelisessa opistossa. Peruskoulun aloitin harjaantumisluokassa siis olin kehitysvammaisten kanssa samalla luokalla, tuntuu nololta kun ajattelee sitä nykyää. 10 vuotiaana miut siirrettiin dysfasia luokkaryhmään ja siellä opin lukemaan ja kirjoittamaan. Olin matikassa, käsitöissä ja ruuanlaitossa hyvä, kielien opettelu oli hankalaa, varsinkin englanti. Mutta olen opiskellut japanin kielen ja olen melko hyvä puhumaan japanin kieltä. Koulukiusaamista olen kyllä kokenut ja miulla on ollut luokkatovereitteni kanssa paljon ristiriitaisuuksia. Peruskoulussa miulla oli vain pari ystävää, ammattikoulussa kavereiitten saaminen ei onnistunut yhtään ja olin aika yksinäinen kolmisen vuotta, johtui siitä kun tuli kamala riita parhaitten ystävien kanssa. Lukiossa miulla on paljon ihania kavereita joitten kanssa tulee toimeen hienosti. Olen harrastanut lapsuudessani sählyä, pesistä, kuvataidetta, nuorisoteatteria, käsitöitä, ruuanlaittoa, ja uimista sekä pyöräilyä. Olen myös katsellut animeita japanin kielellä lapsesta pitäen ja suurimman osan japanin kielestä olen oppinut animeista. Tykkään kyllä puhua paljon kavereitten ja opettajien kanssa ja yritän olla ystävällinen, kohtelias, reilu, rehellinen ja mukava sekä positiivinen toisia kohtaan vaikka se ei aina onnistu. Vanhempani ovat eronneet, kun olin yhdeksännellä ja se oli kivualiasta. Syytin itseäni ja toivoin etten olisi syntynyt dysfaasikkona. Mutta nykyään miulla kaikki hyvin ja pärjäilen hienosti koulussa ja kavereitakin on kovasti

En ole juuri nyt innokkaalla kirjoitus päällä. joten lyhyesti:
3v. todettu dysfasia.
1-3luokat dysfasia luokalla (ent ressu ja kalliossa sijaitseva koulu en muista nimeä.. oliko muuten kukaan muu täällä näis kouluissa?).
3luokalla totesivat että dysfasiani on sen verran lievä että pärjäisin normaali koulussa jouduin kyllä käymään 3luokan uudelleen (halusivat varmistaa että pärjään).
Joutunut tukeutumaan aika paljon kavereihin ja välillä tukiopetukseenkin aina jos jokin asia ei vaan tuntunut menevän läpi.
Opiskelen nyt uutta ammattia (10v. tauon jälkeen) hierojaksi. anatomian oppiminen on minulle ollut todella vaikeaa että ihan itku välillä pääsee ja sain paniikki kohtauksenkin koulussa mutta onneksi sitten uskalsin puhua opettajille dysfasiastani ja sain opetukseen helpotusta ja tukiopetusta.
olen siis nyt 30v.
Sitten hauska juttu sattui että luokallani on toinen dysfaatikko :D en ole tavannut toista (tietoisesti) dysfaatikkoa sitten 3luokan jälkeen (se kyllä saa välillä tuntee ittensä "yksinäiseks"/vammaseks/tyhmäks tässä elämässä).

hänellä asia todettii kun oli 10v. koska halusin tappaa itsensä koska ei vaan pystynyt oppimaan joitakin koulu aineista.. opettajien reaktio oli tylyä että eihän niin hiljainen ja kiltti tyttö voi puhuu sellaista ja ehdottivat luojalle jättöä. hänen äitinsä sitten sanoi et eihän se muuta asiaa mitenkään ja hänen painostuksesta hänet tutkastiin ja lopulta todettiin dysfasia ❤️

... kirjoittelen myöhemmin lisää.
olisi mahtava tavata kaikkia teitä..?

Esikoulussa mulla oli todettu keskivaikea dysfasia. Porskutin hampaat irvessä normaalin peruskoulun, vaikka se olikin minulle haastava. Toisaalta olen kiitollinen siitä, että olen saanut kasvaa ns. normaalissa ympäristössä muiden kanssa. Tosin dysfasiani tekee minusta liian kiltin ja erityisherkkänä ihmisenä se on vain pahempi.

Olen nyt päälle 20-vuotias. Olen sairastanut pitkään myös masennusta ja ahdistuneisuutta, joten muistini on heikentynyt. Samoiten keskittyminen. Minua on kiusattu aina, niin koulussa, ammattikoulussa ja työpaikoilla.

Olin saanut hienon mahdollisuuden opiskella työoppisopimuksella haaveammattiini. Tein lampaana heille kaksi kuukautta ilmaiseksi hommia ja kun koulu alkoi niin vaatimustaso nousi. Palavereissa en ymmärtänyt sanaakaan, koska siellä puhittiin sivistyskielellä ja slangilla. Minulle ei pahemmin jaksettu mitään opettaa vaan minulle huudettiin tekemistäni virheistä ja etten kuunnellut. Myös se perus laiskuuden piikkiin myös vedettiin tilannettani.

Päätin kertoa työnantajalle dysfasiastani ja kerroin mitä se minun kohdallani oli. Työnantaja sanoin ymmärtävänsä. Itkukin siinä pääsi kun jännitti niin paljon.
Ei mennyt kuin pari viikkoa niin työnantajani pyysi huoneeseensa. Hän halusi antaa minulle potkut. Olin heidän mielestään "salaillut" sairaudestani. Dysfasia oli siis syy potkuihin. Suutuin toki, mutta lopuksi halusinkin kirjoittaa eropapereihin nimen alle, mitä järkeä on olla töissä firmassa joka ei hyväksy minua sellaisena kuin olen? Papereita allekirjoittaessani minulle sanottiin ettei minusta ole koskaan alalle ja että olin sen yrityksen surkein opiskelija.

Olin pitkällä sairaslomalla tämän jälkeen. Olin elämäni kanssa hukassa eikä kukaan auta aikuista ihmistä. Nyt on onneksi asiat paremmin, teen kahta työtä ja olen löytänyt uuden alan joka sopii paremmin luonteelleni ja myös dysfasiani huomioiden. Hain opiskelemaan uudelleen. Oma kokemukseni jätti traumat ja pelkään potkuja edelleenkin. Mutta päivää kerrallaan :)

Kannattaa tehdä neuropsykologiset testit. Sain ainakin itse mustaa valkoisella oman tämän hetkisen tilanteeni ja se on myös todistuksena työvoimatoimistoille yms.

Todettu dysfasia. Rajoittaa oikeinkirjoitusta. Vaikka tekstin sisältö olisin täyttä timanttia, niin teksti ei ole sitä oikeaa suomea, siten että ei oikessa järjestyksessä tai tarpeeksi selkeästi ilmaistu. Se harmittaa paljon.
Muuten olen ollut hyvä käsitöissä ja liikunnassa. Matikka,enkku ja äidinkieli 8 yläasteella, mitä suomenkielessä ihmetteln kun tulee välillä aivopieruja. Töissä nuorena kaikkea en ymmärtänyt, mutta nykyään ymmärrän huomattavasti paremmin.
Olin 2-luokalta 5-luokkaan asti erityiskoulussa. En ole ottanut selvää dysfasiasta, mikä on hyvä koska lapsena ajattelin että minusta voi tulla mitä vain ja minulle ei ollut olemassa miesten ja naisten ammatteja. Halusin toisella luokalla poliisiksi tai leikkiä myös poikien leluilla.
Huomattavasti elämä on ollut helpompaa kun vaihdoin ammattia, joka sopii minulle ihan hyvin ja olen jopa pärjännyt ihan hyvin. Kavereiden hankinta vaikeaa. Myös se lapsuuden kiusaaminen ja vähät kaverit ovat vaikuttaneet itseluottamukseen ja siten tähän tilanteeseen. Onneksi ihminen kehittyy ja olen vähitellen alaknut luottamaan ja arvostamaan itseäni. Eli etsikää ammatti missä vahvuutenne ovat käytössä