BDD eli dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö

CSP?

DSM:n mukaiset diagnostiset kriteerit mainitaan sivulla bddinfo.blogspot.com, eli:

1. Huoli kuvitellusta viasta ulkonäössä. Mikäli lievä ruumiillinen poikkeama on olemassa, henkilön huolestuneisuus tästä on selvästi liiallista.

2. Huoli aiheuttaa kliinisesti merkittävää kärsimystä tai heikkenemistä sosiaalisesti, työssä tai muilla tärkeillä toiminnan alueilla.

3. Jokin muu mielenterveyden häiriö ei selitä huolta paremmin (esimerkiksi anoreksia nervosa, kun on kysymyksessä tyytymättömyys ruumiin muotoon ja kokoon).


Nämä ovat siis loogisia kriteerejä, joiden tarvitsee olla yhtä aikaa voimassa, jotta diagnoosi asetettaisiin.

Joka vuosi tulee sata uutta diagnoosinumeroa lääkäreille opeteltavaksi ja siksi tuo Pharmaca Fennicakin on jo monta osaa käsittävä kirja eli lääkäreiden Pyhä Lääkeopas,jossa on kymmenittäin lääkkeitä yhdelle diagnoosinumerolle.

http://www.youtube.com/watch?v=s-lViSJ_bqQ

http://www.youtube.com/watch?v=i7yGuNhFfck

Kaikilla nykyajan maailmassa on tuo häiriö ja siitä on Amerikassa saatu sairaus ja sille on jopa diagnoosinumeronsa.Uskaltaako kukaan lähteä kaupungille katsomatta peiliin ja pukeutumalla parhaimpiinsa ja kampaamalla hiuksiaan ja meikkaamalla.Onko joku siis tyytyväinen itseensä?Ei kukaan ja kaikilla siis on tuo diagnoosi paitsi itse diagnoosin asettajalla.

Olisi mukava tehdä kysely kaikille maailman lääkäreille.Kysymys kuuluisi näin.Kirjoita kaavakkeelle kaikki diagnoosit,joita sinulla on?

Kukaan ei vastaisi saatuaan kaavakkeen tai sitten diagnooseja ei olisi kenelläkään tai sitten vastaus kuuluisi.Meillä on vaitiolovelvollisuus,joka koskee myöskin meidän omia tietojamme.

Nim. "hmmmm......", olet täysin pihalla. Terveen ihmisen on niin mielettömän helppoa kuvitella, että myös muilla menee yhtä hyvin kuin itsellä, ja sairaat keksivät oireensa päästänsä. Toki BDD syömishäiriöiden lailla on sairaus, joka on saanut paljon ns. mediaseksikkäitä piirteitä ja aina löytyy ihmisiä jotka ovat innokkaita diagnosoimaan itseään lähinnä huomionhakuisuuden takia.

Minä kärsin BDD:stä, olen kärsinyt siitä yläasteen alkuajoilta saakka. Jo sitäkin nuorempana tunsin itseni poikkeavaksi. Jos eläisit edes päivän minuna, tajuaisit ettei tämä sairaus ole lähimankaan verrattavissa tavalliseen peiliin vilkuiluun ennen uloslähtöä tai ylipäätään kuvailemaasi normaaliin ulkonäkökeskeisyyteen, ja jopa minä itse sairaana tiedostan sen. Minä kärsin suunnattomasta itsevihasta. Koen itseni niin vastenmielisenä jokaista neliösenttimetriä myöten, että vertaaminen tavallisen ihmisen pieneen ulkonäköstressiin ennen ihmisten ilmoille menoa on täysi vitsi, turha puhua edes samassa lausessa näin eritasoisista asioista. Useimmiten en pääse asunnostani ulos laisinkaan koska iskee paniikkikohtaus ovella, ja olenkin suorastaan erakoitunut oireitteni takia. Päivänvalo on suurin viholliseni, kuljen ulkona vain pimeällä jos on pakko.

Sairaus siis todella rajoittaa elämääni, suorastaan invalidisoi jos niin voi sanoa, jolloin jopa minä itse "pöpipäänä" tiedostan sentään, ettei minulla ole kaikki inkkarit kanootissa. Huoli ulkonäöstäni on niin suunnaton, että päivässä ajattelen sitä ylivoimaisesti eniten, enemmän kuin mitään muuta. Elämäni on typistynyt neljän seinän sisälle, koulut on jääneet kesken ja töissä kykenen käymään muutaman kerran kuussa, eikä se johdu vain siitä että koen olevani vähän normaalia rumempi, vaan kirjaimellisesti jostain ulkoavaruudesta tullut olio, jotain joka ei sovi mistään kohtaan samaan muottiin normaalin ihmisen kanssa. En rehellisesti sanottuna ole koskaan nähnyt ihmistä joka olisi minua rumempi, en vammaista, vanhusta, ylipainoista, palanutta. Jokaisen ihmisen ulkomuoto edustaa edes jotain logiikkaa jopa vammoista huolimatta, minä olen pelkkä virheiden, huomattavien epämuodostumien ja irvokkaiden yksityiskohtien sekava ja ääriviivaton, vastenmielinen ruumiillistuma. En hahmota ulkonäköäni kovinkaan hyvin, vaan se vaihtelee lähes päivittäin, etenkin erilainen valaistus voi muuttaa minut tutun näköisestä rumiluksesta vieraaksi monsteriksi.

Minun seksuaalisuuttani on loukattu ollessani nuori. Uskonkin, että se sekasorto mitä peilissä näen, on oikeastaan heijastus siitä mitä sisimmässäni tunnen. Häpeä ja itseinho ovat kanavoituneet ulkonäkööni, enkä voi koskaan pitää itseäni kauniina ihmisenä, ennenkaikkea en edes _normaalina_ ihmisenä. Sairaudellani en hae huomiota, päin vastoin, kukaan läheiseni (=perheeni, ystäviä minulla ei ole) ei tiedä että kärsin siitä, vaikka tietävätkin että olen jokseenkin "outo" ihminen. Osaan salata vaivani, koska häpeän sairauttani suunnattomasti. Minun yksinkertainen unelmani olisi, että voisin elää elämääni tuntematta sitä lamaannuttavaa häpeää ja itseinhoa jatkuvasti. Tehdä asioita, käydä kaupassa valosaan aikaan päivästä, nauttia kupillisesta kahvia kesäterassilla ihmisten ilmoilla, mennä ulos hoitamaan asioita ilman että tuntuu, kuin koko maailma osottaisi minua nauraen ja oksennustaan pidätellen. En haluaisi olla edes nätti, en edes kaunis, kun vain olisin normaali ihminen.

Samanlainen kaava itsellänikin kuin edellisellä kirjoittajalla.

Luultavasti pienestä lähtien sairaus ollut, mutta jäänyt hoitamottamaksi. Elämä o jäänyt neljän seinän sisälle, ihmisten ympärillä ei pysty olemaan muutakuin lääkkeiden (rauhoittavien) avulla. Ahdistus omaan ulkonäköön on suuri, vaikka järki tietää ettei ole ruma, jokin tunne sisällä väittää muuta ja alkaa lopulta rajoittamaan elämää. Tulee ahdistus, masennus, kykenemätön tekemään töitä, inho itseä kohtaan, halu päästä plastiikkakirurgiseen. Ainut toivo elämässäni on se, että voisin olla näkymätön, olisin silloin onnellinen. Kuultu, mutta ei nähty. Näin kesälläkin on Pakko pukeutua pitkähihaisiin, mahdollisimman löysään ja peittävään. Päässä aina hattu ja silmillä silmälasit tai aurinkolasit. On pakko tehdä niin, kyllä, pää sanoo että Pakko, vaikka olisi kuinka kuuma.

Tottakai jokainen on aina vähän tyytymätön, mutta BDD:ssä se haittaamaan jo sosiaalista ja arkista elämääsi. Se on psyykkinen sairaus, josta on vaikea parantua jos sitä ei hoida. Minä vasta nyt uskalsin puhua asiasta terapeutille ja olen saanut lähetteen lääkärille. En muille puhu asiasta, koska tiedän etten ole ruma ja ne muutamat joille aikoinaan puhuin asiasta, luulevat että BDD on jotakin huomionhakua. Ei se ole, minä en halua että kukaan sanoo minua nätiksi tai kauniiksi, en halua kehuja, mutta haluan, että itse hyväksyisin itseni enkä jatkuvasti maalaisi seinille, kun pitäisi ulos lähteä ihmisten ilmoille.

Tässä sairaudessa ei ole mitään hienoa. Minä olen menettänyt koko nuoruuteni tälle, en ole käynyt kavereiden kanssa baarissa, en ole mennyt ja kokenut. Olen istunut yksin kotona, pimeässä ja vain ollut. Peilit on poistettu kodista lukuunottamatta vessassa olevaa peiliä. Mitään heijastavaa pintaa ei pysty katsomaan, kun joutuu näkemään itsensä, aina kaupungilla siis katse maassa. Aina joutuu käyttämään kuulokkeita korvilla kun lähtee ulos, ettei kuule ihmisten puhetta tai naurua, koska heti luulee, että se nauru johtuu siitä, miltä näytän.

Täältä löytyy yksi. Ongelma on kasvojen iho, josta on kiusattukin. En ole pystynyt elämään normaalisti meikittä moneen vuoteen enkä voi näyttää meikittömiä kasvojani edes parhaalle ystävälle, perheenjäselnille, seurustelukumppanille... Raastaa hermoja ja vie suunnattomasti energiaa.

Olin juuri käymässä mummini luona hänen syntymäpäivä kahveillaan. Siellä sitten katseltiin kuvia. Olin kuvissa vielä monta kertaa rumempi kuin mitä olen kuvitellut. Ryhti ihan hirveä. Ilmeet ihan kauheita. Oikeastaan kaikki ulkoisessa olemuksessani on ihan hirveää.

Varmaan sanomattakin selvää, että en ole koskaan seurustellut tai harrastanut seksiä. On täysin mahdotonta tehdä aloitteita, kun inhoaa omaa ulkonäköään. Passiivisuus on puolestaan ainakin miehillä synonyymi yksinäisyydelle.

En valitettavasti usko, että tähän ongelmaan on olemassa apua. NLP sun muut self-development voi toimia joissain asioissa. Ongelmana kuitenkin on, että ulkonäkö on mitä on. Eivät Brad Pittin kasvot siirry sinulle kuvittelemalla, valitettavasti.

Itselläni oli tämä suht. lievänä ikävuosina 14-17v. Olen nyt jokseenkin päässyt oireista eroon, enää jäljellä vain kasvojen peittely sivulta, mutta pystyn kulkemaan julkisilla paikoilla helposti.
Edelleenkin siis jonkin verran pelkään muiden arvostelevan tai järkyttyvän sivuprofiilistani. En pysty olemaan peittämättä nenän ja suun aluetta, jos tiedän jonkun katsovan minua sivultapäin. Sydän alkaa tykyttää ja itku tulla kurkkuun, jos istun/seison suorassa mitään peittelemättä ja annan hänen katsoa. Se pelottaa ihan kauheasti, pakko joko kääntää kasvot tähän ihmiseen päin, kääntää pää toiseen suoraan tai sitten paeta paikalta.
Tosin silloin, jos käännän kasvoni siihen ihmiseen päin, joku mahd. takanani istuva näkisi sivuprofiilini, joten en voisi tehdä sitä. Sitten hän pettyisi minuun, kun kasvoni ovatkin sivulta rumat, eivät yhtään naiselliset, vaikka minä olen nainen.

Oon aina pitäny itteeni tosi ruman näkösenä. En oo pystyny kattomaan ihmisiin kun musta tuntuu, että kaikki ihmettelee miten noin ruma ihminen voi olla. Oon ajatellu, että ei kukaan mun seurassa halua liikkua. Tää ajattelu on vaikuttanu tosi paljon kaikkeen. Mun on ollu vaikee tehdä yhtään mitään. Jo pelkästään kaupungilla kävely on ollu lähes mahdotonta.
Oon ajatellu niinkin, että toi ihminen kattoo muhun varmaan sen takia kun se miettii, että ompa ruma ihminen.
Puoli vuotta sitten menin terapiaan ja aloitin lääkityksenkin. Varsinkin terapiasta oli todella paljon hyötyä. Tajusin ensinnäkin sen, että ulkonäöllä ei oo niin suurta merkitystä kun olin ajatellu. Ja tajusin myös sen, että oon ihan normaalin näköinen. Nyt kun ajattelen asiaa, niin harmittaa, että meni vuosikausia siihen kun mietin ulkonäkööni.

Jos oireilu on jo sellaista, että todellisuudentaju on hämärtynyt, auttaako silloin antipsykoottinen lääkitys?

täällä kans yks bdd stä kärsivä nainen, joka on tehnyt nenä leikkauksen.. elämä parani kolmeksi vuodeksi ! tunsin itseni normaaliksi jopa joskus ihan kauniiksi.. ja kuinka ollakkaan nyt. olen 23 v ja näen itseni mutaationa taas.. koko elämä romahtanut viimeisen vuoden aikana.. tuomiopäivä on 5.11 kun menen kirurgin kosultaatioon kysymään mitä voi tehdä, jos ei voi mitään olen päättänyt päättää nämä elinpäiväni enkä enään kärsiä joka sekuntia. haluaisin vain olla normaali ja tuntea tuulen kasvoilla ilman sitä iän ikuista ajatusta omista kasvon piirteistä..

olisi aivan mahtavaa jutella toisen samasta asiasta kärsivän kanssa ! ehkä se voisi olla pelastus.. joku joka vähänkään tuntisi olevan tähän kykeneväinen pyydän

Heidi, älä mene kirurgin vastaanotolle. Peru se. Ole rohkea. Varaa aika psykoterapeutille. Terapian avulla sinä paranet, vaikka nyt tuntuu mahdottomalta sitä uskoa. Olet äärimmäisen kaunis, kaikki tunteesi, ajatuksesi, aistisi, unelmasi, muistosi. Tämä on salattua kauneutta. Kun pääset käsiksi siihen, näet itsesi valtavan kauniin ja arvokkaana. Ja olet kiitollinen, että elät. Juuri sinä ja sisimpäsi. Kaikkea hyvää sinulle.

Miten ootte saanut apua, ootteko menny perus terveyskeskus lääkärille sanomaan että varmaan kärsitte bddstä vai?

Täällä on ihminen, jolle on tehty elämän aikana monta kertaa selväksi, mitkä asiat mun ulkonäössä nyppii muiden ihmisten osalta. Ongelma on ollut seurausta siitä, että koin tarvetta kokea olevani kuin kaikki muutkin. Valitettavasti en oikeasti ollut.

Mussa on muutamia ikäviä piirteitä, mitkä voi huomata ja sitten piirteitä, mitkä todella huomaa. En koe olevani rumin mahdollinen ihminen, mutta koen epämiellyttävän fiiliksen hetkenä, jolloin joku huomaa niitä isompia ongelmakohtia.

Mua itseäni ei sillätavalla pienet yksityiskohdat ja virheet haittaa: vinot hampaat, silmät erikorkeuksilla, längisääret, toinen hartija 2cm leveämpi.

2 asiaa sitten vaivaa joista toisen hyväksyn ja toista en. Mulla on iso pää suhteessa vartaloon ja sen kanssa tuun toimeen. Se, että mun käsivarret on lyhyet suhteessa mun pituuteen, sen kanssa en koskaan ole ollut sinut ja siitä on kyllä ihan fyysistäkin haittaa.

Mut joo kokonaisuutena. Jos lähten ulos pidän huolen, että kädet on taskuissa tai että hanskat roikkuu. Jos olen rohkea ja tiedän pukeutuneeni niin ettei mittasuhteita huomaa, niin olen rennompi. Jos taas tiedän, että ongelma on havaittavissa, niin katson kapeasti eteeni.

Ongelma on ihan aito ja katseet aiheesta ihan oikeita, joten en kuvittele tätä osaa. En usko, että kaikki ihmiset pitää mua rumana huomatessaan, koen etten voi tietää, mitä ne ajattelee oikeasti. En vaan pidä siitä kun ihmiset huomaa asian, siitä tulee kiusallinen ja pelokas fiilis..kun tiedän, mitä pahimmillaan saattaa tulla vastaan mun poikkeavista piirteistä. Isopääks haukkuminen on kiusallista, mut sen kanssa tulee toimeen kipeesti. Lyhytkätisyys ylittää mun kipukynnyksen ja erakoidun kotiini aina kun joku huomaasen puolen.

Omalta osaltani on vahva fiilis, että käyn läpi suht brutaalinhoidon, millä mittasuhteita voidaan muokata tulevaisuudessa. Kuitenkin ennen sitä haluan olla varma, etten kadu ratkaisuani...säästetään säästetään ja sulatellaan.

Mä olen bdd watsap ryhmässä joka on englantilainen. Bdd foundation sivulla on tietoa. On myös ig ssä. Tauti on kamala.

Pseudotiede nimeltään psykiatria luokittelee nykyisessä diagnostisessa oppaassaan lähes 600 mielenterveyden häiriötä, joihin on olemassa oireidenmukainen hoito, eli määrätään summamutikassa joku "lääke". Muun muassa sisarkateus on mielenterveysongelma, diagnosoitavissa oleva sairaus, joka lievenee lääkityksellä.

Toki nykyinen nettimaailma, kaikki seuranhakusovellukset ja instat sekä facet, jonne ihmiset pakottaa itsestään kauniita ja ties minkä näköisiä kuvia, saa somessa pyöriville ihmisille helpolla myös ruumiinkuvahäiriön, tilan jossa pitää omaa kehoa muokata, ei itseään vaan somekuvia varten.