Surullisia runoja

Taustaa: kertoo yli kaksi vuotisesta suhteestani tyttöystävääni. Olen 17. Toivon hartaasti että tämä teksti saa iloisempaa jatkoa joskus. Huom, tiedän ettei runossa ole loppusointua, ja että säkeistöt ovat eri mittaisia. Mutta siitähän en jaksa välittää.
Itse runo:

Seison vaahteran alla.

Kaunis se on, kevään Auringon lämpimissä säteissä.
Ensimmäiset lehdet puhkeavat, vaahtera herää eloon.
Samoin rakkautemme on kaunis,
ensi lehtien vielä puhjetessa.

Seison vaahteran alla.

Kesän lämmin tuuli sen lehtiä liikuttaa.
Vaikka myrskyäisi, lehtiään tuo vaahtera ei menettäisi.
Jättäköön Aurinko vaahteran rauhaan,
jättäköön Kuu ja tähdet sen yksin.
Sillä kuten rakkautemme, vaahtera kukoistaa silti,
kasvaa omasta valostaan.

Seison vaahteran alla.

Syksyn kolea ilma on kellastanut sen lehdet.
Tuuli varistelee lehtiä pois vaahteran oksilta.
Niin surullinen on näky,
kuolleet lehdet tippuvat maahan
ja lakastuvat pois.
Miten näin kävi?
Luulin, että vehreys ikuista ois.

Seison vaahteran alla.

Katselen kerran niin runsaan ja kauniin puun viimeistä lehteä.
Loppunut on kukoistus, poissa ovat värit.
Liikaa on lokakuun kylmä ilma ollut vaahteralle.
Tuulenpuuska saa viimeisenkin lehden putoamaan.

Kerran vaahtera tuo, kukoisti kuin rakkautemme.
Vaan nyt, viimeisen lehden pudottua,
puu on kuollut.

Seison vaahteran alla.

Rakkaus on kuollut.
En voi kyyneleitäni estää,
en helpotustani tuskaan löytää.
Vaahteran lehtien lailla,
poissa on kaikki.

Seison vaahteran alla.

Vanhalle ystävälle kirjoitin tämän joskus vuonna nakki ja kivi, löytyi ihan sattumalta laatikon pohjasta..


Erilleen:

Yhdessä tähtiä katselimme,
omista haaveista kerroimme,
lopulta eri teitä kuljimme,
uudet paremmat tiemme löysimme...

Hiukan lyhythän tuo ja ei ehkä ihan kauhen surullinen, mutta mielestäni kun ystävän kanssa tiet erkanee on se aina vaikeata aikaa ..

Rakkaat taivaassa enkelten,maassa yksin itkelen.He poissa nytten on ja minä aivan onneton.Ei heitä missään nä kun enkeli heidät hakemassa käy.

"Mä lähdin siks koska mun oli paha olla, joka vitun asias olin täys nolla"

TURHAAN

Mä huomaan, taas kerran jään katsoo sua
Sydänparkaa puristaa
Se on taas mun oma vika
Mitäs en opi mitään kerralla

Turhaan sydäntä käskee lopettaa
Ei se järkee ikinä kuuntelekaan
Turhaan mä sua jään katsomaan
Et sä koskaan oo mun ikiomana

Sä oot toisen ihmisen omana
En ala toisten onnee hajottamaan
Vaikka omaa sydäntä puristaa
Se on vaan ihan oma vika

Turhaan mä susta unta nään
Et katso muhun päinkään
Kaveri sulle oon, siihen jään
Jäätä sydämelle mä kerään

En koskaan opi kerralla mitään
Täytyy oppi kautta kantapään
Murtuneena lasken mä pään
En tirauta silti mä kyyneltäkään

Kestä enää en,
enkelten laulun jo kuulen.
Ne puhuu kuolemasta kauniilla tavalla,
kipu poistuu kuin napista painamalla.
Ei enää kyyneleitä,
masennus ja minä ei muodosteta enää 'meitä'.
Jäljelle jää muisto vain,
vaan kuka jää mua muistamaan?
Masennus tiedäthän voittaneesi?
Suosiolla myönnän hävinneeni.
Jos pyynnön yhden esittää saan,
Anni tulethan hautajaisiini saattamaan?
Olet ystävä rakas mulle,
tiiän et tää tulee oleen helvettiä sulle.
Elämään vaan mua ei tarkoitettu,
pyyntö jatkaa vielä ois liikaa ootettu.
Onhan tää tosi vaikeeta,
mut just nyt kuoleminen tuntuu oikeelta.
On toivottomuus hyvä ystäväin,
epätoivo täyttää sydämein.
No toisaalta mitä voi oottaa?
Kun kihloissa on masennuksen kaa.
Nyt toisillemme valat vannotaan,
kuoleman puoleen yhdessä katsotaan.
Liian heikko oon vastaan laittaan,
kun kuulen ohjeesi: "käysi pujota kaulaan."
Yksi hyppy enää,
viimeisen henkäyksen ehdin vielä vetää,
kunnes jäljelle ei jää mitään.

Vaahteralla on mietintäaika, kerää voimiaan, kuuluu luonnonkiertoon

Kestää kaikkina vuodenaikoina, kuulee kohta taas lintujen laulun oksillaan

Sumussa

Yksin, sumussa kuljen!
Yksin on jokainen pensas ja puu,
toinen ei tunne toista,
sumuun sulkeutuu.

Tuttavat tulvivat elämääni
entiseen, valoon täyttämään
nyt, kun sumussa kuljen,
en näe yhtäkään.

Totisesti, viisaaksi vasta
pimeys ihmisen kasvattaa,
se hänet hiljaa, vastustamatta
kaikista erottaa.

Yksin, sumussa kuljen!
Yksinäisyyttä elämä on.
Yksin on jokainen meistä,
toiselle tuntematon.

Herman Hesse

Tuskaa tuskaa......elämän tuskaa, kirjoittanut Eini Heino.

Äsken.

Vielä äsken,
kun vierelläs valvoin,
mä katsella sain.
Sinä hymyilit unessa,
kai onnesta vain.

Silloin ikävä hiljaa
jo kosketti mua.
Mun mennä jo täytyis,
ja taas kaipaisin sua.

En tehdä niin tahtois,
vaan mun mentävä ois.
Kun sä aamulla heräät,
oon sun luotasi pois.

Kauniit sanat maalaavat todellisuuden rumaa betoniseinää valkoiseksi

Sielu elää runojen voimalla, ajatus nostaa pään ylöspäin raikkaisiin tuuliin.

Rakkaus on hetken hurmaa, itsepetosta; tähdenlento tai kipuna nuotiosta hetkessä hiipuen pois. Silti sitä yhä tarvitsen kuin huumetta, mitä en tarvitse.

Runon hetki on ikuinen

Olen kuolemanväsynyt ja kaipaan uneesi rakkaani.

Ota minut matkalle sinuuteen. Minuuteni kaipaa kesäiselle kedolle jonnekin utopian välimaastoon.

Kuolema on surullinen elämän lopullinen loppu, ikuinen pimeys.

Otan sielustasi kiinni ja suutelen ilmaa.

Sielusi on kivi tai harjattu betoniseinä.

Olet kaunis kuori, kuoreni.

Pihlajan marjat ovat punaisia



Me niin nuoria oltiin
ja kesäkin uus.
Uusia lehdetkin
rannan pihlajapuus.

Minä huulillain tunsin
huulesi vain,
ja rakkauden ikuisen
valasi sain.

Nyt, monien, monien ikuisuuksien
vierittyä, minä yhä muistan tuon.
Muistan huultesi lämmön,
ja hellän pehmeyden,
kuin yhä tuntisin huulillain
suudelman sen.
Se kesä on mennyt, se muisto on vain.
Ja vain kaipuu on jäljellä rakkaudestain.

Mä ikuisen rakkauden sijaan
ikävän ikuisen sain
sitä sydämessäin vaalin,
siinä kaikki on se,
mitä jäljelle jäi
mulle rakkaudestain.

Etäiseksi itsesi teet
etäiseksi itsellesi
minut sukunimellä kutsut
etkä sopukalla sydämesi

Mitäpä siitä vaikka
emme enää tapaisikaan
sillä tuolileikissä viimeisessä
jää kukin ilman istuintaan

Lupaan, en kutsu enää koskaan, tahtoisin sanoa, ihan oikealla nimellä.

Saman kylän poikia oltiin,

saman ikäisiäkin

melkein, olin vuoden sinua nuorempi

Aikoinaan mentiin samaan kouluun, sinä ensin

ja minä pian perässä,

oltiin tietty eri luokilla

mutta ne aina liian lyhyet välitunnit

oli samoja,

kuten myös eräät kolttoset

ja tulevan viikonlopun suunnitelmat kun vähän

isommiksi kasvettiin

Ja kun koulu loppui päädyttiin opiskelemaan

eri laitoksiin, paikkakuntakin oli toisella eri kuin toisella

Päiviä kului kummankin elämässä,

vuodenkierrot yhtä pitkät molemmilla -

toisinaan tavatessamme

vaikkapa siellä kotikylän nurkilla

ihmeteltiin ajan vinhaa vauhtia

yhteen ääneen

.

Kuten aikoinaan kouluun, myös ennen minua

lähdit, matkasit

siihen kaupunkiin

jonne voi matkustaa

vain menolipulla

LUKITTUNA


Hoipertelen näitä
homehtuneita käytäviä,
valheilla piirrettyjä,
haavoilla rakennettuja.

Jokin potkaisee rintalastaani
ja kaataa minut maahan.
Toinen vieressä nauraa
ja kuiskaa minua
vetämään käteen,
ja katoaa...

Aivoissa usvaa

Ympärilläni epämääräisiä,
rapautuneita tiilenpäitä,
joita en koskaan enää
halua nähdä.
Tuijottavat säälimättä.
Eivät tahdo minua läpi päästää.
On vaikeampaa hengittää.

Silmiä kirveltää

Ihohuokonen kerrallaan
raaputtavat rikki pintaa,
purkavat pahaa oloaan
kunnes hauraasta suojakuorestani
jää vain jäljelle mädät kohtani.
Mitään kaunista ei ole enää.
Ryömin lattialla verisenä.

Niiden mykät suut huutavat,
koskettelevat epämiellyttävällä tavalla
kehossani jokaista paikkaa.
Hakkaavat päätäni kiviseen lattiaan
ja raiskaavat korviani takaapäin.
Kukaan ei tule minua pelastamaan.
Ahdistaa.
AUTTAKAA!

Muistoista nekin on siitetty
ja muistoiksi niiden pitää jälleen
tuleman

On levollista.
Nousen lattialta.
Jatkan matkaa.

Kävelen näitä
ikuisia käytäviä
haavoilla
lukittuna

yö on pitkä
vaikka aamu onkin lähellä
ja sinä
niin kovin, kovin kaukana
jossain

ikävääni tunne en, kuolemaani kohti kävelen.
Aika on mennyt nuoruuden, vain vaivat sain palkasi rakkaiden.
Vaimoni kun käteesi tartuin, niin kuolemasi jo vartuit.
Yksin kun laskin sut pimeään, ei kukaan muistanut edes sun nimeää.
Kipu rintaani painaa, enkö voisi olla jo vainaa.

Sormillani sirkkelisoitti, niin työttömyys aikani koitti.
Jalkanikin taitoin, nyt kepin sen tilalle laitoin.
Palokuntakin minulle moitti, että tuli taloni voitti
Pappiikin tervehti rukkasin, näin hautapaikkani hukkasin.
Poliisi mua pampulla hakkasi, niin ajatus päässäni lakkasi
Naapurille apua annoin palkaksi sain paska kasan lannoin.
Kaiken tään teille kannoin ja ikuista onneani vannoin.

rakkauden kosketus

yksin olla täskin
seuranain vain läskin
rasvat mäskin
pyysin kerran lupaa
teki muuten aika gutaa
kun veti akka korolla päin luuta
sain katsella aika kauan kuuta
niin lähti mulla kuulo
ja oma turha luulo

eipä mitä tässä muuta
kohtei tarvi ku etsii puuta
kun kuoleman soittaa suuta

Taivas on yönpimeä.
Lunta maassa ja kuusten oksilla.

Kuljen ohi tutun tienpään
joka vie tutun talon tutulle pihalle
mutta en käänny sinnepäin,
eihän siellä ole enää vuosiin
kukaan asunut.

Jos ystävä jättää sinut pulaan
ei se ole ystäväsi enään
Se ei huoli vaikka astut sulaan
ja katoat alle pinta jään

Se kamala hetki kyllä on
kun kuulet miksi kävi näin
sydämesi vallaton
itkee, kääntyy toisin päin

Et itse edes tehnyt mitää
ja ymmärtää et sitä voi
mut petturina sua hän pitää
Surusävel silloin soi

Hän uskoo mitä toiset puhuu
Muttei tahdo kuulla suo
on kiertämässä monta huhuu
Jotka sulle surun tuo

Sä tiedät silloin itse sen
se reitti pitkä salainen
aukeneepi kohta sulle
ja olet ystävä jollekulle

Hankatuuli

Surun saaren edessä on musta kivi katkera kari,
suutuspäissään meri ikävä sisäänpäin lämpiävä.

Suru mi sydäntä raastavi, oi suurimman Rakkauden sydän. Suru Rakkaudella on silloin, kun kuva Luojan saastuvi teillä syntien milloin.

Jumala mi rakkaus on, on anteeksianto loppumaton. Hän myöskin Pyhä Jumala, mut armo riittää Golgatalla. Siellä rakkaus suurin ilmenee, kun kuva Luojan sinne menee.

On Jeesus syntiemme sovitus, hän suurin sydämen lohdutus. Hän kaiken uudeksi korjaa ja ikuisen elämän antaa.

On silloin tulevaisuus ja toivokin, vaik' maallinen maja heikkeneepi. Sit' pelätä ei kannata, koska se on vain vanhan riisumista, uuden taivaallisen ruumin tilalta.

Ken uskoo vain Jeesukseen Herranaan ja lähtee häntä tosissaan seuraamaan, kuin Raamatun sana opettaa, hän on kuin ruma siemen kukkasen, mi multien alle joutuu. Mut' iäsyyden aamun koitteessa, tuo kukkanen avautuu loisteessa.

Taustaa: Olen kirjoittanut tämän ikään kuin jäähyväisrunona ihanalle ja valloittavalla tytölle, johon yksipuolisesti rakastuin. Hän haluaa olla ystävä vain, mutta en tiedä pystynkö itse olemaan pelkkä ystävä, vaikka hän on kuinka ihana, ymmärtäväinen ja huomaavainen ihminen. Musertavinta ja satuttavinta tässä on se, että minulla ei ole ikinä ollut ystäviä ja aina olen ollut yksin pimeydessä vailla päämäärää ja kiinnostusta elämää kohtaan. Hän on antanut minulle kaiken sen, toivon, huomion ja olemassa olon tärkeyden mutta oloni on silti kurja ja minun on punnittava onko hän ystävänä kuitenkaan kaiken sen tuskan arvoinen.

Olit kuin aurinko
Kaunis, lämmin, säteilevä
Kaikille iloa antava
Silti niin lähelle pääsemätön
Häikäisit minut olemuksellasi
Enkä voinut enää sinua katsoa
Etten vain sokaistuisi
Pakko oli takaisin kääntyä
Yksin pimeyteen katsomaan
Jottet minua satuttaisi

Raskas hengitys,huurtunut silmäni katsoo ääntä päin.Itken niin sorrun,iloitsen niin murrun,mitä ikinä teenkin kaadun aina naarmut noustessani...jos edes nousen


SORI JOS EI OO SURULLINEN

En usko että ihminen voi kasvattaa mitään muuta kuin rakkauttaan.
Tavaroihin hukkuvan näköala-asunnon keskellä vanhuksen mieli on tyhjä,
Katse lyhyt,
Sydän kengänjäljistä mustana.

Kerran kaksi soturia otti yhteen .Miekanteristä sinkoili ilmoille verta,valonroiskeita.Jylyä,äläkkää,kalketta!Niin nuoruudessa himo huutaa,syntymäänsä valittaa!

Nyt ovat miekat katkenneet.On katkennut nuoruutemme,rakas.Mutta hampaat,viiltavat kynnet voittavat miekan,kavalan tikarin.Oi julmuutta kypsän,raadellun sydämen!

Ja kiinni toisissaan,toistensa kurkussa sankarimme kierivät rotkoon,jossa pesivät ilvekset,jaguaarit;verikukkaan puhkeavat kuihtuneet ohdakkeet!

Tämä kuoppa on helvetti,täynnä ystäviämme.Pois siis tunnonvaivat,amatsoni-epäihminen! Hehkukoon loassa vihamme ikuisesti!


Charles Baudelaire

...........Eläkeläinen & työtön sekä ensiasuntoinen sijoitettu täysi-ikäinen samassa rapussa myös moniraaja halvaantunut & Äiti joka odottaa että joku tulisi käymään.
Luopuessaan käsivarsiltani he sirot ja pehmoiset. Hukkuessaan asematunnelissa ne rujot ja vääntyneet.
”Tulisit murhemielelle jos kertoisin sinulle kasvotusten tämän kaiken”.
Miksi haluaisin sitä koska toivon että kun olet pois luotani
toivon että olet surullinen koko ajan.........

Tää on kylä aika vanha alotus?
Vieläkö sä oot henkissä?:

"Se tarrautuu minuun.
harrastaa adjektiiveja
joita en halua käyttä.

Sillä on hampaita
suu verihurmassa
se kulkee.
Aorttaläppininä auki vuotaen
kaikki ne menneet
poljetut
syntymättömät
etukäteen tapetut
ja hukatut kaksi kolikkoa.

Rännit ruostuu
hakatut ja
kuolaavat & verenpieksemät
menneitten siltojen tullivartijat.
Porttikongeissa etukäteen sumusilmiin
edesmenneitten voimien
loppuiäksi kahlattujen orjanviittojen Surusilmä
haviää ja kadottaa lapionsa
sen yksikätisen rosvon....."

Vuodenajat

Talvella sut näin
Olin ihan selvin päin
Vaikka luulit jotain ihan muuta
Sanoin pääsi on puuta

Keväällä silmut puiden aukenee
Kun meidän rakkaus laukenee
Huomasin minut nyt
Rakkautemme syttyy

Kesällä niityt kukkineen
Rakkaudesta puhjenneet
Vaikka et vieläkään tajua
Miten kestän tätä satua

Syksyllä lehdet putoavat
Aivan kuin rakkautemme
En voi vieläkään tajuta
Miksi rakastaa mua et voi

Sullon mietteet syvään kaivoon,
kilon palan kerrallansa.
Lyttään, nidon, teippaan , poljen
ettei koskaan irrallansa
kirjaimiksi kääntyilisi
sanojen siirapiksi taantuisi.

Sadan vuoden kuluttua normaali.

Sydänsärkyä

Tänään päätin sulkea sydämeni vankkaan holviin, laittaa ovet takalukkoon ja hävittää avaimen..

Silmiäni kirvelee

Yritän surmata rakkauteni sinuun, mutta joka viillolla yritykseni saa silmäni kirvelemään suolaisista kyynelistä..

Kylmyys sisälläni

Tunnen kuinka kylmyys valtaa sisintäni, miten se etenee kohti sydäntäni ja jäädyttää minut lohkareeksi..

kasa murskattuja sanoja
nuutuneina kyynelpedillä

eivät nosta katsettaan
kodittomina suruissaan
kaivon pohjalla

mitäänsanomattomia
sanomatta mitään

arvoton kurja haihtumiskuolema
sokerihuurrettu pimeys

yksin

Murene, kurja lohkare.
Elä timantteina

Vanha valas
palaa pinnan alle
minne kuuluukin.

Suunta tähdistä yksin.
Hiljainen pimeys.

Ilta on pimeä, aamukin oli.
Viimeinen kuulutus:
"Ovet sulkeutuvat."

Hetken kangastus olemassaolevasta.
polulla ei minnekään.

Deep deep dark.

armon kyynel
on suruni
tippa lehden

surua ei voi kirjoittaa
sinä unohtumaton

surun suudelmista
kostuvat
elämän siemenet

Näytät iloiselta aina vain mutta sisältä olet surlinen

Jos olet ollut yksin tai jotakin muuta niin kannatta puhua siitä että et tule masentuneeksi enemän ja enemän

Oletko samaa mieltä että Ukrainan ja venäjän sodan pitäisi loppua

Hidastetut sanat särkyvät kauneimmin,
taittavat päivän tapahtumat pimeän ja valon sävyissä
vaikkei olisi yö eikä päivä, vain tavallinen himmeä hämärä.

Hidastetut ajatukset punovat kauneimman kehän
yksinäisten mietteiden päivän reunoja kaartamaan.

-C. Green

En enää jaksa tämän planeetan tarinoita.
Sanat kiertävät kaikuna yössä eikä kesän aurinkohämy erota
valkoapilan tuoksua surusta,
tunteeton.

Entä jos suru ei olekaan suru vaan väärinymmärretty ilo?
Mistä sitten ahdistutaan?

Ei aina ole sanoja.
Hän kertoi tarinansa tänään.
Sanat, sävyt ja ajatus.
Jos voisin lipua virtaan ja vain kuunnella olematta ihminen ja äiti.
Olematta ihminen.
Olematta äiti.
Säkkijärven polkkaa tanssiva yksisarvinen.
Kertokaa minulle elämästä jotain mitä en tiedä.

Vailla Ystävää!

Sä jätit mut tänne suremaan,
Ei ole ainuttakaan puhettaan.
Jossain kaukana olet,
Purjeella aina minut suljet.
Kyynelten määrä nousenee,
Vankina, minun ystävien määrä vähenee.

Valosta pimeyteen sielu otti vallan,
En ymmärrä miksi jätit minut yksin hallaan.

Kukaan ei rakasta peikkoa pimeässä.
Harmaakin kaartaa sivusta aamun valoon,
siniharmaasta puhumattakaan.
Hyvästi maailma, antakaa unille surut

Hän katsoo muualle, menee pois
vaikka sähkötän silmilläni välitän.
Hän katsoo muualle, menee pois.
Olen toisen
ja muutenkin rasittava

En oo kovin hyvä keksimään runoja mutta kokeillaan😅
Runo: Näen veitsen musta harmaan, käden verisen, hymyn kavalan, ja kuoleman kädet kaulallain

Kuolla sairasvuoteella yskien, hautausmaalla itkien, hirttopuussa katuen.

Eräänä alkutalven päivänä hän lähti
sanomatta sanaakaan
minulle joka ehkä en ansaitse sanaakaan
koska minua ei ole
eikä häntä.

Elämä on.
Ole siinä sitten.

Jokainen päivä tekee sinut viisaammaksi
ymmärtämään mitä et ole,
väistämään ovia joiden avaamiseen et kykene
vaikka kirjoittaisit elämäsi kirjaa
jota kukaan ei halua lukea.
Jokainen päivä vie yön ja aamun.
Vie kaiken ja voit vain olla,
odotella ihmettä.

Ensi kesänä etsin hautasi.
Yksi punainen ruusu
rakkaudelle.

“Vahvan tehtävä on tukea heikkoa”
Nyt lakkoilevat puolustavat kaikkia suomalaisia. Lakoissa on kysymys siitä, kun heikompi ei pärjää, niin vahvan tehtävä on tukea.
-heh-