Tunnustan otsikon todeksi enkä piiloudu sen taakse että hormonit jylläsivät tai oli huono päivä, tai että mies provosoi, siksi löin. Minulla on aggressiivinen luonne, pahimmillaan väkivaltainen.
Lapsena en aina ymmärtänyt leikin ja tappelun rajoja. Olen saanut muutaman silloisen kaverin itkemään puristettuani heitä kaulasta tai muuten höykyttämällä. Löin koulukaveria (poikaa) mahaan koska tämä oli lyönyt ensin, minua syyllistettiin koska poika itki, minä en.
Olen kiltti ja hiljainen, alistuva luonne, paniikkihäiriöinen, masentunut, kouluttamaton. Olen aina ollut todella ujo. Lääkäriltä olen kuullut että minulla on estynyt persoonallisuus.
Lyön aviomiestäni silloin tällöin, en toki merkkaa kalenteriin, mutta joskus riidan päätteeksi napsahtaa. Olen lyönyt kaukosäätimellä, tuolin jalalla, kännykällä, olen heitellyt häntä päin eri esineitä. Kerran olen kynsinytkin verinaarmuille. Mies ei välitä, tai niin hän sanoo. Itse koen äärimmäistä pettymystä itseeni jälkikäteen. Mies sanoo ettei tästä tarvitse järjestää mitään ongelmaa. Se on jo ongelma, sanon minä. Yritän keskustella mutta mies vain rakastaa takaisin, tai niin hän väittää.
Minua on lapsuudessa lyöty kotona, meillä ei ole koskaan neuvoteltu mitä saa tehdä ja mitä ei, vaan on samantien rätkitty remmillä perseelle, potkittu tai heitelty lattialle. Sisarukseni on myös tehnyt tätä minulle ja olen oppinut jatkuvan pakotetun alistetun aseman koska en ole yltänyt antamaan takaisin. Lyöminen on ollut normaali tapa reagoida, ja nyt minusta on tullut samanlainen.
Olen väkivaltainen nainen.
85
7563
Vastaukset
- GoldenRing
Mitähän jos sitten vaikka hakisit ammattiapua ja kertoisit ongelmastasi vaikka lähipiiriin ni tietää miten toimia sinun kanssasi, jos siis todella haluat muutosta? Itse lähtisin miehenä karkuun!
- Viit
Häpeän niin valtavasti ja kukaan ei minusta päällepäin uskoisi että voisin olla väkivallantekijä. Veikkaanpa ettei kukaan edes uskoisi jos sanoisin ääneen. Mieskin pistää leikiksi, että "eihän se edes sattunut", vaikka tekohetkellä karjaisikin kun teki kipeää. Miksi minun siis enää pitäisikään olla lyömättä, johan olen pilannut mieheni ja oman elämäni tällä, ainakin osan siitä.
Niin sinun pitäisikin lähteä karkuun, se on terve reaktio. Haluaisin edes yhden kerran saada takaisin turpaan mieheltäni, mutta ei hän sitä tee. - kaikkea sitä on....
Viit kirjoitti:
Häpeän niin valtavasti ja kukaan ei minusta päällepäin uskoisi että voisin olla väkivallantekijä. Veikkaanpa ettei kukaan edes uskoisi jos sanoisin ääneen. Mieskin pistää leikiksi, että "eihän se edes sattunut", vaikka tekohetkellä karjaisikin kun teki kipeää. Miksi minun siis enää pitäisikään olla lyömättä, johan olen pilannut mieheni ja oman elämäni tällä, ainakin osan siitä.
Niin sinun pitäisikin lähteä karkuun, se on terve reaktio. Haluaisin edes yhden kerran saada takaisin turpaan mieheltäni, mutta ei hän sitä tee.En viitsi tässä luetella kaikkia niitä esineitä joilla hän iski minua päähän ja kerran jopa nukkuessani poltti minua sytkärillä ja kun heräsin kovaan kipuun vielä iski vasaralla kiveksilleni.
Tämä naikkonen (suhteemme jäi lyhyeksi) sanoi suoraan, että on sadisti ja nauttii miehen kiduttamisesta. Kun sitten molemmat eräänä aamuna lähdimme työpaikoillemme, palasinkin kotimme ja keräsin tavarani autooni ja häippäsin lopullisesti. Vaihdoin kännykkäliitymänikin prepaidiksi jotta hän ei tavoita mua sitenkään.
Mikä hitto nykyään naisia oikein vaivaa? Iskevät miehiään leipäveitsellä ja kuten se tunnettu hoitsu myrkytti vanhuksia ja lapsiakin... En todellakaan uskaltanut olla enää sen naisen kanssa yhdessä. Seksissä meillä kyllä meni ihan siedettävästi (lukuun ottamatta hänen halujaan sadistisiin seksileikkeihin) mutta todellakin pelkäsin että eräänä yönä vilä herään siihen että hän keksii vetäistä kurkkuni auki leipäveitsellä ja kuolen verenvuotoon.
Tutkimusten mukaan nykyään kaikista väkivallanteoista noin 40% on naisten tekemiä. En ole tämän naisen jälkeen uskaltanut edes ajatella uutta suhdetta. Tiedä vaikka taas tötmäisin johonkin hulluun "amatsooniin".... - vanhat keinot takas
kaikkea sitä on.... kirjoitti:
En viitsi tässä luetella kaikkia niitä esineitä joilla hän iski minua päähän ja kerran jopa nukkuessani poltti minua sytkärillä ja kun heräsin kovaan kipuun vielä iski vasaralla kiveksilleni.
Tämä naikkonen (suhteemme jäi lyhyeksi) sanoi suoraan, että on sadisti ja nauttii miehen kiduttamisesta. Kun sitten molemmat eräänä aamuna lähdimme työpaikoillemme, palasinkin kotimme ja keräsin tavarani autooni ja häippäsin lopullisesti. Vaihdoin kännykkäliitymänikin prepaidiksi jotta hän ei tavoita mua sitenkään.
Mikä hitto nykyään naisia oikein vaivaa? Iskevät miehiään leipäveitsellä ja kuten se tunnettu hoitsu myrkytti vanhuksia ja lapsiakin... En todellakaan uskaltanut olla enää sen naisen kanssa yhdessä. Seksissä meillä kyllä meni ihan siedettävästi (lukuun ottamatta hänen halujaan sadistisiin seksileikkeihin) mutta todellakin pelkäsin että eräänä yönä vilä herään siihen että hän keksii vetäistä kurkkuni auki leipäveitsellä ja kuolen verenvuotoon.
Tutkimusten mukaan nykyään kaikista väkivallanteoista noin 40% on naisten tekemiä. En ole tämän naisen jälkeen uskaltanut edes ajatella uutta suhdetta. Tiedä vaikka taas tötmäisin johonkin hulluun "amatsooniin"....Että nykyään mielenterveys ongelmaisia ei suljeta laitoksiin niin kuin ennen. Jos on noin sairas, oliko hänellä edes lääkitystä? On vaaraksi muille ja itselleenkin. Toki se laitoshoitokaan ei ollut mikään hyvä vaihtoehto kaikille, mutta kuinkahan monta ihmistä eläis ketä nämä kahelit on pistäny päiviltä.
Mutta sinulle sanoisin, "harvoin salama iskee kahtakertaa " samaan puuhun, terapiaan kannattaisi mennä. Kuten ap.kin.
PItääkö sinua vähän lyödä?
- Viit
Tule ja lyö. En välitä. En lyö takaisin jos sinä aloitat tarpeeksi lujaa.
Viit kirjoitti:
Tule ja lyö. En välitä. En lyö takaisin jos sinä aloitat tarpeeksi lujaa.
No jos totta puhutaan niin meillä on aika paljon yhteistä. Minä tosin vain hajotan paikkoja ja tavaroita, en osaa selittää miksi. Tuntuu siltä että voisin estää itseäni mutta en jollain tavalla halua. Viimeksi hajotin traktorin takaikkunan. Eiköhän kaikkeen löydy selitys lapsuudesta.
- kasmali
beargrylls911 kirjoitti:
No jos totta puhutaan niin meillä on aika paljon yhteistä. Minä tosin vain hajotan paikkoja ja tavaroita, en osaa selittää miksi. Tuntuu siltä että voisin estää itseäni mutta en jollain tavalla halua. Viimeksi hajotin traktorin takaikkunan. Eiköhän kaikkeen löydy selitys lapsuudesta.
Minuankin lytöiin lapsena. Vitsalla, kepillä, rallikoululla, mitä vain äitini käteen sattui. isäni huiteli vain remmillä. Riippui tilanteesta oliko solkipää vai nahkapää vyöstä käytössä. Useimmiten kai se oli syyttä ne selkäsaunat. Se satutti henkisesti ja fyysisesti. Päätin etten milloinkaan lyö lapsia, en omia enkä toisten. Enkä ole lyönyt. Mielstäni omia kokemuksiaan ei tarvitse toistaa aikuisena, vaan niistä pitää oppia. ja mitä opin. Syyttä ei saa lyödä. Lyöminen kasvattaa sisua, ajattelin joskus että lyön sitten äitiä ja isää kun kasvan isoksi. No, olenkin sitten isona ajatellut, että ehkä he ovat oman kasvatuksensa uhreja ja minun tehtävä on viheltää peli poikki. Minulla oli myös myöhemmin äitipuoli. Hänen lyöntiaseensa oli potkiminen puukengillä. Silloin tiesin millainen ei äitipuolen sovi olla. Ajattelin että jos joskus olen jonkun lapsen äitipuoli, en ikinä ole paha hänelle. No, olen äitipuoli ja rakastan lapsipuoliani. Ilman työtä se ei ole käynyt, mutta nyt kun lapsipuoleni ovat aikuisia, ovat he elämäni ilo, kuten myös omat lapseni ja muistelemme usein aikaa jolloin he olivat pieniä.
Joten - jos lapsena saa osakseen vain lyöntejä, haukkumisia ja ne tuntuvat pahalta niin pitäisi se muistaa aikuisenakin ja käyttäytyä itse toisin. Ei sitä omaa vastuutaan käyttäytäytymisestä voi aina perustella sillä, että kun minullakin lapsena. Silloinhan antaa luvan itselleen käyttäytyä huonosti. Kaikista kokemuksistaan voi oppia, hyvistä ja huonoista. Sitähän elämä on. Uskon että on viisasta miettiä, mitä haluaa toteuttaa omassa elämässään niistä lapsuuden kokemuksista. On helppo muistaa mikä on tuntunut pahalta ja mikä on ollut mukavaa. - Väkivalta
kasmali kirjoitti:
Minuankin lytöiin lapsena. Vitsalla, kepillä, rallikoululla, mitä vain äitini käteen sattui. isäni huiteli vain remmillä. Riippui tilanteesta oliko solkipää vai nahkapää vyöstä käytössä. Useimmiten kai se oli syyttä ne selkäsaunat. Se satutti henkisesti ja fyysisesti. Päätin etten milloinkaan lyö lapsia, en omia enkä toisten. Enkä ole lyönyt. Mielstäni omia kokemuksiaan ei tarvitse toistaa aikuisena, vaan niistä pitää oppia. ja mitä opin. Syyttä ei saa lyödä. Lyöminen kasvattaa sisua, ajattelin joskus että lyön sitten äitiä ja isää kun kasvan isoksi. No, olenkin sitten isona ajatellut, että ehkä he ovat oman kasvatuksensa uhreja ja minun tehtävä on viheltää peli poikki. Minulla oli myös myöhemmin äitipuoli. Hänen lyöntiaseensa oli potkiminen puukengillä. Silloin tiesin millainen ei äitipuolen sovi olla. Ajattelin että jos joskus olen jonkun lapsen äitipuoli, en ikinä ole paha hänelle. No, olen äitipuoli ja rakastan lapsipuoliani. Ilman työtä se ei ole käynyt, mutta nyt kun lapsipuoleni ovat aikuisia, ovat he elämäni ilo, kuten myös omat lapseni ja muistelemme usein aikaa jolloin he olivat pieniä.
Joten - jos lapsena saa osakseen vain lyöntejä, haukkumisia ja ne tuntuvat pahalta niin pitäisi se muistaa aikuisenakin ja käyttäytyä itse toisin. Ei sitä omaa vastuutaan käyttäytäytymisestä voi aina perustella sillä, että kun minullakin lapsena. Silloinhan antaa luvan itselleen käyttäytyä huonosti. Kaikista kokemuksistaan voi oppia, hyvistä ja huonoista. Sitähän elämä on. Uskon että on viisasta miettiä, mitä haluaa toteuttaa omassa elämässään niistä lapsuuden kokemuksista. On helppo muistaa mikä on tuntunut pahalta ja mikä on ollut mukavaa.Mitä on eellempänä kuvattu olen minäkin joutunut kestämään. mutta nyt vanhempana kun olen ajatellut näitä asioita, niin minä olen syystä saanut tuppiremmiä tai vitsaa. Minusta on kuitenkin ehkä tämä vitsa kasvatus tehnyt pelkurin. joka on kiusannut sitten niitä jotka ovat varmasti fysisesti heikompia. Tästä syystä sitten olen tuntenut valtavaa syyllisyyttä ja pyytänyt niiltä ihmisiltä nöyrästi anteeksi joiltakin joita koulussa ja kotona kiusasin kuten veljeltäni. Perhe väkivallasta lähi suvussani kuulin, että oltiin jopa kirves ja puukko hippasilla. Isä ei kyllä lyönyt äitiä, mutta sekin olisi varmasti tapahtunut jos äiti ei olisi pitänyt suutaan kiinni, kun sanomista tuli. Kun näitä sivuja lukee niin Suomessakin muututaan aina vain väkivaltaisemmiksi. tästä syystä on monissa toimistoissakin virkailiat suojaavan panssari lasin takana nykyisin. Yhdysvalloissa tilanne on jo sellainen kuin: Ammu tai tule ammutuksi. Mutta siellä on jo aseet ihan kellä vaan.
- 87654
hommaa kämppään nyrkkeilysäkki ja hakkaa sitä tai lähde ulos tuulettumaan. Pään saadessa raitista ulkoilmaa puolisen tuntia, ajatukset ovat huomattavasti kirkkaampia.
- peejiii
Oletko ajatellut pitää päiväkirjaa tilanteista, joissa sinun tekee mieli pätkäistä jotakin? Myös harrastukseen on hyvä purkaa ylimääräistä agressiota. Jos lapsuudessasi olet tuollaista kokenut niin en yhtään ihmettele, hyvä kuitenkin että kadut sitä ja inhottaa väkivaltainen käyttäytyminen itsessäsi! monella ei ole enää empatiakykyä lapsuuden pahoinpitelyn jälkeen!
TÄSSÄ ONKIN OIVA ESIMERKKI!! laita hyvä kiertämään, mielestäni JOKAISEN LAPSIA SAAVAN ihmisen täytyisi antaa lapselle VÄKIVALLATON ja ALKOTON koti!! rakkaus ja turva ennenkaikkea!!- älämölölölö
mitä paskaa.. syytetään nyt sit lapsuutta kaikesta. ei se tee kenestäkään hullua jos selkäänsä on joskus saanu. En mäkää tua kylillä juokse lirppomassa porukkaa vaikka oon saanu remmistä lapsena. Kyllä ne on noi vapaan kasvatuksen hedelmät joista on enemmän haittaa. ei tee mitään työkseen, asuu kolmikymppisiks porukoilla, ja elelee sossun rahoilla kun ei oo vittu niinkään helposta koulusta valmistunu, kuin ammattikoulu. amarissahan on tunnetusti esim. matematiikan taso sama kuin kolmannella luokalla. Onkohan kukaan koskaan miettiny, miksi sai siittä remmistä lapsena? olikohan se oikeutettua? Itseni kohdalla sain ainakin AINA ihan asiasta, ja pari kertaa pääsin jopa kuin koiraveräjästä. Mutta ikinä ei oo tarvinnu syyttömiä ruveta piekseen ja itkeen kun iskä hakkas.. vitun paviaanit
- Viit
älämölölölö kirjoitti:
mitä paskaa.. syytetään nyt sit lapsuutta kaikesta. ei se tee kenestäkään hullua jos selkäänsä on joskus saanu. En mäkää tua kylillä juokse lirppomassa porukkaa vaikka oon saanu remmistä lapsena. Kyllä ne on noi vapaan kasvatuksen hedelmät joista on enemmän haittaa. ei tee mitään työkseen, asuu kolmikymppisiks porukoilla, ja elelee sossun rahoilla kun ei oo vittu niinkään helposta koulusta valmistunu, kuin ammattikoulu. amarissahan on tunnetusti esim. matematiikan taso sama kuin kolmannella luokalla. Onkohan kukaan koskaan miettiny, miksi sai siittä remmistä lapsena? olikohan se oikeutettua? Itseni kohdalla sain ainakin AINA ihan asiasta, ja pari kertaa pääsin jopa kuin koiraveräjästä. Mutta ikinä ei oo tarvinnu syyttömiä ruveta piekseen ja itkeen kun iskä hakkas.. vitun paviaanit
Mielestäni sinäkin olet ihan oikeassa osittain. Eivät kaikki tosiaan kuljeksi kylillä tirpomassa toisia turpaan... Mielellään vältänkin ajattelemasta omalla kohdallani että "no kun isikin teki niin, niin sitten minäkin ja voi voi minua". Kerroin lapsuuden kokemuksesta siksi, että uskon minulle vaan muodostuneen jonkun häiriintyneen käsityksen siitä, että RIITOJA MUKA OIKEASTI SAISI RATKOA LYÖMÄLLÄ. Ei saa.
Menetän malttini aina kun pitäisi ratkaista jokin asia. En kerta kaikkiaan osaa. Riitatilanteessa puran sen sitten lyömällä, en joka kerta mutta joskus. - htrfh
älämölölölö kirjoitti:
mitä paskaa.. syytetään nyt sit lapsuutta kaikesta. ei se tee kenestäkään hullua jos selkäänsä on joskus saanu. En mäkää tua kylillä juokse lirppomassa porukkaa vaikka oon saanu remmistä lapsena. Kyllä ne on noi vapaan kasvatuksen hedelmät joista on enemmän haittaa. ei tee mitään työkseen, asuu kolmikymppisiks porukoilla, ja elelee sossun rahoilla kun ei oo vittu niinkään helposta koulusta valmistunu, kuin ammattikoulu. amarissahan on tunnetusti esim. matematiikan taso sama kuin kolmannella luokalla. Onkohan kukaan koskaan miettiny, miksi sai siittä remmistä lapsena? olikohan se oikeutettua? Itseni kohdalla sain ainakin AINA ihan asiasta, ja pari kertaa pääsin jopa kuin koiraveräjästä. Mutta ikinä ei oo tarvinnu syyttömiä ruveta piekseen ja itkeen kun iskä hakkas.. vitun paviaanit
juuri huomaa (mm. kielenkäytöstä) millaisessa perheessä olet kasvanut. Olen toki myös saanut kuritusta mutta rajansa kaikella..en ihan remmiä, mielestäni isäsi on ollut SAIRAS jos on remmillä hakannut...se tuntuu jo ihan muulta kuin kurinpidolta.. luunappi tai pieni tukkapöllykin on parempi...
SINULLA ON AIKA PAHA ONGELMA!! - Anonyymi
älämölölölö kirjoitti:
mitä paskaa.. syytetään nyt sit lapsuutta kaikesta. ei se tee kenestäkään hullua jos selkäänsä on joskus saanu. En mäkää tua kylillä juokse lirppomassa porukkaa vaikka oon saanu remmistä lapsena. Kyllä ne on noi vapaan kasvatuksen hedelmät joista on enemmän haittaa. ei tee mitään työkseen, asuu kolmikymppisiks porukoilla, ja elelee sossun rahoilla kun ei oo vittu niinkään helposta koulusta valmistunu, kuin ammattikoulu. amarissahan on tunnetusti esim. matematiikan taso sama kuin kolmannella luokalla. Onkohan kukaan koskaan miettiny, miksi sai siittä remmistä lapsena? olikohan se oikeutettua? Itseni kohdalla sain ainakin AINA ihan asiasta, ja pari kertaa pääsin jopa kuin koiraveräjästä. Mutta ikinä ei oo tarvinnu syyttömiä ruveta piekseen ja itkeen kun iskä hakkas.. vitun paviaanit
Älämölölölö puhuu suunnilleen ainoana ketjussa asiaa.
- sinusta kiinni
Ootko ajatellut että apuakin on tarjolla väkivaltaan (ja masennukseenkin), ilman sitä se ei lopu vaan voi pahentua. Suosittelen. Usko sen verran itseesi.
Ehkä miehen olisi hyvä käydä keskustelemassa myös oman terapeutin kanssa, koska tilanne on näin pahaksi mennyt. Että missä mennään.
Pääsisi hyvään lopputulokseen. Ja jokainen lyönti /teko on vaarallinen, toinen voi jopa kuolla, siksi olisi hyvä tässä vaiheessa saada keskusteluapua, neuvoja ja muuta.- -a
Se, että tunnet itseinhoa lyömisestä jo valmiiksi on hyvä merkki. Asiaa auttaa, kun mietit minkälainen ihminen haluat olla ja miten sellaiseksi tullaan. Periaatteessa se on näin helppoa, ja olet asiassa jo suhteellisen pitkällä, kun pystyt sitä pohtimaan muutenkin kuin heti väkivallan teon jälkeen. Yleisesti ottaen väkivaltaan auttaa se, että pystyt verbalisoimaan tilannetta. Väkivallan vietti ei ole kielen eikä kommunikaation alueella. Kun tuntuu seuraavan kerran, että pimahtaa, sano ääneen ja määrittele se piirre miehessäsi, mikä vituttaa. Tästä on sekin apu, että miehesi oppii (ja samalla sinä!) käsittämään luonteestasi ne piirteet, missä järki sumenee. Jokaisella ihmisellä on alue, jossa aggressiot eivät pysy sisällä - lyövän ja lyömättömän ero on siinä, että kykenee tunnistamaan tuon alueen ja käsittämään sitä edes jollain tavalla.
Tilanteessasi on useita etuja: et käytä teräaseita, ja aiheuta siten vakavia vammoja - miehesi välittää sinusta ja on valmis jatkamaan väkivaltaisesta piirteestäsi huolimatta - olet luultavasti hyvässä parisuhteessa muutenkin, kun uskallat käydä läpi aikaisemman elämäsi traumoja.
Älä kuitenkaan pyydä takaisin turpaan. Se vain toisi lapsuudenkotisi aikuiselämääsi. Vaikeampi, mutta loppuelämää ajatellen helpompi tie, on löytää ja tilkitä se kohta, joka tuo turvattomuuden tunnetta vielä nykyäänkin elämääsi. - hakattusielu
...ei tietenkään ole oikein,mutta itse olen niin kiltiksi peloteltu,etten edes pysty lyömään. En edes vaikka minua provosoitaisiin lyömällä ensin.
Vanhempani olivat alkoholisteja ja aina sain selkääni, joskus syytä,mutta useimmiten syyttä.
Äitini oli aika kieroutunut ihminen.
Ja kun sain kasvatusvanhemmat niin kasvatusisä oli vielä kieroutuneempi.
Enkä tietenkään valittanut sossuille hänen pahoinpitelyistään tai edes siitä että hän käytti seksuaalisesti hyväkseen niin omia kuin kasvattilapsiaan.
Myöhemmin selvisi että kasvatusisä oli saanut todella pahaa kohtelua lapsena osakseen.
Siltikään en lyö ketään. En myöskään ole saanut terapiaa lukuunottamatta muutamaa keskustelukertaa mielenterveyshoitajalla.
On olemassa vihanhallintakursseja joihin kai pääsee lääkärin lähetteellä.
Itse olen sitä mieltä että paha olo olisi saatava purettua jotenkin.
Onko se lääke sitten terapia,liikunta tai vaikka jokin taidemuoto?
Itse olen saanut apua liikunnasta. Tarpeeksi rankka liikunta purkaa myös mielen paineita.
Väsyneenä ei jaksa/halua tapella.
Miehesi kärsii varmasti,vaikkei sitä sanokkaan ääneen. Ilmeisesti hän myös rakastaa sinua hyvin paljon,
miksi hän muuten antaisi kohdella itseään siten.
Apua kannattaa hakea aina,vaikkei se helppoa olisikaan.
- kannatan
Naisia jotka hakkaavat miestään, ja mies tykkää alistua. Se on ihan mitä kukakin sietää ja haluaa parisuhteessaan. Jos nainen itse kärsii väkivaltaisuudestaan, niin kannattaa käydä keskustelemassa terapeutin kanssa. Lapsuudessa ja nuoruudessa opitut ja sisäistetyt mallit voi muuttaa, ja samalla pääsisit myös purkamaan tuota masennustasikin. Parisuhteenne voi jopa voida paremmin, kun saat apua omiin ongelmiisi.
- patteriin kiinni
Tarvitset pitkäaikaista hoitoa.
Säännöllisesti piiskaa, väliajoilla käsiraudoilla patteriin kiinni sekä muilla ajoin nyrkin ja hellan välissä. - Antero676
Se miekkaan hukkuu.
Näin kertoo vanhan kansan lentävä lause ja oikeassahan he ovat.
Tulee vielä päivä jolloin lyöt väärää ihmistä, aina ei saa anteeksi vain olemalla NAINEN.
Paljonhan sillä ns.naisena olemisella anteeksi saa ja äärettömän harvoin mies lyö takaisin.
Yleensä ei joko välitetä pikku iskuista tai tavaroitten heittelyistä (lasit, puukot, etc) ja jotkut ottavat väkivaltaisen naisen hetkeksi otteeseen jossa ei voi vahinko kellekkään tehdä ja antavat rauhoittua, itse olen joutunut harrastamaan jälkimmäistä.
Väkivaltaisesti käyttäytyvät ihmiset pääsääntöisesti jossain vaiheessa kuitenkin törmäävät tilanteeseen jossa ns.tulee omaa lääkettä täyslaidallinen takaisin ja vaihtoehtoina on eripituiset sairaalareissut tai suoraan ruumishuoneen suojiin sukujuhlaa odottamaan hiljaisena pääosan esittäjänä.
Kannattaisi alkaa miettimään omaa toimintatapaa ihmistenvälisessä kanssakäymisessä ennekuin tapahtuu mitään radikaalia itselleen tai muille, tarvittaessa käyttää ammatillista apua ellei tervettä järkeä muuten päähänsä saa.- höhö
Mistä sä olit tuolinjalan repässy? :D Ei iha ekana tulis mielee et ruuvaan/revin tuolista jalan irti ja löisin sillä sitten toista ihmistä...
- A
Kysyjällä on toive:
"Haluaisin edes yhden kerran saada takaisin turpaan mieheltäni, mutta ei hän sitä tee."
Kysyjällä on paha olla ja hän häpeää jokaista antamaansa lyöntiä ja samalla toivoo toisen lyövän häntä takaisin. Miksi? Koska hän haluaa siirtää pahan olonsa ja häpeänsä toisen kannettavaksi. Tällä tavoin hänellä olisi tilaisuus välilliseen väkivaltaan - hän voisi välillisesti synnyttää väkivallan aiheuttaman pahan olon myös toisessa.
Kysyjän toive häneen itseensä kohdistuvasta väkivallasta on väkivaltainen hänen kumppaniaan kohtaan. Väkivalta on vahingollista riippumatta sen suunnasta. Väkivaltaa ei voida kuvata liikkeenä, joka etenee johonkin suuntaan, vaan se säteilee ydinjätteen tavoin.
Ratkaistakseen ongelmallisen tilanteensa väkivallattomasti kysyjän tulee luopua kohdistamasta toivettaan kumppaniinsa. Kysyjä voi tällöin joko luopua omasta henkilökohtaisesta toiveestaan tai suunnata toiveensa toiseen henkilöön. Kaikissa muissa tapauksissa hän välillisesti ulottaa väkivaltaisuutensa kumppaniinsa.
Kysyjä on hyvin vaikean kysymyksen edessä. Haluan rohkaista kysyjää tuntemaan itsensä hyväksi ihmiseksi. On hyvin mahdollista, että kysyjä kykenisi runsaastikin vähentämään oman väkivaltaisuutensa määrää. - Viit
höhö kirjoitti:
Mistä sä olit tuolinjalan repässy? :D Ei iha ekana tulis mielee et ruuvaan/revin tuolista jalan irti ja löisin sillä sitten toista ihmistä...
Eipä tarvinnut ruuvata eikä repiä kun kyseisessä tuolissa sattui olemaan semmoinen jalkaosa (pyöreä) joka irtosi kun istuinosan nosti pois paikoiltaan. Että siten. No olen itse asiassa minäkin jälkikäteen nauranut tuolle, vaikkei ehkä pitäisi... En sille että löin vaan sille että ihan kehtasin sen tuolin siinä hetkessä purkaa.
- Viit
A kirjoitti:
Kysyjällä on toive:
"Haluaisin edes yhden kerran saada takaisin turpaan mieheltäni, mutta ei hän sitä tee."
Kysyjällä on paha olla ja hän häpeää jokaista antamaansa lyöntiä ja samalla toivoo toisen lyövän häntä takaisin. Miksi? Koska hän haluaa siirtää pahan olonsa ja häpeänsä toisen kannettavaksi. Tällä tavoin hänellä olisi tilaisuus välilliseen väkivaltaan - hän voisi välillisesti synnyttää väkivallan aiheuttaman pahan olon myös toisessa.
Kysyjän toive häneen itseensä kohdistuvasta väkivallasta on väkivaltainen hänen kumppaniaan kohtaan. Väkivalta on vahingollista riippumatta sen suunnasta. Väkivaltaa ei voida kuvata liikkeenä, joka etenee johonkin suuntaan, vaan se säteilee ydinjätteen tavoin.
Ratkaistakseen ongelmallisen tilanteensa väkivallattomasti kysyjän tulee luopua kohdistamasta toivettaan kumppaniinsa. Kysyjä voi tällöin joko luopua omasta henkilökohtaisesta toiveestaan tai suunnata toiveensa toiseen henkilöön. Kaikissa muissa tapauksissa hän välillisesti ulottaa väkivaltaisuutensa kumppaniinsa.
Kysyjä on hyvin vaikean kysymyksen edessä. Haluan rohkaista kysyjää tuntemaan itsensä hyväksi ihmiseksi. On hyvin mahdollista, että kysyjä kykenisi runsaastikin vähentämään oman väkivaltaisuutensa määrää.Olen saanut niin hienoja vastauksia että melkein alkoi itkettää. Että osa kuitenkin edes pienen hiekanmurun verran ymmärtää minua...
Vinkki siitä että voisin huutaa sillä vihan hetkellä ääneen, mitä inhoan miehessäni juuri silloin, oli aika jännä. Ehkä se voisi toimiakin. Toisinaan muutenkin tulee päästettyä suusta mitä sattuu, sentään sanat eivät ketään fyysisesti satuta vaikkakin henkisesti kyllä voivat.
Tuntuu oudolta keskustella tästä piirteestäni juuri nyt koska tässä hetkessä tunnen oloni ihan tasaiseksi enkä ollenkaan kykeneväksi tai halukkaaksi koskaan enää lyömään tai edes haukkumaan miestäni. Olen pyytänyt tällaisessa mielentilassa kuin nyt (joka onneksi on se tavallinen olotilani) miestäni, että seuraavan kerran jos näytän rupeavan yhtään huitomaan tai muuten toimimaan väkivaltaisesti, ottaisi hän vain kiinni minusta ja puristaisi. Sekä minut vangitakseen että halatakseen ja rauhoittaakseen. Kerran näin kävikin ja tilanne vähän rauhoittui tai oikeastaan siirtyi siihen että aloin itkemään ja taas se meni niin päin että mies sääli minua ja kysyi ottiko hän liian lujaa kiinni minusta.
Ilmeisesti mies tosiaan näkee minussa jotain semmoista mitä itse en näe, enkä ehkä koskaan tule näkemäänkään. Jotain minkä takia on jaksanut kestää nuo lukuisat raivokohtaukseni muutaman vuoden aikana.
Minulla on mielialalääkitys, olen kokeillut useaa erilaista ja joka kerran on tuntunut vain siltä että lääkkeet eivät juuri ole mieltäni parantaneet. Olen myös huomannut että ne pahentavat sitä ettei tunne enää oikein mitään. Tai tunteista on mennyt terä. Raivokohtauksia on tullut ehkä hieman harvemmin lääkityksen aikana kuin sitä ennen, mutta perusluonnettanihan ne eivät vie mihinkään. Ehkä minun täytyy aloittaa joku nyrkkeilyharrastus tai ruveta tamppaamaan mattoja. Ja yrittää uskaltautua kertomaan asiasta jollekin ammattiauttajalle. - Niin voit
Viit kirjoitti:
Olen saanut niin hienoja vastauksia että melkein alkoi itkettää. Että osa kuitenkin edes pienen hiekanmurun verran ymmärtää minua...
Vinkki siitä että voisin huutaa sillä vihan hetkellä ääneen, mitä inhoan miehessäni juuri silloin, oli aika jännä. Ehkä se voisi toimiakin. Toisinaan muutenkin tulee päästettyä suusta mitä sattuu, sentään sanat eivät ketään fyysisesti satuta vaikkakin henkisesti kyllä voivat.
Tuntuu oudolta keskustella tästä piirteestäni juuri nyt koska tässä hetkessä tunnen oloni ihan tasaiseksi enkä ollenkaan kykeneväksi tai halukkaaksi koskaan enää lyömään tai edes haukkumaan miestäni. Olen pyytänyt tällaisessa mielentilassa kuin nyt (joka onneksi on se tavallinen olotilani) miestäni, että seuraavan kerran jos näytän rupeavan yhtään huitomaan tai muuten toimimaan väkivaltaisesti, ottaisi hän vain kiinni minusta ja puristaisi. Sekä minut vangitakseen että halatakseen ja rauhoittaakseen. Kerran näin kävikin ja tilanne vähän rauhoittui tai oikeastaan siirtyi siihen että aloin itkemään ja taas se meni niin päin että mies sääli minua ja kysyi ottiko hän liian lujaa kiinni minusta.
Ilmeisesti mies tosiaan näkee minussa jotain semmoista mitä itse en näe, enkä ehkä koskaan tule näkemäänkään. Jotain minkä takia on jaksanut kestää nuo lukuisat raivokohtaukseni muutaman vuoden aikana.
Minulla on mielialalääkitys, olen kokeillut useaa erilaista ja joka kerran on tuntunut vain siltä että lääkkeet eivät juuri ole mieltäni parantaneet. Olen myös huomannut että ne pahentavat sitä ettei tunne enää oikein mitään. Tai tunteista on mennyt terä. Raivokohtauksia on tullut ehkä hieman harvemmin lääkityksen aikana kuin sitä ennen, mutta perusluonnettanihan ne eivät vie mihinkään. Ehkä minun täytyy aloittaa joku nyrkkeilyharrastus tai ruveta tamppaamaan mattoja. Ja yrittää uskaltautua kertomaan asiasta jollekin ammattiauttajalle.helposti, tehokkaasti, hyödyllisesti purkaa aggressioita: perrrkeleen maton!!
Eiku mä oon ihan tosissani. Keksi arkisia helposti toimeenpantavia vihanpurku keinoja. Minuun tehoaa ärsymmän musiikin kuuntelu. Metallicaa... Mutta jos haluat aloittaa hieman säyseämmin, kokeile vaikka yhtyeitä Linkin Park tai Green Day. Kovalle! (Hanki kuulokkeet jos ette asu omakotitalossa). Grrrr!
Esim. http://www.youtube.com/watch?v=0xyxtzD54rM&feature=channel
- suvi___
Hienoa: tunnistat ja tunnustat ongelman. Olet jo ylittänyt sen kaikkein isoimman kynnyksen, vaikka et ole sitä ehkä huomannut ja vaikka matka on alussa. Kaikki nimittäin eivät koskaan tajua eivätkä myönnä ongelmiaan, esim. väkivaltaisuutta.
Aggressio sinänsä on normaali tunne, naisillakin. Tajua ja hyväksy se ja kotitaustasi, jonka takia tavallinen pikkupeto joka meissä kaikissa on on kasvanut liian isoksi ja hirveäksi.
Neuvoni on: kuvittele se hirmupeto! Piirrä kuva kaikkein karseimmasta hirviöstä jonka kuvitella osaat. Tai kuvaile sen ominaisuuksia mielessäsi.
Montako päätä, minkä kokoinen, missä se asuu, osaako se puhua vai miten se ääntää? Vai onko se mykkä?Kuvittele juuri se kaikkein karmein peto minkä kuvitella osaat! Vielä karmeampaa, kyllä sinä osaat, kuvittele jotain vielä karmeampaa!
Oikein inhotus otus, ruma ja likainen ja ennen kaikkea vaarallinen. Hampaat ovat varmaankin keltaiset? Vai ovatko ne juuri värjäytyneet punaisiksi jonkun verestä? Ruoki ja kasvata ´hirviötäsi, petoasi kuvitelmissasi.
Ja pane hirviösi häkkiin. Räyhätköön siellä. Tai päästä se vapaaksi, juoskoon pellolla ja metsän läpi ja vaarojen yli ja uikoon meren yli ja edes ja takaisin ja koko ajan älyttömästi huutaen ja öyhäten.
Kuvittele se suuri peto jonkin valtavan viereen, kuten vuoren tai Niagaran putouksen. Oletko joskus nähnyt jotain kooltaan hyvin suurta? Hirviösi on varmasti paljon isompi. Sillä on tapana käyttää pilvenpiirtäjiä hammastikkuina, kun se on syönyt jonkun. Ihmisiä hyppii ja putoilee talon ikkunoista kirkuen maahan, ja hirviö huiskauttaa levottomana käpäläänsä: hyttysiä jossain.
Kurkista hirviön kitaan. Haistele!
Ja ajattele, että tiedät sen hirviön jonkin salaisen paheen tai turhamaisuuden, kuten että se viilaa joka ilta kyntensä hyräillen tai että se alkaa uikuttamaan nähdessään leppäkertun. Mikä siinä on pientä? Huvittavaa?
Mikä on petosi nimi? Eikö sillä ole nimeä! Kasta se sitten. Upota koko suuri pöljä paha pää vessanpönttöön. Kaapo? Valtteri? Vai onko se naispuolinen? Irmeli Tuskansilmä-Toropainen? Vai onko sillä nimi kuin lemmikillä? Vai onko se vain Löyhkä tai Pahis?
Ja kuvittele sille riehuvalle tulikiven katkuiselle pedolle pikkuinen lippalakki päähän.
Naura sille. Sillä kaikkein eniten maailmassa jokaikinen hirviö pelkää, että joku nauraa sille.
Silitä sen turkkia. Mitään kauheampaa ei oikea hirviöpeto tiedä. Mitään pelottavampaa ei ole. Olla pieni. Avuton. Miten sitä pelottaakaan, kun sen luo tulee pieni mitään ymmärtämätön lapsi ja tarttuu kaulasta, halaa ja silittää ja sanoo, nalle tai hauva, tuo mitään ymmärtämätön ja pelkäämätön olento, joka ei vielö tiedä, millainen maailma on. Itkeekö peto? Itketkö sinä?- Viit
Vastaan viimeiseen kysymykseen että tällä hetkellä, kyllä. Ennen sitä sait minut ainakin hymyilemään. Päätinkin ruveta kutsumaan sitä örkkiä tuolla Irmeli-nimellä sukunimineen päivineen. En olekaan ajatellut että voisin osata nauraa sille vihalleni. Kuvittelin sille sen pienen lippalakinkin päähän ja sen että joku sitä halaisi tai silittäisi ja hirviötä rupeaisi itkettämään, noh, sitten rupesikin minua itkettämään. Itsekään en suuttuessani voi kestää että minua lähestytään noin, siitä seuraa se että alan itkeä. Ja enhän halua näyttää heikolta kun minun pitäisi näyttää vahvalta. Olenhan ollut juuri niin "vahva" että olen lyönyt henkisesti tai fyysisesti.
Nimimerkki A, sait minut tajuamaan että toivoessani mieheni lyövän, olen halunnut siirtää sen häpeän mieheni niskoille. Olen itse aina ajatellut että haluaisin vain mieheni sillä tavalla asettavan minulle rajat kuten isä teki kotona. Isäähän en ole koskaan lyönyt. Olen ehkä yrittänyt mutta se on ollut toivotonta. - on jo paljon
Viit kirjoitti:
Vastaan viimeiseen kysymykseen että tällä hetkellä, kyllä. Ennen sitä sait minut ainakin hymyilemään. Päätinkin ruveta kutsumaan sitä örkkiä tuolla Irmeli-nimellä sukunimineen päivineen. En olekaan ajatellut että voisin osata nauraa sille vihalleni. Kuvittelin sille sen pienen lippalakinkin päähän ja sen että joku sitä halaisi tai silittäisi ja hirviötä rupeaisi itkettämään, noh, sitten rupesikin minua itkettämään. Itsekään en suuttuessani voi kestää että minua lähestytään noin, siitä seuraa se että alan itkeä. Ja enhän halua näyttää heikolta kun minun pitäisi näyttää vahvalta. Olenhan ollut juuri niin "vahva" että olen lyönyt henkisesti tai fyysisesti.
Nimimerkki A, sait minut tajuamaan että toivoessani mieheni lyövän, olen halunnut siirtää sen häpeän mieheni niskoille. Olen itse aina ajatellut että haluaisin vain mieheni sillä tavalla asettavan minulle rajat kuten isä teki kotona. Isäähän en ole koskaan lyönyt. Olen ehkä yrittänyt mutta se on ollut toivotonta.hyviä käytännön neuvoja selviämiseen ja tilanteiden käsittelyyn... haluan vain myös osaltaan sanoa, kuinka hyvin ymmärrän tilanteesi ja pystyn samaistumaan. Olen myös elävä esimerkki siitä, että aggressiosta kyllä kasvaa eroon, kunhan saa sitä pyyteetöntä rakkautta - ei kuitenkaan niin pyyteetöntä, että toinen antaa sinun lyödä. (Miehen on äärimmäisen vaikeaa myöntää, jos häntä sattuu naisen lyöminen, siksi hän vähättelee, vaikka varsinkin sydämestä sattuu varmasti monin kerroin fyysiseen kipuun nähden - tämän varmaan tiedät omistakin kokemuksistasi. Ethän itsekään itkenyt lapsena, kun joku löi sinua. )
Hyvin useinhan toistuu se kaava, että nainen, jonka kotona isä on ollut väkivaltainen, haluaa alitajuisesti tai joskus tietoisestikin samanlaisen miehen itselleen, koska näkee väkivallan vahvuutena. Se on luonnollista, koska ei ole muunlaiseen tottunut. Tuntuuko sinusta, että mies, joka ei lyö sinua, on huono, heikko? Sinun pitää muuttaa tietoisesti tätä ajattelutapaa, jotta voit rakastaa oikeasti vahvaa, väkivallatonta miestäsi. Ei aikuiselle ihmiselle kuulukaan asettaa parisuhteessa rajoja sille, mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Tämä oli itsellenikin vaikeaa, pyytelin kaiken aikaa anteeksi ja kysyin lupaa kaikkeen - ja impulsiivisena hetkenä heittelin miestä esineillä jne. muutamaan otteeseen. Mies teki kuitenkin selväksi, ettei siedä moista käytöstä, ihan sanallisesti. Mielestäni sinun pitäisi toivoa tätä myös mieheltäsi, aidosti. Hänellä on ehkä omat traumansa, joiden vuoksi hän kestää moista? Juteltaa asiasta ja tunteistanne rohkeasti. Olet hyvällä alulla. Alkuun paras keino tunteiden hiiltyessä liiaksi on oppia tuntemaan tilanne ennalta ja perääntyä paikalta konkreettisesti. Opi rakastamaan miestä ja itseäsi kaikkine ominaisuuksineen ja huomaa aina, kun vertaat häntä esimerkiksi isääsi - ei miehesi pidäkään olla samanlainen vaan nimenomaan erilainen ja sinun ylpeä tuosta erilaisuudesta.
Tsemppiä sinulle! Kyllä sinä selviät ja opit myös nauttimaan normaalista, vapaasta elämästä, kun totut siihen. - suvi____
Viit kirjoitti:
Vastaan viimeiseen kysymykseen että tällä hetkellä, kyllä. Ennen sitä sait minut ainakin hymyilemään. Päätinkin ruveta kutsumaan sitä örkkiä tuolla Irmeli-nimellä sukunimineen päivineen. En olekaan ajatellut että voisin osata nauraa sille vihalleni. Kuvittelin sille sen pienen lippalakinkin päähän ja sen että joku sitä halaisi tai silittäisi ja hirviötä rupeaisi itkettämään, noh, sitten rupesikin minua itkettämään. Itsekään en suuttuessani voi kestää että minua lähestytään noin, siitä seuraa se että alan itkeä. Ja enhän halua näyttää heikolta kun minun pitäisi näyttää vahvalta. Olenhan ollut juuri niin "vahva" että olen lyönyt henkisesti tai fyysisesti.
Nimimerkki A, sait minut tajuamaan että toivoessani mieheni lyövän, olen halunnut siirtää sen häpeän mieheni niskoille. Olen itse aina ajatellut että haluaisin vain mieheni sillä tavalla asettavan minulle rajat kuten isä teki kotona. Isäähän en ole koskaan lyönyt. Olen ehkä yrittänyt mutta se on ollut toivotonta.Osta kirjanen tai vihko ja ala pitää omaa hirviökirjaa tai petopäiväkirjaa.
Voisit kirjoittaa ja ehkä piirtääkin kirjaseesi tai vihkoosi aggression tuntemuksiasi, ajatuksiasi, kirjata aggressiivisa tekojasi ja niihin johtaneita seikkoja ja miltä jälkeen päin tuntui, kirjoita häpeän tunteestasi.
Ehkä vastaan tulee hetkiä ja päiviä, jolloin et pysty kirjoittamaan muuta kuin HÄPEÄN suurin mustin kirjaimin sutattuna. Tai samalle sivulle laidasta laitaan koko sivu tekstiä tyyliin: haluan lyödä, iskeä kunnolla, repiä palasiksi, potkia yhä uudestaan ja uudestaan, purra niin että lopulta kuulen omien hampaiden murenevan jne. - Ei se mitään. Tulee sitten myös päiviä ja hetkiä, jlloin pystyt paremmin analysoimaan ja ymmärtämään, kun tunteen eivät vie kaikkea energiaa.
Ja piirrä. Ei tarvitse "osata" piirtää. Sinä itsehän örkkisi tunnet ja koet parhaiten, siis pahiten.
Piirrä hirviön häntä sivun reunaan, kun se on juuri luikahtamassa karkuun. Piirrä lähikuva sen hampaista. Piirrä örkkisi Eiffelin torniin viereen (huom: örkki on paaaaljon isompi).
Toivon, että joku päivä uskallat ajatella sitä lasta tai koiranpentua tai kissanpentua, joka tulee hirviön luo eikä pelkää ollenkaan, niin viaton, niin pieni, ja haluaa silittää, halata hirviötä. Voit salaa piirtää pienen tassunjäljen sivun laitaan tai ihan pikkuruisen sydämen, jota voisi ensinäkemältä luulla kärpäsen kakaksi. Ei niistä tarvitse kertoa kenellekään ja mitään sinun ei tarvitse selittää. Ne ovat siellä ihan salaa.
Ja piirrä jonkin sivun laitaan pikkuinen lippalakki...
Kyllä sinä tulet itse keksimään ja tietämään! Anna mennä vaan! Huomaa: etukäteen et tiedä, mitä kirjasesi tai vihkosi sivuilla tulee olemaan. Tämä voi tuntua ahdistavalta, mutta ajattele se mahdollisuutena. Tie kyllä vie.
Sillä tiedän miltä se tuntuu, kun on raivoissaan ja avuton. Kun haluaa lyödä ja raivota ja voisi tehdä mitä vain, ettei kukaan kosketa, ettei kukaan tule lähelle, ettei itke. Kun pelottaa.
Voimia sinulle! Hyviä voimia!
- pieni nainen
Terapia olisi hyväksi, jos sattuisi hyvä terapeutti kohdalle.
Hanki lisäoivallusta kirjoista. Kirjoitit häpeän tunteesta. Voit tsekata esim. Ben Malisen kirjan "Elämää kahlitseva häpeä".
Myös aggression tunteesta voisit ihan varta vasten "opiskella", siitäkin on varmaan kirjoja. Ja googlettamallakin varmaan löytyisi ihan asiaa.
Miehesi reagointi ei minusta ole hyväksi tilanteelle eikä oikeinkaan. On kuin hän jättäisi kuulematta kipusi. Hänen pitäisi ehdottomasti kieltää sinua olemasta väkivaltainen, olla hyväksymättä sitä. Voisitko puhua tästä hänelle suoraan.
Ehkä haluat rajat? Pystyisiköhän miehesi ihan fyysisesti ajatellen pitämään sinua aggressiokohtauksessasi kiinni ja yhdessä kohti?
Jotenkin minulle syntyi sinusta sellainen kuva, että et ole mikään pienikokoinen nainen. Jo lapsena uskalsit käyttää väkivaltaa ja fysiikkaa. Mutta tämä on varmaankin vain kulttuurin minuun iskostama mielikuva: ei nainen voi olla väkivaltainen tai jos on, niin kyseinen nainen ei ole ainakaan pieni...
Itse olen varsin pieni (160 cm, 48 kg). Olen usein kokenut halua näyttää aggressiota ulospäin, lyödä, jopa ihmistä, särkeä esineitä, mutta en uskalla. Minun ongelmani on se, että vihani on suuntautunut aina sisään, itseeni. Nuorempana viiltelynä ja anoreksiana ja pakonomaisena liikuntana, erilaisissa kieltäytymisissä. Nykyään (42 v) tunnen olevani lähinnä mykkä ja tyhjä. Mutta tunnen vihaa. Se sattuu.
Minunkin lapsuudenkotini oli väkivaltainen.
En tiedä, minkä ikäinen olet ja aiotko ehkä joskus hankkia lapsia tai onko sinulla jo niitä, mutta älä ikinä siirrä väkivallan perintöä lapsille! Älä myöskään mykistä ja tapa itseäsi psyykkisesti.
Toivon sinulle turvallisempaa oloa!- pieni nainen
Ai joo, onhan tuolla puhetta lapsista ja että tajuat jo, ettet halua siirtää väkivallan perintöä heille.
Hoivaa nyt eka vaan se "oma sisäinen lapsesi" edes jonkinlaiseen kuntoon. - Viit
Olen hieman keskivertoa pidempi ja hoikka. Voimaa minulla ei juuri ole itseäni isompaa vastaan vaikka kovasti siltä ensin tuntuukin. Ala-asteella kun olin leikeissä liian raju ja puristin erästäkin tyttöä kurkusta hetken, he olivat minua paljon pienempiä ja ehkä siksi helppoja kohteita. Muistan silloin etten oikein edes ymmärtänyt mitä tapahtui ja minkä takia toinen itki...
Muistan olleeni suuresti raivoissaan kun en lapsena ja tietysti silloin pienikokoisempana pystynyt laittamaan kotona vastaan. Minua puristettiin ranteista ja kaadettiin lattiaan, kenties jopa naurettiin sille että oletpa sinä heikko. Tuollaista kiusaamista koin joskus ja vannoin että vielä joku kerta teen tuon saman sinulle. Nykyään ehkä ymmärrän sen että tekijä on kierrättänyt vain omaa pahaa oloaan samalla tavalla kuin minä nyt. Silti se kipinöivä kostonhalu on jäänyt kytemään minussa. "Vielä annan takaisin..."
Mieheni ei laita vastaan ennen kuin rupean hyvin väkivaltaiseksi. Silloin hän on ottanut minut kiinni ja pitänyt paikallaan. Se onnistuu helposti, hän on minua pidempi ja painaa yli 30 kiloa enemmän.
Laitan kirjavinkkisi muistiin, kiitos. - A
Viit kirjoitti:
Olen hieman keskivertoa pidempi ja hoikka. Voimaa minulla ei juuri ole itseäni isompaa vastaan vaikka kovasti siltä ensin tuntuukin. Ala-asteella kun olin leikeissä liian raju ja puristin erästäkin tyttöä kurkusta hetken, he olivat minua paljon pienempiä ja ehkä siksi helppoja kohteita. Muistan silloin etten oikein edes ymmärtänyt mitä tapahtui ja minkä takia toinen itki...
Muistan olleeni suuresti raivoissaan kun en lapsena ja tietysti silloin pienikokoisempana pystynyt laittamaan kotona vastaan. Minua puristettiin ranteista ja kaadettiin lattiaan, kenties jopa naurettiin sille että oletpa sinä heikko. Tuollaista kiusaamista koin joskus ja vannoin että vielä joku kerta teen tuon saman sinulle. Nykyään ehkä ymmärrän sen että tekijä on kierrättänyt vain omaa pahaa oloaan samalla tavalla kuin minä nyt. Silti se kipinöivä kostonhalu on jäänyt kytemään minussa. "Vielä annan takaisin..."
Mieheni ei laita vastaan ennen kuin rupean hyvin väkivaltaiseksi. Silloin hän on ottanut minut kiinni ja pitänyt paikallaan. Se onnistuu helposti, hän on minua pidempi ja painaa yli 30 kiloa enemmän.
Laitan kirjavinkkisi muistiin, kiitos.Väkivalta on pelkoa. Tästä saattaa olla apua:
http://www.vakivalta-apua.fi/palvelu.shtml
Sivun vasemman laidan palkissa on myös artikkeleita aiheesta otsikolla 'arkisto'.
- dgdghdshmkjtryy
ylisuoriutuja ja poikajengeissä suuri nimi. Rupee naiseksi!
- ent. suomimummo
Saattaa tuntua kummalta ehdotukselta, mutta "ohjelmoi aivosi uudelleen". Tapoja on monia. Voit kirjoittaa joka päivä lapuille, että "en lyö enää ketään koskaan, koska arvostan itseäni ja toisia ihmisiä". Lue kaikkea sellaista kirjallisuutta, jossa on hyviä asioita, ei tappeluja ja muita negatiivisia asioita. Sinun on itse päätettävä, mitä teet. Myös sen, miten paljon parempi ihmisenä olet, jos et lyö toista. Jos olet yliherkkä ja impulsiivinen luonne, laske kymmeneen ennen kuin lyöt. Jokaisen velvollisuus on huolehtia siitä, että hallitsee omat tekonsa. Ja teothan juontavat juurensa aivoihin tallennetuista kokemuksista, joihin kiireen vilkkaa voit vaikuttaa ajoissa, ennenkuin teet peruuttamattoman teon, jonka vanhingot joudut itse maksamaan, ei kukaan muu. Äläkä missään nimessä odota sitä, että joku toinen sinua lyö. Sehän tarkoittaa sitä, että haluat vetää tuon toisen ihmisen samalle, arvottomalle tasolle kuin millä itse lyödessäni olet. Senkin voit ohjelmoida sinne päänuppiisi. Usein ihminen tekee sitä, mitä aivot viestittävät, joten aivojakin on hoidettava hyvillä ja positiivisilla asioilla ja pitää päättää, minkäläinen ihminen haluaa olla.
- xym
Olet saanut jo paljon hienoja neuvoja, joita kannattaa noudattaa. Jos tuntuu, että vieläkin on vaikeuksia impulssikontrollin kanssa, tutkituta itsesi ADHD/ADD:n varalta. Jo se, että lapsuudenkodissasi mätki sekä vanhempi että sisarus, kertoo mielestäni perinnöllisestä impulssikontrollin puutteellisuudesta. Usein piilevät ADHD-tapaukset nuorilla ja aikuisilla liittyvät niin moniongelmaisiin kotioloihin (alkoholia, väkivaltaisuutta, rikollisuutta, syrjäytyneisyyttä ym) että on vaikea havaita pohjimmaisia ongelmia. Toivoa on!
- pöpönpöpöä
xym kirjoitti:
Olet saanut jo paljon hienoja neuvoja, joita kannattaa noudattaa. Jos tuntuu, että vieläkin on vaikeuksia impulssikontrollin kanssa, tutkituta itsesi ADHD/ADD:n varalta. Jo se, että lapsuudenkodissasi mätki sekä vanhempi että sisarus, kertoo mielestäni perinnöllisestä impulssikontrollin puutteellisuudesta. Usein piilevät ADHD-tapaukset nuorilla ja aikuisilla liittyvät niin moniongelmaisiin kotioloihin (alkoholia, väkivaltaisuutta, rikollisuutta, syrjäytyneisyyttä ym) että on vaikea havaita pohjimmaisia ongelmia. Toivoa on!
Minusta nuo perinnöllisyysjutut ovat höpötystä. Tai ainakin on niin, että malli, ympärintö ja lapsuudenkokemukset ovat tärkeämpiä. Siis minun mielestäni...
Hanki muun avun lisäksi jonkin fyysinen, liikunnallinen harrastus. Esim. nyrkkeily... Tai edes lenkkeily tai kävely, jos siis et jo harrasta jotain liikuntaa. Voisit kokeilla jotain "fyysisempää", ärhäkämpää liikuntalajia. Aggressiivisempaa.
En ole alan asiantuntija eikä mieleeni tule nyt juuro muuta kuin nyrkkeily, mutta varmaan on muitakin. Avantouinti? Pitkänmatkan juokseminen (sitä varten on kurssejakin, maratonkursseja)? Jalkapalloa naisjoukkueessa tai jotain muuta peliä?
Tai sit joogaa tai muuta rauhoittavaa...
Täällä on tullut paljon kaikenlaisia neuvoja. Oikein hyviä neuvoja. Mutta me emme tunne sinua lähemmin. Sinä itse tiedät, mitkä neuvot ja toiminnat sinulle parhaiten sopivat ja sinua mahdollisesti auttavat. Kokeillakin toki voi, ja erehtyä tai löytää itsestä uusia puolia ja avata uusia näköaloja.
- ssssssssssssssss
Minusta tekstisi oli rohkea ja osoitit siinä ottavasi täyden vastuun vääristä ja pahoista teoistasi. Suosittelen lämpimästi hakeutumaan terapiaan jotta opit hallitsemaan ja purkamaan vihantunteitasi eritavalla. Myös miehesi olisi hyvä päästä juttelemaan tunteistaan.
- Olenko Yksin?!?
kärsin väkivaltaisesta persoonallisuudesta ja minusta väkivalta on joskus jopa oikeutettua. Olisin enemmän kuin kiitollinen jos voisin vaihtaa näkemyksiäni sinun kanssasi koska itse olen tämän ongelman kanssa paininut vuosikaudet nii vertaistuku vois olla tarpeen..
Todellakaan en nauti siinä ku nhermoni menevät ja apua saanut teraupeuteilta vuosikausia mutta kukaan ei tunnu todella ymmärtävän mitä mielessäni liikkuu. Lähimmät ystäväni tietävät väkivaltaisuudestani (kun minulla ei juurikaan ystäviä ole).. Mutta olisi erittäin kiva tutustua johonkin jolla on samoja ongelma..- Viit
Joskus se on oikeutettua, minun tapauksessani kuitenkaan en ole ketään lyönyt varmaan "oikeutetusti" vaan ilman syytä... En tiedä olisiko ainoa "oikeutettu" kerta se kun tosiaan iskin minua mahaan lyönyttä poikaa takaisin mahaan, sattui niin kovasti ja en jäänyt toimettomaksi vaan kostin samantien. Eipäs sen jälkeen enää muksinut minua. Tosin kyllä sen jälkeen hän alkoi syljeksiä minua päin usein. Paha tilanne siitä tuli siksi että opettaja näki vain sen minun muksautukseni eikä sitä että poika löi minulta ensin ilmat pihalle ja sitten ilkkui ja nauroi päälle. En osaa sanoa, olisiko siinä pitänyt jotenkin muuten toimia, mutta kuulostaa kyllä ihan siltä että se sama äkkireaktio sieltä paukahti silloinkin päälle kuin nyt aikuisenakin vielä meinaa puskea riitatilanteessa. Vaan olihan se kyllä makeeta saada luokan kovis itkemään kaikkien edessä, tunsin jopa vähän jonkinlaista sankariutta sen jälkeen. Minä, silloinen 7v. nyrkkisankari. No, se oli ainoa kerta kun pikkuisen koin ylpeyttä teostani.
Mielellään vaihtaisin sinun kanssasi yhteystietoja nimim."Olenko Yksin?!?", en tiedä olisiko tosielämässä (tai siis tuolla ulkomaailmassa) mahdollistakaan löytää joku toinen nainen joka kärsii tästä aggressiosta ja sen aiheuttamista tilanteista. Minulla vaan ei ole sellaista anonyymia mailiosoitetta jonka uskaltaisin antaa, enhän nyt kuitenkaan halua paljastaa täällä todellista henkilöllisyyttäni tai kohta on poliisit ovella varmaan pidättämässä minua, hullua psykopaatti-sadisti-narsistinaista joka kiduttaa miestään yötä päivää..... :( Hohhoi. Olisiko sinulla joku osoite minkä antaa?
Noille vähän ehkä asian vierestä (?) kommentoijille voin sanoa että sellaiset fetissit eivät kiinnosta, olen naimisissaoleva ihan uskollinen nainen joka vähiten kyllä kaipaa elämäänsä nyt mitään SM-ruoskimista tai tuhkaluukun raotteluja. Ihan perus litsari silloin tällöin riittäisi... VITSI. Muuten, nimimerkki M I E S, onkohan sinulla nyt sattunut pieni anatominen laskuvirhe, että ykkösen ja kakkosen lisäksi olisi vielä olemassa joku kolmas luukku? Mitä oikein tarkoitat, haluatko valaista? Tai odotas, EI TARVITSEKAAN, en halua tietää. Muista ettet enää lintsaa niiltä bilsan tunneilta, jooko.
Joku kommentoi minun olevan ylisuoriutuja. Totta sikäli että raadoin kiltisti töissä ihan siihen asti kunnes olin eräänä päivänä viittä vaille oksentaa ja pyörtyä kesken työnteon. Lähdin itku kurkussa kotiin, tajusin että nyt en enää kertakaikkiaan jaksa ja tässäpä olen ollut siitä lähtien, saikulla. Tietämättä että voinko enää koskaan selvitä missään työssä tuon romahtamisen jälkeen.
"Rupea naiseksi." Tietääkseni haaroissani ei edelleenkään kasva ylimääräisiä ulokkeita ja ulospäin näytän todennäköisesti juuri semmoiselta kiltiltä naapurintytöltä jolta et odottaisi saavan turpaan missään olosuhteissa. Moni kakku päältä korea jne. En tiedä mitä tapahtuisi jos oikeasti joutuisin johonkin uhkaavaan tilanteeseen jossa pitäisi puolustaa itseään tai jopa henkeään. Löytäisinkö silloin siihen hetkeen sen Raivon jolla potkia hyökkääjältä nivuset tuusan nuuskaksi ja vääntää hänet niskapersotteella tantereeseen. Silloin tästä ongelmasta olisi kyllä hyötyä. Vai menisinkö vaan lukkoon ja olisin pitkästä aikaa itse se pahoinpitelyn uhri. Mene ja näe, toivottavasti ei tarvitse koskaan kokea. - olenko yksin
Viit kirjoitti:
Joskus se on oikeutettua, minun tapauksessani kuitenkaan en ole ketään lyönyt varmaan "oikeutetusti" vaan ilman syytä... En tiedä olisiko ainoa "oikeutettu" kerta se kun tosiaan iskin minua mahaan lyönyttä poikaa takaisin mahaan, sattui niin kovasti ja en jäänyt toimettomaksi vaan kostin samantien. Eipäs sen jälkeen enää muksinut minua. Tosin kyllä sen jälkeen hän alkoi syljeksiä minua päin usein. Paha tilanne siitä tuli siksi että opettaja näki vain sen minun muksautukseni eikä sitä että poika löi minulta ensin ilmat pihalle ja sitten ilkkui ja nauroi päälle. En osaa sanoa, olisiko siinä pitänyt jotenkin muuten toimia, mutta kuulostaa kyllä ihan siltä että se sama äkkireaktio sieltä paukahti silloinkin päälle kuin nyt aikuisenakin vielä meinaa puskea riitatilanteessa. Vaan olihan se kyllä makeeta saada luokan kovis itkemään kaikkien edessä, tunsin jopa vähän jonkinlaista sankariutta sen jälkeen. Minä, silloinen 7v. nyrkkisankari. No, se oli ainoa kerta kun pikkuisen koin ylpeyttä teostani.
Mielellään vaihtaisin sinun kanssasi yhteystietoja nimim."Olenko Yksin?!?", en tiedä olisiko tosielämässä (tai siis tuolla ulkomaailmassa) mahdollistakaan löytää joku toinen nainen joka kärsii tästä aggressiosta ja sen aiheuttamista tilanteista. Minulla vaan ei ole sellaista anonyymia mailiosoitetta jonka uskaltaisin antaa, enhän nyt kuitenkaan halua paljastaa täällä todellista henkilöllisyyttäni tai kohta on poliisit ovella varmaan pidättämässä minua, hullua psykopaatti-sadisti-narsistinaista joka kiduttaa miestään yötä päivää..... :( Hohhoi. Olisiko sinulla joku osoite minkä antaa?
Noille vähän ehkä asian vierestä (?) kommentoijille voin sanoa että sellaiset fetissit eivät kiinnosta, olen naimisissaoleva ihan uskollinen nainen joka vähiten kyllä kaipaa elämäänsä nyt mitään SM-ruoskimista tai tuhkaluukun raotteluja. Ihan perus litsari silloin tällöin riittäisi... VITSI. Muuten, nimimerkki M I E S, onkohan sinulla nyt sattunut pieni anatominen laskuvirhe, että ykkösen ja kakkosen lisäksi olisi vielä olemassa joku kolmas luukku? Mitä oikein tarkoitat, haluatko valaista? Tai odotas, EI TARVITSEKAAN, en halua tietää. Muista ettet enää lintsaa niiltä bilsan tunneilta, jooko.
Joku kommentoi minun olevan ylisuoriutuja. Totta sikäli että raadoin kiltisti töissä ihan siihen asti kunnes olin eräänä päivänä viittä vaille oksentaa ja pyörtyä kesken työnteon. Lähdin itku kurkussa kotiin, tajusin että nyt en enää kertakaikkiaan jaksa ja tässäpä olen ollut siitä lähtien, saikulla. Tietämättä että voinko enää koskaan selvitä missään työssä tuon romahtamisen jälkeen.
"Rupea naiseksi." Tietääkseni haaroissani ei edelleenkään kasva ylimääräisiä ulokkeita ja ulospäin näytän todennäköisesti juuri semmoiselta kiltiltä naapurintytöltä jolta et odottaisi saavan turpaan missään olosuhteissa. Moni kakku päältä korea jne. En tiedä mitä tapahtuisi jos oikeasti joutuisin johonkin uhkaavaan tilanteeseen jossa pitäisi puolustaa itseään tai jopa henkeään. Löytäisinkö silloin siihen hetkeen sen Raivon jolla potkia hyökkääjältä nivuset tuusan nuuskaksi ja vääntää hänet niskapersotteella tantereeseen. Silloin tästä ongelmasta olisi kyllä hyötyä. Vai menisinkö vaan lukkoon ja olisin pitkästä aikaa itse se pahoinpitelyn uhri. Mene ja näe, toivottavasti ei tarvitse koskaan kokea.Minullakaan ei mitään anonyymia osoitetta ole, enkä omalla nimimerkilläni kirjoittele.
Hmm.. hankalalta vaikuttaa.
Häätyy vissii käyä väsäämässä osoite..
- HusPois
Minäkin tiedän useitä röllipeikkoja. Yleensä niille riittää kun toteaa: "Hus, rölli metsään", mutta nykyisin niitä ruokitaan ihan liikaa täällä intternjetissä.
- M I E S
Anna yhteystietosi.
Minulta saat hellää piiskaa.
Sitteen saat vielä ykköseen kakkosen ´ja tuhkaluukkuun.
Miltöä tuntuisi?
- Riekkumies
Jännityksellä seuraan, miten leudosti naisen väkivaltaisuuteen tässäkin keskustelussa suhtaudutaan.
Jokainen meistä muistaa kouluajoilta, että jo pienellä lapsella on tarpeeksi voimaa lyödä silmä mustaksi. Silti edelleen ajatellaan, että koska mies on vahvempi, häntä saa "heikko" nainen lyödä.
Mitä mieltä itse olet tästä, Viit? Voisit valaista asiaa näille ja oikaista käsityksiä.
Minun on vaikea uskoa sinua kouluttamattomaksi, sillä kirjoitat todella hyvin välimerkkivirheitä lukuunottamatta. Eiköhän koulutuskin löytyisi. Sekin auttaisi.
LYÖMÄTÖN LINJA auttaa myös naisia! Kannattaa katsastaa. Terapiaa hakiessahan väkivaltainen ihminen auttaa ennenkaikkea itseään.- suvi____
Minäkin olen ihmetellyt aloittajan määritelmää itsestään "kouluttamaton". Kirjoitat hyvin, siis ajattelet hyvin. Selkeästi, johdonmukaisesti, eri näkökulmista. Jos sinulla ei ole koulutusta niin nyt kipin kapin jotain koulutusalaa miettimään! Niitä on vaikka mitä, pidempiä tai lyhyempiä, kaikenikäisille.
Turhautuminen pahentaa aggressiivisuutta, se ettei ehkä tietämättään toteuta resurssejaan ja taipumuksiaan.
Miksi et ole opiskellut? - Viit
suvi____ kirjoitti:
Minäkin olen ihmetellyt aloittajan määritelmää itsestään "kouluttamaton". Kirjoitat hyvin, siis ajattelet hyvin. Selkeästi, johdonmukaisesti, eri näkökulmista. Jos sinulla ei ole koulutusta niin nyt kipin kapin jotain koulutusalaa miettimään! Niitä on vaikka mitä, pidempiä tai lyhyempiä, kaikenikäisille.
Turhautuminen pahentaa aggressiivisuutta, se ettei ehkä tietämättään toteuta resurssejaan ja taipumuksiaan.
Miksi et ole opiskellut?Opiskelut jäivät sosiaalisen fobiani takia kesken. Koin opiskelun yksinkertaisesti mahdottomaksi sen jokapäiväisen ahdistuneisuuden ja jännittämisen takia, joka oli jatkunut jo ala-asteelta. Annoin itselleni luvan tavallaan lipua pois, "minä en enää kestä". Olin jo silloin masentunut. Apua olen hakenut vasta aivan liian myöhään, nyt tiedän mitä tarkoittaa sana dystymia, kun koko elämä tuntuu 'ei yhtään miltään' ja 'aivan samalta'. Luulen että koko masennus on jo niin luutunut päähäni ettei sitä saa pois millään.
Olen jollain lailla pikkuhiljaa ehkä siirtymässä takaisin kohti opiskelu- ja työelämää, pienin askelin. Minulla on onnekseni aika hyvä kuntoutussuunnitelma joka tukee minua kun en itse jaksa järjestellä asioita, unohtelen enkä pysty keskittymään mihinkään. Äsken kun heräsin päiväunilta, jouduin miettimään milloin näinkään miestäni viimeksi (= aamulla), mitä minun pitikään tehdä tänä iltana, mitä minun piti syödä tänään... Kaikki unohtuu ja välillä on vaikea muistaa mikä tosiaan tapahtui ja minkä vain muistan väärin. Mutta en avannut tätä keskustelua masennusjuttuja varten, niitä mietin toisaalla.
Nimim. Riekkumies sai sisäisen perfektionistini vähän säpsähtämään. Oliko minulla välimerkkivirheitä jossain? No perskule. Olen ollut jostain syystä kaikkien mielestä kielellisesti lahjakas pienestä asti. En rakasta sanoja tai lauseita, vaan niiden viilaamista ja yhteensovittamista. Lapsena luin joskus puhelinluetteloakin. Olen aina tiennyt miten Ben Zyskowiczin nimi kirjoitetaan. En googlettanut. :) Nykyään nimimuisti ja sanojen tuottaminen on tosi paljon heikentynyt, kenties tämän aivolamani takia.
Mutta puhutaan nyt siitä väkivallasta. Vaikka enhän minä siitä tiedä muuta kuin oman kokemukseni. Nainen ei totta tosiaankaan ole heikko. Mies ei ehkä osaa olettaa että se tyttöystävä tai vaimo yhtäkkiä muksauttaisi turpaan, se tulee vähän selän takaa eikä siihen osaa varautua. Sitten tulee musta silmä. Mitenkäs nyt näin. Arvaan ettei mies mene itkemään kavereilleen että no nyt se tiina löi mua, mitä mä teen. Kaverit eivät varmaankaan sanoisi että jätä ihmeessä se sika, sä ansaitset parempaa. Ne nauraisivat. Vai otit muijalta turpaan. Noinhan se menee.
Ehkä me naiset (osa meistä) vaan olemme päättäneet näyttää että löytyy sitä latinkia täältäkin. Jos mennään vaikka kolmekymmentä vuotta taaksepäin, ehkä silloin oli vielä nykyhetkeä tavallisempaa että muija oli hiljaa ja ei kukkoillut. Ei kai siinä voi ruveta miestänsä mätkimään jos on hänestä taloudellisestikin (?) riippuvainen, sehän potkisi moisen vielä pellolle. Nyt kun naiset lähes jokainen ansaitsevat oman toimeentulonsa eivätkä ole niin riippuvaisia miehestään (on kai meneillään joku itsenäinen nainen -liike) on aivan sama vaikka sitä teppoa vähän mätkisikin kun vähän harmittaa. Jos se lähtee, niin entä sitten. Minä en ajattele näin, esittelen vain karkeaa esimerkkiä tekstilläni.
Minä olen riippuvainen miehestäni. Sekä siten, että oletan edelleenkin häntä rakastavani, että myös siten että en tosiaankaan pärjäisi yksin monessa asiassa ilman häntä. Hänelle se sopii. Hän on tottunut olemaan reipas, avulias, johtohahmo, kuin isoveli kaikille. Myös hän väittää olevansa riippuvainen minusta. Ei pärjäisi ilman minua ja sitä kun olen sellainen kiltti ja ymmärtäväinen kuten normaalissa mielentilassa olen. Miten neuvon häntä asioissa jotka hänestä tuntuvat hankalilta. Miten siivoan kotimme. Miten teen hänelle joskus ruokaa, kun hän ei itse jaksa. Totta puhuen olen omalla kohdallani unohtanut ruoan ja syömisen, ruoanlaitto tuntuu hankalalta koska se on taas vain yksi asia jolla ei ole minulle mitään merkitystä. Syön sitä mitä kaapista löydän. Ja häpeän kun en enää pysty olemaan se kiltti vaimo jolla on padat liedellä höyryämässä ja eväsleivät valmiiksi voideltuina miestään varten. Minä haluaisin olla semmoinen, mutta en vaan jaksa.
Minä lyön ehkä joskus, sitten pyydän anteeksi itkien, halataan, sovitaan ettei koskaan erota koska emme pärjää ilman toisiamme. Kaikki muu on kaukana, on vain kaksi surkeata ihmistä, toinen toista surkeampi.
Tähän mennessä unohdin jo mitä aioin oikeastaan kirjoittaa ja näppäinsormet lähtivät vaeltamaan. En tiedä vastasinko kenenkään kysymykseen tai kommenttiin, mutta olkoon. - ei otsikkoihin
Viit kirjoitti:
Opiskelut jäivät sosiaalisen fobiani takia kesken. Koin opiskelun yksinkertaisesti mahdottomaksi sen jokapäiväisen ahdistuneisuuden ja jännittämisen takia, joka oli jatkunut jo ala-asteelta. Annoin itselleni luvan tavallaan lipua pois, "minä en enää kestä". Olin jo silloin masentunut. Apua olen hakenut vasta aivan liian myöhään, nyt tiedän mitä tarkoittaa sana dystymia, kun koko elämä tuntuu 'ei yhtään miltään' ja 'aivan samalta'. Luulen että koko masennus on jo niin luutunut päähäni ettei sitä saa pois millään.
Olen jollain lailla pikkuhiljaa ehkä siirtymässä takaisin kohti opiskelu- ja työelämää, pienin askelin. Minulla on onnekseni aika hyvä kuntoutussuunnitelma joka tukee minua kun en itse jaksa järjestellä asioita, unohtelen enkä pysty keskittymään mihinkään. Äsken kun heräsin päiväunilta, jouduin miettimään milloin näinkään miestäni viimeksi (= aamulla), mitä minun pitikään tehdä tänä iltana, mitä minun piti syödä tänään... Kaikki unohtuu ja välillä on vaikea muistaa mikä tosiaan tapahtui ja minkä vain muistan väärin. Mutta en avannut tätä keskustelua masennusjuttuja varten, niitä mietin toisaalla.
Nimim. Riekkumies sai sisäisen perfektionistini vähän säpsähtämään. Oliko minulla välimerkkivirheitä jossain? No perskule. Olen ollut jostain syystä kaikkien mielestä kielellisesti lahjakas pienestä asti. En rakasta sanoja tai lauseita, vaan niiden viilaamista ja yhteensovittamista. Lapsena luin joskus puhelinluetteloakin. Olen aina tiennyt miten Ben Zyskowiczin nimi kirjoitetaan. En googlettanut. :) Nykyään nimimuisti ja sanojen tuottaminen on tosi paljon heikentynyt, kenties tämän aivolamani takia.
Mutta puhutaan nyt siitä väkivallasta. Vaikka enhän minä siitä tiedä muuta kuin oman kokemukseni. Nainen ei totta tosiaankaan ole heikko. Mies ei ehkä osaa olettaa että se tyttöystävä tai vaimo yhtäkkiä muksauttaisi turpaan, se tulee vähän selän takaa eikä siihen osaa varautua. Sitten tulee musta silmä. Mitenkäs nyt näin. Arvaan ettei mies mene itkemään kavereilleen että no nyt se tiina löi mua, mitä mä teen. Kaverit eivät varmaankaan sanoisi että jätä ihmeessä se sika, sä ansaitset parempaa. Ne nauraisivat. Vai otit muijalta turpaan. Noinhan se menee.
Ehkä me naiset (osa meistä) vaan olemme päättäneet näyttää että löytyy sitä latinkia täältäkin. Jos mennään vaikka kolmekymmentä vuotta taaksepäin, ehkä silloin oli vielä nykyhetkeä tavallisempaa että muija oli hiljaa ja ei kukkoillut. Ei kai siinä voi ruveta miestänsä mätkimään jos on hänestä taloudellisestikin (?) riippuvainen, sehän potkisi moisen vielä pellolle. Nyt kun naiset lähes jokainen ansaitsevat oman toimeentulonsa eivätkä ole niin riippuvaisia miehestään (on kai meneillään joku itsenäinen nainen -liike) on aivan sama vaikka sitä teppoa vähän mätkisikin kun vähän harmittaa. Jos se lähtee, niin entä sitten. Minä en ajattele näin, esittelen vain karkeaa esimerkkiä tekstilläni.
Minä olen riippuvainen miehestäni. Sekä siten, että oletan edelleenkin häntä rakastavani, että myös siten että en tosiaankaan pärjäisi yksin monessa asiassa ilman häntä. Hänelle se sopii. Hän on tottunut olemaan reipas, avulias, johtohahmo, kuin isoveli kaikille. Myös hän väittää olevansa riippuvainen minusta. Ei pärjäisi ilman minua ja sitä kun olen sellainen kiltti ja ymmärtäväinen kuten normaalissa mielentilassa olen. Miten neuvon häntä asioissa jotka hänestä tuntuvat hankalilta. Miten siivoan kotimme. Miten teen hänelle joskus ruokaa, kun hän ei itse jaksa. Totta puhuen olen omalla kohdallani unohtanut ruoan ja syömisen, ruoanlaitto tuntuu hankalalta koska se on taas vain yksi asia jolla ei ole minulle mitään merkitystä. Syön sitä mitä kaapista löydän. Ja häpeän kun en enää pysty olemaan se kiltti vaimo jolla on padat liedellä höyryämässä ja eväsleivät valmiiksi voideltuina miestään varten. Minä haluaisin olla semmoinen, mutta en vaan jaksa.
Minä lyön ehkä joskus, sitten pyydän anteeksi itkien, halataan, sovitaan ettei koskaan erota koska emme pärjää ilman toisiamme. Kaikki muu on kaukana, on vain kaksi surkeata ihmistä, toinen toista surkeampi.
Tähän mennessä unohdin jo mitä aioin oikeastaan kirjoittaa ja näppäinsormet lähtivät vaeltamaan. En tiedä vastasinko kenenkään kysymykseen tai kommenttiin, mutta olkoon.pistettä loppuun!
Eipä muuta.
Tsemppiä!
(Ja hali, jos ei örkkis eikä miehes oo just näkösällä).
- japalainen
On se. Vaikka jotenkin ajattelis miespuoliseksi, jos ei tiedä. (Mörkö/ Mårran on "hon", ei "han").
Mikä tekee Möröstä pelottavan? Yksinäisyys. Hyytävä kylmyys joka tuhoaa kaiken altaan.
Pelottavaa ovat myös suuri koko ja möhkälemäisyys ja se, ettei mörkö puhu.
Siis möhkäle palasiksi, tutki ja analysoi ongelmaasi. Puhu terapeutille, miehellesi. Kirjoita.
Häpeään ja syyllisyyden tunteeseen liittyy yksinäisyys. Koetko olevasi paha sen takia että haluat lämpöä ja läheisyyttä - tai haluaisit jos uskaltaisit? Sen sijaan haluatkin lyödä. Mörkö pelkää. - ------
liittyvät yhteen. Ilmenevät vain eri ihmisillä eri tavoin.
- suvi_____
Olen ollut aivan innoissani tästä keskustelusta, koska ongelmasi osuu niin syvälle omaan itseeni.
Mieleeni tuli vielä, että koska olet hyvä kirjoittamaan ja koska haluat mennä eteenpäin, niin avaa blogi. Keskittyisi siinä käsittelemään ja peilailemaan aggressiota, masennusta, häpeäntunnetta.
Mörkökin tykkäisi tästä, pohjimmiltaan. Periaatteessahan möröt eivät pidä mistään. - aito Turo
Joku tuossa jo aiemmin suosittelikin Väkivalta-apua -palvelua. Sitä minäkin olisin suositellut. Se on erityisesti naisille suunnattu palvelu.
Joku toinen taas suositteli mielenterveystoimiston puoleen kääntymistä. Itse olen kyllä siinä käsityksessä, että kunnalliset palvelut, ja työntekijät niissä, ovat lähes aina totaalisen avuttomia konkreettisen väkivaltaisuuden kanssa. Heillä ei kerta kaikkiaan tunnu olevan mitään tarjottavaa. Kannattaa siis ilman muuta kääntyä sellaisten tahojen puoleen, jotka ovat erikoistuneet väkivaltakuvioihin.
Joku suositteli Lyömätöntä linjaa. Se on kyllä vain miehille suunnattu palvelu.
Tsemppiä avunhakuun!!! - terveisin minä
Moi Viit,
minäkin olen väkivaltainen nainen. Ollut. Nykyään olen, kuten alkoholistit, päivä kerrallaan väkivallaton. Olen samalla tavalla kansankielisesti epäsosiaalinen luonne, paitsi etten ole koskaan saanut olla sitä. Olen aina viihtynyt omissa maailmoissani. Mutta minulla on vahvat ja ulospäin suuntautuneet vanhemmat ja sitä on minunkin pitänyt olla aina. Vaikka väkisin.
Minuakin on lyöty, meillä oli muutenkin aika hankalat olosuhteet, mutta en halua kertoa niistä sen enempää. Olen aika... persoonallinen monella tapaa. Ilmeisesti, se ei näy päälle. Mutta ajattelen kovin eri tavalla, olen aina se hieman erikoinen tyyppi.
Minua on kiusattu, hakattu ja minut on raiskattu. Seurauksena oli kaikkia vihaava nainen, joka pelkäsi kaikkea, oli yltiö sosiaalinen, tietkö se tyyppi jolle sanotaan "sähän pärjäät missä vaan" ja joka sitten kännissä löi ja krapulassa löi ja muita olotiloja ei kai ollutkaan hetkeen. No, jos mä olinkin muissa olotiloissa, olin aina väsynyt stressaantunut ja löin.
Sain noin kahteen kymppiin mennessä pari romahdusta ja muuta, asiat johtivat yksi toiseen ja kolmanteen. Itsensä häpeäminen johti varmaan neljänteenkin.
Minäkin olen kiltti, ujo ja alistuva, semmoinen iloinen ja mielelläni riehakas, poikien kanssa leikkivä tyttö, joka kuitenkin on aina kiltti, eikä halua hankaluuksia: joita on aina sitten kuitenkin ollut. Milloin mistäkin. En katso silmiin tai sanon vääriä totuuksia väärässä paikassa, tai en osaa sanoa mitään :) Semmoista se. Paniikki on tuttua, on tullut juostua karkuun jopa täysin vaaratonta naapurin miestä koska tuli semmoinen tunne. Kuitenkin liian hyväuskoinenkin ja niin, juuri se vitun idiootti jolle sitten varmaan kaikki käy omaa syytä ja jos kertoisin niin varmaan näillä palstoilla riittäisi kasa mitään kokemattomia kaikkitietäviä kertomaan, miten olisi pitänyt. Niin ja tietenkin, liian sitä ja liian tätä ja koko elämän on pitänyt tottua siihen, että tuotan aina pettymyksen ihmisille: kun ulkokuori ei vaan vastaakaan heidän odotuksiaan.
No, oli mitä oli, näin on. Miten paranin? Löin heikompaani ja näin itseni peilistä. Näin sen kaiken pelon ja näin mikä minusta on tullut. Näin jostain syystä kerralla sen, miten minua pelkää se heikompi ja näin miten paljon minä pelkään, ja tottahan se on: minä pelkäänkin. Kaikkia ja kaikkea. Kunnes napsahtaa. Se on se hetki, kun ei pelkää enää mitään. Mutta paranin. Ei se kerralla tapahtunut, mutta pikkuhiljaa. Sorruin matkalla. Olen paska ja matkalla helvettiin, ei sillä, ymmärrän hyvin tuon "löisi takaisin, ei se haittaa" ajatuksen. Joku hienosti filosofoi tuolla että sillä "siirtää syyllisyyden toisaalle", ilmeisesti ihminen joka ei tiedä miltä tuntuu, kun tietää olevansa paskaa eikä kaipaa ymmärrystä, vaan linnaa ja teloituskompanjan. Eikö tulekin sellainen olo, että ei se mitään, ihan rauhassa vaan, helvettiin? No, mä olen sen ansainnut, joten ei kun tassua toisen eteen. Se on rauhallinen toteamus ja vihdoin saa ansionsa mukaan ja voi saada rauhan... No, se vaan ei sitten mene niin.
Mitä kauemmin rypee sitä paskempi fiilis tulee, ja mitä paskempi olo, sen vaikeampaa on itseään hallita ja mitä enemmän paskaa ja syyllisyyttä ja ei hallitse, sitä enemmän tuhoaa vaan lähellään. Kun ihminen on onnellinen, se pystyy antamaan siitä. Olen käynyt erilaisten käänteitten kautta 5 vuotta psykologilla eikä loppua näy koskaan. En parane ikinä "sellaiseksi kuin muut". Mutta olen oppinut pala palalta hallitsemaan asioita. Psykologini sanoikin kerran, kun vannoin, että en anna itselleni ikinä anteeksi, etten enää koskaan unohda, mikä olen, että muuten hyvä, mutta olet ehkä käsittänyt väärin. Ei anteeksi anto tarkoitakaan, että unohtaa, vaan sitä, että muistaa, mutta pystyy jatkamaan matkaa. Jos siis tekisit oikein itseäsi ja läheisiäsi kohtaan, korjaisit itsesi pala palalta ja hekin korjaantuisivat. Hankkisit paremman elämän itsellesi, että voisit antaa sen myös muille. Tulisit tasapainoiseksi, antaisit menneet anteeksi, eläisit rauhassa, koska silloin läheisesi saavat nauttia siitä samasta. Lakkaat kantamasta syyllisyyttä, koska silloin läheisesikin voivat lakata ja alkaa elää.- sama708856
No, täällä on ollut paljon hyviä juttuja, ehkä niistä joku auttaa. Minua auttoi piirtäminen juttelun lisäksi. Piirsin kaksi kuvaa, en kovin hyvin, mutta tunteella. Toinen oli kuva, mitä toivoisin, minä ja ympärille. Toinen se mitä koen, millainen olen ja mitä on elämäni. Kokeile, se saattaa toimia, itse näin jotain hyvin yllättävää.
Emme ole puhuneet paljon väkivallasta, enemmän elämän hallinnasta, siitä, miten oppii ottamaan päivän kerrallaan, tilanteen kerrallaan, ajattelemaan pienemmin, toisen näkökulmasta, näkemään itsensä.
Minäkin nyrkkeilin tai vastaavaa, mutta se on huono juttu, koska en välitä että minua lyödään. Olen siis hyvä, mutta tuntuu kuin "häviäisin" tahallani. Minua ei vaan saa se urheilu agressiiviseksi tippaakaan, ei edes kilpailuhenkiseksi. Ei vaan häiritse :) Siinä kohtaa se auttaa, että saa purkaa energiaa, mutta en koe että se väkivaltaan on auttanut, pelkotiloihin kyllä. Kokee oppivansa ja tekevänsä.
Nykyään mulla on hyvä ammatti ja kaikki ok, paitsi että elän pääosin yksin. No, tavallaan vihdoinkin, ehkä oisin lapsia joskus toivonut, mutta en uskalla tehdä. Enkä mä tiedä, mä en ole semmoinen perheihminen ehkä koskaan ollutkaan tai ei musta ainakaan kai tule. Kuka tietää.
Pitkä sepostus, mutta ehkä siitä jotain saa. Yritin tehdä jonkun hienon loppukaneetin, mutta vituikshan sekin meni. En mä osaa antaa taikasanaa enkä sanoa mitään yksittäistä asiaa sen tarkemmin, mikä auttaa. Mutta mä pidän sua ihmisenä ja jollain tavalla, kiva kuulla, ettei ole yksin. Mä olen ollut niin kauan yksin tän asian kanssa, ja tuntui ettei apua saa mistään. Kaikkea en ole kehdannut kertoa edes psykologille. Mutta eläähän ne murhaajatkin jollain. Ja onhan ne rikokset joskus sovitettu. En tiedä susta, mutta mä tein kyllä elämästäni sellaista helvettiä, että 10 vuotta linnassa ois ehkä olleet helpompia, tiedä häntä. On tästä sekin hyvä puoli, että mä olen oikeasti, ironista tavallaan, hyvin pidetty ihminen. Mä olen kuulemma niin reilu, ymmärtäväinen ja empaattinen. Minuun luotetaan ja turvataan nykyään. Kun mä olen jotenkin sellainen tyyppi, että mulle uskaltaa kertoa mitä vaan. Eikä kukaan tiedä, mistä mun suuri empatiakykyni johtuu... No, jos on itse tunkenut päänsä paskaan, niin ehkä siitä jotain jossain vaiheessa oppiikin. Joten säkin voit. Mä halaisin kanssa sua, jos voisin. Mä muuten voisin vähän tinttastakin, mutta oon yrittäny vähentää ;)
Sä et ole yksin. Mutta lopeta heti. Tai paremminkin, aloita heti.
Päivä kerrallaan. - Viit
sama708856 kirjoitti:
No, täällä on ollut paljon hyviä juttuja, ehkä niistä joku auttaa. Minua auttoi piirtäminen juttelun lisäksi. Piirsin kaksi kuvaa, en kovin hyvin, mutta tunteella. Toinen oli kuva, mitä toivoisin, minä ja ympärille. Toinen se mitä koen, millainen olen ja mitä on elämäni. Kokeile, se saattaa toimia, itse näin jotain hyvin yllättävää.
Emme ole puhuneet paljon väkivallasta, enemmän elämän hallinnasta, siitä, miten oppii ottamaan päivän kerrallaan, tilanteen kerrallaan, ajattelemaan pienemmin, toisen näkökulmasta, näkemään itsensä.
Minäkin nyrkkeilin tai vastaavaa, mutta se on huono juttu, koska en välitä että minua lyödään. Olen siis hyvä, mutta tuntuu kuin "häviäisin" tahallani. Minua ei vaan saa se urheilu agressiiviseksi tippaakaan, ei edes kilpailuhenkiseksi. Ei vaan häiritse :) Siinä kohtaa se auttaa, että saa purkaa energiaa, mutta en koe että se väkivaltaan on auttanut, pelkotiloihin kyllä. Kokee oppivansa ja tekevänsä.
Nykyään mulla on hyvä ammatti ja kaikki ok, paitsi että elän pääosin yksin. No, tavallaan vihdoinkin, ehkä oisin lapsia joskus toivonut, mutta en uskalla tehdä. Enkä mä tiedä, mä en ole semmoinen perheihminen ehkä koskaan ollutkaan tai ei musta ainakaan kai tule. Kuka tietää.
Pitkä sepostus, mutta ehkä siitä jotain saa. Yritin tehdä jonkun hienon loppukaneetin, mutta vituikshan sekin meni. En mä osaa antaa taikasanaa enkä sanoa mitään yksittäistä asiaa sen tarkemmin, mikä auttaa. Mutta mä pidän sua ihmisenä ja jollain tavalla, kiva kuulla, ettei ole yksin. Mä olen ollut niin kauan yksin tän asian kanssa, ja tuntui ettei apua saa mistään. Kaikkea en ole kehdannut kertoa edes psykologille. Mutta eläähän ne murhaajatkin jollain. Ja onhan ne rikokset joskus sovitettu. En tiedä susta, mutta mä tein kyllä elämästäni sellaista helvettiä, että 10 vuotta linnassa ois ehkä olleet helpompia, tiedä häntä. On tästä sekin hyvä puoli, että mä olen oikeasti, ironista tavallaan, hyvin pidetty ihminen. Mä olen kuulemma niin reilu, ymmärtäväinen ja empaattinen. Minuun luotetaan ja turvataan nykyään. Kun mä olen jotenkin sellainen tyyppi, että mulle uskaltaa kertoa mitä vaan. Eikä kukaan tiedä, mistä mun suuri empatiakykyni johtuu... No, jos on itse tunkenut päänsä paskaan, niin ehkä siitä jotain jossain vaiheessa oppiikin. Joten säkin voit. Mä halaisin kanssa sua, jos voisin. Mä muuten voisin vähän tinttastakin, mutta oon yrittäny vähentää ;)
Sä et ole yksin. Mutta lopeta heti. Tai paremminkin, aloita heti.
Päivä kerrallaan.Kiitos taas kommenteista. Kirjoititte tosi tärkeitä ja osuvia juttuja...
Sattui hassu juttu tänään. En näköjään ole osannut "ihan kokonaan" irrottautua mieheni läpsimisestä, kun tänään tuli yksi erimielisyys joka johti sanaharkkaan ja nostin sitten kättäni puolitosissani ilmaan. Mies tietysti väisti, vähän hymyillen koska huomasi etten ihan tosissaan ollut. Sanoin että anna mä läppään sua kevyesti, kun se auttaa. En siis antanut litsaria vaan löin leikisti. Ja sitten naurettiin... Kyllä tuo leikkilitsarikin helpotti, mikähän siinäkin oli..?! En tosin kyllä ollut edes kovin raivon vallassa, vähän ärsyyntynyt paremminkin. Ainakin olen nyt puhunut tästä mieheni kanssa ja ollaan ehkä siinä vaiheessa että voidaan vitsailla jo, "heh heh, oon joskus lyönyt sua kaukkarilla päähän..."
Olen puhunut miehen kanssa siitäkin, etteikö hänellä koskaan meinaa mennä itsehillintä. Ei kuulemma. Ainoat kerrat kun hän on lyönyt jotakuta, joskus nuorempana, on olleet itsepuolustusta. Silti hänellä on edelleen melko väheksyvä asenne noita muksimisiani kohtaan, "kyllähän sä saat mua vähän lyödäkin". Se ärsyttää...
Mutta vähitellen. Ollapa niin rauhallinen viilipytty ettei alentuisi lyömään enää. Ihailen niitä ihmisiä joilla se ei tule mieleenkään, tai jotka kokevat etteivät edes pystyisi. Minulle semmoinen tunne olisi ihan vieras... Minä pystyn lyömään kuitenkin aina, elleivät nyrkkini ole sidotut. - 8yiug
Viit kirjoitti:
Kiitos taas kommenteista. Kirjoititte tosi tärkeitä ja osuvia juttuja...
Sattui hassu juttu tänään. En näköjään ole osannut "ihan kokonaan" irrottautua mieheni läpsimisestä, kun tänään tuli yksi erimielisyys joka johti sanaharkkaan ja nostin sitten kättäni puolitosissani ilmaan. Mies tietysti väisti, vähän hymyillen koska huomasi etten ihan tosissaan ollut. Sanoin että anna mä läppään sua kevyesti, kun se auttaa. En siis antanut litsaria vaan löin leikisti. Ja sitten naurettiin... Kyllä tuo leikkilitsarikin helpotti, mikähän siinäkin oli..?! En tosin kyllä ollut edes kovin raivon vallassa, vähän ärsyyntynyt paremminkin. Ainakin olen nyt puhunut tästä mieheni kanssa ja ollaan ehkä siinä vaiheessa että voidaan vitsailla jo, "heh heh, oon joskus lyönyt sua kaukkarilla päähän..."
Olen puhunut miehen kanssa siitäkin, etteikö hänellä koskaan meinaa mennä itsehillintä. Ei kuulemma. Ainoat kerrat kun hän on lyönyt jotakuta, joskus nuorempana, on olleet itsepuolustusta. Silti hänellä on edelleen melko väheksyvä asenne noita muksimisiani kohtaan, "kyllähän sä saat mua vähän lyödäkin". Se ärsyttää...
Mutta vähitellen. Ollapa niin rauhallinen viilipytty ettei alentuisi lyömään enää. Ihailen niitä ihmisiä joilla se ei tule mieleenkään, tai jotka kokevat etteivät edes pystyisi. Minulle semmoinen tunne olisi ihan vieras... Minä pystyn lyömään kuitenkin aina, elleivät nyrkkini ole sidotut.Pystyt lyömään, koska et häpeä silloin tarpeeksi vielä. Kyse ei ole siitä, että pysyisi viilipyttynä tai ettei koskaan hermostuisi. Kyse on siitä, millaisena itsensä ja tekonsa näkee. Siis silloinkin kun on sellainen että pystyy. Kyllä nekin pystyy ketkä kuvittelee ettei pysty, meissä jokaisessa asuu murhaaja, kukaan ei ole toisen yläpuolella. Huumori on hyvä juttu, mutta lasten kanssa se ei sitten enää toimi. Sen takia asiaan ei pitäisi suhtautua väheksyen, kun miehet lyövät vaimojaan, lyö vaimot usein lapsiaan. Ne kun vasta tuppaavan hermostuttamaan, väsyttämään, raivoamaan, ärsyttämään ja koettelemaan.
Homman nimi on se, ettei saisi enää lyödä edes leikillään. Tavoilla on paha tapa paheta kun tilaisuus on sopiva.
Mutta se on hyvä, että keksii tavalle jonkun toisen. Tästä lähtien voisit ennemmin nipistää vaikka itseäsi. Lyödä kädet yhteen. Jotain mikä herättää. - väkivallan teoiltasi
Viit kirjoitti:
Kiitos taas kommenteista. Kirjoititte tosi tärkeitä ja osuvia juttuja...
Sattui hassu juttu tänään. En näköjään ole osannut "ihan kokonaan" irrottautua mieheni läpsimisestä, kun tänään tuli yksi erimielisyys joka johti sanaharkkaan ja nostin sitten kättäni puolitosissani ilmaan. Mies tietysti väisti, vähän hymyillen koska huomasi etten ihan tosissaan ollut. Sanoin että anna mä läppään sua kevyesti, kun se auttaa. En siis antanut litsaria vaan löin leikisti. Ja sitten naurettiin... Kyllä tuo leikkilitsarikin helpotti, mikähän siinäkin oli..?! En tosin kyllä ollut edes kovin raivon vallassa, vähän ärsyyntynyt paremminkin. Ainakin olen nyt puhunut tästä mieheni kanssa ja ollaan ehkä siinä vaiheessa että voidaan vitsailla jo, "heh heh, oon joskus lyönyt sua kaukkarilla päähän..."
Olen puhunut miehen kanssa siitäkin, etteikö hänellä koskaan meinaa mennä itsehillintä. Ei kuulemma. Ainoat kerrat kun hän on lyönyt jotakuta, joskus nuorempana, on olleet itsepuolustusta. Silti hänellä on edelleen melko väheksyvä asenne noita muksimisiani kohtaan, "kyllähän sä saat mua vähän lyödäkin". Se ärsyttää...
Mutta vähitellen. Ollapa niin rauhallinen viilipytty ettei alentuisi lyömään enää. Ihailen niitä ihmisiä joilla se ei tule mieleenkään, tai jotka kokevat etteivät edes pystyisi. Minulle semmoinen tunne olisi ihan vieras... Minä pystyn lyömään kuitenkin aina, elleivät nyrkkini ole sidotut.väheksymällä ja naureskelemalla niille - mikäpä sen tehokkaampaa puolustautumista. Puhu miehesi kanssa asiasta tai kirjoita hänelle kirje, vaikka saman katon alla asuttekin.
- ..o..
Viit kirjoitti:
Kiitos taas kommenteista. Kirjoititte tosi tärkeitä ja osuvia juttuja...
Sattui hassu juttu tänään. En näköjään ole osannut "ihan kokonaan" irrottautua mieheni läpsimisestä, kun tänään tuli yksi erimielisyys joka johti sanaharkkaan ja nostin sitten kättäni puolitosissani ilmaan. Mies tietysti väisti, vähän hymyillen koska huomasi etten ihan tosissaan ollut. Sanoin että anna mä läppään sua kevyesti, kun se auttaa. En siis antanut litsaria vaan löin leikisti. Ja sitten naurettiin... Kyllä tuo leikkilitsarikin helpotti, mikähän siinäkin oli..?! En tosin kyllä ollut edes kovin raivon vallassa, vähän ärsyyntynyt paremminkin. Ainakin olen nyt puhunut tästä mieheni kanssa ja ollaan ehkä siinä vaiheessa että voidaan vitsailla jo, "heh heh, oon joskus lyönyt sua kaukkarilla päähän..."
Olen puhunut miehen kanssa siitäkin, etteikö hänellä koskaan meinaa mennä itsehillintä. Ei kuulemma. Ainoat kerrat kun hän on lyönyt jotakuta, joskus nuorempana, on olleet itsepuolustusta. Silti hänellä on edelleen melko väheksyvä asenne noita muksimisiani kohtaan, "kyllähän sä saat mua vähän lyödäkin". Se ärsyttää...
Mutta vähitellen. Ollapa niin rauhallinen viilipytty ettei alentuisi lyömään enää. Ihailen niitä ihmisiä joilla se ei tule mieleenkään, tai jotka kokevat etteivät edes pystyisi. Minulle semmoinen tunne olisi ihan vieras... Minä pystyn lyömään kuitenkin aina, elleivät nyrkkini ole sidotut.Näin aluksi miehenä voin kertoa että vaikka et aiheuta fyysisiä vammoja ne henkiset ovat pysyvämpiä, aikaisemmassa suhteessani avokillani oli tapana lyödä tai raapia silloin kun en suostunut taipumaan hänen tahtoonsa.
Lopetin suhteen sen jälkeen kun mursin käteni raivoissani jatkuvasta fyysisestä ja henkisestä väkivallasta kun olin hyvin lähellä lyödä häntä mutta viime hetkellä valitsin kohteeksi seinän varsin ikävillä tuloksilla, en hermostu vähästä mutta jossain vaiheessa se pitkäkin pinna loppuu.
Ei naiseenkaan se ensimmäinen läpsäisy satu mutta ymmärrys siitä että puoliso kykenenee vahingoittamaan minua järkytti syvästi, nähdäkseni suunta johon olette menossa ei näytä kovin ruusuiselta.
Odotatko hetkeä kun sinulla napsahtaa kunnolla ja käytät esim. keittiöveistä mieheesi kun nyrkit eivät enää tunnu tehoavan, toivottavasti silloin ymmärrät että minkäänlainen väkivalta ei kuulu parisuhteeseen.
- kp
Nainen,katso!
www.tossut.con - höpölöööö
hyvä aloittaja. miehesi voi sanoa mitä sylki suuhun tuo, koska ei uskalla varmaan sanoa totuutta tms. joten nyt sinun on aika ottaa itse vastuu ja mennä terapiaan miehesi kanssa. syy miksi, on se että saatat tappaa miehesi. yksi lyönti väärään paikkaan voi koitua kuolemaksi.
- hdhdd
itsehillintää, etkää muuta terapiaa. Opi hillitsemään itsesi. Useille lapsille eivät vanhemmat osaa opettaa itsehillintää. Voit oppia sen itsekin. Älä vieritä vastuuta itsestäsi kenellekään muulle. Jos haluat muuttaa käytöstäsi, voit tehdä sen. Niin helppoa se on. Hillitse itsesi!
- sos.foobikko
Löin viime yönä koiraa kuonolle, sitä ennen yritin potkaista sitä kuonoon osumatta.Syy siihen oli, minulla vaan raivo yltyi sille tasolle sen keskellä yötä raapiessa ovea että en enään pystynyt ajattelemaan yhtään mitään. Koira tietysti ihmetteli ja pelästyi, itse painuin takaisin nukkumaan ja mies hoiti seuraavat raapimiset rauhoittamalla koiraa. Mulla lyö tyhjää, en tiedä miten hoitaisin tuollaisen asian muuten. Tietysti yksi vaihtoehto olisi ottaa koirat nukkumaan samaan huoneeseen, mutta se ei oikein miehelle sovi, pienessä huoneessa huono ilma tai jotain. Mutta jos mä en saa nukkua, mulla pää räjähtää. Ollaan mietitty lapsiakin, mutta pelkään juuri tätä herkkä unisuuttani, jos väkkivaltainen käytös puhkeaa kun olen väsynyt. Ilmeisesti mulla käytöshäiriö, isäni hakkasi koiria rangaistukseksi ja äitini oli lammas joka ei saanut niihin mitään kuria. Mulla tapana lapsena erotella tappelevat koirat, rangaista koiria huonosta käytöksestä lyömällä ja sen jälkeen itkin ja läimin itseäni huonosta käytöksestäni. Nyt sama on jatkunut aikuisena, nyt miehen kanssa keskustelin ja hän sanoi että on itsekästä lyödä itseään ton jälkeen ja lähde vaikka koiran kanssa lenkille. Heittelin sille tossa lelua äsken ja iltalenkki voisi auttaa tohon yöheräilyyn kyllä. Mulla kanssa aikaisemmin suuri tarve rankaista väkivallalla koiria huonosta käytöksestä ja sain cymbaltalääkityksen masennukseen, käytin sitä hetken ja agressiivisuus päivisin hävisi vaikka en enään käytä sitä.
Rukoillut olen myös, rukoilkaa anteeksiantoa, jos ne pahoinpitelynne kohteet ovat vielä hengissä niin hyvä, voitte pyytää vielä elävältä anteeksi ja parantaa käytöstänne häntä kohtaan ja saada näin itsekin korvattua hyvällä aikaisempi käytöksenne. Ja minä olen tästä väkivaltaisuudestani puhunut muillekin, terapeuteille ym. ja kukaan ei ole minua tuominnut ihmisenä, mutta käytöksen tietty. Ihmisiä kohtaan en ole ollut fyysisesti väkivaltainen, mutta paha suustani miehelle kyllä välillä. Mailaa: [email protected] olisi väkivaltaiselle naiselle asiaa.
- Yandere
voihh, et ole ainoa tämän asian kanssa ;;-;; minulla on täsmälleen samanlaista enkä tiedä mitä tehdä, tulin etsimään täältä vastauksia itsellenikin....
- Yandere
tai jos sulla OLI koska tää on vanha
- Cheeky
Yandere kirjoitti:
tai jos sulla OLI koska tää on vanha
Hyvä ketju lukea vaikka onkin vanha. Samanlaisia ongelmia mullaki.
- Anonyymi
Minkähän takia nämä paskapäät suorittavat avautumisia täällä netissä sen sijaan, että hyvittäisivät kohteilleen. Ja vasta kerrottuaan, mitä ovat tehneet hyvitykseksi, alkaisivat avautua paskasta lapuudestaan, jonka vika kaikki muka oli (tai patriarkaatti, tai mikä tahansa tekosyy valikoituukin)
Ilmeisesti he perversisti voivat kehuskella teoillaan; saahan siitä kovan muijan/jätkän pisteitä muilta.- Anonyymi
Saako väkivaltaisesta käytöksestä pisteitä? Ei kuulosta ihan tavanomaiselta tavalta. Huh sentään.
- Anonyymi
Mitäs sä läski täällä jurnutat. Eleles elämääs jos sellasta enää onkaan 😂 ehkä kohteille kuule itkupilli on jo hyvitetty.
- Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Saako väkivaltaisesta käytöksestä pisteitä? Ei kuulosta ihan tavanomaiselta tavalta. Huh sentään.
Nojoo ton älykääpiön mielestä joka pitää itteensä nykyään niin hyvänä ku sai vähä tempauksillaan huomiota. Typerä ämmä. Ei olla enäää väleissä koska ignoraa täysin.
- Anonyymi
Kannattaa opetella kirjottaa omia alotuksia ku tää on 10 vuotta vanha. Toiseks aika selvää pässinlihaa kenen kirjottama. Tunnen 1000 ihmistä joista 1 käyttää sun lauserakennetta ja sanamuotoja. Haluat vaan purkaa pahaa oloas erääseen tiettyyn henkilöön.muistappa kuitenkin realiteetit. Etpä ois kaivana tätä tekstiä ilman tarkotusta vittuilla. Katoppa meidän välit oli nyt siinä.
T. Entinen vitun ystäväs
- Anonyymi
Kyllä minun mielestäni nainen saa lyödä esimerkiksi omaa puolisoa jos on joku syy minkä takia . Itse olen joutunut lyömään niin puolisoa kuin muitakin ihmisiä jotka eivät ole ymmärtäneet normaalia puhetta. Olen myös lyönyt muitakin ihmisiä tarkoitin siis aikuisia ihmisiä jotka eivät millään tavoin kykene ymmärtämään puhetta. On ollut muitakin syitä miksi olen lyönyt. En nyt muista mitä mutta erittäin hyviä syitä on ollut kun eihän kukaan huvikseen ketään halua lyödä. Mä en ainakaan itse koe tarvetta pyytää anteeksi jos olen joutunut tilanteeseen jossa joudun lyömään. Ja toivottavasti muutkin ymmärtää että kolikossa on aina kaksi puolta. Ei uhri ole aina se lyöty osapuoli minä ainakin olen kokenut olevani uhri useassakin tilanteessa kun mun hermoja koeteltu.
- Anonyymi
Montako kertaa itseäsi on lyöty ja eikö se ole muuttanut ajatuksiasi?
- Anonyymi
"Haluaisin edes yhden kerran saada takaisin turpaan mieheltäni, mutta ei hän sitä tee."
Mitä enemmän satutat kumppaniasi, sitä enemmän haluat tätä, sitä enemmän taas satutat häntä, sitä enemmän.....Se lupalappu kaikelle jo tehdylle leijailee aina muutaman lyönnin päässä. - Anonyymi
Jos mies löisi takaisin, tekisitkö rikosilmoituksen? Jos et, miksi et?
- Anonyymi
Toisin sanoen, miksi ajattelet, että miehesi uskaltaisi vastata väkivaltaasi? Olet kuitenkin nainen.
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 605917
Tappo Kokkolassa
Päivitetty tänään Iltalehti 17.04.2024 Klo: 15:23..Mikähän tämä tapaus nyt sitten taas on.? Henkirikos Kokkolassa on tap243744Miksi tytöt feikkavat saaneensa orgasmin, vaikka eivät ole saaneet?
Eräs ideologia itsepintaisesti väittää, että miehet haluavat työntää kikkelinsä vaikka oksanreikään, mutta tämä väite ei2302033Poliisit vaikenee ja paikallinen lehti
Poliisit vaikenee ja paikallinen lehti ei kerro taposta taaskaan mitään. Mitä hyötyä on koko paikallislehdestä kun ei261810- 951256
MAKEN REMPAT
Tietääkö kukaan missä tämmöisen firman pyörittäjä majailee? Jäi pojalla hommat pahasti kesken ja rahat muisti ottaa enna311239Itämaisesta filosofiasta kiinnostuneille
Itämaisesta filosofiasta kiinnostuneille. Nämä linkit voivat auttaa pääsemään niin sanotusti alkuun. https://keskustel2981049Kuntoutus osasto Ähtärin tk vuode osasto suljetaan
5 viikkoa ja mihin työntekijät, mihin potilaat. Mikon sairaalan lopetukset saivat nyt jatkoa. Alavudelle Liisalle tulee54990Välillä käy mielessä
olisiko sittenkin ollut parempi, että emme koskaan olisi edes tavanneet. Olisi säästynyt monilta kyyneleiltä.76909Mulla on kyllä
Järkyttävä ikävä sua. Enkä yhtään tykkää tästä olotilastani. Levoton olo. Ja vähän pelottaa..35868