Selviytymistarinoita psykoosista

Hei,

Sairastuin kesällä ei-elimelliseen määrittelemättömään psykoosiin. Psykoottiset oireet hävisivät täysin risperdal-lääkityksellä (3mg päivässä) kuukauden sairaalajaksolla. Kotiuduttuani alkoi ahdistusoireet ja masennuslääke (sertralin) aloitettiin syyskuussa. Nyt on neuroleptilääkevaihto edessä prolaktiiniarvojen kohoamisen ja kuukautisten poisjäämisen vuoksi.

Haluaisin kuulla positiivisia selviytymistarinoita teiltä, jotka olette selvinneet, tai joiden läheiset ovat selvinneet psykoosista ja toipuneet normaaliin elämään. Olo tuntuu kovin ilottomalta ja kaikki onnellisuuden tunteet ovat poissa. Olen palannut töihin, mutta en jaksa tehdä juuri mitään voimattomuuden vuoksi. Haluaisin uskoa tulevaisuuteen, mutta se on niin kovin vaikeaa. Keskustelupalstoillakin keskustelevat usein ne, joiden toipuminen ei ole sujunut niin hyvin. Käsittääkseni se on kuitenkin mahdollista. Ainakin minulle on sanottu, että ennusteeni on hyvä ja lääkitykseni lopetetaan parin vuoden sisällä.

Kerro siis tarinasi. Olisin siitä kiitollinen!

Esimerkiksi olisin kiinnostunut tietämään, tuntuiko olo normaalilta lääkityksen lopettamisen jälkeen ja onko psykoosit pysyneet poissa?
Ilmianna
Jaa

47 Vastausta



ihme juttu ettö sanoivat et lääkkeet lopetetaan kohta koska nää lääkärit saa sponssia lääketehtailta. Mutta tässäkin on alueellisia eroja toises paikas olisit varmasti saanut skitson paperit.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
1 VASTAUS:
Psykoosin läpikäynti vastaan lääkitys
http://keskustelu.suomi24.fi/t/9219207/psykoosin-lapikaynti-vastaan-laakitys
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
No jaa, siis mulla tuo sinun alkukertomus on lähes samanlainen eli mullakin todettiin kun olin 19-vuotias ei-elimellinen tarkemmin määrittelemätön psykoosi, oli aika raju tapaus, ja olin kuukauden sairaalassa niin kuin sinäkin olit. Sain risperdal lääkityksen ja myöhemmin myös sertralinin psykoosin jälkeiseen masennukseen. Reilun kaksi vuotta söin risperdalia sitä vähitellen vähentäen ja puoli vuotta olin sitten ilman lääkitystä, jonka jälkeen sairaus uusi.

Olisit kaivannut hyvin onnistuneiden tarinoita mut voin kai tässä kuitenkin oman tarinanikin kertoa vaikkei se niin onnellinen ole. Toinen sairastuminen siis iski kun olin 22-23 vuotias jolloin olin psykoosissa lähes vuoden, rankimman ajan olin sairaalassa mutta psykoosi hellitti vähitellen. Tämän rankan psykoosijakson takia minulle tuli keskushermostollisia oireita, menetin puhekyvyn ja puheenymmärtämisen ja ajatusmaailma oli yhtä tyhjää vaan. Olin siis tarkemmin sanottuna liian kauan psykoosissa. Sain myös tässä vaiheessa skitsofrenia-diagnoosin. Siitä sitten alkoi paraneminen ja toivuin noin kahdessa vuodessa lähes täydellisesti, puhekyky tuli lähes ennalleen. Mut sit taas tuli psykoosi 26-vuotiaana. Siinä ei onneksi käynyt niin huonosti kuin edellisellä kerralla ja oli jopa hauskaa olla psykoosissa.

Nyt tässä sitten olin kuluneen vuoden 2010 kokonaan sairaslomalla ja vuoden 2011-2012 olen kuntoutustuella ja olisi tarkoitus kuntoutua takaisin töihin, päivätyö tai sitten joku muutaman tunnin kestävä osa-aikatyö eläkkeen ohella. Olen tehnyt elämässäni aika paljon töitä ja opiskellutkin, opinnot tosin jäi 23-vuotiaana kesken kun tuli psykoosi.

Tällainen kertomus minulla. Kovin hyvää kertomusta en saa elämästäni aikaiseksi, mutta tällä hetkellä oon aika onnellinen, käyn vertaistukiryhmässä ja muuten olen sitten vaan kotona. Väsymystä on aika tavalla vielä mutta jospa sitä vaikka saisi käännettyä oikean rytmin taas päälle, jotta vois harkita sitä työhön paluuta.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
1 VASTAUS:
Kiitos tarinastasi skitsofreenikko. Rankan tien olet joutunut kulkemaan. Kirjoitat ainakin hyvin selkeästi. Siitä päätellen tilasi on nyt aika hyvä.

Itse pelkään skitsofreniaa. Toivon että selviäisin säikähdyksellä tästä psykoosiepisodista. Olin jo 29-vuotias sairastuessani, mikä kai vähän parantaa tulevaisuudennäkymiä. Tosin esioireita oli parin vuoden ajan ennen akuuttia psykoosia.

Kaikkea hyvää tulevaisuudelle!
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
Hei,
täältä tuskin löydät selviytymistarinoita, koska ei tätä palstaa kukaan terve ihminen lue.
Terve ihminen ulkoilee ja tapaa toisia ihmisiä. Tällä palstalla ovat vain toisiansa provosoivat sairaat ihmiset jotka keksivät kaikenlaista tiedä sitten monennessako persoonassa.

Ole kiltti äläkä lue näitä juttuja jos haluat itse selviytyä tarinastasi.
Kyse on sinusta itsestäsi ja täältä tuskin sääliä heruu, sitä antaa läheiset ihmiset.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
2 VASTAUSTA:
Eihän kukaan ole sääliä pyytänyt vaan vertaistukea. Täti itsehän täällä häiriköi. Totta on että juuri häiriköiden epäasiallisuuksien vuoksi joku muu paikka olisi parempi. Valitettavasti on vähän vaikeaa kuuluttaa sairauttaan ympäriinsä. Mutta toivottavasti ap löytää tukea.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
antipsykiatrian syytä tämän palstan huono taso. Väittävät että lääketeollisuus myrkyttäisi meitä synteettisillä huumeilla.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
oon 21 nytte. vietin viime huhtikuun paikkeilla kuukauden sairaalassa, kun mulla epäiltiin ja sitten lääkärikin totes mulle jossain lapussa ei elimellisen määrittelemättömän psykoosin.
tapasin tän lääkärin joka totes mulle psykoosin ehkä kahdesti eikä se oikeesti tiennyt vittuakaan musta. mun mielestä ihan paskaa ja lääkkeitäkin syötettiin, olin ehkä vaan vähän hukassa ja masentunut/ pettynyt asioihin. mitä se psykoosi edes oikein on? jumiutumista? eiköhän jokanen oo välillä vähän hukassa ja jumissa?
Ilmianna
Jaa
Mulla on diagnoosina skitsoaffektiivinen häiriö. Mielialat vaihteli, maniassa oli suuruusharhoja, luulin olevani vaikka mikä yliluonnollinen otus ja masentuneena olin vainoharhainen. Aloitettiin Peratsin ja harhat katosivat, söin sitä pari vuotta. Lisäksi mielialan vaihteluihin meni Lito. Kun Peratsin lopetettiin (Lito jatkui), psykoosi oireet palasivat. Lääkitys aloitettiin uudelleen.
Ilmianna
Jaa
Mulla on diagnoisoituna dissosiaatio häiriö psykoottisin oirein, sillä en saanut Kelan tukea, joten lääkäri kirjoitti psykoosi diagnoosin, sillä sitten sain Kelan tuen. Olin vuoden sairaslomalla, kolme kuukautta siitä kului sairaalassa. Olen syönyt reilut kaksi vuotta psykoosinestolääkkeitä ja kohta olen pääsemässä niistä eroon. Olen syönyt neljää eri lääkettä, ennenkuin oikea löytyi. Olen kuitenkin kuntoutunut vuoden sairasloman jälkeen takaisin työkuntoon ja ollut töissä, joka sujui hyvin. Itsellä on nyt reilun vuoden ollut terve olo ja tunnen itseni tasapainoiseksi. Jonkin verran lääkkeiden lopettaminen pelottaa, mutta haluan kokeilla elämää taas ilman niitä. Toivon koko voimallani etten koskaan sairastuisi uudelleen.
Ilmianna
Jaa
Minäpä kerron tänne myös oman tarinani. Sairastuin psykoosiin noin kolme vuotta sitten. En itse tiennyt mitä oli tapahtumassa, oireet alkoivat salakavalasti pikkuhiljaa. Ennen oireita olin ollut pitkään stressaantunut, olin pikkuhiljaa alkanut pelkäämään monia sosiaalisia tilanteita. Elämässäni oli myös tapahtunut lyhyen ajan sisällä monta suurta muutosta, vaikken sitä itse ollut niin hyvin tiedostanut. Olin hermoraunion partaalla, ja arkeni kului joka päivä pelkäämiseen. Pian jäin koulusta pois kun en kyennyt keskittymään. Kukaan muukaan ei tiennyt että sairastan psykoosia, läheiset ajattelivat että kyseessä on masennus.

Olin opiskelutauolla melkeen puoli vuotta. Koko tämän ajan taistelin yksin psykoosini kanssa. Oireet olivat outoja ja en edelleenkään tiennyt mikä minulla on. Ajattelin vaan että elämä nyt on mennyt tällaiseksi. Minulla oli monelaisia harhoja, koin esimerkiksi joskus sähköisyyden tunnetta ilmassa ja jopa itsessäni. Koin olevani paha, välillä taas oli omituisia tuntemuksia siitä että olisin ollut joku tunnettu henkilö. Jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua siltä että muut näkevät mitä ajattelen. Kävin tämän takia toisten kanssa keskustelua oman pääni sisällä, keskustelua, joista muilla ei ollut mitään tietoa. ”Sosiaalinen elämäni” muodostui lähes kokonaan näistä keskusteluista, sillä oireita tuli koko ajan. Minusta myös tuntui että olisin ollut yhteydessä televisioon vain ajatukseni kautta, oli semmoinen tunne kuin ihmiset telveisiossa olisivat olleet tietoisia minusta. Eristyin omiin oloihini.

Psykoosin oireet ovat kamalin asia minkä olen kokenut elämässäni. Henkilö joka on psykoosissa on niin yksin, ettei sellaista voi mitenkään käsittää. Pää käy koko ajan ylikierroksilla ja oireet ovat usein sellaisia, että ne vääristävät täysin kuvaa itsestä ja läheisistä. Koin olevani hirviö, jota kaikki, mukaanlukien lähipiirini inhoavat. Nykyään minulla on jonkinlainen käsitys siitä, mistä tällaiset oireet kumpusivat, mutta psykoosi on niin monimuotoinen, ettei joitakin oireita voi millään selittää. Minulla yksinäisyyttä pahensi se, ettei kukaan tiennyt mikä minulla oli, en minä itsekään. Oireet aiheuttivat niin suurta ahdistusta että tunsin välillä olevani paniikin partaalla. Jokainen tunti kului hitaasti. Yksi kauheimmista hetkistä psykoosin aikana oli tilanne, jossa istuin vanhempieni kanssa keittiön pöydän ääressä. Vanhempani jutustelivat normaaleista asioista, samaan aikaan kun minä olin pöydän toisella puolella syväimmässä helvetissä, missä olen ikinä ollut. Taisin käväsitä todellisuudessa hetken, koska tuolloin tunsin yhtäkkiä järisyttävää pakokauhua. Tuntui että olen luisumassa jonnekkin, mistä kukaan ei voi minua pelastaa. Katsoin vanhempiani ja mieleni teki huutaa, mutten saanut aikaiseksi inahdustakaan. Tämän jälkeen sama helevetti jatkui.

Onneksi todellisuus tuli takaisin myöhemmin. Olin katsomassa televisiota yksin huoneessani ja pyörin samassa televisioharhassa kuin olin monta kuukautta pyörinyt. Jollain kumman voimalla sain huudettua äitini huoneeseen. Kesti minuutteja ennen kuin sain puristettua itsestäni, että minusta tuntuu, että minulla on televisioon yhteys, että siellä tiedetään mitä minä ajattelen.

Tästä alkoivat konkreettiset toimenpiteet. Äitini otti välittämömästi yhteyttä psykologiini, joka ei tätä ennen ollut myöskään ollut tietoinen psykoosistani. Sen jälkeen minut vietiin sairaalaan, avoimelle osastolle. Muistikuvani tästä ovat hyvin hatarat, olin vieläkin oireitteni vallassa. Sairaalassa aloitettiin lääkitys, ensin pienellä määrällä, joka lopulta suurennettiin aika voimakkaaksi. Tämän jälkeen oireeni alkoivat pikkuhiljaa hälvetä. Psykoosista toipumisessa, ainakaan minulla, ei tapahdu mitään yhtäkkistä ahaa-elämystä, että hei, täähän on pelkkää kuvitelmaa! Oireet hälvenevät pikkuhiljaa. Viestiketjun aloittajakin oli ollu huolissaan siitä että oireet eivät ole hänen miehellään hälventyneet heti sairaalassa, mutta sinuna en huolestuisi. Psykoosin oireista toipuminen vaatii aikaa, aikaa ja aikaa.

Sairaala-ajasta minulla on enemmän muistoja, kuin sitä edeltävästä puolesta vuodesta. Eristäydyin siellä omiin oloihini. Tuijotin yksin televisiohuoneessa sarjoja ja elokuvia, joita myös vanhempani toivat minulle. Oireita oli, mutta pystyin jotenkin silti nauttimaan jotenkuten siitä mitä katsoin. Myöhemmin uskaltauduin muihin tiloihin toisten seuraan, mutta olin kuin jännittynyt jousi. Olin kuin yksin metsässä asunut, pelästynyt eläin, joka viedään ihmisten pariin kaupunkiin. Tämä on hyvin suuri muutos siihen mitä olin ollut ennen kuin ongelmani olivat alkaneet. Nuorena tyttönä (yläasteiässä) olin erittäin itsevarma ja koin olevani kuin kala vedessä muiden kanssa. Nyt pelkäsin niin paljon etten melkeen uskaltanut liikkua. ....jatkuu seuraavassa viestissä kun yhteen ei mahdu...
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
4 VASTAUSTA:
...jatkuu edellisestä... Parin kuukauden kuluttua keväällä lähdin osastolta. Lähtemisjärjestelyt olivat lähteneet siitä, kun olin alkanut tuntea oloni tylsistyneeksi sairaalassa. Se on aina potilaalle hyvä merkki. Kotimatkalla autossa minulla oli edelleen jonkin sortin oireita, tosin paljon hälventyneempänä kuin ennen. Lääkemääräni oli korkea, joten tällöin olin hyvin väsynyt. Minulle lääke (seroquel) aiheutti voimakkaan väsymyksen lisäksi turtumusta ja joo, olo oli vähän kuin zombiella. Kuljin väsyneenä ja suhteellisen turtana vuoden. Koulussa en tuntenut oloani rentoutuneeksi, mutta en myöskään jännittänyt samalla tavalla kuin ennen lääkkeen aiheuttaman turtumuksen vuoksi. Lintsasin paljon, mutta sain kuitenkin pidettyä numerot korkealla.

Vuoden päästä osastolta päästyäni tapasin nykyisen poikaystäväni. Olin syönyt lääkettä vuoden, ja olin alkanut saada siitä tarpeekseni. Halusin elää taas, ja ihastuminen poikaystävääni lujitti tunnetta. Tämän takia lopetin lääkityksen omin päin, vastoin lääkärin määräyksiä. Kerroin lääkärilleni lääkkeen lopettamisesta ja hän pyysi ottamaan yhteyttä kesän jälkeen. Jos oireita ei tuolloin olisi, voisimme lopettaa yhteistyömme. Kesä oli aurinkoinen ja vietin sen suurimmaksi osaksi poikaystäväni kanssa. Elimme suhteemme alkuhuumaa, kävimme rannalla, puistoissa ja teimme kaikenlaista mukavaa. Oloni oli paljon parempi kuin lääkkeen kanssa. Minulla oli pienoinen tunne, että en ole vielä ennallani, mutta en antanut sen haitata liikaa. Kesä oli siitä huolimatta hyvä kesä.

Syksyllä psykoosi tuli kuitenkin takaisin. Kun menin kouluun, tunsin taas oireita. Koulussamme oli soittamassa bändi jota olin katsomassa, ja minusta alkoin tuntua, että soittimet kohta posahtavat, koska kaikkialla on sähköä. Lähdin kesken konsertin vessaan itkemään. Kotona kerroin isälleni että minulle on taas oireita. Lääkitys jouduttiin aloittamaan uudestaan.

Tuolloin jouduin kertomaan myös poikaystävälleni psykoosistani. Hän on kertonut ettei aluksi käsittänyt ongelman vakavuutta, mutta otti heti selvää psykoosista. Internetistä löytyneet tiedot vaikuttivat poikaystävääni voimakkaasti, luulen että hän oli hyvin huolestunut. Tarpoimme talven läpi ja suhteemme alkoi mennä huonompaan suuntaan. Lopulta keväällä erosimme. Kesä (2011) oli minulle kamala. Tunsin suoranaista paniikkia siitä, ettei poikaystäväni ole enää kanssani. Luulen, että äärimmäisen voimakkaat tuntemukset johtuivat osittain siitä, että olin vuoden aikana kasvanut poikaystävääni hyvin voimakkaasti kiinni, koska hän oli auttanut minua selvitymään lääkitykseni uudelleen aloittamisesta. Hilluin järjettömästi koko kesän ja tunsin etten ole kunnossa. Roikkuin myös entisessä poikaystävässäni kiinni, enkä osannut päästää irti. Lopulta loppukesästä irroittauduin hänestä ja tunsin, että ehkä selviän ilman häntäkin. Poikaystäväni otti kuitenkin minuun itse syksyllä yhteyttä ja palasimme yhteen.

Nyt olen syönyt syksystä 2010 lääkettä noin puolitoista vuotta. Lääkemäärääni on vähennetty pahimmista ajoista neljännekseen. Olemme lääkärini kanssa sopineet, että ajamme tämän kevään aikana lääkkeen alas. Tuntemukseni ovat sekalaiset. Välillä oireita välkkyy, ne saattavat käydä sekunnin tai pari ja sitten ne hälvenevät. Tunnen myös että minulla on tuntemuksia, joita en osaa selittää enkä osaa sanoa ovatko ne normaaleja. Tämän takia tunnen pelkoa, että oireet palaavat, jos lopetan lääkityksen. Tarkkailen myös itseäni luvattoman paljon. Haluan tunnista jok'ikisen oireen ja kumota sen. En myöskään osaa vieläkään täysin rentoutua joissakin sosiaalisissa tilanteissa ja joskus tunnen niissä jopa melkeen samanlaista pelkoa, kuin pahimpina aikoinani.

Elämäni on kuitenkin parantunut myös huikeasti sairaala-ajoistani. Olen muuttanut pois kotoa ja osittain itsenäistynyt tämän myrskyn keskellä. Olen myös valmistunut lukiosta, ja saanut sieltä hyvät arvosanat, vaikka lukioaikoihin ajoittuivat elämäni pahimmat hetket. Koen, että olen varovasti aloittamassa uudenlaista elämää. Kuljen pienin askelin, mutta niin minun nyt pitääkin. Olen vastikään hakenut töitä, ja vaikka koen vieläkin pelkoa sosiaalisista tilanteista, en ole luopunut suunnitelmistani tulla opettajaksi tai muuksi sosiaalisen huomion kohteeksi. Minä en ole luopunut mistään unelmista psykoosini takia. Uskon yhä, että jos lääkitys lopetetaan ja elämäni muutenkin normalisoituu, palaan täysin ennalleni. Haluan nauttia elämästäni yhtä paljon kuin ennen pyskoosia ja tällaista elämää kohti kuljen koko ajan. Itsetuntoni romahti psykoosin aikana ja sitä ennen, mutta nyt karsin iteäni uudelleen kokoon pikkuhiljaa. Olen myös selvinnyt sellaisesta helvetistä, että minua ei ihan pieni myrsky enää kaada.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
_vierailija kirjoitti:
...jatkuu edellisestä... Parin kuukauden kuluttua keväällä lähdin osastolta. Lähtemisjärjestelyt olivat lähteneet siitä, kun olin alkanut tuntea oloni tylsistyneeksi sairaalassa. Se on aina potilaalle hyvä merkki. Kotimatkalla autossa minulla oli edelleen jonkin sortin oireita, tosin paljon hälventyneempänä kuin ennen. Lääkemääräni oli korkea, joten tällöin olin hyvin väsynyt. Minulle lääke (seroquel) aiheutti voimakkaan väsymyksen lisäksi turtumusta ja joo, olo oli vähän kuin zombiella. Kuljin väsyneenä ja suhteellisen turtana vuoden. Koulussa en tuntenut oloani rentoutuneeksi, mutta en myöskään jännittänyt samalla tavalla kuin ennen lääkkeen aiheuttaman turtumuksen vuoksi. Lintsasin paljon, mutta sain kuitenkin pidettyä numerot korkealla.

Vuoden päästä osastolta päästyäni tapasin nykyisen poikaystäväni. Olin syönyt lääkettä vuoden, ja olin alkanut saada siitä tarpeekseni. Halusin elää taas, ja ihastuminen poikaystävääni lujitti tunnetta. Tämän takia lopetin lääkityksen omin päin, vastoin lääkärin määräyksiä. Kerroin lääkärilleni lääkkeen lopettamisesta ja hän pyysi ottamaan yhteyttä kesän jälkeen. Jos oireita ei tuolloin olisi, voisimme lopettaa yhteistyömme. Kesä oli aurinkoinen ja vietin sen suurimmaksi osaksi poikaystäväni kanssa. Elimme suhteemme alkuhuumaa, kävimme rannalla, puistoissa ja teimme kaikenlaista mukavaa. Oloni oli paljon parempi kuin lääkkeen kanssa. Minulla oli pienoinen tunne, että en ole vielä ennallani, mutta en antanut sen haitata liikaa. Kesä oli siitä huolimatta hyvä kesä.

Syksyllä psykoosi tuli kuitenkin takaisin. Kun menin kouluun, tunsin taas oireita. Koulussamme oli soittamassa bändi jota olin katsomassa, ja minusta alkoin tuntua, että soittimet kohta posahtavat, koska kaikkialla on sähköä. Lähdin kesken konsertin vessaan itkemään. Kotona kerroin isälleni että minulle on taas oireita. Lääkitys jouduttiin aloittamaan uudestaan.

Tuolloin jouduin kertomaan myös poikaystävälleni psykoosistani. Hän on kertonut ettei aluksi käsittänyt ongelman vakavuutta, mutta otti heti selvää psykoosista. Internetistä löytyneet tiedot vaikuttivat poikaystävääni voimakkaasti, luulen että hän oli hyvin huolestunut. Tarpoimme talven läpi ja suhteemme alkoi mennä huonompaan suuntaan. Lopulta keväällä erosimme. Kesä (2011) oli minulle kamala. Tunsin suoranaista paniikkia siitä, ettei poikaystäväni ole enää kanssani. Luulen, että äärimmäisen voimakkaat tuntemukset johtuivat osittain siitä, että olin vuoden aikana kasvanut poikaystävääni hyvin voimakkaasti kiinni, koska hän oli auttanut minua selvitymään lääkitykseni uudelleen aloittamisesta. Hilluin järjettömästi koko kesän ja tunsin etten ole kunnossa. Roikkuin myös entisessä poikaystävässäni kiinni, enkä osannut päästää irti. Lopulta loppukesästä irroittauduin hänestä ja tunsin, että ehkä selviän ilman häntäkin. Poikaystäväni otti kuitenkin minuun itse syksyllä yhteyttä ja palasimme yhteen.

Nyt olen syönyt syksystä 2010 lääkettä noin puolitoista vuotta. Lääkemäärääni on vähennetty pahimmista ajoista neljännekseen. Olemme lääkärini kanssa sopineet, että ajamme tämän kevään aikana lääkkeen alas. Tuntemukseni ovat sekalaiset. Välillä oireita välkkyy, ne saattavat käydä sekunnin tai pari ja sitten ne hälvenevät. Tunnen myös että minulla on tuntemuksia, joita en osaa selittää enkä osaa sanoa ovatko ne normaaleja. Tämän takia tunnen pelkoa, että oireet palaavat, jos lopetan lääkityksen. Tarkkailen myös itseäni luvattoman paljon. Haluan tunnista jok'ikisen oireen ja kumota sen. En myöskään osaa vieläkään täysin rentoutua joissakin sosiaalisissa tilanteissa ja joskus tunnen niissä jopa melkeen samanlaista pelkoa, kuin pahimpina aikoinani.

Elämäni on kuitenkin parantunut myös huikeasti sairaala-ajoistani. Olen muuttanut pois kotoa ja osittain itsenäistynyt tämän myrskyn keskellä. Olen myös valmistunut lukiosta, ja saanut sieltä hyvät arvosanat, vaikka lukioaikoihin ajoittuivat elämäni pahimmat hetket. Koen, että olen varovasti aloittamassa uudenlaista elämää. Kuljen pienin askelin, mutta niin minun nyt pitääkin. Olen vastikään hakenut töitä, ja vaikka koen vieläkin pelkoa sosiaalisista tilanteista, en ole luopunut suunnitelmistani tulla opettajaksi tai muuksi sosiaalisen huomion kohteeksi. Minä en ole luopunut mistään unelmista psykoosini takia. Uskon yhä, että jos lääkitys lopetetaan ja elämäni muutenkin normalisoituu, palaan täysin ennalleni. Haluan nauttia elämästäni yhtä paljon kuin ennen pyskoosia ja tällaista elämää kohti kuljen koko ajan. Itsetuntoni romahti psykoosin aikana ja sitä ennen, mutta nyt karsin iteäni uudelleen kokoon pikkuhiljaa. Olen myös selvinnyt sellaisesta helvetistä, että minua ei ihan pieni myrsky enää kaada.
...jatkuu edelleen... Kirjoitin tämän viestin siksi, että haluan kannustaa kaikkia, jotka kamppailevat psykoosin kanssa, sekä itse näitä henkilöitä että läheisiä. Pyskoosi on vakava mielenterveydellinen ongelma, josta toipuminen ei käy hetkessä. Muistakaa myös läheiset tämä. Psykoosi ei ainakaan itselläni hälvennyt hetkessä ja vielä vuosia myöhemminkin taistelen sen kanssa jollain tasolla. Pitää kuitenkin pitää mielessä että psykoosista VOI TOIPUA, kaikki on mahdollista. Pitäkää lippu korkealla. Psykoosilääkitys on myös asia erikseen. Joihinkin henkilöihin lääke ei niin paljon vaikuta, mutta joidenkin mielialoihin ja henkiseen tilaan ne vaikuttavat merkittävästi. Lääke itselläni on huonontanut paljon elämäni laatua ja vaikuttanut negatiivisesti myös ihmissuhteisiini. Tämä aika on kuitenkin pakko käydä läpi. Tarinani kertoo myös miten voi käydä jos lääkkeen lopettaa omin päin.

Paranemisessa tärkeää on myös ainakin itselläni ollut se että olen purkanut psykoosiaikani kamaluutta läheisilleni. Ennen kuin lopetin lääkkeen ensimmäisen kerran, en ollut kertonut tuosta elämäni pahimmsta ajasta kenellekkään. Kun kuitenkin aloitin lääkkeen uudestaan, aloin pikkuhiljaa avata solmuja poikaystävälleni, joka myös puristi asiota ulos minusta. Minä tarvitsin tuota painostusta. Täytyy kuitenkin muistaa, että psykoosioireet ovat niin järjettömiä, ettei niistä ole helppo puhua. Itsekin tunsin ennen suurta häpeää oireistani ja tunsin itseni erittäin epäkunnolliseksi sen takia että olen moisia ajatuksia voinut päähäni kehittää. Nyt kuitenkin ymmärrän että minä en itse kehittänyt yhtään mitään. Sairaus vyöryi päähäni ilman että itse olisin voinut tehdä yhtään mitään. Muistakaa kaikki psykoosipotilaat tämä. Psykoosi ei ole oma valinta. Se on järkyttävä sairaus jonka kokija tarvitsee kaiken tuen mitä hän vaan voi saada. Itse arvostan nykyään itseäni, että olen selvinnyt moisesta koettelemuksesta. Se vaatii voimaa.

Haluan siis nostaa hattua kaikille muillekkin jotka ovat pyskoosista selvinneet ja niille jotka sen kanssa kamppailevat: älkää luovuttako. Psykoosista parantumisessa no paljon kiinni omasta asenteesta ja omista unelmista ei pidä koskaan luopua. Älkää antako psykoosin tai minkään muunkaan mielenterveydellisen ongelman pilata elämäänne. Kaikesta voi selvitä. Ja arvostakaa itseänne, olette sen ansainneet.

”While there's life, there's hope”

Ja vielä ketjun aloittajalle. Muistutat kovin paljon minua itseäni siinä vaiheessa kun olin kotiutunut sairaalasta. En tosin syönyt muita lääkkeitä kuin antipsykootteja, mutta elämä oli kyllä kovin mustavalkoinen ja olin erittäin ahdistunut vaikka minulla oli hyvä ennuste. Elämähän ei palannut ennalleen pitäessäni taukoa kesällä lääkkeistä, mutta olo oli kyllä hetkittäisesti paljon parempi. Liian aikaisessa lääkkeiden lopettamisesta sain kuitenkin kärsiä myöhemmin, niinkuin totesin. Itse kehottaisin myös miettimään tarkkaan monen lääkkeen syömistä päällekkäin. Antipsykootti on jo itsessään erittäin vahva lääke, ja vaikuttaa elimistöön ja mieleen paljon. Minullekin lääkärini ehdotti sairaalasta kotiin päästyäni masennuslääkkeen aloitusta mutta sanoin ei. Minä päätin etten halua yhtään enempää lääkkeitä kehooni. Ja olen toipunut hyvin siitä huolimatta, masentunut ja ahdistunut mieliala on parantunut itsekseen. Joten harkitkaa tarkkaan monen lääkkeen syömistä yhtä aikaa. Ketjun aloitusviesti on kirjoitettu noin vuoden päivät sitten, joten toivon, että sinulle kuuluu parempaa kuin tuolloin. Tsemppiä kaikille! :)
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
_vierailija kirjoitti:
...jatkuu edelleen... Kirjoitin tämän viestin siksi, että haluan kannustaa kaikkia, jotka kamppailevat psykoosin kanssa, sekä itse näitä henkilöitä että läheisiä. Pyskoosi on vakava mielenterveydellinen ongelma, josta toipuminen ei käy hetkessä. Muistakaa myös läheiset tämä. Psykoosi ei ainakaan itselläni hälvennyt hetkessä ja vielä vuosia myöhemminkin taistelen sen kanssa jollain tasolla. Pitää kuitenkin pitää mielessä että psykoosista VOI TOIPUA, kaikki on mahdollista. Pitäkää lippu korkealla. Psykoosilääkitys on myös asia erikseen. Joihinkin henkilöihin lääke ei niin paljon vaikuta, mutta joidenkin mielialoihin ja henkiseen tilaan ne vaikuttavat merkittävästi. Lääke itselläni on huonontanut paljon elämäni laatua ja vaikuttanut negatiivisesti myös ihmissuhteisiini. Tämä aika on kuitenkin pakko käydä läpi. Tarinani kertoo myös miten voi käydä jos lääkkeen lopettaa omin päin.

Paranemisessa tärkeää on myös ainakin itselläni ollut se että olen purkanut psykoosiaikani kamaluutta läheisilleni. Ennen kuin lopetin lääkkeen ensimmäisen kerran, en ollut kertonut tuosta elämäni pahimmsta ajasta kenellekkään. Kun kuitenkin aloitin lääkkeen uudestaan, aloin pikkuhiljaa avata solmuja poikaystävälleni, joka myös puristi asiota ulos minusta. Minä tarvitsin tuota painostusta. Täytyy kuitenkin muistaa, että psykoosioireet ovat niin järjettömiä, ettei niistä ole helppo puhua. Itsekin tunsin ennen suurta häpeää oireistani ja tunsin itseni erittäin epäkunnolliseksi sen takia että olen moisia ajatuksia voinut päähäni kehittää. Nyt kuitenkin ymmärrän että minä en itse kehittänyt yhtään mitään. Sairaus vyöryi päähäni ilman että itse olisin voinut tehdä yhtään mitään. Muistakaa kaikki psykoosipotilaat tämä. Psykoosi ei ole oma valinta. Se on järkyttävä sairaus jonka kokija tarvitsee kaiken tuen mitä hän vaan voi saada. Itse arvostan nykyään itseäni, että olen selvinnyt moisesta koettelemuksesta. Se vaatii voimaa.

Haluan siis nostaa hattua kaikille muillekkin jotka ovat pyskoosista selvinneet ja niille jotka sen kanssa kamppailevat: älkää luovuttako. Psykoosista parantumisessa no paljon kiinni omasta asenteesta ja omista unelmista ei pidä koskaan luopua. Älkää antako psykoosin tai minkään muunkaan mielenterveydellisen ongelman pilata elämäänne. Kaikesta voi selvitä. Ja arvostakaa itseänne, olette sen ansainneet.

”While there's life, there's hope”

Ja vielä ketjun aloittajalle. Muistutat kovin paljon minua itseäni siinä vaiheessa kun olin kotiutunut sairaalasta. En tosin syönyt muita lääkkeitä kuin antipsykootteja, mutta elämä oli kyllä kovin mustavalkoinen ja olin erittäin ahdistunut vaikka minulla oli hyvä ennuste. Elämähän ei palannut ennalleen pitäessäni taukoa kesällä lääkkeistä, mutta olo oli kyllä hetkittäisesti paljon parempi. Liian aikaisessa lääkkeiden lopettamisesta sain kuitenkin kärsiä myöhemmin, niinkuin totesin. Itse kehottaisin myös miettimään tarkkaan monen lääkkeen syömistä päällekkäin. Antipsykootti on jo itsessään erittäin vahva lääke, ja vaikuttaa elimistöön ja mieleen paljon. Minullekin lääkärini ehdotti sairaalasta kotiin päästyäni masennuslääkkeen aloitusta mutta sanoin ei. Minä päätin etten halua yhtään enempää lääkkeitä kehooni. Ja olen toipunut hyvin siitä huolimatta, masentunut ja ahdistunut mieliala on parantunut itsekseen. Joten harkitkaa tarkkaan monen lääkkeen syömistä yhtä aikaa. Ketjun aloitusviesti on kirjoitettu noin vuoden päivät sitten, joten toivon, että sinulle kuuluu parempaa kuin tuolloin. Tsemppiä kaikille! :)
Hei,

Luin tuota sinun viestiä ja tuli itku silmään. Itse en ole sairastanut kyseistä sairautta, mutta silloinen avopuolisoni sairastui.

En nyt lähde avaamaan hänen sairastumistaan, mutta kerron oman tarinani.

Tauti oli varmaan pitkään ollut hänen sisällään, mutta minä en ollut sitä huomannut. Taudin oireet pelästytti minut ja ajauduin tekemään päätöksen että lähdin pois suhteesta. Se oli elämäni suurin virhe, nyt vasta tajuan kuinka paljon olisin voinut tehdä hänen vuokseen ja tukea häntä.

Nyt kadun päätöstäni, mutta enää en saa minulle rakasta ihmistä takaisin. Näin hän minulle on sanonut, enkä yhtään ihmettele.

Itse olen syvästi masentunut olen menettänyt elämäni parhaimman asian. Enkä voi syyttää kun itseäni. Tämän halusin jakaa kaikille jotka ovat tällä hetkellä suhteessa psykoosiin sairastuneen kanssa, se on sairaus mistä varmasti parantuu jos on tuki ympärillä. Muistakaa se ihminen ennen kun taudin kuvat ilmeni, se sama ihminen palaa varmasti kun jaksatte tehdä yhdessä töitä. Itse jälkiviisaana en enää saa niitä hetkiä takaisin vaan ne ovat vain todella kaunis muisto. Tulen rakastamaan ex avopuolisoani aina.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
_vierailija kirjoitti:
...jatkuu edelleen... Kirjoitin tämän viestin siksi, että haluan kannustaa kaikkia, jotka kamppailevat psykoosin kanssa, sekä itse näitä henkilöitä että läheisiä. Pyskoosi on vakava mielenterveydellinen ongelma, josta toipuminen ei käy hetkessä. Muistakaa myös läheiset tämä. Psykoosi ei ainakaan itselläni hälvennyt hetkessä ja vielä vuosia myöhemminkin taistelen sen kanssa jollain tasolla. Pitää kuitenkin pitää mielessä että psykoosista VOI TOIPUA, kaikki on mahdollista. Pitäkää lippu korkealla. Psykoosilääkitys on myös asia erikseen. Joihinkin henkilöihin lääke ei niin paljon vaikuta, mutta joidenkin mielialoihin ja henkiseen tilaan ne vaikuttavat merkittävästi. Lääke itselläni on huonontanut paljon elämäni laatua ja vaikuttanut negatiivisesti myös ihmissuhteisiini. Tämä aika on kuitenkin pakko käydä läpi. Tarinani kertoo myös miten voi käydä jos lääkkeen lopettaa omin päin.

Paranemisessa tärkeää on myös ainakin itselläni ollut se että olen purkanut psykoosiaikani kamaluutta läheisilleni. Ennen kuin lopetin lääkkeen ensimmäisen kerran, en ollut kertonut tuosta elämäni pahimmsta ajasta kenellekkään. Kun kuitenkin aloitin lääkkeen uudestaan, aloin pikkuhiljaa avata solmuja poikaystävälleni, joka myös puristi asiota ulos minusta. Minä tarvitsin tuota painostusta. Täytyy kuitenkin muistaa, että psykoosioireet ovat niin järjettömiä, ettei niistä ole helppo puhua. Itsekin tunsin ennen suurta häpeää oireistani ja tunsin itseni erittäin epäkunnolliseksi sen takia että olen moisia ajatuksia voinut päähäni kehittää. Nyt kuitenkin ymmärrän että minä en itse kehittänyt yhtään mitään. Sairaus vyöryi päähäni ilman että itse olisin voinut tehdä yhtään mitään. Muistakaa kaikki psykoosipotilaat tämä. Psykoosi ei ole oma valinta. Se on järkyttävä sairaus jonka kokija tarvitsee kaiken tuen mitä hän vaan voi saada. Itse arvostan nykyään itseäni, että olen selvinnyt moisesta koettelemuksesta. Se vaatii voimaa.

Haluan siis nostaa hattua kaikille muillekkin jotka ovat pyskoosista selvinneet ja niille jotka sen kanssa kamppailevat: älkää luovuttako. Psykoosista parantumisessa no paljon kiinni omasta asenteesta ja omista unelmista ei pidä koskaan luopua. Älkää antako psykoosin tai minkään muunkaan mielenterveydellisen ongelman pilata elämäänne. Kaikesta voi selvitä. Ja arvostakaa itseänne, olette sen ansainneet.

”While there's life, there's hope”

Ja vielä ketjun aloittajalle. Muistutat kovin paljon minua itseäni siinä vaiheessa kun olin kotiutunut sairaalasta. En tosin syönyt muita lääkkeitä kuin antipsykootteja, mutta elämä oli kyllä kovin mustavalkoinen ja olin erittäin ahdistunut vaikka minulla oli hyvä ennuste. Elämähän ei palannut ennalleen pitäessäni taukoa kesällä lääkkeistä, mutta olo oli kyllä hetkittäisesti paljon parempi. Liian aikaisessa lääkkeiden lopettamisesta sain kuitenkin kärsiä myöhemmin, niinkuin totesin. Itse kehottaisin myös miettimään tarkkaan monen lääkkeen syömistä päällekkäin. Antipsykootti on jo itsessään erittäin vahva lääke, ja vaikuttaa elimistöön ja mieleen paljon. Minullekin lääkärini ehdotti sairaalasta kotiin päästyäni masennuslääkkeen aloitusta mutta sanoin ei. Minä päätin etten halua yhtään enempää lääkkeitä kehooni. Ja olen toipunut hyvin siitä huolimatta, masentunut ja ahdistunut mieliala on parantunut itsekseen. Joten harkitkaa tarkkaan monen lääkkeen syömistä yhtä aikaa. Ketjun aloitusviesti on kirjoitettu noin vuoden päivät sitten, joten toivon, että sinulle kuuluu parempaa kuin tuolloin. Tsemppiä kaikille! :)
Hei! Mahtava lukea tälläistä tekstiä. Kiinnostaisi kuulla onko lääkkeesi lopetettu, ja miten voit nykyään? Luetkohan tätä palstaa enää näiden vuosien jälkeen. Toivottavasti vastaisit!
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
Kiitos tuosta tarinasta! Toivosta ei kannata luopua.

Itse minulla on ollut monia psykooseja, joista ensimmäinen oli pahin, olin jopa katatoninen. Olen lukenut paljon psykooseista ja niiden syistä ja yrittänyt aktiivisesti "parantaa" itseäni. En usko lääkkeisiin enkä ole niitä juuri syönytkään, paitsi akuuteissa vaiheissa.

Oma tarinani kulkee niin että joka kerralla psykoosit kävivät helpommiksi, opin joka kerralla jotain. Päätin olla pelkäämättä psykoosia, sen sijaan työstäisin läpi ne pelot ja ongelmat joita psykoosissa nousi pintaan. Olen myös yrittänyt vahvistaa itseäni, löytää syvemmän kontaktin itseni kanssa, rakentaa itsetuntoa. Tässä psykoosi on itseasiassa auttanuit minua, sillä psykoosissa koin myös ennen pelkotiloja valtavan voiman ja itseluottamuksen tunteen, jonka yritin säilyttää itselläni psykoosin jälkeen. Viimein onnistuin käymään läpi psykoosin ns joutumatta psykoosiiin, eli olin normaalissa todellisuudessa koko ajan. Minulla on sen jälkeen ollut hyvin stressaavia elämänvaiheita mutta en ole enää joutunut psykoosiin. Elämä on itseasiassa muuttunut helpommaksi sen kautta mitä muutoksia minussa on psykoosin myötä tapahtunut.

Monet ihmiset paranevat spontaanisti psykoosisairauksista tai skitsofreniasta, luulen että siinä käy juuri näin, ihmisen itsetuntemus lisääntyy, hän oppii elämään itsensä kanssa. Jos itse on asiassa aktiivinen uskon että psykooseista pystyy paranemaan.
Ilmianna
Jaa
Tämä on hyvä ketju!
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
1 VASTAUS:
Itse 37v ja aiemmin 2psykoosia ihan täysin pihalla pelkotiloineni lääkitty ja keskustelut käyty nyt 3 psykoosi kaikkine synkkine ajatuksineen. Sain vihdoin asiantuntevaa hoitoa ja kuunneltiin sekavat jorinani sekä YMMÄRRETTIIN ne. 37vuoden helvetti tuntuu olevan ohitse. Nyt vaan yritän selviytyä häpeästä ja kaikista niistä kiusaamisista joita olen joutunut kokemaan. Kaikki paskin juttu o se että koulukiusattu ja äärimmäisesti kurissapidettynä en ole osannut siis saanut sanoa ei ja aina kusessa sen takia Kiltti poika! Nyt lääkitys tehosi ja olen saanut tahtoni takaisin ja 37 vuotta KYLLÄ vastanneena tulen sanomaan monessfia kohtaa ihan helvetin jyrkästi EI. Voitte kuvitella omat tuntemukseni niin että sinua kiusataan ja vedätetään mutta sinulla ei ole tahtoa tai rohkeutta sanoa/puuttua tilanteeseen vaan hiljaa käännät puukkoa rinnassasi ja nielet kaiken. Nyt 37v asian kun ymmärtää niin tuntemukset on suhteellisen rajut ahdistaa hävettää pelottaa ja mukana raju annos katkeruutta sekä vihaa. Aion selviytyä olenhan selvinnyt psykoosissa vuosia. Nyt ei tarvitse pelätä vihollisia ja olla ainaisessa sotatilassa kaikkia vastaan. Pitäkää toisistanne huolta ja aidosti jos huomaatte jonkun jäävän yksin niin ole sinä se ainut ystävä aidosti. Hyväksi käyttäjiä ja kiusiaajia riittää. Itselläni on perhe vaimo ja kaksi lasta mutta henkisesti olen yksin ilman yhtään ystävää koska en ole omien oireitteni fyysisen ongelmani tai muun syyn vuoksi saanut hyväksyntää ja turvautunut virheellisesti vääriin mukamas ystäviin. Tämä ei ole vitsi vaan pahinta painajaista joka on herättyäni paljastunut... kirjoitan lisää kun kykenen... Yksinäinen sotilas
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
Minulla on ollut mielenterveysongelmia (tai paremminkin persoonallisuushäiriö) lapsuudesta asti ja olen tavallaan elänyt mielikuvitusmaailmassa. Kun mielikuvitusmaailmani lopulta romahti, niin ajauduin psykoosiin.
Luulin poliisin jahtaavan minua, huusin kummituksille...
Kun olin ihan sekaisin, niin tartuin ainoaan mitä oli jäljellä ja annoin elämäni Jumalalle ja otin Jeesuksen sydämeeni.
Selvisin psykoosista, tulin tähän maailmaan mielikuvitusmaailmasta ja sain oikean elämän ensimmäistä kertaa eläessäni.
En saanut mitään psyykelääkkeitä vaan selvisin pelkällä pitkällä terapialla.
Vaikka olin aikaisemmin suljettu osasto kamaa, niin terapiaan mennessä olin jo löytänyt Jumalan eikä Psykiatri eikä psykologi katsonut enää tarpeelliseksi lääkitystä.
Ilmianna
Jaa
Eli vaihdoit psykoosisi toiseen .
Ilmianna
Jaa
Risperidal aiheuttaa lihasten väsymystä ja heikkoutta. Ja lähes kaikki neuroleptit (lue: kaikki) vaikuttavat aivoissa välittäjäaineeseen dopamiini, joka säätelee muunmuassa tunne elämää. Tästä johtuu että kun syö neuroleptejä, tunne elämä köyhtyy ja latistuu. Itselläni on ollut useita lääkkeitä samaan vaivaan, F29 Tarkemmin määrittämätön pitkäaikainen psykoosi, ja kaikissa paitsi Abilifyssä on ollut sama tunteiden latteus. Abilify tosin itselleni aiheutti kovaa ahdistusta joten en pystynyt sitä syömään edes kahta viikkoa.

Nyt viimeaikoina olen saanut myös lääkityksen adhd-tyyppiseen oireiluun, joka taasen sitten lisää dopamiinin tuotantoa aivoissa, joten tunteet ovat palanneet jopa hieman voimakkaampina kuin ennen, huolimatta siitä että syön edelleen serdolectiä (psykoosilääke) joka salpaa dopamiinin tuotantoa.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
1 VASTAUS:
Tässä tuoreimpia oikeusjuttuja liittyen pysyviin liikevaurioihin (tardiivi dyskenisia) Yhdysvalloista. Tuomio annettu viime helmikuun puolivälin tienoilla ja sakot 1,532,000 $.

$1.5 Million Award in Autistic Child Tardive Dyskinesia Legal Case

http://www.huffingtonpost.com/dr-peter-breggin/15-million-award-in-child_b_4861391.html

"On Feb. 11, 2014, a Chicago jury awarded $1.5 million to an autistic child who developed a severe case of tardive dyskinesia and tardive akathisia while being treated by psychiatrists with Risperdal and then Zyprexa between 2002 and 2007. The drug-induced disorder was diagnosed when he was 15 years old and by then had become disabling and irreversible."
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
Kirjassa 'Toisen maailman kartalla' on viiden ihmisen selviytymistarinat. Kullakin on uniikki tarinansa psykoosista, vaikka diagnoosi saattaakin olla sama, useammalla kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Lotta kuvaa erinomaisen terävästi, millaista on elää jo lapsesta asti omankaltaisessaan taikamaailmassa ja millaista on, kun joutuu sopeutumaan Ankeiden Tätien maailmaan.
Ville kertoo elävästi mutta tyynesti harhoistaan ja kokemuksistaan psykiatrisessa sairaalassa, esimerkiksi eristetyksi tulemisesta, ja nostaa pohdittavaksi monta tärkeää kysymystä.
Myös Pirkko, jolla on kokemuksia sekä englantilaisesta että suomalaisesta psykiatrisesta sairaalasta, pohtii saamaansa hoitoa - ja myös sen puutetta. Pirkon tarinaa lukiessaan kykenee omalla tavallaan eläytymään siihen, miltä hulluus tuntuu.
Helenalla on käynyt läpi harvinaisemman prosessin eli lapsivuodepsykoosin. Hän sairastui toisen lapsensa synnyttämisen jälkeen uudelleen, mutta nyt sekä hän itse että hänen lähipiirinsä ja hoitava henkilöstökin olivat paljon valmistautuneempia tilanteeseen, eli Helena pääsi voittajana maaliin.
Antero puolestaan kuolee sairaalassa kahdesti ja herää kirjailijana. Alkoholismista toipumisen tie on tuskainen sekä Anterolle että hänen läheisilleen, mutta lopulta hän raitistuu - aina päiväksi kerrallaan.

Kuten takakansiteksti kehottaa: Tartu ojennettuun käteen ja astu toisen maailman kartalle.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
1 VASTAUS:
Mistä tuota Toisen maailman kartalla kirjaa voi ostaa? Onko se kirjastoissa? Löytyykö nettikaupoista, kun itse en ainakaan Googlella löytänyt. Pari psykoosia on takana.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
Nyt luin Vierailijan tarinan. Kerroit hienosti sairastumisen ja tervehtymisen prosesseista, ja kaikki kertomasi tuntui todella tutulta, jopa tuo sähköisyyden kokeminen. Ajattelen samalla tavoin myös psykoosin merkityksestä voimauttavana tekijänä.

Jos piditte Vierailijan tarinasta, kannattaa lukea tuo yllä mainitsemani Toisen maailman kartalla. Sieltä löytyy samanlaisia fiiliksiä.

Eikun tsemppiä sekä Vierailijalle että kaikille muille tämän viestiketjun kirjoittajille ja lukijoille!
Ilmianna
Jaa
Minun mieheni sai psykoosin jouduttuaan sairaalaan. Oli hoidossa ( onnistui murtamaan lonkan ja häntäluun)
2 ekaa pv. hän oli normaali, 3 pv mielestäni aika outo ja 4. "karkasi" koko sairaalasta .
En voinut uskoa että hän tuli kotiin ja vielä kovana pakkasiltana.
Sanoi vain että kyllä ymmärrän miksi kunhan kerron.Otti lehtiön ja kynän ja piirsi ja selvitti tarkasti kaikki asemat missä viholliset olivat olleet piilossa.
Siis viholliset jotka halusivat hänet ottaa hengiltä.
Minulla uskomaton huoli!
Sain lopuksi hänet sänkyyn (mistä ambulanssi hänet noukki myöhemmin) ja unta palloon noin 8 tuntia.
Heti herättyään (oikeastaan vasta iltapäivällä) oli minun normaali mies ja ymmärsi ,että parasta mennä takas sairaalaan.
Kahden päivän kuluttua alkoi samantyyppiset harhat ja paranoia.Sitä samaa hänen koko hoitoaika sairaalassa (20pv)
Seuraavana päivänä siitä kun olen onnistunut saamaan hänet himaan niin mies tulee taas aivan normaaliksi.
Pystyi kertomaan halliksista ja ahdistuksesta ja paranoiasta mitä oli kokenut vaan ei tiennyt miksi.
Mahtaneeko olla lääkkeet???
Tyhmä kysymys koska mikä muukaan
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
1 VASTAUS:
Toi psykoosi on niinku ottaa "irti arjesta". mikäs sen mukavampaa, ku on elo välillä muutenkin niin tylsää. Blääh..
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
Tiedän tapauksia, joissa ihminen on käynyt yhden kerran psykoosissa, käynyt sen läpi ilman lääkitystä, mennyt terapiaan, tullut Uskoon ja päässyt psyykkisistä ongelmista eroon, eikä psykoosi ole enää uusiutunut.

En tiedä, mitä lääkitys tekee, mutta itse en tunne ketään psykoosissa käynyttä joka olisi pystynyt lopettamaan silloin aloittamaansa lääkitystä (se, että minä en tunne ei tarkoita etteikö sellaisia olisi).

Tiedän joitain ihmisiä jotka eivät ole tulleet Uskoon ja jotka pystyy jollain tavalla lääkkeiden avulla elämään tätä päivää aikaisemmasta psykoosista huolimatta. Mutta tiedän vain sellaisia normaaliin elämään ja työelämään tulleita psykoosista selvinneitä ja ilman lääkkeitä eläviä, jotka ovat tulleet Uskoon.

Omien kokemusten ja omien havaintojeni perusteella en oikein näe muuta oikeata reittiä onneen kuin Jeesuksen hyväksymisen omaksi Herraksi ja Uskoontulo.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
1 VASTAUS:
Voi olla noinkin. Toisaalta tuossakin piilee vaara. Kun on om herkistynyt tietyille asioille, niin jatkuva uskomisen ajattelu voi saada aikaan psykoottisia oireita. Olisiko parempi pysyä vain reaalimaailman asioissa välttäen suuria tunteita. Kummasti sitä vaan huomaa hakeutuvansa näiden mysteerien pariin vaikka järki muistuttaa että olet liian herkkä. Psykoosin sairastaneena tiedä liikkuvani rajoilla kun luen salaliitoista, profetioista yms. Onneksi osaan suodattaa asioita ja ymmärrän jo vähän miten psyykeeni toimii. Olisihan se hienoa vain heittäytyä Jumalan varaan, mutta miten se onnistuu heiltä jotka epäilevät. Luottamus taitaa olla parantava asia... Luottaminen ihmisiin, elämään ja Jumalaan. Miksi se on niin vaikeaa? Kaikissa ihmisissä on potentiaalia pahaan ja hyvään. Kun näkee oman pahuutensa, ymmärtää että luottaminen on aina riski. Lähteäkö sille tielle. Hyvyydestä taas kasvaa lisää hyvää. Miksi ei nauttisi siitä. Tälle hullulle liian vaikeita kysymyksiä tähän aikaan yöstä :)
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
Psykoosi on monen tekijän summa. Ajatusten, tunteiden, tietoisuuden, sielun vääristymää. Pohjalla voi olla monenlaiset traumat lapsuudesta ja nuoruudesta. Asioita joita ei ole koskaan käsitelty tunnetasolla. Tapahtumia joita ei muista mutta oireet ovat jääneet. Lääkkeet muuttavat ainoastaan aivojen normaalia toimintaa. Mikään pysyvä ratkaisu neuroleptit eivät ole. Lääkäreille kuitenkin kaikkein helpoin tapa "hoitaa" psykoosipotilas on lääkitä ihminen toimintakyvyttömäksi ja kas kummaa potilas "parani". Mistään todellisesta parantumisesta ei ole kysymys.

Onnekkaita on ne jotka oppivat katsomaan psykoosiin taakse, löytävät henkisyytensä (Jumalan)ksalö, pelot ja kauhut ja ehkä pääsevät ammattitaitoiseen terapiaan. Silloin voi tapahtua todellista parantumista. Lääkkeillä ei ole mitään tekemistä tämän prosessin kanssa.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
1 VASTAUS:
Olen samaa mieltä. Kuka kertoisi sen psykiatrille ja terapeutille? Lääkkeiden lopettamisen jälkeen toipumiseni pääsi alkuun. En voi koskaan paljastaa, että sen takia voin näin hyvin. On turha puhua mistään henkisyydestä ja herkkyydestä, jos syö neurolepteja. Melkein naurattaisi, jos ei itkettäisi, että lähipiiri, psykiatri, terapeutti ja kaikki luulevat minun voivan hyvin lääkkeiden ansioista. Olin täysin pihalla, kun söin lääkkeitä ja ajattelin itsemurhaakin usein. Nyt minulla on elämä enkä aio ikinä paljastaa mistä se elämänhalu lähti. Tiedän heidän pelkonsa, jos potilas ei syö lääkkeitä. Tiedän myös omat kokemukseni. Pahimmatkaan psykoosin pelot eivät ole lähelläkään sitä, kun aivot on hidastettu lääkkeillä. Minusta elämä ei ole elämisen arvoista, jos mikään ei tunnu miltään. Itse olen joutunut aloittamaan alusta. Joka päivä joudun miettimään onko tämä tunnereaktio sallittua tähän asiaan ja menenkö vielä normaalin rajoissa. Lopulta jokainen on aivan yksin näiden asioiden kanssa. Tiedän että vastaan itse seurauksista jos ratkaisuni olikin väärä. Elän sen asian kanssa loppuelämäni jokaikinen päivä. Ehkä tulee se päivä että ns. suoja-aika on mielestäni ylitetty ja olen henkisesti tarpeeksi vahva elämään kuten haluan. Sivusta on helppo sanoa ja neuvoa, mutta kukaan ei tiedä millaista prosessia käyn läpi. Lopulta jokainen on vastuussa itselleen. Vain tulevaisuus voi näyttää olivatko valinnat oikeita.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
Olin pitkään kuullut päänsisäistä hallitsematonta puhetta. Eräs kaunispäivä ajattelin makoilessani jotain ilkeää ja kuului piippaus. Sain älynväläyksen, jotta ajatustani kuunnellaan. Menen lääkärille kertomaan tästä ajatustenlukukoneen keksimisestäni. Saan zypreksaa lääkkeeksi ja itseni uskomaan, jottei semmoisia neuvostovehkeitä ole. Söin reilun vuoden tätä ja lopetin. Jonkinlainen vaimea ääni taisi palata, vaan ei se elämää haittaa.
Ilmianna
Jaa
minullakin on ollut psykoosi ja mulla on todettu skitsofrenia
minä luulin kun psykoosi oli pahimmillaan että kuolleet ihmiset
puhu mulle ja että mulla oli syöpä ja teki mieli tappaa itseni ja kuulin
ääniä
Ilmianna
Jaa
Ei-elimellinen psykoosi takana täälläkin. Ahdistusoireina, eristäytymisenä ja hetkittäisenä vainoharhaisuutena oireillut ennakkojakso puhkesi psykoosiksi, kun vietin öitä nukkumatta, roikuin netissä ja kuuntelin musiikkia yöt läpeensä.
Luisuin harhamaailmaan ja läheisten huomattua sekavuuteni pääsin suljetulle, jossa sitten lääkityksen ja sen suomien yöunien avulla toivuinkin ihan nopeasti. Palasin normaalielämään aika pian.
Vointi palasi hyväksi ja lääkitys laskettiin hiljalleen alas.

Reilun puolen vuoden kuluttua kuitenkin alotin uudessa koulussa, ja siinä yhteydessä sitten psykoottinen oireilu alko taas. Ote todellisuudesta lipsui, ja häilyin taas aikoja unimaailmassa. Lääkitystä korjattiin ja vointi palasi ennalleen.

Nyt oon voinut taas pitkiä aikoja hyvin. Toisen psykoosijakson aikaiset tekemiset ja sanomiset kyllä vaivaavat, kun liikuin silloin kuitenkin arjessa ihan niinkuin terveenäkin. Harhat myös tulivat ja menivät aika vaihdellen, toisena hetkenä saatoin kuvitella lehtien otsikoiden olleen viestejä minulle ja hihitellä niille itsekseni, ja seuraavassa taas vaikka jutella jollekin ihan melko normaalisti. Sen takia juttuja on vähän vaikea kuitata itselleen sillä, että oli kipeä. Niistä puhuminen psyk. polilla on myös hankalaa, koska se tuntuu jotenkin liian henkilökohtaiselta.

Oon ollut siten onnekas, että mulla psykoosit on oireillut vaan todellisuudentajun syrjäyttäneinä harhamaailmoina. Tavallaan psykoottinen kokemusmaailma oli kuitenkin sen verran jännittävä omaan elämään verrattuna, että hakeuduin vielä aikoja voinnin tasautumisenkin jälkeen asioiden, jotka ruokki väkeviä muistoja, pariin. Sen oon kuitenkin saanut lopetettua ja nykyään pidän itsestäni ihan hyvää huolta, ja tuntuu siltä että psykoosisekoilut ovat taaksejäänyttä aikaa.
Ilmianna
Jaa
Itse selvisin lievästä psykoosista jolloin en kyennyt nukkumaan, ajatus kiersi kehää, minulla oli psykosomaattisia oireita ja voimakasta ahdistusta ja sekoamisen tunne, n. viikossa. kuljin kämpillä levottomana ja pelokkaana. Käsittelyyn meni enempi aikaa. Menin lääkäriin, sain ketipinoria 25mg 1-4x päivässä joka katkaisi ylikierrokset. Otin yhden illalla ja nukuin jonkun aikaa noilla kunnes lopetin. Ekana päivänä 2, mutta olin liian tokkurassa. Psykoosin käsittelin terapiassa. Ja sen syyt. Oma näkemys on että lääkkeet on haitaksi, ne vaan lamaa, haitalliset tunteetkin pitää käsitellä!! Palasin työelämään. En tiedä olisinko palannut, jos olisin mennyt sairaalaan ja laitettu korkeammille mömmöannoksille. Nyt 4v ilman oireita.
Ilmianna
Jaa
Olen 19 vuotias ja sairastin masennusta lievästi jo yläasteella, ammattikoulun ykkösvuonna tilanne paheni mutta oli hyvin lievää verrattuna tähän kevääseen olin varmaan kolmekuukautta lievässä psykoosissa en kyllä tosin tajunnut sitä silloin. Tunsin että minussa kävelee hyönteisiä ja että tartutan niitä muille. Myös valot kirkastuivat päässäni sekä äänet kuuluivat siettämättömän kovina kerroin myös äidilleni että en tunne heitä enää samoin kun ystävilleni. Tunne oli kuin aivot olisivat rappeutuneet odotin omaa kuolemaa vaikka en ollut kyllä varma olenko edes elossa kun tunne oli kun olisi kävellyt Liisa Ihmemaassa ja äänet kuuluivat hyvin kaukaa. Värit muuttuivat silmissä. Kaikesta tuli todella merkityksellisiä. Olisin voinut selittää jollekkin elämän filosofiasta tuntikaupalla. Haistoin pahoja hajuja ja suussani oli todella voimakas maku. Välillä itkin ja tärisin lattialla. En syönyt en nukkunut. Kolme vuorokautta meni helpostikin unetta. Onneksi tajusin että oli aika hakea apua kaikki ei ollut kunnossa lähdin jaksolle ja tästäkin kokemuksesta melkein toivuttu. Pitää vaan toivoa että ei uusisi olihan se aivan hiton pelottavaa mutta ei tappavaa. Hoito oli alussa vaikeaa en saanut kunnolla muodostettua puhetta ja en muistanut yhtään mistään mitään. Enkä luottanut pätkääkään kenenekään. Siinä tarinani, älkää luovuttako muutkin tästä ovat selvinneet.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
1 VASTAUS:
Kiitos kertomuksestasi. Minä olen kokenut tuon kaltaisia asioita vain silloin, kun kokeilin LSD:tä tai psykedeelisiä huumeita. Kuitenkin he antoivat minullekin nuo samat diagnoosit ja lääkkeet. Kertoo paljon noiden diagnoosiin ja lääkkeiden luotettavuudesta.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
Ja joo masennus lääkkeet sekä ketipinorit autoivat terapian lisäksi
Ilmianna
Jaa
Ahdistukseen kokeilin joskus kahta eri lääkettä mutta lopetin ne negatiivisten juttujen vuoksi ja olen hyvin tyytyväinen siitä. Kovat ahdistukset ja masennus painoi mieltä hyvin alas ja oli vaikea puhua ja saada selkeitä lauseita aikiaiseksi. Ajan mittaa rupesi helpottamaan mutta ei todellakaan kokonaan. Jaksoi pyristellä menemään helvetissä kunnes sain psykoaktiivia sieniä ja siitä alkoi ylämäki (tästä alkoi vasta sienien lääkinnällinen hyöty). Söin pienen tripin ja pieni helpotus ja sitten myöhemmin lähes viikko sitten kaveri tarjosi pienen kourallisen ja maailma muuttui heti. Oli todella kivaa ja tähän asti elämä on tuntunut aidosti elämältä ja todella voimakkaasti. Ei masennusta ollenkaan ja ahdistus hyvin lievää mikäli sitä tuntuu. En tiennyt tällaista elämää edes olevan. Kiitän vielä kaveria!!!

Mieti kun aloitat lääkärin lääkityksen joka alkaa vaikuttamaan n. kuukauden päästä lääkkeen aloittamisesta mutta yksi sieni kerta auttaa välittömästi ja se on luonnollisen puhdasta! Keho ja mieli kiittää ennemmin siitä vaihtoehdosta kun napsisit pillereitä.

Tätä ennen monta vuotta ollut täyttä varjoa ja helvettiä joka saattaa näyttää ulospäin paskamaiselta ihmiseltä vaikka sisältä on aivan hajalla. Tähän kun meinaa tottua eli ajatella joka päivä miten taas toimisin ja jaksaisin että tästä tulisi edes yhtään kivaa missään. Lääke löytyi enkä osaa edes ajatella tätä minään bile"huumeena" ainakaan enää. Tarvitsen tätä n. kerran kuussa enkä näe mitään negatiivista. Ei laskuja, ei krapuloita ei mitään mitä nyt hetken tripin jälkeisenä iltana unettomuutta ajatusten juoksun takia mutta ei haittaa yhtään!!

Kiitos vielä! PEACE LOVE!
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
1 VASTAUS:
PS. Itseasiassa ennen psykoosia vai mitä lie mielenromuttamaa meininkiä sitä ei luultavasti olisi kasvanut pois päin niinkin pinnallisesta mitä olin. Arvostan ehkä muita enemmä naj ehkä ripaus sitäkin arvostusta mitä ihmiset haluavatkaan tehdä eikä se kuulu minulle. Kiitos taas! =D
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
Minullekin muotoiltiin "psykoosi" kertomatta siitä minulle. Etukäteen en tiennyt psykiatrian petollisuutta, kun hoitoon huiputettiin. Hoidon loppupalaverissa lääkäri kertoi, ettei löytänytkään sairautta mitä oli epäillyt, mutta joutui laittamaan sanojensa mukaan jonkun diagnoosin selitykseksi hoidolle ja sairauslomalle. Vasta melkein kolme vuotta myöhemmin selvisi että kyseinen diagnoosi oli vain epämääräinen peitenimi psykoosille.

Asia muotoiltiin niin, että todellisten asioiden osalta asiat sivuutettiin, jätettiin kirjaamatta tai kirjattiin virheellisesti, jotta voitiin lytätä oikea elämäntilanne. Hoitotiedoissa minua pilkattiin, arvosteltiin ja kertomaani muutettiin. Tietoihin keksittiin asioita ja niissä painotettiin epäolennaisia asioita tekemällä niistä sopivalla muotoilulla todisteita "hulluudestani". Monia asioita vääristeltiin, totuutta muunneltiin ja asioita johdateltiin sopimaan joihinkin diagnooseihin. Manipulointi on lääkäreille ja hoitajille helppoa, koska kukaan ei valvo heidän toimintaansa eikä potilas voi tarkastaa kirjauksia sitä mukaa kun niitä tehdään.

Minulle mustamaalattiin "psykoosi".
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
5 VASTAUSTA:
Siksi ei kannata hakea "apua", koska apu tarkoittaa diagnoosien tekoa ja hullujen, epätavallisten asioiden löytämistä ihmisen puheesta ja ulkoisesta olemuksesta. Vikoja, sairauden merkkejä. Joskus se menee aivan liian pitkälle ja ylitulkinnaksi. Sitten lääkkeiden arpomista. Minä voin pahoin kun luen lausuntojani.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
Psykoosin oireisiin kuuluu myös terveydenhuoltohenkilökunnan toiminnan epäily.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
Suksi kuuseen.

Se että epäilee ja kyseenalaistaa ja ajattelee omilla aivoillaan ja kyseenalaistaa nykyisen huonostitoimivan lääkekeskeisen hoitojärjestelmän hyväätekevyyden ei ole mikään psykoosin oire. Mitä on edes psykoosi?

Itse sain järkyttäviä sivuoireita lääkkeistä mitä pidettiin psykoosin oireena. Kun lopetin lääkkeet, loppui nämä oireetkin. Oli hyvä että epäilin hoitohenkilökunnan asiantuntemusta ja lopetin lääkkeet. Nyt on menty vuosia ilman, ja voin hyvin, toisin kuin hoitohenkilökunnan ohjeilla. Sairaalaan en ole enää hakeutunut kun lopetin lääkekokeilut. Läheisenikin ovat huomanneet että olen jo entisellään mitä en lääkkeissä ollut.

Mielestäni hoitohenkilökunnalla viiraa päässä kun luulevat harhaisesti että joillain on kemiallisia epätasapainoja päässä toteamalla ne puheen ja käytöksen perusteella mihin hoidettavat tarvii "antipsykootteja". Ja että pakolla ja heidän periaatteillaan "hoitaminen" on hyväksi. Koko psykiatriaan ja sen tieteellisyyteen uskominen on harhaista ja kuin luottaisi johonkin uskomushoitoon jossa arpapelillä löydetään joku lääke korjaamaan aivot.

Täytyy olla harvinaisen naiivi luottaakseen tuommoiseen hutkintaan. On tervettä ja järkevää miettiä vetääkö aivoihinsa jotain kemikaalia ja onko se itselle hyväksi.

Se että joku on ns psykoosissa, voitaisiin hoitaa myös muunlaisin hoitometodein kuin mitä nykyään tarjotaan.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
nfkdkdnndnfnfk kirjoitti:
Suksi kuuseen.

Se että epäilee ja kyseenalaistaa ja ajattelee omilla aivoillaan ja kyseenalaistaa nykyisen huonostitoimivan lääkekeskeisen hoitojärjestelmän hyväätekevyyden ei ole mikään psykoosin oire. Mitä on edes psykoosi?

Itse sain järkyttäviä sivuoireita lääkkeistä mitä pidettiin psykoosin oireena. Kun lopetin lääkkeet, loppui nämä oireetkin. Oli hyvä että epäilin hoitohenkilökunnan asiantuntemusta ja lopetin lääkkeet. Nyt on menty vuosia ilman, ja voin hyvin, toisin kuin hoitohenkilökunnan ohjeilla. Sairaalaan en ole enää hakeutunut kun lopetin lääkekokeilut. Läheisenikin ovat huomanneet että olen jo entisellään mitä en lääkkeissä ollut.

Mielestäni hoitohenkilökunnalla viiraa päässä kun luulevat harhaisesti että joillain on kemiallisia epätasapainoja päässä toteamalla ne puheen ja käytöksen perusteella mihin hoidettavat tarvii "antipsykootteja". Ja että pakolla ja heidän periaatteillaan "hoitaminen" on hyväksi. Koko psykiatriaan ja sen tieteellisyyteen uskominen on harhaista ja kuin luottaisi johonkin uskomushoitoon jossa arpapelillä löydetään joku lääke korjaamaan aivot.

Täytyy olla harvinaisen naiivi luottaakseen tuommoiseen hutkintaan. On tervettä ja järkevää miettiä vetääkö aivoihinsa jotain kemikaalia ja onko se itselle hyväksi.

Se että joku on ns psykoosissa, voitaisiin hoitaa myös muunlaisin hoitometodein kuin mitä nykyään tarjotaan.
Itse popsinu nyt neljä vuotta rispedion 2mg lääkettä ja nyt lääkäri sanoi että vuoden päästä lääkitys lopetetaan. Vähän jo etukäteen huolestunut, että miten sitten käy
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
Pöpi73 kirjoitti:
Itse popsinu nyt neljä vuotta rispedion 2mg lääkettä ja nyt lääkäri sanoi että vuoden päästä lääkitys lopetetaan. Vähän jo etukäteen huolestunut, että miten sitten käy
Joo. Eiköhän aivot viidessä vuodessa ole vaurioituneet runsaasti ja pysyvästi. Luulenpa, että käy seuraavasti: Yrität/yritätte lopettaa, seuraa valtavia viekkareita, psykiatri/lääkäri kuvittelee/vedettää sinua, että kyseessä on mieli(kuvitus)sairauden paluu ja suosittaa jatkamaan käyttöä "määrittelemättömän ajan" (lue: loppuelämä), riippuen tietotasostasi uskot moisen lööperin ja jatkat käyttöä tai vaihtoehtoisesti jäät omillesi kärsimään viekkareista. Jos selviät viekkarit loppuun, jäät syntyneiden aivovaurioiden kanssa yksin. Jos et selviä viekkareiden yli, hakeudut itse uudelleen käytön piiriin.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
Trauma ja dissosiaatio -nettisivusto keskustelupalstoineen:

http://traumajadissosiaatio.fi
Ilmianna
Jaa

Ylläpito on poistanut tästä viestin sääntöjen vastaisena.

Ilmianna
Jaa

Vastaa alkuperäiseen viestiin

Selviytymistarinoita psykoosista

Hei,

Sairastuin kesällä ei-elimelliseen määrittelemättömään psykoosiin. Psykoottiset oireet hävisivät täysin risperdal-lääkityksellä (3mg päivässä) kuukauden sairaalajaksolla. Kotiuduttuani alkoi ahdistusoireet ja masennuslääke (sertralin) aloitettiin syyskuussa. Nyt on neuroleptilääkevaihto edessä prolaktiiniarvojen kohoamisen ja kuukautisten poisjäämisen vuoksi.

Haluaisin kuulla positiivisia selviytymistarinoita teiltä, jotka olette selvinneet, tai joiden läheiset ovat selvinneet psykoosista ja toipuneet normaaliin elämään. Olo tuntuu kovin ilottomalta ja kaikki onnellisuuden tunteet ovat poissa. Olen palannut töihin, mutta en jaksa tehdä juuri mitään voimattomuuden vuoksi. Haluaisin uskoa tulevaisuuteen, mutta se on niin kovin vaikeaa. Keskustelupalstoillakin keskustelevat usein ne, joiden toipuminen ei ole sujunut niin hyvin. Käsittääkseni se on kuitenkin mahdollista. Ainakin minulle on sanottu, että ennusteeni on hyvä ja lääkitykseni lopetetaan parin vuoden sisällä.

Kerro siis tarinasi. Olisin siitä kiitollinen!

Esimerkiksi olisin kiinnostunut tietämään, tuntuiko olo normaalilta lääkityksen lopettamisen jälkeen ja onko psykoosit pysyneet poissa?

5000 merkkiä jäljellä

Peruuta