Evankelisluterilainen tunnustus on kaikista tarminnin Raamatun mukainen tunnustus

Min uskon , Philip Melanghtonin tunnustukseen myös.
Joka on Evankelisluterilaisen kirkon tunnustus.
-

Philipp Melanchthon (alun perin Philipp Schwartzerd; 16. helmikuuta 1497 Bretten – 19. huhtikuuta 1560 Wittenberg) oli saksalainen humanisti ja Martti Lutherin työtoveri.

Melanchthon toimi Wittenbergin yliopiston kreikan kielen professorina vuodesta 1518 ja tutustui silloin Martti Lutheriin. Hän oli Lutherin mukana jo Leipzigin väittelyssä puolustamassa alkavaa uskonpuhdistusta. Lähinnä Melanchthonin laatimat Augsburgin tunnustus ja Augsburgin tunnustuksen puolustus (1530) ovat luterilaisen kirkon tunnustuskirjoja.

Melanchthon ei Lutherin kuoleman jälkeen pystynyt hallitsemaan nuoren luterilaisen kirkon sisällä syntyneitä opillisia erimielisyyksiä. Opillisten riitojen (muun muassa Augsburgin interim ja Leipzigin interim) aikana huomattiin Melanchthonin haparoivan opillisissa asioissa.

Hän halusi luoda rauhaa kirkkokuntien välille, ja tämä näkyi hänen kirjoituksistaan. Hän esimerkiksi olisi suostunut hyväksymään katolilaisia seremonioita ja alamaisuuden paaville ja hänen piispoilleen, mikäli nämä suvaitsisivat luterilaista oppia. Kahdeksan vuoden päästä hän myönsi olleensa väärässä. Jopa reformaattori Jean Calvin kirjoitti Melanchthonille. Kirjeessä hän ”syyttää sinua vasten kasvoja” sekä sanoo ”kenraalin ja johtajan epäröinnin olevan häpeällisempää kuin kokonaisen sotilasrykmentin paon”.

Melanchthonin ryhmä nimettiin filipisteiksi, ja aitoluterilaiset asettuivat heitä vastaan. Tuolloin aitoluterilaisten teologisena johtajana toimi Matias Flacius.

Philipp Melanchthonin keskeisimpänä saavutuksena pidetään koululaitoksen uudistamista. Hän saikin kunnianimen ”praeceptor Germaniae” eli ”Saksan opettaja”.

Hän korosti humanismia ja eettisen kasvatuksen merkitystä. Melanchthonin ansiosta humanistinen koululaitos levisi Saksasta myös muihin, erityisesti luterilaisiin maihin.

Minä taaas uskon Raamatun opetukseen ja sen takaa löytyvät Apostolit joiden opettaja oli Jeesus itse, ja jonka opettaja oli Jumala itse !

Mihinkään tuohon ketjuun ei mahdu eikä tarvita lutteria ei leeviä eikä jellivaaraa,

Joka Uskoo ja kastetaan, sellainen pelastuu jos pysyy uskossa ja elää sen mukaan.

Vauvat ei usko mitään, ne uskovat jotka ottavat kuulemansa evankeliumin vastaan ja huutavat avuksi Herran Nimeä!

Rauhan Siteessä kirjoitettiin, että ev-lut-kirkon tunnustuskirjat ovat oman aikansa lapsia!

Esikoislestadiolaisuus onkin eksynyt pois Kristuksen opista. Eroon maailmanlaajuisesta Kristuksen Kirkosta jonka YHTEINEN TUNNUSTUS löytyy kolmessa alkukirkon uskontunnustuksessa.

Onhan se nyt ainakin hyvä, että julkisesti tunnustavat sen, etteivät he ole evankelisluterilaisia. Tämä on vaan ennenkullumatonta ettei heillä ole lainkaan kirkoksi rekisteröityä kirkkoa johon he kuuluisivat? :o

Ortodoksikirkko ei ole alkukirkko. Eikä roomalaiskatolinen kirkkokaan. Nämä kirkot ovat alkukirkon suuren skisman hajaannuksessa syntyneitä kirkkoja. Tietämättömän ei pidä arvostella ketään.

Varhaiskristillisyys (vanh. alkuseurakunta ja alkukirkko) tarkoittaa kristillisiä kirkkoja ja yhteisöjä ennen sen sallimista vuonna 315. Kristinusko syntyi, kun Jeesuksen opetuslapset kokivat Galileassa ilmestyksiä, joiden perusteella he vakuuttuivat Jeesuksen kuolleista heräämisestä ja ylösnousemuksesta. Alkuseurakunnan keskuspaikka oli Jerusalem, mutta samantapainen yhteisö lienee toiminut myös Galileassa.

Alkuseurakunta piti itseään osana juutalaisuutta. Sen hengellisyydessä painottui lopun aikojen odotus ja siksi keskittyminen pelkästään hengellisiin asioihin. Yhteisö koki Jerusalemissa voimakkaan ilmestyksen, jota kristillisessä traditiossa kutsutaan Pyhän Hengen vuodatukseksi ja joka on Apostolien teoissa sijoitettu juutalaisten helluntaijuhlan yhteyteen.

Tämän ilmestyksen yhteydessä ja sen jälkeen alkuseurakuntaan liittyi kreikkaa puhuvia juutalaisia paluumuuttajia, joiden ensimmäinen johtaja oli Stefanos. Näiden ja arameankielisten välille syntyi teologisia erimielisyyksiä. Vainoamisen takia kreikankieliset hellenistikristityt siirtyivät Syyriaan ja alkoivat julistaa uskoaan pakanoille eli muille kuin juutalaisille.

Suuri skisma oli teologinen ja poliittinen kiista katolisen kirkon sisällä, joka johti kristikunnan hajaannukseen ja katolisen ja ortodoksisen kirkon syntyyn Rooman ja itäisten patriarkaattien suhteiden katkettua.

Viimeinen yhteinen kirkolliskokous pidettiin vuonna 787.

Sen jälkeen Nikean uskontunnustuksesta syntyi sanamuotokiista, niin sanottu filioque-kiista. Lännen kirkko lisäsi uskontunnustukseen latinankielisen sanan Filioque (suom. ja Pojasta), joka tarkoitti Pyhän Hengen lähtevän, ei vain Isästä, vaan myös Pojasta. Idän patriarkaatit eivät hyväksyneet tätä muutosta.

Jo ennen filioque-kiistaa olivat idän ja lännen kirkot kehittyneet eri suuntiin. Rooman valtakunnan keskus oli siirtynyt Roomasta Konstantinopoliin jo 300-luvulla. Paavin merkitys kasvoi kuitenkin nopeasti lännen keisarikunnan synnyttyä uudelleen vuosituhannen vaihteessa. Teologisessa ajattelussa oli eroja, lännen kirkossa alkoi 1000-luvun alusta vaikuttaa voimakkaasti Clunyn uudistusliike.

Leo IX:n legaatti kardinaali Humbertus ja Konstantinopolin patriarkka Mikael Kerularios julistivat toisensa kirkonkiroukseen eli pannaan 1054. Välirikon välitön syy oli paavin ja patriarkan riidat kirkollisista asioista Etelä-Italiassa. Vaikka alue kuului nimellisesti Bysantille,

Leo IX oli johtanut sotaretkeä sinne asettuneita normanneja vastaan ja jäänyt näiden vangiksi 1053. Kirkkojen eron sinetöi lopullisesti neljäs ristiretki, jonka aikana ristiritarit valloittivat ja hävittivät Konstantinopolin kaupungin. Erityisesti kaupungin kirkkojen hävittäminen ja ryöstö aiheuttivat katkeruutta idän kristityissä.

Ristiritarit valloittavat Konstantinopolin neljännen ristiretken yhteydessä.
Vaikka idän ja lännen kirkkojen välejä yritettiin sovitella useaan otteeseen keskiajalla, kiroukset olivat voimassa vuoteen 1965 asti, jolloin paavi Paavali VI ja patriarkka Athenagoras I yhteispäätöksellä kumosivat ne.