Pieni tarina taas tähän iltaan, jossa on niin kovin vähän asiaa

Sanotaan, että silmät ovat sielun peili. Toisilla ne ovat tähtitaivaan kirkkaat ja ilme ilosta heleä kuin aamuinen aurinko. Itse kun otan omasta naamastani kuvan, silmät ovat väsyneet ja raskaat! Ilme on vakavan apaattinen kuin surusta itkeneellä hautajaisvieraalla. Vaikka miten yrittäisin puristaa hymyä kasvoilleni, en saa aikaiseksi kuin vihaisen irvistyksen. Olen aina aggressiivisen ja välinpitämättömän rangaistusvangin näköinen vaikka mitä tekisin.

Kimi Räikköstä sanottiin aikaisemmin "jäämieheksi". Sanonta lienee aiheutunut hänen pateettisesta ulosannistaan sekä jäämäisestä perusilmeestään, josta tunteet eivät juuri paistaneet lävitse. En silti usko, että hän olisi mitenkään tunteeton, kuten en ole minäkään! Jotenkin tunnen häntä kohtaan sympatiaa ja sielunveljeyttä vaika meissä ei taida muuta yhteistä ollakaan kuin ulkoinen haikeus.

Itsessäni sen sijaan tunnen ilon ja surun vaihtelut ja olen kokenut paljon ja pahoja. Ilonaiheet elämässä ovat viime vuosina olleet vähäiset ja olen kokenut menetyksiä, suuria suruja ja epäonnistumisia ja uskonkin sen vaikuttaneen omiin kasvonpiirteisiini ja ilmeeseeni merkittävästi.

Mutta en minä koskaan mikään ilopilleri ole ollut! Pikemminkin sellainen ujo ja arka, syrjäänvetäytyvä, hieman pelokas ja kiusattu poika, joka on epävarmuuttaan peitellyt alkoholilla ja tyylillään.

Ehkä se epävarmuus on eniten näyttäytynyt sellaisena ylimielisyytenä ja syrjäytymisenä sosiaalisista tilanteista. Nykyään olenkin varsin yksinäinen outolintu, joka vain pärjäilee, mutta ei oikeasti pärjää. Jokainen päivä on kuin uusi taistelu, jossa sitä viimeistä oljenkortta metsästeään kuin henkirievun riekaletta, jonka tuuli on riuhtoa mennessään.

Olen vähän sellainen ruhjottu sielu, joka huutaa ja kärsii ja joka on kuin vangittu pullonhenki sammiossaan. Päältä katsoen tyyni ja rauhallinen kuin laineeton meri, jonka sielu on kuitenkin syvän sinisen synkkä ja salaperäinen. Silloin tällöin se näyttää voimansa ja mahtinsa valkoharjaisina tyrskyinä, jotka iskevät vasten kalliota ja vievät kaiken irtaimen mennessään. Kaikki mihin se koskee, hukkuu ja kuolee!

Mutta sellaista se elämä on, kertomatonta tarinaa. Jokaisesta voisi kirjoitta kirjan, runon tai laulun, mutta kuka niitä sanoja kuulisi? Tuskin kukaan, koska kaikki häviää kuin tuulen huminaan!