Vanhan ja Uuden

Vanhan ja Uuden testamentin erot ja vastakohdat
Raamatun moniarvoisuudesta esimerkkejä

Ei ole harvinaista, että kysellään millä tavalla VT:n Jumala-kuva ja uskonto on erilainen verrattuna UT:n sanomaan ja Jumala-kuvaan. UT:n itsensä mukaan vanha liitto ja uusi liitto Kristuksessa eivät ole samanarvoisia, eikä uusi liitto ole vanhan kopio tai jatke. Uusi liitto on erilainen ja parempi kuin vanha - ts. vanhaa liittoa pidetään selkeästi huonompana, vajavaisena ja väliaikaisena (Hebr.8:7-13;10:1-9).

Tässä muutamia suuria eroja ja vastakkainasetteluja vanhan ja uuden liiton välillä.

1) Lähimmäinen
Vanha testamentti erottaa jyrkästi ja selvästi valittun kansan juutalaiset ja vieraat kansat. Muukalaisella, joka ei kuulu Israelin kansalliseen yhteisöön on oikeus vieraanvaraisuuteen, huolenpitoon ja loukkaamattomuuteen kun hän on juutalaisten keskuudessa vieraana (5 Moos.10:18-19, Tuom. 19:20). Mutta tästä huolimatta ei-juutalainen on oikeudeton ja suojaton (1 Moos.31:15, Job 19:15). Lähimmäinen on VT:n aikana nimenomaan toinen juutalainen, valitun kansan jäsen. Eräisiin kansoihin kuuluvia ei saanut hyväksyä valittuun kansaan eikä heidän hyvinvointiaan saanut koskaan edistää (5 Moos.23:3-7). Toisiin kansoihin kuuluvia ihmisiä sai kohdella eri tavoin tietyissä asioissa (5 Moos.23:20-21 korkoa sai periä vierasmaalaisilta mutta ei toisilta juutalaisilta).

Uudessa testamentissa on hyvin erilainen oppi lähimmäisestä: jokainen ihminen on lähimmäinen ja kaikki kansallisuuteen, asemaan yms. liittyvät erot on kumottu. Kaikki ovat samanarvoisia ja yhtäläisesti kaikilla on pääsy Isä Jumalan yhteyteen Kristuksen kautta, kaikille on tehtävä hyvää ja vihollisiakin on rakastettava (Gal.5:28-29; Luuk.6:35,Ef.2:14-18 jne.).
2) Kosto ja rangaistus synneistä
Vanhan liiton laissa selvästi sanotaan, että Jahve on kiivas Jumala, joka kostaa isien pahat teot heidän lapsilleen kolmanteen ja neljänteen polveen asti (2 Moos.20:5; 4 Moos.14:18 jne.).

VT:ssa on silti täysin päinvastainen kohtia kuten Hes.18 luku ja 5 Moos.24:16: jokainen kärsii vain omista synneistään. Poikia ei rangaistakaan isien synneistä eikä isiä poikien synneistä. VT:ssa on siten teologisia ristiriitoja. Eri aikoina samoihin kysymyksiin vastattiin uudenlaisilla tavoilla ja näin totuus muuttuu (kehittyy).

Kostaminen on vahvasti läsnä Vanhassa testamentissa- Jahve käski kostamaan amalekilaisille sen, mitä he olivat tehneet israelilaisille (5 Moos.25:17-19). Rangaistukset olivat "sama teko samasta teosta"-periaatteella toteutettuja fyysisiä kostoja: silmä silmästä, hammas hampaasta, henki hengestä eikä sääliä saanut tuntea rankaisemisessa (5 Moos.19:21).

Vanhan liiton hurskaat rukoilivat Jahvea kostamaan ja rankaisemaan vihamiehiään erilaisilla fyysisillä kärsimyksillä sekä tuhoamaan heidät (Ps.11:6; Ps.31:18; Ps.69:22-29 jne.).

Uudessa liitossa kielletään kostamasta,kosto ei kuulu ihmiselle. Koston sijaan käsketään rakastamaan vihollisia ja tehdä heille hyvää, vieläpä "kääntämään toinenkin poski". Koston toteuttaminen käsketään jättämään Jumalalle, joka tuomitsee kaikki oikeudenmukaisesti (Room.12:16-21). UT ei opeta missään kohtaa rukoilemaan toisille ihmisille vaikeuksia ja kärsimyksiä, eikä kiroamaan ketään, vaan jokaista ihmistä pitää rakastaa lähimmäisenään.
3) Sodat ja taistelut
Vanha testamentti kuvaa hyvin paljon sotia, taisteluita ja väkivaltaa. Jahven palvelijat sotivat muita kansoja vastaan, valtaavat niiden maat ja hävittävät kansoja maan päältä Jahven käskystä. VT:n kirjoittajien tyyli on kuvaileva: he vain yleensä kertovat mitä niin hurskaat kuin jumalattomat tekivät kaikessa raadollisuudessaan arvioimatta tapahtumia moraaliselta kannalta. Tämä kuvailemiseen tyytyminen onkin aiheuttanut hengellisiä ja moraalisia ongelmia ja ihmettelyn aiheita VT:n lukijoille.

Uudessa liitossa vihollinen ei ole toinen ihminen, vaan näkymätön saatanan valtakunta henkivaltoineen. Taistelut ovat hengellisiä eikä fyysisiä (Ef.6:12-17).
4) Lähetystyö
Vanha liitto, sellaisena kuin se on Pentateuksissa (Mooseksen kirjoissa) kuvattu, ei sisällä mitään ideaa lähetystyöstä muiden kansojen keskuudessa. Liitto kaikkine lakeineen ja siunauksineen oli annettu vain juutalaisille, joiden luonteenomaiseksi piirteeksi tulikin oma erikoisuudentunto valittuna kansana ja toisten kansojen halveksunta, mikä farisealaisuudessa saavutti räikeimmät muotonsa.

Pentateukissa (eikä juuri muuallakaan VT:ssa) ei kanneta mitään huolta muiden kansojen "sielun pelastumisesta" eikä siitä, että muut kansat eivät tunne Jahvea. Muut kansat saavat kokea Jahven siten, että Hän rankaisee, tuomitsee ja hävittää ne jos ne ovat sotineet israelilaisia vastaan ja harjoittaneet muita syntejä. On kuitenkin eräitä tapauksia VT:ssa, jossa Jahve lähettää profeetan "pakanoiden" luokse saarnaamaan (Joonan kirja: Joonan lähettäminen Niniveen ja niniveläisten kääntymys. Joona itse kuitenkin pahastui kun Jahve armahti niniveläisiä eikä tuhonnutkaan heitä, "meni hyvä saarna hukkaan"). Joonan kirja on todennäköisesti kritiikkiä juutalaisten suppeakatseista nationalismia ja kansallista omahyväisyyttä kohtaan. Myös oli eräitä Jahvea kunnioittavia pakanoita, kuten syyrialaista Naaman, jota Jahven profeetta Elisa auttoi parantamalla tämän pitaalin (2 Kun.5:1-19, Naaman sai Elisan luvalla jatkaa myös syyrialaisen Rimmon-jumalan temppelissä Rimmonin palvonnassa mukana olemista, mutta sydämessään Naaman silti palveli Jahvea). Mutta tällaiset tapaukset olivat silti yksittäisiä. Mitään systemaattista "pakanoiden" käännyttämistä juutalaiseen uskoon ei VT:ssa opeteta, eikä huolenpitoa pakanoiden ikuisesta kohtalosta esiinny.

Lähinnä eräissä VT:n profeettojen kirjoissa tulee esiin universaalinen näkökulma: muutkin kansat pääsevät Jahven yhteyteen ja tulevat Jerusalemiin palvelemaan Jahvea. Nämä lupaukset liittyvät kuitenkin lopunajalliseen toivoon messiaanisesta pelastuksen ajasta ja rauhan valtakunnasta, jolloin kaikki kansat "vaeltavat Jerusalemiin" (Jes.56, Sak.14).

Uusi testamentti on vahvasti lähetyshenkinen: kristinusko on nimenomaan lähetysuskonto (Matt.28:18-20 jne.). Evankeliumi käsketään julistettavaksi kaikille kansoille erotuksetta. Jokaisen kristityn velvollisuudeksi asetetaan tähän lähetystyöhön osallistuminen tavalla tai toisella. Kaikki kristityt ovat Kristuksen pappeja hengellisesti (1 Piet.2:5). UT:ssa on keskeinen teema nimenomaan huoli ihmisten pelastumisesta kadotuksesta ikuiseen elämään.
5) Tämänpuoleisuus vastaan tuonpuoleisuus
Vanhatestamentillinen uskonto oli alunperin nimenomaan hyvin "tämänpuoleinen": hurskas ihminen sai tässä elämässä siunauksensa hyvin konkreettisilla, materiaalisilla tavoilla (pitkää ikää, vaurautta, paljon lapsia yms). Jumalaton sai kirouksensa ja rangaistuksensa tässä elämässä (sairautta, nälkää, hedelmättömyyttä ja ennenaikainen kuolema yms.), eikä mitään iankaikkista jatkoa tunnettu. Kaikki ihmiset erotuksetta päätyivät kuoltuaan "tuonelaan" (hepr. sheol) varjomaiseen olotilaan vailla elämää, tekoja, tunteita ja tietoisuutta.(Saarn.9:4-6; Job 26:5-6; Ps.6:6; Ps.30:10, Jes.38:18-19) Kuolema on VT:ssa "lepoon menemistä isien tykö" (esim. 1 Kun. 16:28 jumalaton kuningas Omri meni "lepoon isiensä tykö" eikä siis helvetin liekkeihin).
Kuolleet eivät kiitä eivätkä ylistä Jumalaa, vaan ainoastaan elävät ihmiset. Kuolleet nukkuvat heräämättä sheolissa ja sieltä takaisin paluuta ei ole odotettavissa (2 Sam.12:23;Job 7:9-10), sillä sheol on jokaisen ihmisen lopullinen määränpää (Saarn.12:5). Ihmisellä ole mitään etua eläimiin verrattuna, vaan samanlainen loppu tulee ihmisille sekä eläimille. Ihmisetkin ovat vain luontokappaleita ja ihmiset sekä eläimet kuolevat samalla tavalla, kaikki menee samaan paikkaan ja maatuu tomuksi (Saarn.3:18-22).

Vasta VT:n nuorimmmissa osissa esiintyy usko kaikkien kuolleiden ylösnousemukseen ja hurskaiden ikuiseen elämään ja jumalattomien ikuiseen rangaistukseen (Danielin kirjassa 160-luvulta eKr). Ylösnousemuksesta on maininta myös Jes.26:7-20, mutta tämän profetian mukaan vain Israelin hurskaat herätetään elämään, mutta jumalattomat kuolleet eivät nouse, vaan Jahve on tuhonnut heidät. Myös Hes.37 luku kuvaa israelilaisten ylösnousemusta, vaikkakin tässä tekstissä ylösnousemus on vertauskuvana Israelin elpymisestä ja pelastumisesta. Tämä ylösnousemususko on persialaisen zarathustralaisuuden vaikutusta juutalaisuudessa Babylonian pakkosiirtolaisuuden jälkeiseltä ajalta. Eräissä VT:n kirjoituksissa Messias-toivoon liitettiin myös toivo kuoleman kukistamisesta ja ikuisesta elämästä messiaanisessa valtakunnassa (Jes.25:6-8).
Mutta UT:ssa Kristuksen toinen tuleminen, kuolleiden ylösnousemus, viimeinen tuomio Jumalan valtakunnan perustaminen, ovat UT:n olennaista sisältöä ("Aika on täyttynyt ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle, kääntykää ja uskokaa evankeliumi", Mark.1:15 Jeesus aloitti julistuksensa hyvin lopunajallisessa, apokalyptisessä hengessä). Ihmisten ikuisuuskohtalo on jyrkkä ja kaksijakoinen (dualistinen): jokaisen ihmisen osana on tulla herätetyksi kuolleista ja päästä joko ikuiseen elämään tai joutua ikuiseen kadotukseen (en puutu tässä yhteydessä tarkemmin yksityiskohtiin). Apokalyptiikka (ilmestyskirjanomainen lopunajallisuus, johon kuuluu jyrkkä dualismi, kaksijakoisuus) ei ole liite evankeliumissa, vaan se läpäisee voimakkaasti koko evankeliumin liittyen vahvasti juutalaiseen apokalyptiikkaan.
6) VT:n ja UT:n Jumala-kuvat
Vanha testamentti on nuorempia osiaan lukuunottamatta monolatrinen: Jahve on Israelin Jumala, mutta muiden jumalien olemassaoloa ei kielletä, juutalaiset eivät vain saaneet palvella muita jumalia.


"Sillä Herra, teidän Jumalanne, on jumalain Jumala ja herrain Herra, suuri, voimallinen ja peljättävä Jumala..." 5 Moos. 10:17.


Tämä teksti kuvaa juuri ylijumalaa polyteistisessä hierarkiassa ja edustaa samaa polyteistista ajattelua, kuin korkein taivasjumalakin. Tämä teksti ei tue käsitystä, että Israelin uskonto oli monoteistinen alunperin. Ei olisi mitään järkeä puhua jumalien Jumalasta jos ei olisi ajateltu, että muita jumalia on olemassa (Jahveen nähden hierarkiassa alempina).
Monoteismi sai ensimmäiset ilmaukset vasta 500- luvulla eKr. Vasta seuraavien vuosisatojen aikana Israelin uskonto muotoutui selkeästi monoteistiseksi ja voidaan puhua juutalaisuuden syntymisestä (Israelin uskonnosta kehittyen).

Jesajalaisessa monoteismissa (Jes.40-66 luvut) näiden muiden jumalien olemassaolo lopulta kiellettiin kokonaan. Toisten jumalien itsenäiset persoonat lakkasivatkin sitten kokonaan olemasta ja sulautuivat yhden Jumalan ominaisuuksiksi (attribuuteiksi) tai Hänen tahtoaan noudattaviksi palvelijoiksi (enkeleiksi), joihin vielä myöhemminkin toisinaan viitattiin jumalina tai Jumalan poikina ("pieninä jumalina", vrt. kuvaus "jumalian kokouksesta" Ps. 82:6).
Eräs merkittävimpiä muita lähteitä, jotka puhuvat taivaallisesta jumalten neuvostosta löytyy Qumranin (Kuolleen meren) essealaisten käsikirjoituksista. Qumranin teksteissä jumalat ovat osa taivaallista neuvostoa taivaan temppelissä ja jumalat suorittavat Jumalan niille antamia tehtäviä. Tämä soittaa, että juutalaisuudessa eli selvästi usko taivaalliseen jumalten neuvostoon vielä kristinuskon syntyaikoina. Myös apokryfisissä juutalaisissa teksteissä ennen ajanlaskumme alkua elää usko taivaalliseen jumalien neuvostoon kuten Leevin testamentissa.

UT edustaa ehdotonta monoteismia Jesajan hengessä, monolatriasta ei ole enää merkkejä. Vastaansanomatta Uuden testamentin mukaan VT:n Jumala on sama kuin evankeliumin Jumala, eikä Jumala sinänsä ole "muuttunut" toisenlaiseksi UT:n kirjoittajien mukaan. Jumala-kuvassa on kuitenkin tapahtunut "evoluutiota" jos tätä sanaa halutaan käyttää, ja vähintäänkin näkökulmien radikaalia muuttumista: toisin sanoen tavassa miten Jumala ilmaisee itsensä ja niissä "järjestelyissä", joiden puitteissa Jumala ottaa ihmisen yhteyteensä sekä siinä, mitä Jumala ihmiseltä odottaa uuden liiton aikana. Kootusti tätä "evoluutiota" voi kuvailla mm. näillä jyrkillä vastakohtapareilla:

* laista ja vanhan liiton orjuudesta armoon ja vapauteen (Gal.3-5; Room. 3-8; 10:4; 1 Kor.10:23; 2 Kor.3:6-17)
* alaikäisyydestä ja orjan asemasta Jumalan lapseuteen (Gal.4:1-10)
* ulkoisista puhtaussäännöistä sisäiseen puhtauteen (Mark.7:18-23; Hebr.9:10)
* jatkuvista eläinuhreista yhteen kertakaikkiseen uhriin Kristuksen kuolemassa (Hebr.8-10)
* tiettyihin päiviin, kuten sapattiin ja paikkoihin sidotusta jumalanpalveluksesta ajasta ja paikasta riippumattomaan jumalanpalvelukseen -"hengessä ja totuudessa", Hengen mukaan eikä (VT:n) lain kirjaimen orjina (Room.7:6;Kol.2:14-23; Joh.4:20-24)
* paksun, ankaran ja pikkutarkan lakikirjan tilalle vain yksi käsky, joka täyttää koko lain: rakasta lähimmäistä niinkuin itseäsi, lähimmäinen ja hänen avuntarpeensa on sinulle "lakikirja": tee toiselle mitä haluasit itsellesikin tehtävän (Matt.7:12; Joh.13:34-35; Gal.5:14; 6:2).

Jeesus ei julistanut ihmisille "kiivasta koston Jumalaa, joka rankaisee isien teot lapsille", vaan Jumala on korostetusti armollinen, rakastava taivaallinen Isä, joka antaa lahjojaan tasapuolisesti niin "hyville" kuin "pahoillekin". Esikuvalliseksi "piirteeksi" Jumalassa Jeesus asetti armahtavaisuuden, eikä suinkaan "kiivautta" eikä ankaraa kostonhalua - olkaa armahtavaisia kuten taivaallinen Isä (Luuk.6:36).

VT sisältää jo kohtia, joissa puhutaan Jahven rakkaudesta - mutta Hänen rakkautensa on rajoitettua, se kohdistuu nimenomaisesti Israelin kansaan (vrt. Jahven sanat "Jaakobia minä rakastin, mutta Eesauta [edomilaisia] vihasin", Mal.1:2-3). VT:ssa on keskeistä rakkauden sijaan Jumalan pelko - "Herran pelko on viisauden alku" (sana "pelko" tarkoittaa Jumalan suuruuden ja vallan tunnustamista vapaaehtoisesti, Jahven käskyjen rikkomisen varomista).

UT tuo paljon kirkkaammin esiin Jumalan syvimmän ja todellisimman olemuksen- Jumala on rakkaus (1 Joh.4:7-18). Jumalan rakkaus ei rajoitu uudessa liitossa yhteen valittuun kansaan, vaan koko maailmaan (Joh.3:16) ja tämä rakkaus näkyy Jumalan Pojan antamisessa maailman Vapahtajaksi. Täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta. Rakkaudessa ei pelkoa ole, kuten Johannes kirjoittaa kirjeessään.UT:ssa jumalanpelko ei ole silti vieras asia (Ef.5:21 jne.), mutta tämä pelko ei ole orjamaista, vaan lapsen omaista.

UT:ssa jumalanpelko on "kehittynyt" puhtaammaksi ja täydellisemmäksi. Jumalan ja ihmisen suhdetta verrataan lapseuteen. Ihmisestä tulee uskossa Jumalan lapsi ja myös "perillinen" eikä lapsen tarvitse elää fyysisten kirouksien uhka päänsä päällä, vaan hän pysyy Jumalan rakkaudessa ja rakastaa pakottamatta Jumalaa, koska Jumala on itse ensin rakastanut ihmisiä ja antanut edellytyksettömän, ansaitsemattoman armonsa Kristuksessa. Niinpä uskova ihminen voi astua tulevalle tuomiollekin rohkeasti ilman pelkoa. Myös UT:ssa Jumala on vanhurskas ja pyhä tuomari (1 Piet.4:17-19 jne.), joka tuomitsee jumalattomat heidän tekojensa mukaan, mutta tuomiota tärkeämpi on ilmoitus armosta ja rakkaudesta Kristuksessa, joka pelastaa Häneen uskovat kadostustuomiosta, koska Jumala ei halua yhdenkään ihmisen hukkuvan kadotukseen. Eikä Jumala vihaa ketään ihmistä tai kansaa Uuden liiton aikana, mutta syntiä Jumala vihaa.
7) Liiton siunauksien ja kirouksien luonne
Vanha liito sisälsi pitkän listan ajallisia kirouksia ja uhkauksia, jotka Jahve langettaisi niille juutalaisille, jotka eivät pysy Hänen liitossaan (5 Moos.29). Vastaavasti Jahve lupasi paljon ajallisia ja aineellisia siunauksia ja hyvinvointia jos juutalaiset noudattavat tarkasti ja uskollisesti Mooseksen lakia (5 Moos.28). Uusi liitto ei sisällä luetteloa ajallisista kirouksista (sairauksia ja muita kärsimyksiä), joilla Jeesus uhkaisi rangaista niitä, jotka eivät pidä uutta liittoa. "Kirous" tulee UT:n mukaan siitä päinvastoin, jos joku turvautuu vieläkin Mooseksen lakiin ja luottaa pelastuksessaan Mooseksen lain mukaisiin tekoihin (Gal.3-4 luvut). Perusvastakkaisuus Vanhan liiton ja Uuden liiton välillä on apostoli Paavalin mukaan juuri se, että emme elä enää lain alla, vaan armon alla (Pyhän Hengen johdatuksessa kantaen "Hengen hedelminä" rakkautta lähimmäisiämme kohtaan).

Eivätkä Jumalan siunaukset uudessa liitossa koske materiaalista menestystä ja ulkoista hyvinvointia (vaikka toki paranemisia sairauksista yms. voidaan saadakin Kristukselta), vaan siunaukset ovat erityisesti hengellisiä: osallisuus pelastukseen, syntien anteeksianto, sisäistä rauhaa, Pyhä Henki ja Hengen lahjat sekä iankaikkinen elämä Jumalan ja Kristuksen yhteydessä (Joh.14:27 jne.). Vapaus sairauksista, kärsimyksestä ja kuolemasta luvataan ikuisessa elämässä, ei maanpäällisen elämän aikana (Ilm.21:4; 22:2-5). UT:n mukaan on Kristuksen ja Hänen tarjoamansa pelastuksen hylkäämisen seurauksena on selvästi rangaistus, mutta tämä tuomio on nimenomaan lopunajallinen kadotustuomio, joka koetaan tulevaisuudessa, helvetissä (2 Tess.1:6-10 vrt. myös Joh.3:36, Room.5:9 Jumalan viha epäuskoisten osana). En käsittele helvetti-kysymystä tässä tarkemmin.

Jeesus ei UT:n mukaan tee Hänet epäuskossa torjuneen ihmisen ajallista elämää sietämättömäksi eikä "rääkkää" häntä sairauksilla ja onnettomuuksilla epäuskon tähden. Ks. Luuk.9:54-56 Jeesus nuhteli ankarasti opetuslapsiaan, jotka kysyivät haluaako Jeesus, että he käskevät tulta iskemään taivaasta ja tuhomaan samarialaiset, jotka torjuivat Jeesuksen. UT:n mukaan joskus Kristus voi rangaista myös jo tässä ajassa fyysisillä rangaistuksilla seurakunnassa tuhoa tekeviä "vääriä profeettoja", jotka itsepintaisesti johtavat Hänen seuraajiaan harhaan eivätkä suostu luopumaan vääryydestään, vaikka Kristus on antanut heille aikaa kääntymykseen (Ilm.2:14-16,20-23). Mutta muutoin tavallinen epäuskossaan pysyvä ihminen yksinkertaisesti jää "lihan" (= synnin turmeleman itsekkään luontonsa), synnin ja kuoleman turmiovaltojen valtaan (Room.8:5-9;Ef.2:11-12).
8) Ihmiskäsityksen erilaisuus
Olemme tottuneet pitämään luterilaisuudessamme ihmistä kurjana, läpiturmeltuneena "syntisäkkinä", jolla ei ole mahdollisuuksia tehdä mitään hyvää, ei mitään Jumalalle kelpaavaa. Käsityksemme ihmisestä on hyvin pessimistinen. Tämä ei kuitenkaan ole vanhatestamentillisen juutalaisuuden ihmiskäsitys. Juutalaisuudessa uskottiin, että vaikka ihminen on hyvän ja pahan taistelukenttä, ei taistelu pahaa vastaan ole toivotonta. Taistelua ei ole hävitty jo lähtökohtaisesti ennen kuin se alkoikaan, vaan Jumalan avulla ihminen voi taistella voitokkaasti. Ihminen voi tehdä hyvää ja tehdä lain mukaisia vanhurskaita tekoja. Kun ihminen hairahtuu syntiin, niin luottamus Jumalan laupeuteen, katumus ja laissa säädettyjen uhrien suorittaminen syntien sovitukseksi palauttavat ihmisen Jumalan yhteyteen. Juutalaiset oppineet katsoivat ihmisellä olevan vapaan tahdon ja ihminen on vastuussa synnistä juuri vapaan tahtonsa tähden, mutta ihmisen tahto on suuntautunut pahuuteen. Juutalaisen teologian mukaan ei ole yhtään anteeksiantamatonta syntiä, kun taas vastakohtana tälle käsitykselle UT tuntee synnin, jota ei saa anteeksi koskaan: Pyhän Hengen pilkkaaminen (Mark.3:28-29; Hepr. 10:28,29, 1 Joh.5:16-17)

Jeesus itsekin edellytti, että ihminen kykenee kääntymykseen eli mielenmuutokseen. Samoin Johannes Kastaja käskiessään kuulijoitaan tekemään hedelmiä, joissa heidän kääntymyksensä näkyy. Ongelma ei ollut Johannes Kastajan eikä Jeesuksen mukaan se, että läpeensä turmeltunut ihminen on auttamattomasti kyvytön kääntymään ja toimimaan Jumalan tahdon mukaan. "Vika" oli siinä, että harvat haluavat kääntyä ja vaeltaa "kaitaa tietä" Jumalan avulla.

"...Sitä, joka jättää laista pois yhdenkin käskyn, vaikkapa kaikkein vähäisimmän, ja siten opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa vähäisimmäksi. Mutta sitä, joka noudattaa lakia ja niin opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa suureksi. Minä sanon teille: ellette te noudata Jumalan tahtoa paljon paremmin kuin lainopettajat ja fariseukset, te ette pääse taivasten valtakuntaan." - Matt.5:17-20

Jeesus todellakin piti mahdollisena, että ihminen voi noudattaa Jumalan tahtoa (noudattaa Mooseksen lakia). Huomaamme tästä myös samalla, että Matteuksen Jeesuksella on erilainen pelastusoppi kuin apostoli Paavalilla tai Johanneksen tulkinnan mukaisella Jeesuksella. Juutalaisessa traditiossa elänyt Jeesus ei todellakaan ollut mikään "luterilainen" uskonvanhurskausopin julistaja, sen mukaisesti kuin synoptisten evankeliumien avulla voimme päätellä historian Jeesuksen julistuksesta.

Myös johanneslaisessa teologiassa näkyy optimistinen käsitys ihmisen mahdollisuuksista olla syntiä tekemättä. 1 Joh.5:18 mukaan yksikään Jumalasta syntynyt ei tee syntiä.

[17]Kaikki vääryys on syntiä, mutta sellaistakin syntiä on, joka ei johda kuolemaan.
[18] Me tiedämme, ettei yksikään Jumalasta syntynyt tee syntiä. Hän, joka on syntynyt Jumalasta, varjelee jokaisen heistä, niin ettei Paha saa otetta.

Mistä sitten pessimistinen ihmiskäsitys, jota luterilaisina pidämme raamatullisena totuutena on peräisin - apostoli Paavalilta. Kansojen apostoli Paavali kirjoitti usein ihmisen syntisyydestä ja turmeltuneisuudesta peräti synkin värein. Paavali päätyi siihen, että ihminen ei voi tehdä oikein ilman Jumalan armoa Kristuksessa, ei edes uskoa Kristukseen, vaan usko on Jumalan lahja myös. Paavali sanoi jopa, että kaikki mikä ei ole uskosta, on syntiä (Room. 14:23). Mikään ihmisen teko ei kelpaa eikä riitä Jumalan edessä, vaan armo Kristuksen ristin tähden on jokaisen ihmisen ainoa toivo. Paavalilainen pessimistinen ihmiskäsitys on jyrkästi erilainen kuin vanhatestamentilliseen traditioon pitäytyvän juutalaisuuden sekä itse Jeesuksen näkemys ihmisestä. Paavalin ihmiskäsitys saattoi liittyä hänen pyrkimykseensä saada selitys Jeesuksen ristinkuolemalle: ihmiskunnan tilanteen oli oltava täysin toivoton, koska tarvittiin Kristuksen uhrautuminen ristinkuolemaan maailman syntien sovittamiseksi.