Oli mies, jota kerran rakastin. Annoin hänelle kaiken itsestäni, herkät vuoteni, luottavaisen sydämeni, elämän, jonka toivoin olevan. Ajattelin, että jos pystyisin rakastamaan häntä hyvin, antamaan hänelle anteeksi ja pysymään uskollisena, niin varmasti hänkin valitsisi minut, kuten minäkin olin valinnut.
Mutta hän antoi itsensä jollekin toiselle,
ja sitten kääntyi minua vastaan syytellen, aivan kuin
kädet, jotka murskasivat sydämeni, eivät olisi
jollain tavalla jättäneet mitään tahraa.
Niinpä luovuin unelmieni elämästä,
tulevaisuudesta, jota pidin rakkaana. Hautasin asioita, joita
en koskaan elänyt, ja kastelin niitä kyynelillä.
Oli mies, jota kerran rakastin. Ajattelin,
että hän olisi minun loppuni.
Mutta sydämet voivat särkyä ja lyödä uudelleen, ja
rikkinäiset asiat voivat korjaantua.
Oli mies, jota luulin rakastavani, tai
ehkä rakastaneeni osittain. Ehkä rakastin
elämää, josta unelmoimme, enemmän kuin hänen
sydäntään. Ehkä halusimme
eri asioita tai halusimme niitä ajan myötä. Ehkä
elämä, joka sopi hänen käsiinsä, ei koskaan
aivan sopisi minun käsiini. Ehkä rakastin ajatusta hänestä, lupausta enemmän kuin totuutta, ihanaa maailmaa, joka olisi voinut olla, nuoruuden toivoa.
Sillä joskus rakkaus ei romahda
minkään ilkeän iskun alle. Joskus
ei ole yhtä ainoaa syytä, ei mitään syytä, jota
voisit tietää.
Oli mies, jota luulin rakastavani, ja
ehkä rakkaus oli siellä.
Mutta ihmissydämet ovat vaikeita asioita,
ja elämä on harvoin reilua.
Ja kun rakkaus on jättänyt tuskansa,
sydän hidastuu tietämään. Jotkut rakkaudet
katoavat uskottomuuden vuoksi, ja jotkut
vain päättävät lähteä.
Mutta jokainen loppu jättää jälkeensä
kysymyksen sydämeen. Onko olemassa rakkautta,
joka ei muutu tai valitse jonain päivänä
erota?
Oli mies, jota rakastan. Odota,
ei. Se ei voi olla ensimmäinen. Kauan ennen kuin
rakastin hänen nimeään, hän rakasti minua
pahimmillani. Oli mies, jota aloin rakastaa,
vaikka olin eksynyt.
Hän tiesi koko sen, kuka olin, ja kantoi
syyllisyyteni pois. Vietin elämäni uskoen, että rakkaus oli jotain, jonka voisin ansaita. Annoin pois parhaan puoleni ja odotin vastapalvelusta. Mutta Kristus ei vaatinut minulta mitään arvoa,
ei ansioita, joita voisin tuoda. Tulin
hänen luokseen tyhjin käsin ja löysin hänestä
kuninkaani. En kiivennyt
hänen luokseen,
Jumalan Poika tuli alas. Kädet,
jotka muodostivat ikuisuuden, lävistettiin
kruunun alla. Syyllisyys oli minun ja
tuomio minun, mutta Kristus seisoi
sijallani. Hän kantoi vihan, jonka
ansaitsin, ja puki minut armoonsa.
Syntini luettiin hänelle, hänen
vanhurskautensa minulle. Tahraton Karitsa
tuli toivokseni tuolla kirotulle puulla. Ei
ansioita piilossa sydämessäni, ei työtä
käsissäni.
>>
>> Yksin armosta, yksin uskon kautta, yksin Kristuksessa minä seison. Hän huusi, että
se oli siellä valmis, sitten hän astui kuolemaan
ja hautaan. Mutta kuolema ei koskaan voinut
pitää
Herraa, joka nousi ylös voimalla
pelastaa. Eikä minua vain armahdettu siellä ja
lähetetty matkalleni. Tuomari, joka
olisi voinut karkottaa minut,
hyväksyi minut jäädäkseen.
Puolestapuhujani, uskollinen pappini, vanhurskauteni
täytti minut. Se, joka
kantoi syyllisyyteni kuolemassa, pitää minua nyt morsiamenaan.
Ajattelin, että minun täytyy pitää rakkautta lujasti tai vain
katsoa sen lipeävän pois.
Mutta minua pitävät haavoittuneet kädet, jotka
eivät anna minun harhautua.
>>
>> Ja nyt, kun mietin rakkautta, katson
Golgatalle. Orjantappuraan ja naulaan, pyhään
vereen, armoon, joka vuodatettiin minua varten.
Pyysin ihmisiltä sitä, mitä lihan ja
veren ei koskaan ollut tarkoitus kantaa. Älkää
väsykö, älkää muuttuko, ja aina
pitäkää minut siellä.
Yksikään kuolevainen sydän ei voisi luvata minulle ikuista
ja pysyvän. Mutta Jeesus Kristus on
eilen, tänään ja yhä sama.
Minä
toin syntini, hän toi armonsa. Minä
toin syyllisyyteni, hän otti paikkani. Minä
toin kuoleman, joka asui minussa, hän
antoi minulle elämän ja vapautti minut. Ja sen jälkeen, kun
kaikki tuntemani rakkaudet olivat horjuneet,
muuttuneet tai pysähtyneet, löysin rakkauden,
joka etsi minua ensin ennen kuin
soitin hänelle.
Oli mies, jota kerran rakastin. Oli
unelmat, joita en voinut pitää.
Oli haavat, joita en voinut korjata,
kysymykset haudattuina jonnekin syvälle. Mutta
Kristus oli siellä ennen heitä kaikkia, ja
hän on siellä lopussa. Suvereeni
kuningas, tahraton karitsa, minun
vanhurskauteni, Ystäväni.
Mutta hän antoi itsensä jollekin toiselle,
ja sitten kääntyi minua vastaan syytellen, aivan kuin
kädet, jotka murskasivat sydämeni, eivät olisi
jollain tavalla jättäneet mitään tahraa.
Niinpä luovuin unelmieni elämästä,
tulevaisuudesta, jota pidin rakkaana. Hautasin asioita, joita
en koskaan elänyt, ja kastelin niitä kyynelillä.
Oli mies, jota kerran rakastin. Ajattelin,
että hän olisi minun loppuni.
Mutta sydämet voivat särkyä ja lyödä uudelleen, ja
rikkinäiset asiat voivat korjaantua.
Oli mies, jota luulin rakastavani, tai
ehkä rakastaneeni osittain. Ehkä rakastin
elämää, josta unelmoimme, enemmän kuin hänen
sydäntään. Ehkä halusimme
eri asioita tai halusimme niitä ajan myötä. Ehkä
elämä, joka sopi hänen käsiinsä, ei koskaan
aivan sopisi minun käsiini. Ehkä rakastin ajatusta hänestä, lupausta enemmän kuin totuutta, ihanaa maailmaa, joka olisi voinut olla, nuoruuden toivoa.
Sillä joskus rakkaus ei romahda
minkään ilkeän iskun alle. Joskus
ei ole yhtä ainoaa syytä, ei mitään syytä, jota
voisit tietää.
Oli mies, jota luulin rakastavani, ja
ehkä rakkaus oli siellä.
Mutta ihmissydämet ovat vaikeita asioita,
ja elämä on harvoin reilua.
Ja kun rakkaus on jättänyt tuskansa,
sydän hidastuu tietämään. Jotkut rakkaudet
katoavat uskottomuuden vuoksi, ja jotkut
vain päättävät lähteä.
Mutta jokainen loppu jättää jälkeensä
kysymyksen sydämeen. Onko olemassa rakkautta,
joka ei muutu tai valitse jonain päivänä
erota?
Oli mies, jota rakastan. Odota,
ei. Se ei voi olla ensimmäinen. Kauan ennen kuin
rakastin hänen nimeään, hän rakasti minua
pahimmillani. Oli mies, jota aloin rakastaa,
vaikka olin eksynyt.
Hän tiesi koko sen, kuka olin, ja kantoi
syyllisyyteni pois. Vietin elämäni uskoen, että rakkaus oli jotain, jonka voisin ansaita. Annoin pois parhaan puoleni ja odotin vastapalvelusta. Mutta Kristus ei vaatinut minulta mitään arvoa,
ei ansioita, joita voisin tuoda. Tulin
hänen luokseen tyhjin käsin ja löysin hänestä
kuninkaani. En kiivennyt
hänen luokseen,
Jumalan Poika tuli alas. Kädet,
jotka muodostivat ikuisuuden, lävistettiin
kruunun alla. Syyllisyys oli minun ja
tuomio minun, mutta Kristus seisoi
sijallani. Hän kantoi vihan, jonka
ansaitsin, ja puki minut armoonsa.
Syntini luettiin hänelle, hänen
vanhurskautensa minulle. Tahraton Karitsa
tuli toivokseni tuolla kirotulle puulla. Ei
ansioita piilossa sydämessäni, ei työtä
käsissäni.
>>
>> Yksin armosta, yksin uskon kautta, yksin Kristuksessa minä seison. Hän huusi, että
se oli siellä valmis, sitten hän astui kuolemaan
ja hautaan. Mutta kuolema ei koskaan voinut
pitää
Herraa, joka nousi ylös voimalla
pelastaa. Eikä minua vain armahdettu siellä ja
lähetetty matkalleni. Tuomari, joka
olisi voinut karkottaa minut,
hyväksyi minut jäädäkseen.
Puolestapuhujani, uskollinen pappini, vanhurskauteni
täytti minut. Se, joka
kantoi syyllisyyteni kuolemassa, pitää minua nyt morsiamenaan.
Ajattelin, että minun täytyy pitää rakkautta lujasti tai vain
katsoa sen lipeävän pois.
Mutta minua pitävät haavoittuneet kädet, jotka
eivät anna minun harhautua.
>>
>> Ja nyt, kun mietin rakkautta, katson
Golgatalle. Orjantappuraan ja naulaan, pyhään
vereen, armoon, joka vuodatettiin minua varten.
Pyysin ihmisiltä sitä, mitä lihan ja
veren ei koskaan ollut tarkoitus kantaa. Älkää
väsykö, älkää muuttuko, ja aina
pitäkää minut siellä.
Yksikään kuolevainen sydän ei voisi luvata minulle ikuista
ja pysyvän. Mutta Jeesus Kristus on
eilen, tänään ja yhä sama.
Minä
toin syntini, hän toi armonsa. Minä
toin syyllisyyteni, hän otti paikkani. Minä
toin kuoleman, joka asui minussa, hän
antoi minulle elämän ja vapautti minut. Ja sen jälkeen, kun
kaikki tuntemani rakkaudet olivat horjuneet,
muuttuneet tai pysähtyneet, löysin rakkauden,
joka etsi minua ensin ennen kuin
soitin hänelle.
Oli mies, jota kerran rakastin. Oli
unelmat, joita en voinut pitää.
Oli haavat, joita en voinut korjata,
kysymykset haudattuina jonnekin syvälle. Mutta
Kristus oli siellä ennen heitä kaikkia, ja
hän on siellä lopussa. Suvereeni
kuningas, tahraton karitsa, minun
vanhurskauteni, Ystäväni.
Vastaukset 4
Vanhimmat
”Jeesus vastasi ja sanoi heille: ’Tämä on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt’” (Joh. 6:29).
Kristukseen uskominen – eli Häneen tukeutuminen, Häneen turvautuminen ja Häneen luottaminen – on Jeesuksen luo tulemista. Ja kun ihminen tulee Hänen luokseen, Hän ei koskaan käännä selkäänsä eikä hylkää tulijaa!
Parannus ja usko kuuluvat yhteen, ja molemmat sisältyvät tuohon pieneen sanaan: ”Tulkaa”. Se, joka tulee Jeesuksen luo, tulee saamaan anteeksiannon ja apua syntiensä kanssa sekä saamaan uuden sydämen ja uuden elämän. Ja sen voi aina saada, sillä Jeesus ei koskaan aja ketään pois, kuten Hän on niin monesti luvannut.
Ja tiedämme 1. Johanneksen kirjeen luvusta 2 (jakeet 1–2), että Jeesus Kristus maksoi ristillä koko maailman synnit.
Kun tulet Jeesuksen luo, et kohtaa kameleonttia. Kohtaat sen sijaan muuttumattoman, ikuisen Jumalan Pojan – ”Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti” (Hepr. 13:8).
Hän rakastaa sinua nyt; Hän rakastaa sinua huomennakin. Hän antaa sinulle elämän tänään, mutta Hän antaa iankaikkisen elämän kaikkia tulevia päiviä varten.
Hän antaa sinulle elämän, mutta ei vain sitä – Hän antaa sinulle iankaikkisen elämän. Hän ei hylkää sinua, kun tulet Hänen luokseen, vaan on luvannut: ”Minä en ikinä aja pois.”
Toinen tapa tulla Jeesuksen luo on ”huutaa Häntä avuksi” eli rukoilla.
”Sillä jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu” (Room. 10:13).
Hyvä runo.
Elämä on. Pippelil pahaa tekevät valtaosa, osa murskaa sydämet. Repii perhosen siivet.
Sitten muka arvostavat, ettei syytöksiä tule.
Hieno, mutta surullinen kirjoitus. Voimia! Kaikki varmasti järjestyy. (sivusta.)