Läheisriippuvuus leimaa monen ihmisen elämää, myös minun. Olen ainoa lapsi, en lisäksi isäni oli alkoholisti. Äitini on myös läheisriippuvainen ja hän ei kyennyt tekemään nopeaa ratkaisua isäni suhteen, kun isäni kävi humalassa väkivaltaiseksi. Myöhemmässä vaiheessa se johti raiskauksiin ja henkiseen väkivaltaan, huoritteluun ja vähättelyyn. Jollain kumman tavalla äitini tottui jatkuvaan laiminlyöntiin.
Isäni oli ihminen, jolla oli ilmeisiä vaikeuksia ymmärtää tekojaan suhteessa niihin, jotka olivat tunnepohjaltaan häntä lähimpänä. Tulilinjalle joutuivat alati äitini, minä, isäni vanhemmat ja sisarukset. Sen sijasta, että isäni olisi ottanut asiakseen huolehtia suhteistaan meihin, hän saattoi istua baarissa kuuntelemassa ihmisten tarinoita ja otti raskaasti ne tarinat, jotka joku laiminlyöty, hakattu nainen kertoi. Kun vanhempani erosivat, isäni ei kyennyt jättämään äitiäni rauhaan. Yhtäkkiä äidilläni oli enemmän merkitystä isälleni kuin koskaan aiemmin, kolmentoista vuoden avioliiton ja sitä edeltäneen seurustelusuhteen aikana. Isäni oli myös läheisriippuvainen.
Olen kasvanut kahden ihmisen kanssa, joista kumpikaan ei kyennyt seisomaan omilla jaloillaan. Toki he kävivät töissä, ansaitsivat, elivät ns. omaa elämäänsä, mutta silti heillä oli ongelmansa suhteessa ihmisiin. He jäivät molemmat roikkumaan ihmisiin, jotka kokivat tärkeiksi.
Minä olen kuunnellut ihmisten huolia siitä lähtien, kun vanhempani alkoivat avautua minulle. Olin tuolloin noin 7-vuotias. Sain läheisriippuvuuden äidinmaidosa ja kaupan päälle vanhempani tekivät lapsuudestani terapiasuhteen. Olin heidän henkilökohtainen terapeuttinsa, joka kuunteli aina, eikä koskaan tuominnut.
Minun oli todella vaikea alkaa luoda omia ihmissuhteita kehenkään. Tarkkaa syytä on paha eritellä, mutta ehkä juuri noista syistä lopulta eristäydyin siinä määrin, ettei minulla ollut ystäviä, eikä pahemmin kavereita. Joitain kavereita toki oli, mutta tunnesiteitä minun oli todella vaikea luoda heihin. Sen vuoksi he olivat kaikki minulle ehkä jokseenkin samantekeviä.
Kun aloin tutustua vastakkaiseen sukupuoleen tajusin jo hyvin varhaisessa vaiheessa suhteiden olevan arpapeliä. Ihminen, jonka kanssa päätyisin yhteen saattaisi olla käytännössä millainen vain. Ensimmäiset kaksi suhdetta alkoivat ahdistaa itseäni melko pian, mutta siitä huolimatta olin niissä suhteissa. Jälkimmäisen kahdesta katkaisin itse, koska tunteeni olivat edelleen kiinni ensimmäisessä tyttöystävässäni. Sen jälkeen kaikki alkoikin heittää häränpyllyä.
Valintani eivät olleet todellakaan järkiperäisiä. Tutustuin ihmisiin, jotka osoittautuivat raiskatuiksi, pahoinpidellyiksi, insestin tai pedofilian uhreiksi ja anorektikoiksi. Sain heistä itselleni jonkun, jota saattoi hoivata, psyykata, olla turvallinen olkapää ja kuuntelija. Ensin näytti kuitenkin siltä, että he eivät lopultakaan kyenneet puhumaan vaikeista asioista, saati keskustelemaan niistä. Eikä heillä näyttänyt olevan minkäänlaista aietta selvittää asioita kenenkään muun kanssa kuin minun. Suhteet kariutuivat rytisten.
Viimeiseksi tutustuin naiseen, joka oli poikkeus kaikista. Hän ei kyennyt aluksi tuntemaan tai puhumaan, mutta teimme paljon töitä yhdessä. Olin tukena vuorokauden ympäri ja hiljalleen tunteet saivat luvan. Samaan aikaan minun tunteistani ei ollut koskaan puhetta. Ehkä yksi syy oli se, etten oikeastaan tuntenut mitään. Olin terapeutti, mutta samaan aikaan olin sänkykumppani. Tein kaiken siksi, että välitin ja se oli minusta tarpeeksi.
Ylihuolehtiva äitini puolustelee aina järjetöntä kohlaustaan ja jatkuvia soittojaan välittämisellä. Hän välittää jokaisesta ihmisestä, muttei ole kyennyt välittämään minun tyttöystävistäni. Olen hänen elämänsä kiintopiste, keskiö, pimeässä opastava tähti. Kun mietin omia suhteitani, ehkä on käynyt niin, että olen tehnyt ihmisistä elämäni kiintopisteistä, samalla tavalla kuin äitini on tehnyt minusta.
Kun hiljattain viimeinen tyttöystäväni teki viimein oman ratkaisunsa lähteä luotani, kaikki olisi ehkä ollut puolestani hyvin, mutta minkäänlaisia keskusteluja ei käyty. Se on ehkä ainoa syy, miksi loukkaannuin hänen valinnastaan. Tunneside toki on olemassa, mutta olin tehnyt työni hänen puolestaan. Sen työn, jonka lupasin suhteemme alussa: jonain päivänä hän kävelee (henkisesti) omilla jaloillaan ja tekee omat päätöksensä. Voin sanoa, että hänen elämänsä lähtökohdat eivät ole todellakaan hyvät, mutta nyt hän on kypsä tekemään omat päätöksensä. Siksi jokaisella on kyllä mahdollisuus valita toisin, minullakin.
Valintani voisi olla lopettaa huolehtiminen, välittäminen, ihmisten henkinen hyysääminen ja tukeminen. Toisaalta se on jotain, joka tekee minusta niin herkän ja erikoislaatuisen, että ihmiset kiinnittävät siihen huomionsa. Se on minun valttini. Toinen ongelma on se, että kehotus olla olematta kiinni ihmisissä on vähän sama kuin puhuisi ruokariippuvuudesta ja kehottaisi ihmisiä vain olemaan syömättä. Ihmiset ovat olennainen osa jokaisen elämää ja ainoa tapa irtautua siitä voisi äkillisestä näyttää olevan erakoituminen. Sitä olen jo kokeillut, eivätkä tulokset olleet kovin kaksiset.
Läheisriippuvuus on sairautena jotain muuta kuin helposti käsiteltävä ongelma. Siinä pyöritään niin paljon ihmisen perus-minän alueella, että se on hieman kuin kristityille tai ateisteille sanoisi, että alkakaa uskoa toisin. Toisin uskominen on mahdollista, samoin läheisriippuvuudesta paraneminen, mutta suuri kysymys on: miten?
Olen tehnyt ilmaista työtä vuosikausia, olen ollut mukana monenmoisessa, olen tukenut ja auttanut ihmisiä, joita en tunne ja joiden kohtalosta en tiedä. Voisin tehdä valintoja toisin ja antaa niiden ihmisten hakeutua jonkun toisen autettavaksi. Se olisi yksi mahdollisuus. Voisin kannustaa hakemaan apua, sen pitäisi riittää. Minun ei tarvitse ottaa muita ihmisiä vastuulleni tai kantaa heistä huolta, mutta mitä tehdä tilanteessa, kun olet jo ehtinyt ihastua tai rakastua ihmiseen ja hän kertoo tilanteestaan. On niin luontevaa mennä siihen mukaan ja koettaa auttaa, vaikka valinta avun vastaanottamisesta tekee aina autettava.
Olen koukkuuntunut jälleen ja se saa minut voimaan pahoin. Muutamina öinä en ole saanut kunnolla nukuttua, vatsaa kivistää, sydäntä särkee ja koko elämä on siinä määrin tuskaista, että saatan itkeä millä hetkellä hyvänsä. Ihastuin viimeisen kerran pari viikkoa sitten ja menin jälleen omaan 'koukkuuni', otin ihmisen vastuulleni ja kun oma ero on vielä käsittelemättä näiden muiden ongelmien lisäksi, en ole henkisesti mitenkään valmis. Minun on pakko osata lähteä tilanteesta, että saisin etäisyyttä ja kykenisin saamaan itseni jotenkin kokoon, ymmärtämään kokonaisuutta.
Läheisriippuvuus on muotisana, syystä. Se on olemassaoleva psyykkinen ongelma, arvaamaton ja huomaamaton sellainen. Monilla ihmisillä on ongelmia tunteidensa kanssa, monet ihmiset jäävät toisiinsa jotenkin koukkuun ja eroista tulee paljon muutakin kuin hellät jäähyväiset. Ihmisten kietoutuneisuus toisiinsa on toisaalta ymmärrettävää, toisaalta ihmisten valinnat on vain hyväksyttävä, silloin kun he eivät tee itsemurhaa. Mutta sekin valinta on olemassa ja sekin pitää hyväksyä. Silti jokaisella on mahdollisuuksia, jokainen voi tehdä elämässään toisin, edes koettaa etsiä apua ja mahdollisesti jättää kaikki vanha taakse, tavalla tai toisella. Itse pyrin muuttamaan elämääni pakenematta paikalta, mutta sekin on vaihtoehto, ymmärrettävä ja hyväksyttävä sellainen.
Koukussa ihmisiin
7
1017
Vastaukset
- Pasu vaan
Niin sitä käy, kun tuntee elämäntehtäväkseen ihmisten pyyteettömän auttamisen.
Sama vika itsellä. Taas tuli turbaaniin, mutta tieltäni en enää käänny.
Kutsun itseäni koodinimellä "lannoite". Kyynisyytenikin on hapertumassa.
Olen sisäistänyt omalla tavallani vanhan opetuksen; ihmiset ovat laumaeläimiä.
Laumassa on elettävä, vaikeuksissa olevia on tuettava.En ole aivan varma, jos tämä on ihan oman tien kulkemista, koska se ei ole valintani. Voisin tietoisesti valita roolini, mutta kun se tulee niin selvästi siitä, mitä olen kokenut ja miten olen kasvanut. Silloin se ei ole ainoastaan 'elämäntehtävä', vaan se on asia, jolle ei voi mitään. Voihan tuota kutsua kohtaloksi, mutten pitäisi läheisriippuvuutta kuitenkaan mukavana kohtalona.
Kääntöpuolihan tässä on se, että vaikka muita ihmisiä auttaisi, miten paljon, oma vointi on aina jollain tavalla toissijainen. Silloin on lopulta vaarana se, että auttaja itse on enemmän avuntarpeessa kuin autettavansa. Se on ikäänkuin suossa seisomista, hiljattaista uppoamista ja kyvyttömyyttä huutaa apua tai tehdä asialle mitään. Oma vointi kuitenkin ratkaisee pitkälle sen, miten paljon voi olla toisille ihmisille avuksi. Halusta huolimatta en usko, että tällä hetkellä kykenisin aivan tavattomasti muita auttamaan.
Mutta eiköhän maailma tarvitse niitä ihmisiä, jotka välittävät, jotka edes yrittävät ymmärtää ihmisten ongelmia. Uskoisin ainakin niin.
- jenni.
Kuten itsekin tiedat, paljon johtuu vanhemmistasi. He "tekivat" sinusta "terapeutin".
Hienoa sinansa, mutta muistathan, etta "terve itsekkyyskin" on sallittua ja jopa suotavaa.:) - Eheammat siivet
Kyllapas kirpaisi kovasti, kun luin tekstiasi. Tosi surulliselta kuulostaa sun lapsuus ja myos sen seuraukset. Tekstisi kirpaisi myos sen vuoksi, etta niin paljon vanhoja tuttuja tunteita nousi pintaan: Perheeni alkoholismi, laheisriippuvuus, vakivallan pelko, terapeuttina ja kiintotahtena olo seka omille perheenjasenille etta muille laheisille...
Sen on niin uskomatonta, miten sita magneetin tavoin voi hamuta ymparilleen ihmisia, joilla on valtava ongelmataakka kannettavanaan ja jotka haluavat juuri minun poistavan sen taakan heilta.
Lahipiirissani on paljon sellaisia, jotka ovat paatyneet itsemurhaan ja saman verran heita, jotka hautovat sita, ja ovat halunneet minut pelastajakseen.
Mutta itse alan pikku hiljaa olla irrottautunut noista kierteista ja oppinut vahitellen nauttimaan elamasta myos itseni kautta - ei pelkastaan muiden hoivaamisen kautta. Enaa minun ei tarvitse tayttaa elamaani muiden auttamisella kokeakseni eloni mielekkaaksi ja itseni tarkeaksi, siis ainakaan samassa maarin kuin ennen.
Paljon tassa on auttanut syitten ja seurausten pohtiminen, laheisriippuvuuskirjallisuuteen tutustuminen ym. Mutta omalla kohdallani tarkeinta oli vain lahtea pois. Siis muuttaa fyysisesti niin kauas, etta paasin aloittamaan kaiken alusta, ihan nollasta. Muutin toiseen maahan, jossa paatin tutustua ensin itseeni ja sitten vain iloisiin, huolettomiin, elamasta nauttiviin ihmisiin, jotta oppisin ymmartamaan elamaa myos siita minulle vieraasta nakokulmasta.
Tama seuran valikointi tuskin muuten olisi onnistunut, ellen olisi ollut opiskelija. Opiskelijanahan on helpompaa tutustua erityisesti muihin uusiin opiskelijoihin/vaihtareihin. Jotenkin onnistuin paasemaan mukaan lupsakan hupaisaan porukkaan, jossa ei pahemmin negatiivisia asioita puhuttu. Eika kylla myoskaan syvallisia.
No, arvata saattaa kuinka ulkopuolinen olo mulla useinmiten oli siina porukassa... Ja kuinka epatoivoisesti joskus yritin virittaa vahan syvallisempia ja merkityksellisempia keskusteluja, mutta niihin ei oikein tartuttu. Eipa sellainen porukka todellista ystavyytta tarjonnut, mutta opetti se minut kuitenkin katsomaan elamaa ihan toisella tavalla. Ja kylla oon huomannu sen porukan positiivisen asenteen tarttuneen muhun pysyvamminkin.
Ilmeisesti se porukka paasi jollakin tavalla vaikuttamaan myos kumppaninvalintakriteereihin. Tuohon asti olin ollut vain epatasapainoisissa suhteissa, joissa joko itse olin se pelastusenkeli tai sitten voin todella huonosti (ehka voin huonosti sen takia etten voinut kokea suhdetta merkitykselliseksi toisen hoivaamisen kautta?). Nyt kuitenkin olen loytanyt miehen, jonka kanssa olemme tasapainoisessa suhteessa, jossa ei tallaisia hoivaamisvaaristymia ole. Ja mika parasta, itsekin voin todella hyvin. Ehka se, etten hoivaamisen kautta voi kokea itseani tarkeaksi, on aiheuttanut sen, etta koen riittamattomyyden tunnetta. Joskus on todella vaikea uskoa, etta riitan omana itsenani ja etta minulla ei todellakaan tarvitse olla jotain jaloa pelastajan roolia tms. tassa suhteessa, etta mieheni voisi rakastaa minua. Taman asian sisaistaminen tunnetasolla on minulle melkoinen haaste, jota kylla joudun tyostaan aika lailla.
Tulipas tassa tekstia. Mutta halusin tosiaan kertoa, miten itse samantapaisia synkkyyden syovereita lapikayneena olen onnistunut pikku hiljaa irrottautumaan niista kierteista. Kyllahan niita kasvukipuja on ollut ja edelleenkin on, mutta kylla niita kestaa kun muistaa etta oikealla tiella ollaan.
Tsemppia sulle Morpheuz!Irrottautumista olen itsekin tehnyt. Lähtenyt kotikaupungista uusiin ympyröihin, jättänyt kaiken vanhan taakse, mutta itsestäni en kuitenkaan ole päässyt eroon. Se on seurannut perässä, olen minä sitä kuinka paljon tahansa halunnut paeta.
Itseäni on alkanut nyppiä hiljalleen viimeaikaiset reaktioni. Kun olen huolestunut toisesta ihmisestä, olen itseasiassa toiminut aivan samalla tavalla kuin äitini ja minua ärsyttää äitini sählääminen ja säätäminen. Olen ollut useamman kerran tulilinjalla hänen kanssaan ja huutanut pää punaisena, että voisi koettaa hiljalleen antaa mun elää omaa elämääni. Sitten toimin kuitenkin itse samalla tavalla.
Läheisriippuvuus paistaa äitini käytöksessä melko pahasti, mutta se näkyy myös minun käytöksessäni. Voi sanoa, että kun toisesta ei kuule vähään aikaan alkavat fyysiset reaktiot: vatsakipu, hengenahdistus, sydänsäryt. Äitini reagoi sillä tavalla, että soittaa kaikki mahdolliset puhelinnumerot läpi, josta voi saada tietoa olinpaikastani ja voinnistani. Minulla lähinnä vain näyttää tulevan outoja purkauksia ja sitten alan tehdä eroa.
Läheisriippuvuuskirjallisuuteenkin olen tutustunut joskus, mutta luulen jokaisen ihmisen olevan siinä määrin yksilöllinen, että kaikki aiemmat kokemukset myös muokkaavat ja muovaavat noita läheisriippuvuuden ilmeneviä muotoja. Onpa tässä ehtinyt kuulla, etten minä ole läheisriippuvainen, vaan olen 'pelastaja'. En pitäisi sitä läheisriippuvuudesta erillisenä asiana, koska se on yhtälailla ongelma. Ritarina oleminen johtaa ajanmittaan siihen, että pelkkä haarniskakin painaa liikaa ja jonkun pitäisi tulla kantamaan. Tuohon pisteeseen mentäessä voi kyllä puhua pienestä ongelmasta.
Olen huomannut, miten paljon seura vaikuttaa. Silti minulla on ollut niin kauan kuin muistan tapa käyttää aivojani useammalla tasolla samaan aikaan. Saatan keskittyä johonkin peliin tai leikkiin, kuten Trivial Pursuitiin, naureskella kavereiden juttuja ja hauskuuttaa heitä, mutta samalla kuitenkin saatan ajatella jonkun ihmisen vointia ja tuntea ahdistusta. Onpa tässä lähiaikoina käynyt niinkin, että lähdin ulos haukkaamaan happea ja piristymään, mutta jo ulko-ovella alkoi ahdistaa, kun näki ensimmäiset ihmiset ja myöhemmin kaupungilla alkoi ahdistaa vielä enemmän, kun kuuli ensimmäiset joululaulut.
Ihmiselämä on suuri haaste. Siihen täytyy vain tarttua kiinni, eikä pelätä kaikkea, mitä vastaan tulee. Sitä se on minun kohdallani. Itkut ja naurut kuuluvat kaikkineen elämään, tiedän tämänhetkisen tilanteeni olevan (toivon mukaan) jonkinlainen murrosvaihe elämässäni. Ainakin tämä stressimäärä, jota joudun työstämään on omiaan kasvattamaan minusta entistä paremmin stressiä kestävää ihmistä. Oivalluksista syntyy jotain suurta ja minua itseäni usein harmittaa se, että kun ihmiset kiirehtivät paikasta ja asiasta toiseen, yrittävät kiertää ahdistuksensa, ongelmansa, niin ne oivallukset jäävät tekemättä. Silloin jää aika paljon oppia saamatta siitä, keitä me ihmiset olemme itsellemme ja toisillemme. Ehkä oma läheisriippuvuuteni on itselleni opiksi tai ainakin minun on opittava jollain tavalla kontrolloimaan sitä ja tiedostamaan sen läsnäolo ja vaikutus minuun.- Nainen 30
morpheuz kirjoitti:
Irrottautumista olen itsekin tehnyt. Lähtenyt kotikaupungista uusiin ympyröihin, jättänyt kaiken vanhan taakse, mutta itsestäni en kuitenkaan ole päässyt eroon. Se on seurannut perässä, olen minä sitä kuinka paljon tahansa halunnut paeta.
Itseäni on alkanut nyppiä hiljalleen viimeaikaiset reaktioni. Kun olen huolestunut toisesta ihmisestä, olen itseasiassa toiminut aivan samalla tavalla kuin äitini ja minua ärsyttää äitini sählääminen ja säätäminen. Olen ollut useamman kerran tulilinjalla hänen kanssaan ja huutanut pää punaisena, että voisi koettaa hiljalleen antaa mun elää omaa elämääni. Sitten toimin kuitenkin itse samalla tavalla.
Läheisriippuvuus paistaa äitini käytöksessä melko pahasti, mutta se näkyy myös minun käytöksessäni. Voi sanoa, että kun toisesta ei kuule vähään aikaan alkavat fyysiset reaktiot: vatsakipu, hengenahdistus, sydänsäryt. Äitini reagoi sillä tavalla, että soittaa kaikki mahdolliset puhelinnumerot läpi, josta voi saada tietoa olinpaikastani ja voinnistani. Minulla lähinnä vain näyttää tulevan outoja purkauksia ja sitten alan tehdä eroa.
Läheisriippuvuuskirjallisuuteenkin olen tutustunut joskus, mutta luulen jokaisen ihmisen olevan siinä määrin yksilöllinen, että kaikki aiemmat kokemukset myös muokkaavat ja muovaavat noita läheisriippuvuuden ilmeneviä muotoja. Onpa tässä ehtinyt kuulla, etten minä ole läheisriippuvainen, vaan olen 'pelastaja'. En pitäisi sitä läheisriippuvuudesta erillisenä asiana, koska se on yhtälailla ongelma. Ritarina oleminen johtaa ajanmittaan siihen, että pelkkä haarniskakin painaa liikaa ja jonkun pitäisi tulla kantamaan. Tuohon pisteeseen mentäessä voi kyllä puhua pienestä ongelmasta.
Olen huomannut, miten paljon seura vaikuttaa. Silti minulla on ollut niin kauan kuin muistan tapa käyttää aivojani useammalla tasolla samaan aikaan. Saatan keskittyä johonkin peliin tai leikkiin, kuten Trivial Pursuitiin, naureskella kavereiden juttuja ja hauskuuttaa heitä, mutta samalla kuitenkin saatan ajatella jonkun ihmisen vointia ja tuntea ahdistusta. Onpa tässä lähiaikoina käynyt niinkin, että lähdin ulos haukkaamaan happea ja piristymään, mutta jo ulko-ovella alkoi ahdistaa, kun näki ensimmäiset ihmiset ja myöhemmin kaupungilla alkoi ahdistaa vielä enemmän, kun kuuli ensimmäiset joululaulut.
Ihmiselämä on suuri haaste. Siihen täytyy vain tarttua kiinni, eikä pelätä kaikkea, mitä vastaan tulee. Sitä se on minun kohdallani. Itkut ja naurut kuuluvat kaikkineen elämään, tiedän tämänhetkisen tilanteeni olevan (toivon mukaan) jonkinlainen murrosvaihe elämässäni. Ainakin tämä stressimäärä, jota joudun työstämään on omiaan kasvattamaan minusta entistä paremmin stressiä kestävää ihmistä. Oivalluksista syntyy jotain suurta ja minua itseäni usein harmittaa se, että kun ihmiset kiirehtivät paikasta ja asiasta toiseen, yrittävät kiertää ahdistuksensa, ongelmansa, niin ne oivallukset jäävät tekemättä. Silloin jää aika paljon oppia saamatta siitä, keitä me ihmiset olemme itsellemme ja toisillemme. Ehkä oma läheisriippuvuuteni on itselleni opiksi tai ainakin minun on opittava jollain tavalla kontrolloimaan sitä ja tiedostamaan sen läsnäolo ja vaikutus minuun.Itsekin olen lievästi läheisriippuvainen, en enää niin paljoa kuin ennen. Juuri tuo kauniisti kuvailemasi kehittyminen tapahtuu kun vain annat sille aikaa ja etenkin HALUAT muutosta. Kaikkea hyvää elämääsi !
- tällastakin
Vanhempani olivat harjaantumisluokkalaisia ja jäivät minuun aikuistuttuani kamalasti kiinni kun olin supertaitava heihin nähden. Yleensä ihmissuhteet eivät toimi jos ihmiset ovat erilaisia. Parempi kunkin etsiytyä samanhenkiseen seuraan kuin itse luonteenlaatuna on, niin noiden toverien elämänohjeet ja laumoittumisen seurauksena tulevat elämänvalinnat sopivat itselle kuin nakutettu.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Mietitikö nainen koskaan
Miksi me ollaan päädytty tähän pisteeseen. Lähestmistapaa ei ole. Tarvitaanko me oikeasti enää tätä.1211748Olisi hauska tietää
Koska huomasit pitäväsi minusta? Itse taisin ihastua sinuun heti silloin kun tavattiin ensimmäistä kertaa. Miehelle, jon621113Marin on ehkä maailman kaunein "Nelikymppinen"
Marinin julkaisu on saanut yli 68 500 tykkäystä. Postauksen kommenttikentässä ylistetään paljon Marinin kauneutta, jota1451099- 97915
En kelpaa sinulle
Varattuna - olen sinulle ongelma. Eroaminen vuoksesi voi olla turhaa, sillä me ei puhuta, kun olen varattu ja kumpikin v76910Vernu Vasunta
On mahotonta miten marjanpoimijoita on kohdeltu! Eikö paremmalla kohtelulla olisi saanut paremman tuloksen?23891Minun on vaan päästettävä irti
Toiveesta. Satutan vain itseäni😥😔. Toivon sinulle pelkkää hyvää, eläthän elämäsi parasta aikaa, mutta en halua enää k37850Kertoisit jo
Rakastatko minua vai olenko käsittänyt väärin onko tämä vaan ystävyyttä tai kaveruutta? En haluaisi enää nolata itseäni42769Taidat vanhempi nainen
Haluta sen tien itsellesi. juokse vaan karkuun ! Pahentaa vaan asiaa.Pitäs toimia ihan toisin päin61764En koskaan saanut asiattomia kuvia!
Silloin kun olin vielä nuori, kukaan mies ei koskaan lähettänyt minulle asiattomia kuvia itsestään. Jos tiedätte mitä ta156731