Ikää minulla 26, naimisissa olen ja takana pian 8-vuotta varsin tasapainoista ja hyvää parisuhdetta. Lapsi oli toivottu ja tervetullut, plussakin tuli ensimmäisellä yrityskierrolla. Nyt perheeseen kuuluu sitten myös kolme viikkoinen poika..
Viimeisimmät kolme viikkoa ovat olleet elämäni kamalimmat.. Lapsi sinänsä on helppo tapaus.. Nukkuu hyvin ja syö pullosta, joten mieskin on voinut auttaa kaikessa.. Miehestä onkin ollut valtavasti apua.. Vaihtaa vaipat, syöttää, rauhoittelee lasta, kantaa sylissä jne.. Silti minusta tuntuu, että olen tehnyt elämäni virheen. V***ttaa, itkettää ja ahdistaa koko lapsi..
Sääliksi käy pientä poikaa, sillä mitään kummempia kiintymyksen tai rakkauden tunteita minulla ei lasta kohtaan ole vielä tullut. Pojallehan olen väkisinkin mieheni kanssa maailman tärkeimmät ihmiset.. Tunteet rajoittuvat ahdistukseen siitä, miten minun elämäni menee nyt täysin vauvan tarpeiden ehdoilla. Toivon, että lapsi vain menisi pois ja kaikki palaisi ennalleen.. Lapsi ei eroa mitenkään tuttavien lapsista tunnetasolla, enkä miellä itseäni mitenkään äidiksi.. Lapsi on minulle jotenkin aivan samantekevä, se vain että kukaan ei hae sitä luotani pois hoidosta, vaan tuossa se on ja pysyy.. Olen sanonut mieheni kuullen lapsesta hyvin pahoja asioita ja tarkoittanutkin niitä. Minua hävettää se, miten hermoni ovat olemattomat vaikka lapsi on ollut tähän asti helppo tapaus, eikä minun ole edes tarvinut selvitä yksin. Jos olisi pitänyt selvitä yksin, voi hyvinkin olla että olisin menettänyt jo hermoni ja kontrollin monta kertaa täysin..
Vauva-arki on ollut juuri sitä mitä odotinkin, mutta en silti tunne kestäväni tätä. En saa elämälleni mitään mielekästä sisältöä vaipan vaihdosta, ruokkimisesta jne.. Puuduttavaa, sitovaa ja masentavaa.. Olen aina ollut hyvin työorientoitunut ja nytkin lasken päiviä, että pääsisin takaisin töihin..
Eihän se lapsen vika ole, että on tähän maailmaan syntynyt. Minä ja mieheni hänet tänne halusimme ja saatoimme.. Sääli lasta, kun on tällainen äiti..
Miksei tätä kaikkea voi perua??
19
1623
Vastaukset
- vcbxvcb
Itselläkin oli kanssa ekat 2kk aivan kaameaa aikaa synnytyksen jälkeen; vielä koliikkivauva ja hirveä univelka ja itse olin jotenkin tosi ahdistunut vauvan hoidosta ja sitovuudesta vaikka oli toivottu lapsi. Rakkaus lapseen on kehittynyt ja kasvanut koko ajan eikä ole tavatonta että rakkaus tulee vasta ajan kanssa! Itsellä alkoi hormonit, mieliala ja ahdistus helpottamaan 2kk synnytyksestä ja sen jälkeen on ollut ihanaa (vaikka onkin valvottu) ja nyt tyttö 1v ja rakastan häntä enemmän kuin mitään! Ehkä sinullakin kiintymys ja rakkaus kasvaa ajan kanssa?
- Uskoa ja toivoa
Minusta on hienoa, että noin rehellisesti kerrot tunteistasi.
Luulen, että kannattaa puhua asiasta neuvolassa. Siellä he osaavat kertoa mitä kannattaa tehdä saadaksesi apua noille tunteillesi, joista selvästi tunnut itsekin kärsivän.
Avun pyytäminen voi tuntua vaikealta, mutta vaikeaa elämäsi noiden tunteidenkin kanssa on. Avun hakemisessahan ei mitään pahaa ole, liian usein ihmiset vain kuvittelevat sen heikkouden merkiksi. Mutta eivät ne ole heikkoja jotka hakevat apua, vaan ne jotka eivät.
Toivottavasti en mitenkään loukannut sinua, se ei tässä todellakaan ole tarkoitukseni. Toivon, että löydät ilon taas, ja pääset nauttimaan elämästä. Jos se tapa on esim. se , että palaat pian töihin, sekin on täysin oikeutettua, eikä tarvitse miettiä mitä muut ajattelevat.
Parempaa kevätkesän jatkoa teidän perheelle. - pellavansiemeniä
Hei!
Et ole huono äiti, kuvaamasi tunteet ovat sangen tavallisia vaikkakin sen verran tabu ettei semmoisista puhuta kun äitiyden kuuluu olla päivänpaistetta.
Ehkäpä sinulla on jokin puutos joka vie voimat ja vaikuttaa mielentilaasi? Olethan saanut kaksi lasta aika lähekkäin. Ensimmäiseen lapseen sinulla on riittänyt kaikki hivenaineet, ehkäpä tämän toisen lapsen kohdalla elimistösi ei ole kuntoutunut täysin. Voisit alkaa syömään d-vitamiinia ja kalaöljyä, vaikuttavat kumpikin mielenterveyteen ja lapsen hyvinvointiin jos imetät. Lisäksi hyvää monivitamiinia (luontaistuotekaupasta sillä imeytyy paremmin). Tiedän useita ihmisiä lähipiirissäni, jotka ovat parantaneet masennuksen alkamalla syömään vitamiineja. Ihan niin, että masennuslääkkeille ei ole enää ollut tarvetta.
Voimia sinulle! - äkkiä apua
Hae heti apua synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Aloita neuvolasta. Soita sinne jo tänään. Et ole ainoa, jolla hormonit ja tunteet heittävät synnytyksen jälkeen häränpyllyä.
- sepis
Minulla oli myös vastaavanlaisia tuntemuksia ehkäpä juuri vahvimmillaan ensimmäiset kaksi kuukautta synnytyksestä. Minulla olo ainakin alkoi ajan kanssa helppottumaan, kävin myös hetken aikaa neuvolapsykologin juttusilla- ehkäpä se voisi auttaa sinuakin ?
Nyt lapseni on 1,5 vuotias ja voin sanoa, että arki rullaa ihan toisella tavoin kuin silloin alussa, jolloin tuntui, että aika on jotenkin vaan pysähtynyt ja kaikki oli tosi ahdistavaa. Ja rakkaus lapseen on klisesisesti sanottuna kasvanut päivä päivältä :)
Voimia sinulle - yxmuzi
on nyt myöhäistä. Sinun on vain totuteltava isoon elämänmuutokseesi. Muutokset ovat aina kriisejä, vaikka olisivat muutoksia parempaankin.
Lapsi ei ole tapaus vaan uusi ihminen, jolla on oikeus elää, kasvaa ja tuntea.
Lopeta katuminen, häpeäminen, sääliminen ja muut kielteiset tunteet, ja heittäydy elämänpituiseen seikkailuun lapsesi äitinä. - silverfree
Itselläni oli raskausaika hirveää, en ole eläissäni ollut niin kipeä. En koskaan ole halunnut lasta mutta uuden miehen tavattuani ajattelin, että yhdessä selviämme ja onhan se sitten kuitenkin koettava. Ensimmäiset kuukaudet olivat hirveitä, mies ei hoitanut lasta puoliksikaan niin paljon kun sitä vongatessaan alunperin olisi kuvitellut. Tuollaiset ajatukset olivat minulle arkipäivää mitä nyt koet. Lasta ei voi palauttaa, eikä ole reilua sitä syyttää omasta mokastaan joten tähän ei auta kuin aika. Se ei tule olemaan vauva koko ikäänsä vaan kasvaa nopeasti, se ei myöskään tule jäämään luoksesi ikuisesti. Mummoni on aikanaan todennut, että lapset ovat vanhemmillaan vain lainassa ja totta se onkin. Myöhemmin tuntuu, että aika on mennyt todella nopeasti vaikka tällä hetkellä jokainen minuuttikin on valovuosien mittainen.
Poikani on nyt 7kk ja kehittää omaa persoonaansa jatkuvasti, kun aiemmin sai kannella koko ajan niin nyt vinkuu heti pois sylistä jos yrittää syliin nostaa, ryömii ympäriinsä ja aloittelee konttausta. Ja silti minusta tuntuu, että kaikki menee niin kovin hitaasti. Odotan kuin kuuta nousevaa, että lapsi alkaa puhua ja kävellä. Mielestäni sitten kaikki helpottuu. Minulla on ihana poika ja rakastan häntä kovasti vaikken ollutkaan alkujaan niin kiintynyt häneen kuin kuvittelin ennakkoon olevani. Nytkään ei tee tiukkaa jättää häntä hoitoon omien menojeni ajaksi, enkä koe enää itseäni huonoksi äidiksi vaan terveesti itsekkääksi äidiksi. Minua ei harmita hänen itkut perääni lähtiessäni, sillä tiedän että parin minuutin päästä hän ei edes muista minun lähteneen.
Tähän ei auta kuin aika ja loppujen lopuksi sitä sitten toivottavasti on tyytyväinen, että tulipahan tehtyä. Rakastan lastani, mutten enää ikinä halua kokea raskautta ja vauva-aikaa uudelleen. Mun voimavarani on kulutettu tähän yhteen ja haluan päästä takaisin töihin ja keskittymään myös omiin asioihini vaikka äiti nyt olenkin ja tulen aina olemaan.- Väsynytäiti
Aivan samoja tunteita, tosin tuntuu että vieläkin synkempiä. Rakastan lastani, mutta tunnen olevani huono äiti kun en jaksa. Vauva valvoo periaatteessa koko päivän ja iltaisinkin nukutukseen kuluu tunteja. Omaa aikaa ei ole. Ei ole kuin vauva-aikaa. Ihme, että nyt nukkuu ja ehdin kirjoittamaan tänne tai edes avaamaan konetta. Ei pääse rauhassa vessaan puhumattakaan suihkusta. Mies toki on mutta paljon poissa kotoa ja kun on kotona niin silti pääasiallinen hoito on minulla. Jokainen päivä tuntuu kymmeneltä vuodelta ja taidan katkeroituakin tässä samalla oman elämäni menetyksestä. Tiedän, että olen saanut uuden elämän lahjaksi, mutta on vaikea käsittää, että oman elämänsä vaihtoi siihen. Ulkona paistaa aurinko. Parempi olisi jos sataisi. Silloin nukuttaisiin sentään toivottavasti vaunuissa. Toivoin lasta, mutta miksi kukaan ei kertonut että saatuasi lapsen ei ole mitään muuta. Itkua, rimpuila, syöttöä, itkua, puklua ja pyykkiä. Lapsen pyykkiä. Itse kuljen samoissa vaatteissa monta päivää. Ei ole aikaa niitä vaihtaa tai pestä. Itken melkein aina kun ehdin. Nyt itkee taas vauva ja pitää rientää. Kun vaan pääsisi pois omasta päästään ja peilistä katsoisi oma kuva. Vihaan itseäni ja tätä päämäärätöntä väsymystä ja tuskaa johon ei näy loppua. En vaan jaksa enää, mutta silti päivästä toiseen vaan toimin kuin robotti. Lapsi kyllä ihmettelee jos hänen nähtensä itken. Olisinpa hyvä äiti...
- xym
Väsynytäiti kirjoitti:
Aivan samoja tunteita, tosin tuntuu että vieläkin synkempiä. Rakastan lastani, mutta tunnen olevani huono äiti kun en jaksa. Vauva valvoo periaatteessa koko päivän ja iltaisinkin nukutukseen kuluu tunteja. Omaa aikaa ei ole. Ei ole kuin vauva-aikaa. Ihme, että nyt nukkuu ja ehdin kirjoittamaan tänne tai edes avaamaan konetta. Ei pääse rauhassa vessaan puhumattakaan suihkusta. Mies toki on mutta paljon poissa kotoa ja kun on kotona niin silti pääasiallinen hoito on minulla. Jokainen päivä tuntuu kymmeneltä vuodelta ja taidan katkeroituakin tässä samalla oman elämäni menetyksestä. Tiedän, että olen saanut uuden elämän lahjaksi, mutta on vaikea käsittää, että oman elämänsä vaihtoi siihen. Ulkona paistaa aurinko. Parempi olisi jos sataisi. Silloin nukuttaisiin sentään toivottavasti vaunuissa. Toivoin lasta, mutta miksi kukaan ei kertonut että saatuasi lapsen ei ole mitään muuta. Itkua, rimpuila, syöttöä, itkua, puklua ja pyykkiä. Lapsen pyykkiä. Itse kuljen samoissa vaatteissa monta päivää. Ei ole aikaa niitä vaihtaa tai pestä. Itken melkein aina kun ehdin. Nyt itkee taas vauva ja pitää rientää. Kun vaan pääsisi pois omasta päästään ja peilistä katsoisi oma kuva. Vihaan itseäni ja tätä päämäärätöntä väsymystä ja tuskaa johon ei näy loppua. En vaan jaksa enää, mutta silti päivästä toiseen vaan toimin kuin robotti. Lapsi kyllä ihmettelee jos hänen nähtensä itken. Olisinpa hyvä äiti...
Otapa nim. väsynyt äiti yhteys neuvolaan ja kerro asiat just kuten ne ovat. Mietitte yhdessä oman neuvolahenkilösi kanssa miten edetä. Ota lapsi mukaan ja käy juttelemassa neuvolapsykologin kanssa.
Ei tilanteesi ole normaali, siis olet nyt aivan liian uupunut äitiyden takia ja jotenkin jäänyt vaille tukiverkkoa. Tietääkö isä lainkaan tilannettasi? Hänkin on velvollinen kantamaan osavastuun vauvan hoidosta, niin että pääset hengähtämään, tai hankkikaa yhdessä hoitoapua sukulaisilta, naapurustosta tai MLL:lta, esimerkiksi. On sinulle itsellesi ehdottoman välttämätöntä, että saat omaa, vauvanhoidosta vapaata aikaa ainakin muutaman tunnin viikossa. Ne voisit käyttää miten parhaaksi näet, nukkua, ulkoilla, olla yhteyksissä ystäviin tms. Mahdollisesti sinulla on myös synnytyksen jälkeistä masennusta?
Vuoden kuluttua voit katsella taaksepäin elämääsi ja itsekin todeta "huh olinpa kovilla lapsen vauva-aikana, ohi on onneksi".
- ...ja hyvä niin
Monet eivät halua puhua noin suoraan, hyvä että joku puhuu. Kanssasiskoja sinulla on nimittäin varmasti erittäin paljon.
Tulokkaanne on vasta 3 viikkoa vanha. Niin pieneen ihmiseen, joka ei kommunikoi takaisin millään tavalla, on tosi vaikea muodostaa tunnesidettä. Vauvahan on vain nyytti, jota sinä hoidat. Itse yritän muistella muutamaa ensimmäistä kuukautta ensimmäisen lapsen kanssa, enkä saa päähäni oikeen mitään muistoja siltä ajalta. Täytyy katsoa valokuvia, että muistaa edes jotain. Sumussa kulkemista se on.
Lohdutukseksi täytyy vain sanoa, että onneksi tätä vaipanvaihto- ja imetysaikaa ei kestä ikuisesti, vaikka piinaavan pitkältähän se aika tuntuu. Se on sellaista elämää, että siinä ei ole omaa elämää olemassakaan. Se vaan pitää elää läpi, eihän siinä muu auta.
Olen hoitovapaalla. Minulla on 1,5 vuotias poika ja odotan toista lastamme. Raskautta on kulunut vasta kolmannes, mutta nyt alkaa mieleen hiipua kammottavia ajatuksia tehdystä virheestä eli tästä toisesta lapsesta. Minulla ei ole ollut aikaa "tutustua" yhtään tähän tulevaan maha-asukkiin ja ajatukset uudesta tulokkaasta ovat lähinnä negatiiisia ja pelkään lapsen muodostuvan minulle synnyttyään kestämättömäksi taakaksi.
Avauduin asiasta isälle ja hänkin myönsi, että hänenkään tuntemuksensa eivät ole pelkästään positiivisia.
Ensimmäinen lapsi on herttainen ja helppo lapsi. Hänen kanssaan olen ollut ihan mielelläni kotona näihin päiviin asti. Kyllä tämä taitaa nyt olla kuitenkin nähty. En käsitä miten selviän arjesta syksyllä syntyvän vauvan ja nykyisen kanssa yhdessä. Vanhemman on pakko päästä osa-aikahoitoon, muuten höplä ei kestä.
Jaksamista sinulle toivottelen! - Kiitos :)
Kirjoituksesi olisi voinut olla yhtä hyvin minun, tosin meidän nyytti ei ole vielä ihan sitä kolmea viikkoa ;) Täälläkin kaikki on periaatteessa oikein loistavasti: lapsi on melko rauhallinen, mies osallistuu täysillä hoitamiseen eikä suurempia "oikeita" huolia ole. MUTTA minä kanssa mietin, että teinkö valtavan virheen kun tähän projektiin lähdin ja aika moni ilta päättyy itkuun. Sinun kirjoituksesti oli sikäli kannustavaa luettavaa, että enää en ehkä tunne itseäni niin epänormaaliksi näiden tunteiden kanssa, joten kiitos ainakin tämän pienen hetken pelastamisesta.
- ....
Sulla on paljon hyviäkin asioita; vakaa parisuhde, varmaan taloudellinen tilannekin jotakuinkin jo ja mies apuna. ! Mulla oli erilainen tilanne, mutta silti selvisin; olin vasta 18 kun lapsi syntyi, naimisissa vasta ensimmäistä vuotta eikä kuin yli vuoden kestänyt suhde. Mulla ei ollut tukeakaan paljoa rinnalla. Lapsi ei ollut edes helppo vaan keskosvauva, syntyi 1,5 kk ennen aikojaan ja hänelle tuli koliikki. Sairastuin synnytyksen jälk masennukseen. Puolessa vuodessa helpotti ja jo oikeastaan 4kk:ssa. Sain apua mielenterveyskeskuksesta ja apua kotiin (kodinhoitajan auttelemaan aluksi) Vaikeaa vieläkin osittain, mutta jaksan silti ja olen ymmärtänyt tilanteeni..
- doudou
Kätilöni sanoi minulle synnytykseni aikana,
että kerran hänen luokseen oli synnytyksen jälkeen tullut tuore äiti, itkenyt ja sanonut, ettei hän kykene rakastamaan tätä lasta.
Kätilö oli sanonut hänelle, että miten voisitkaan, sehän on sinulle ventovieras ihminen, rakkaus ja kiintymys syntyvät vähitellen, älä huoli.
Nämä lauseet auttoivat minut alkuun, auttoivat jaksamaan niinä hetkinä, kun tuntui, että kaikki olisi niin paljon paremmin, jos lasta ei olisi.
Minunkin tyttöni oli ja on helppo lapsi, mutta muutos edelliseen elämään synnytyksen jälkeen oli niin suuri, ettei mistään meinannut tulla mitään. Toivoin vain, että kaikki palaisi ennalleen.
Nyt, 8 kk myöhemmin, en vaihtaisi päivääkään. Niin klisee.
Alun rankka tottuminen kertoi minulle sen, että minusta on tähän.
Vaikka väsyttää ja v*tuttaa välillä, niin siltikin minusta on äidiksi.- Toista en halua
sanottu toi: "Alun rankka tottuminen kertoi minulle sen, että minusta on tähän.
Vaikka väsyttää ja v*tuttaa välillä, niin siltikin minusta on äidiksi."
Kiitos paljon noista sanoista, niille on nyt tarvetta! :)
Itelläni 11 kk vanha poika, joka opettelee tahtomaan ite ja tekemään ite. Päivällä ei ehdi edes suihkuun, kun se sinä aikana syö vessanpöntön kantta if you know what I mean. Odotan töihin paluuta - muuten menisin jo nyt, mutta pomoni on oikea sadisti, joka imee loputkin voimat. (Ehdotti raskausaikana mm. Painonvartijoita ja povasi keskenmenoa.) Etsisin uutta duunia, jos jaksaisin, mutta milloinkas sitä ehtis juu...
Tsemppiä kaikille näiden ongelmien kanssa kamppaileville (siis että lentääkö seinään vai viillänkö iteltäni ranteet). Ottakaa yhteyttä vaikka Äimään, siis Äimä ry:hyn, sillä se porukka tulee loistavasti synnytyksenjälkeiseen masennukseen sairastuneita. Ja muistakaa, että ylisuorittajat-ihme-äidit ovat pieni, mutta äänekäs vähemmistö. Lähes kaikilla on negatiivisia kokemuksia ja tunteita. Ja ihmekkös tuo, kun meidät tytöt kasvatetaan yhtä työsuuntautuneiksi kuin pojat ja sit lapsen tultua oletkin "vain" nainen, joka jää vaipan ja tutin väliin puklussa istumaan eikä kukaan välitä enää ees mitä teit ennen tai suunnittelet tekeväs jälkeen. Ja onnellinenkin vielä pitäis olla! Ihme odotuksia!!!! :)
Ja extra hatunnosto yksinhuoltajille! Te olette kyllä raudasta tehtyjä, ei voi muuta sanoa! :)
- syypäällinen
Tyttö kohta puolivuotias ja vähitellen alkaa helpottaa. Samoja fiiliksiä koettu kun tässä keskustelussa tullut esiin.
Miksi puhua vain synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kun kyseessä voi olla täysin elämäntilanteen kriisi: hemmetin iso muutos siihen mitä on aiemmin ollut, olkoon se lapsi kuinka toivottu ja haluttu. Masennus voi olla jatkoreaktio tähän, mutta omalla kohdalla olen käynyt läpi puhtaan kriisin; miksi elämäni on muuttunut tällaiseksi, miksei lapsi olekaan se ihana ja rakas heti synnärillä ja miksi todellakin tuli niin paljon hetkiä jolloin olisin voinut perua koko lapsen hankkimisen. Tällaiset tuntemukset on tabuja, pitäisi hehkuttaa kuinka elämä on lapsen myötä saanut uuden merkityksen ja kuinka jo synnytyssalissa mieletön rakkaus täytti minut blablablaaa...
Mä ainakin olin ekat pari viikkoa vain helpottunut että selvittiin hengissä ja hyvissä voimissa synnytyksestä (minä ja lapsi) sekä hämmentynyt että olen äiti. Seuraavat 2,5kk kannoin itkevää lasta ympäri asuntoa ja mökkiydyin kotiin koska pelkäsin itkukohtauksia maailmalla. Imetys sattui ja lapsi oli rinnoilla jatkuvasti. Mies haihtui taka-alalle alun innostuksen jälkeen, voivotteli tilannettani muttei auttanut juuri millään lailla. Kolmen kuukauden kohdalla tajusin että on jopa iltojakin jolloin voin istua paikoillani tyytyväinen lapsi sylissä, ei tarvi enää kannella niin paljon. Ja että lapsi voi olla puoli tuntia sitterissä tai lattialla itsekseen tyytyväinen! Siitä on tultu parempaan päin edelleen, mutta vieläkin mietin onko minusta tähän hommaan. Rakkaus lasta kohtaan on lähtenyt kasvamaan, mutta välillä tunnen latistuvani näihin yksitoikkoisiin päiviin: imetystä, vaipanvaihtoa, nukuttamista... Lapsen tarvitsevuus ei enää ahdista niin paljon, mutta siinäkin riittää edelleen työsarkaa. Saan hoitoapua 2-3 kertaa viikossa niin että pääsen enemmän irti, vaikka kaupungille pariksi tunniksi tai pidemmälle lenkille. Joskus olen ollut useammankin tunnin poissa ja silloin on säikäyttänyt se, etten niinkään kaipaa lasta, vaan toivon että voisin seuraavanakin päivänä tehdä samoin. Lähteä vaan jonnekin tekemään jotain ja tulla vasta tuntien päästä kotiin. En siis ajattele, että kun olen saanut vapaata, taas jaksan arkea. Ei, vaan tätä vapautta lisää... Kun otan lapsen syliin, tunnen iloa hänen olemassaolosta, mutta vapauden kaipuuni on hetkittäin niin suuri...- tsirlips
Kuulostaa niin tutulta! Itsellä nyt 3-vuotias lapsi ja näin jälkeenpäin ajateltuna minullakaan ei kyse ollut synnytyksen jälk. masennuksesta vaan kriisistä. Pikkuhiljaa aloin rakastamaan lastani enemmän, mutta edelleenkin huomaan miettiväni usein kuinka hullun touhua tämä äitiys on ja kuinka mukavampaa elämä oli ennen lasta. Odotan vain että lapseni olisi täysi-ikäinen ja tämä pikkulapsivaihe olisi ohi.
Toki nautinkin välillä aidosti lapsen seurasta, mutta silti suurena enemmistönä on nuo negatiivisemmat tunteet. Rakastan kuitenkin lastani ja musertuisin, jos hänelle tapahtuisi jotain pahaa... Panostan kasvatukseen ja lapsen hyvinvointiin, mutta silti... illat ovat antoisimmat hetket lapsen kanssa olemisesta kun lapsen unillemenoaika on käsillä ja tietää että pian alkaa oma aika... enkä minäkään ikävöi lastani kun hän on hoidossa, usein minua jopa hieman ahdistaa hakea häntä hoidosta kotiin... - syypäällinen
tsirlips kirjoitti:
Kuulostaa niin tutulta! Itsellä nyt 3-vuotias lapsi ja näin jälkeenpäin ajateltuna minullakaan ei kyse ollut synnytyksen jälk. masennuksesta vaan kriisistä. Pikkuhiljaa aloin rakastamaan lastani enemmän, mutta edelleenkin huomaan miettiväni usein kuinka hullun touhua tämä äitiys on ja kuinka mukavampaa elämä oli ennen lasta. Odotan vain että lapseni olisi täysi-ikäinen ja tämä pikkulapsivaihe olisi ohi.
Toki nautinkin välillä aidosti lapsen seurasta, mutta silti suurena enemmistönä on nuo negatiivisemmat tunteet. Rakastan kuitenkin lastani ja musertuisin, jos hänelle tapahtuisi jotain pahaa... Panostan kasvatukseen ja lapsen hyvinvointiin, mutta silti... illat ovat antoisimmat hetket lapsen kanssa olemisesta kun lapsen unillemenoaika on käsillä ja tietää että pian alkaa oma aika... enkä minäkään ikävöi lastani kun hän on hoidossa, usein minua jopa hieman ahdistaa hakea häntä hoidosta kotiin...Joo, samoja tuntemuksia jaetaan.
Minäkin eräänä erityisen raskaan päivän iltana (sadetta koko päivä, itkua, ei ulkoilua, vaipanvaihtoa, imetystä ja huonosti nukuttuja päiväunia) ajattelin että ihanaa, lapsen täysi-ikäisyys taas yhden päivän lähempänä. ajatus joka epätoivoisuudessaan hymyilyttikin, eihän tässä sitten olekaan enää kuin 17v ja 6kk...
Minäkin musertuisin jos lapselleni tapahtuisi jotain pahaa ja on hetkiä jolloin nautin aidosti yhdessäolostamme. Ja tunnen tekeväni maailman tärkeintä hommaa ollessani hänen kanssa kotona. Mutta samalla kaipaan omaa tilaa. Toivon että nämä negatuntemukset hellittää kunhan vauvavaihe jää taakse.
Ja kaikkein hulluinta on, että toivon toista lasta!!! Se olisi "fiksua": lapsista olisi mm. seuraa toisilleen ja itsekin sisaruksen omaavana koen että olisin todella yksin maailmassa jos olisin vanhempieni ainoa lapsi. Mutta miten ihmeessä kykenen psyykkaamaan itseni tähän rumbaan uudestaan? Ensin raskaus, sitten synnytys ja taas vauvaelämää jossa ollaan iholla 24/7. Apuva. Ehkä seuraava lapsi olisi helpompi hoitaa kun tämä huonosti nukkuva, herkkävatsainen esikoisemme...mutta ehkä ei. - jellona2010
syypäällinen kirjoitti:
Joo, samoja tuntemuksia jaetaan.
Minäkin eräänä erityisen raskaan päivän iltana (sadetta koko päivä, itkua, ei ulkoilua, vaipanvaihtoa, imetystä ja huonosti nukuttuja päiväunia) ajattelin että ihanaa, lapsen täysi-ikäisyys taas yhden päivän lähempänä. ajatus joka epätoivoisuudessaan hymyilyttikin, eihän tässä sitten olekaan enää kuin 17v ja 6kk...
Minäkin musertuisin jos lapselleni tapahtuisi jotain pahaa ja on hetkiä jolloin nautin aidosti yhdessäolostamme. Ja tunnen tekeväni maailman tärkeintä hommaa ollessani hänen kanssa kotona. Mutta samalla kaipaan omaa tilaa. Toivon että nämä negatuntemukset hellittää kunhan vauvavaihe jää taakse.
Ja kaikkein hulluinta on, että toivon toista lasta!!! Se olisi "fiksua": lapsista olisi mm. seuraa toisilleen ja itsekin sisaruksen omaavana koen että olisin todella yksin maailmassa jos olisin vanhempieni ainoa lapsi. Mutta miten ihmeessä kykenen psyykkaamaan itseni tähän rumbaan uudestaan? Ensin raskaus, sitten synnytys ja taas vauvaelämää jossa ollaan iholla 24/7. Apuva. Ehkä seuraava lapsi olisi helpompi hoitaa kun tämä huonosti nukkuva, herkkävatsainen esikoisemme...mutta ehkä ei.ettei ole yksin lohduttoman tilanteensa kanssa. Tai siis eihän se ihanaa ole mutta lohduttavaa. :) Itsellä kolmen viikon ikäinen poika, jonka kanssa yritän opetella nauttimaan tästä ajasta, toistaiseksi tuloksetta. Ehkä tähän vaikuttaa negatiivinen synnytyskokemuskin, kaikki meni pieleen jotenkin alusta alkaen ja päädyttiin kiireiseen keisarileikkaukseen. Traumat jäi koko prosessista ja sen jälkeisistä sairaalassa vietetyistä päivistä, meni pari päivää ennenkuin sain edes vauvan viereeni kun hän joutui olemaan tarkkailuosastolla. Yhtäkkiä sitten poika tupsahtikin viereen ja piti ruveta 24h hoitamaan sitä ja opettelemaan imetykset, pyllypesut ja navanhoidot ym....yhtä opettelua tämä onkin ollut siitä asti, imetys välillä takkuilee, ja etenkin illat vauva on todella levoton. En osaa tunnistaa vielä itkun perusteella mikä on vikana, tissiä tarjoan aina ensimmäiseksi.
Vaunu-ulkoilut, ja kaupassa käynnit/kylä reissut (vauvan kanssa tottakai) ovat toisaalta ihanaa luksusta kun pääsee ihmisten ilmoille, mutta samalla pelkään hulluna itkukohtauksia. Yritän kuitenkin säännöllisesti käydä jossain vauvan kanssa, etten ihan mökkihöperöidy. Omaa aikaa ei kuitenkaan ole kuin iltasuihkun verran kun mies valvoo sillä aikaa vauvaa...ei siis auta kauheasti hoidossa, vetoaa rankkaan työhönsä ja viikonloput remontoi kotiamme joten käytännössä olen yh. Ymmärrän tosin hänenkin tilanteensa ja siksihän äitiyslomalla ollaan että hoidetaan vauvaa. Lohduttaudun ajatuksilla että väliaikaista tämä vain on, ja vuoden päästä ehkä helpottaa kun lapsi on isompi ja päivähoito alkaa, ja että joskus ehkä tulen kaipaamaan näitä vauva-aikoja, lapset kasvaa kuitenkin niin nopeasti (tai niin ne muut väittää..:) ). Ja että entisaikaan äidit hoiti sekä vauvat että heinäpellot eikä turhia valitettu.
Tsemppiä kaikille, ette ole yksin! - syypäällinen
jellona2010 kirjoitti:
ettei ole yksin lohduttoman tilanteensa kanssa. Tai siis eihän se ihanaa ole mutta lohduttavaa. :) Itsellä kolmen viikon ikäinen poika, jonka kanssa yritän opetella nauttimaan tästä ajasta, toistaiseksi tuloksetta. Ehkä tähän vaikuttaa negatiivinen synnytyskokemuskin, kaikki meni pieleen jotenkin alusta alkaen ja päädyttiin kiireiseen keisarileikkaukseen. Traumat jäi koko prosessista ja sen jälkeisistä sairaalassa vietetyistä päivistä, meni pari päivää ennenkuin sain edes vauvan viereeni kun hän joutui olemaan tarkkailuosastolla. Yhtäkkiä sitten poika tupsahtikin viereen ja piti ruveta 24h hoitamaan sitä ja opettelemaan imetykset, pyllypesut ja navanhoidot ym....yhtä opettelua tämä onkin ollut siitä asti, imetys välillä takkuilee, ja etenkin illat vauva on todella levoton. En osaa tunnistaa vielä itkun perusteella mikä on vikana, tissiä tarjoan aina ensimmäiseksi.
Vaunu-ulkoilut, ja kaupassa käynnit/kylä reissut (vauvan kanssa tottakai) ovat toisaalta ihanaa luksusta kun pääsee ihmisten ilmoille, mutta samalla pelkään hulluna itkukohtauksia. Yritän kuitenkin säännöllisesti käydä jossain vauvan kanssa, etten ihan mökkihöperöidy. Omaa aikaa ei kuitenkaan ole kuin iltasuihkun verran kun mies valvoo sillä aikaa vauvaa...ei siis auta kauheasti hoidossa, vetoaa rankkaan työhönsä ja viikonloput remontoi kotiamme joten käytännössä olen yh. Ymmärrän tosin hänenkin tilanteensa ja siksihän äitiyslomalla ollaan että hoidetaan vauvaa. Lohduttaudun ajatuksilla että väliaikaista tämä vain on, ja vuoden päästä ehkä helpottaa kun lapsi on isompi ja päivähoito alkaa, ja että joskus ehkä tulen kaipaamaan näitä vauva-aikoja, lapset kasvaa kuitenkin niin nopeasti (tai niin ne muut väittää..:) ). Ja että entisaikaan äidit hoiti sekä vauvat että heinäpellot eikä turhia valitettu.
Tsemppiä kaikille, ette ole yksin!..muistan tuon niin hyvin keväältä: meilläkin mies katsoi vauvaa just sen ajan että kävin suihkussa.
Ja pelkäsin myös (ihan liikaa, näin jälkikäteen) että vauva alkaa itkemään jossain julkisella paikalla, en saa rauhoittumaan jne. vaikka vauva yleensä nimenomaan rauhoittui kun lähdettiin jonnekin, missä oli puheensorinaa ja elämää ympärillä.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Heikki Silvennoinen petti vaimoaan vuosien ajan
Viiden lapsen isä Heikki kehuu kirjassaan kuinka paljon on pettänyt vaimoaan vuosien varrella.2463993Miksi ihmeessä nainen seurustelit kanssani joskus
Olin ruma silloin ja nykyisin vielä rumempi En voi kuin miettiä että miksi Olitko vain rikki edellisestä suhteesta ja ha282338- 242131
Persut nimittivät kummeli-hahmon valtiosihteeriksi!
Persujen riveistä löytyi taas uusi törkyturpa valtiosihteeriksi! Jutun perusteella järjenjuoksu on kuin sketsihahmolla.932056Onko ministeri Juuso epäkelpo ministerin tehtäviensä hoitamiseen?
Eikö hänellä ole kompetenttia hoitaa sosiaali- ja terveysministetin toimialalle kuuluvia ministerin tehtäviä?961719Sakarjan kirjan 6. luku
Jolla korva on, se kuulkoon. Sain profetian 22.4.2023. Sen sisältö oli seuraava: Suomeen tulee nälänhätä niin, että se241411- 91320
Avaa sydämesi mulle
❤ ❤❤ Tahdon pelkkää hyvää sulle Sillä ilmeisesti puhumalla Avoimesti välillämme Kaikki taas selviää Kerro kaikki, tahdo361307Kenen etua Stubb ajaa Euroopassa ilmoittaessaan olevansa enemmän Ruotsalainen
Tasavallan presidentti Alexander Stubb kertoi ensimmäisellä valtiovierailullaan Ruotsissa, että hän ei ole koskaan tunte3091262Elia tulee vielä
Johannes Kastaja oli Elia, mutta Jeesus sanoi, että Elia tulee vielä. Malakian kirjan profetia Eliasta toteutuu kokonaan351227