Miten uiminen luonnonvesissä teillä pelaa?

En ole tänä vuonna vielä uskaltautunut edes varpaalla koettamaan vettä, sillä olen aika kylmänarka, vaikka luonnonvesissä muuten uinkin mielelläni.

Avovedessä olen opetellut.

Ensimmäinen allasuintini tapahtui 60-luvun puolivälissä.

Suolaisessa meressä tuntuu maininki olevan erilainen kuin sisävesissä.
Omissa rannikkovesisämme en ole uinut.

Aallokossa uin mieluiten selkäkroolia.

Eturauhaseni pitää nykyään pitemmässä uiskentelussa veden lämpötilarajana noin 23 - 24 astetta.

Tai sitten. Aikana, jolloin prostatavaivoista ei ollut tietoakaan, uskaltauduin lämmitetyn kopin turvin avantouimariksi.
Kaikki tämän harrastuksen omaajat tietää, miten koukuttavaa tuo kylmäuinti on. Sitä ihon kihelmöintiä, mikä hyisestä vedestä noustessa kokee!

Muista tästä erikoisen ilmiön- pissa tuli suorastaan vaahtona (nykyisen lirumisen sijaa). Niinpä väitän, että kylmävesi lieventäisi prostata/rakkovaivoja.

Asuinpaikkani on järven lähellä, joten kesän helteisimmällä kaudella kävin pulahtamassa järvivedessä. Enimmäkseen olen uinut merivedessä saaristossa, mutta kyllä nautin lempeästä ja pehmeästä järvivedestä.
Talvella käyn lähes poikkeuksetta kerran viikossa uimahallissa, uiminen on ollut lapsesta lähtien mieliharrastukseni.
Saunakin houkuttelee uimahallissa, se kun on meille eläkeläisille ilmaista Espoossa. Kotona en lämmitä juuri kuin kerran viikossa nykyään saunaa jos ei satu tulemaan saunakavereita:D

Jokivedessäkin uin mökkiaikana, vaikka se ei houkutellut niinkään värinsä vuoksi. Tosin siitä otettiin tiheään näytteitä ja oli uimakelpoista.

Jokivesi on yllättävän kylmää pinnan alla, virtaava vesi kai on sitä.
Laituri siellä oli välttämätön, kun joenpenkereet on pelkkää savea.
Täällä järvessä on hiekkapohja uimapaikalla, simpukoita saa vaan varoa terävine reunoineen.

Mökillä omassa tutussa rannassa uin mielelläni, ranta on sopivasti lahden poukamassa siellä harvoin tuulee, ja vesikin on vain olkapäälle kun seisoo pohjassa.
Minulle outo ranta on menemätön paikka, meressä uin vain rantaviivan suuntaan, siihen syynä lapsuudessa koettu melkein hukkuminen, siitä sain ikuisen pelon oudoissa rannoissa.
Siihen on tottunut ja päivän parin tutustumisen jälkeen voin uida, mutta varpaiden on otettava maahan kun mittailen.
Uimahallissa käyn säännöllisen epäsäännollisesti, vai kuinka se sanotaan.

Aina olen minäkin paljon uinut, vasta viime vuosina jäänyt, kun on rannat suhteellisen kaukana. Luonnonvesissä ehdottomasti uin, en uimahallissa. Nokialla oon joskus kyllä Eedenin kylpylässä lastenlasten kanssa käynyt, oonpa ollut kerran Veteraanien kanssakin täällä kaupungin kylpylässä, siitäkin jo 6-7 vuotta. Heillä oli sellaista kuntoutusuintia, olihan sekin kiva nähdä.

Ehdottomasti mieluisin uimapaikka oli Haapsalussa Itämeren aalloilla, kirkasta oli vesi, hiekkapohja erottui ihan selvänä.
Avantouinnille ei minusta ole, uinnnin voi aloittaa vasta kesllä, kun veden lämpötila on 18. Kun sitten alkuun pääsee, ei enää haittaa vähän viileämpikään.
"Yks-kaks-kolme, istu isän polveen, äiti sanoi älä istu, isä sanoi istu vaan " - se loru, ja hups, sitten voi kastautua.

Minähän olen Kala horoskoopissakin. Opin uimaan jo aikasin ,varmaankin 5v . Eikä siinä äiti ollut näkemässä . mentiin isonsiskon kanssa iilesjärvelle , siellä muijat pesi puntuossaseisten mattoja ,ja eikä se ollut varmaankaan mitään puhdasta muutenkaan . Vastarannalla Nekalanrannassa oli Kaatopaikka siihenaikaan . Sitten se muutettiin Hervantaa. ---Niin siittä sitä vaan hypättiin jaloille mattolaiturin viereen ja kun nousi pintaan äkkiä kiinni laiturista ettei huku.
--Jos äiti olis tiennyt ,voi olla että olis tullu risua , niin ei sentakia että en hukkunu ,vaan sen takia että oli kiellettu mintakertaa että ullaa ei saa ottaa mukaan uimareissuun .
Isompana Kaukajärvellä jo hypittiin ponnulta.
Ja näsijärvessä oli saari kesäpaikkana siellähän oltii jatkuvasti vetessä .

Uinti on elämän ehto, pysyäkseen hengissä ja yleiskunto suhteellisen hyvänä.
Lapsuuteni vietin joen rannalla, uitiin aina kun heinätöiltä isä /äiti antoi luvan,
ongittiin ja ravustettiin ja räpiköitiin koskessa pivät pitkät,
minulle kehittyi erittäin hyvä uimataito, harrastin uintia aina vasten koskesta tulevaa voimakasta virtaa,
nuorena aikuisena työässä ollessanikin, ruokatunnilla kävin uimassa,
Myöhemmin paikkakunnalta muutettuanani harrastin uimahalleja säännöllisesti.
Luonnon vesistä sen verran vielä, outo ranta hieman huolestuttaa,
jos pulahdan mereen, järveen tai jokeen, ensinnäki pohja inhottaa jos siellä lymyilee rapu tai on jotenki niljakas, kuvittelen että iso kala purasee varpaasta, heh, joten nykyään harvoin uin luonnonvesissä.

Olen aika hyvä uimari ja sukeltelija. Kun ikänsä meri on ollut lähettyvillä uimataito tuli siinä samalla. Lapsena ja nuorena piti tehdä maatöitä ja mikä sen ihanampaa kuin illalla pääsi uimaan ja virkistymään päivän kuumalla sokerijuurikaspellolla kuokittuaan.
Meillä oli korkeat kalliot, joista sukeltelimme syvään veteen.
Uimassa käytiin myöhäiseen syksyyn, vesi tuntui lämpimältä kun tuuli oli kylmää ja meri aaltoili.
En tiedä pitkänkö matkan jaksaisin uida, tuntuu että vaikka kuinka pitkän. Välillä voi kellua ja levätä eväänsä liikauttamatta. Ominaispainoni lie vettä kevyempi. Vai onko se siitä kiinni että osaa olla rento vedessä. Ruuneperi voisi tietää selityksen tähän.
Vettä en pelkää vaikka nelivuotiaana olin hukkua, olin jo tajuton. Se tuntui muistini mukaan lempeältä kuolemalta, jos niin olisi ollut tarkoitus.

Nytkin on uimaranta, uimastadion ja pari uimahallia, joista toinen on Suomen suurin. Uitua tulee ja runsaasti.

Jaa jaa. Kyllähän sinäkin tiedät, että ihminen on suurimmalta osin vettä. Miksei vesi kelluisi?

Jos päänkin painaa veden alle niin eipä ruumis pohjaan painu vaan aika hyvin kelluu.

Edellinen aiheuttaa ongelmia uimaan opeteltaessa, pää ja vielä hartiatkin yrittetään pitää vedenpinnan yläpuolella eikä sellainen ole ainakaan aloittelijan uintia.

Mikähän ihme juttu tämäkin mahtoi olla? Kukaan ei osaanut varmasti sanoa mistä johtui. Sukelsin mielelläni, tosin myöhemmin vain uima-altaassa.
Sitten yks talvipäivän uinti altaassa. Sukelsin. Nyt joku hiienväen tasapainoelimen häikkä, sukellus kääntyi heti vasemmalle.
Kokeilin uudestaan, aina vaan vasemmalle puolelle altaan laitaan. Eikä tässä kaikki. Ennen hyvä suunnistustaito luonnossakin meni tärviölle. Kotimme oli lähes '50km sydänmaalta korpeen päin' luonnossa opittiin liikkumaan pimeässäkin.

Itse epäilen vain ja ainoastaan aivoissa tapahtunutta muutosta. Häikänder on yhä voimassa. On tapauksia, että ajaessa maisemat muuttuvat täysin vieraiksi.

Minuakin suorastaan järkyttää tämä eksyminen ennen tutuissakin maisemissa; mutta että nelikymppisenä omalla kohdallani.
En uskalla pilvisenä päivänä nykyään poiketa metsään. Tämä tapaus jäi lopullisesti mieleeni.
Olin omilla maillamme metsänraivaustöissä joskus 8v. sitten. Mieleinen puuha sai viihtymään työssä iltahämäriin.
Lähdin kotiin. Alkoi hämärtää. Maisemat uppo-oudot. Pieni paniikki tuli väistämättä kehiin. Yllättäen metsään tuli lähes 'hernerokkasumu'.

Melkein pilkkopimeässä törmäsin piikkilanka-aitaan, sadeasuni siinä repien. Aattelin; jospa se veisi jonkun talon pihaan.
Nousin pienelle kummulle. Sumun läpi loisti kirkas valo lounaan suunnalla. Naapurikylän talon pihavalo pelasti luultavasti henkeni.
Isäntä ja ne miehet autotallissa istuessaan ainakin tiesivät minut. Isäntä kyyditsi minut kotiini. Suuntavaistoni oli pettänyt täydet 180 astetta.

Jäin kiitollisuuden velkaan isännälle ja sille kirkkaalle pihavalopylväälle.

Odotellaan Kallaveden lämpiämistä. Eiköhän siitä aloteta ja syksymmällä sitten lämpimiin merivesiin. Ne aallot, nehän ne vasta antavat pauveria. Kun vain muistaa olla rannan lähellä. Ja mieluiten valvotulla rannalla.