Mikä on yliminä?

Superego eli yliminä (saks. Über-Ich) on psykoanalyyttisen teorian mukaan yksi ihmisen psyyken kolmesta kerroksesta.
Metapsykologiassaan Sigmund Freud jakoi psyyken kolmeen osaan tai asteeseen: ego, id ja superego.
Persoonallisuuden kolmas rakenne superego (yliminä) muotoutuu lapsen oppiessa kasvattajiltaan, millainen toiminta on hyväksyttävää. Lapsi siis sisäistää lähiympäristön normit, ja se vastaa osin omaatuntoa. Superegon muodostumiseen ja lujittumiseen vaikuttavat lapsen myöhemmätkin kokemukset, vaikkapa kouluajan samastumiset auktoriteetteihin.
Superegoa voidaan luonnehtia oidipuskompleksin perilliseksi. Kun lapsi havaitsi, että isä on esteenä oidipaalisten toiveiden täyttymiselle, ego muodosti saman esteen itseensä ja jäljittelemällä pääsi osalliseksi isän voimasta. Superego ei kuitenkaan ole vain varhaisimpien eroottisten kohteenvalintojen jäänne, vaan sen perustana on myös reaktionmuodostusta: paitsi että lapsen pitää olla sellainen kuin isä, hän ei toisaalta saa tehdä kaikkea, mitä isä tekee. Egon heikkous superegon vaatimusten ja syytösten edessä johtuukin juuri siitä, että superegon muodostuessa ego oli vielä heikko ja riippuvainen, ja tämä suhde on jäänyt vallitsevaksi. Superego on etäämpänä tietoisuudesta kuin ego, ja se yltää syvälle idiin (Freud 1993: 156–168). Superego on lapsen kuvitelmien ja viettipyrkimysten värittämä, ei vanhempien realistinen jäljennös. Superego on paitsi rankaiseva myös suojeleva: se ennakoi ympäristön reaktioita lapsen toimintaan.
Superego sisältää yksilön ja yhteisön arvomaailman — tai sen, mitä yksilö luulee tuon arvomaailman olevan. Superegon arvot periytyvät menneisyydestä ja ne voivat siksi olla ristiriidassa yksilön nykyisten arvojen kanssa. Superegon tehtäviin kuuluvat paitsi itsetarkkailu myös egoihanteen ylläpito ja moraaliarvojen vakiinnuttaminen sekä omantunnon tehtävät (Merkur 2001). Velvollisuudentunto kuuluu superegoon, eikä siihen liity moraalista harkintaa: sama superego vaatii sodan ja rauhan velvollisuuksia noudatettavan.
Uusimmissa psykoanalyysin suuntauksissa on pyritty luopumaan rakennemallista ja korostamaan psyykkisen kehityksen prosessiluonteisuutta ja vuorovaikutusta (esim. Tähkä 1997).

Ohiksena kyselen, että missä on vika kun omatunto vaatii itseään rangaistavan vuodesta toiseen? Minä olen aikoinaan syyllistynyt pieneen rikkeeseen ja tuosta saakka olen asiasta kantanut valtavan huonoa omaatuntoa.

Syyllisyydentunne on kasvanut valtaviin mittasuhteisiin, olen kieltänyt itseltäni työnteon, ihmissuhteet ja elämästä nauttimisen.

Olen yli kahden vuoden ajan vaatinut itseltäni tätä kidutusta, eikä mieleni anna minulle anteeksi. Koen että rikkeeni tulee hyvitettyä vasta itsemurhan kautta.

Asia on mielessäni edelleen ja sen suuruus kasvaa mielessäni päivä päivältä. Olen jo kerran ajautunut syyllisyystuskassani psykoosiin.

Tämä on absurdi tilanne, olen itse rakentanut tämän vankilan itselleni enkä pääse siitä enää ulos. Olen saanut lääkitystä, terapiaa jne Mikään ei vain enää auta.

Miten kauan vaadin itseltäni rangaistusta? Kärsin tilanteesta suunnattomasti. Tämä on jo kolmas kevät joka jää kokematta, koska istun vain sisätiloissa tekemättä mitään.

Rikkeeni oli aikuisiällä tehty näpistys josta jäin kiinni. Eihän tässä ole mitään tolkkua?

http://en.wikipedia.org/wiki/Scrupulosity

Tuossa on artikkeli liiallisista moraalisista ja omatunnollisista tuskista. Tuo liittyy pakko-oireeseen häiriöön, kuten allekirjoittaneella.

Onko yliminä tarpeellinen? Olen tätä miettinyt. Jossain kirjassa luki että ihmisen pitää osata neutralisoida yliminä. Eli eikö se silloin tarkoita että tavallaan poistaa se? Minulle se liian ankara yliminä aiheuttaa sitä etten anna itseni nauttia mistään. Koko ajan se on arvostelemassa ja vaatimassa kaikkea minulta ja nyt viimeisimpänä käänteenä on se, että kun olen ajatellut sitä yliminää, että se on liian ankara ja se pitäisi neutralisoida niin nyt yliminä sitten kääntääkin asian niin että ei sen poistaminen ole oikein että on "pakko" olla joku kontrolli. Tuskinpa se yliminä on kuitenkaan ihan tarpeellinen. Eiköhän ihmisellä ole omatunto ja järki ilman sitäkin?! Ei ihmiset ole mitään eläimiä ja jos ihmisellä on normaali empatiakyky ja oikeudenmukaisuuden taju ei se koe tarvetta tehdä mitään väärää!!

Omatunto ja superego ovat todellakin kaksi eri asiaa.

Superego on (kasvu-) ympäristön, kt. perhe ja yhteiskunta, ylläpitämä moraali sisäistettynä. Superegon lähde yksilön mielessä on siis muut ihmiset. Omatunto taas on Jumalan ihmisen "sydämeen", sisimpään, asettama laki eli käsitys hyvästä ja pahasta, oikeasta väärästä. Omantunnon lähde on alun perin siis Jumala.

Kumpaankaan ihminen ei voi luottaa moraalisena oppaana, koska ihmiset kasvuympäristössä ja yhteiskunnassa ovat syntisiä; superegon lähde on siis moraalisesti vääristynyt.

Mutta omatuntokaan ei ole luotettava moraalinen opas, koska syntiinlankeemuksessa (kaikki ihmiset ovat langenneita) ihmisen ymmärrys ja kyky kuulla omantuntonsa viestejä, pimentyi ja vääristyi. Joskus omatunto osuu oikeaan, joskus ei.

Ainoa luotettava moraalinen opas on Jumalan sana Raamattu, mutta sitäkään ei ymmärrä, jos ei Jumalan henki avaa tekstiä lukijalle.

Omallatunnolla kuitenkin on yksi tärkeä tehtävä. Omallatunnolla on ulottuvuus, jota voisi kutsua 'vilpittömyyden ilmaisijaksi'. Omatunto kertoo kantajalleen, jos ei nyt 100% luotettavuudella, niin ainakin 99% luotettavuudella, onko hän vilpitön vai valheellinen suhtautumisessaan johonkin asiaan tai tilanteeseen.

Superegon positiiviseksi puoleksi taas voisi mainita tapakulttuurin ja käyttäytymiskoodien sisäistämisen. Superego kertoo originelleimmillekin persoonille, ettei isoäidin 80-vuotispäivillä syödä voileipäkakkua sormin tai viuhahdella bikineissä. Tämä on hyödyllistä tietoutta; tämän tietouden kulttuuri- ja tilannesidonnaisuus osoittaa, että se on peräisin nimenomaan superegosta eikä omastatunnosta tai Jumalan sanasta. Moraaliseksi oppaaksi ja vilpittömyyden ilmaisijaksi superegosta ei kuitenkaan ole.

"On mm. perheitä joissa työntekoa arvostetaan ylenpalttisesti. Tämä siirtyy aina eteenpäin ja voi näkyä mm. työnarkomaniana ja vaikkapa työttömien tai työkyvyttömien ihmisten halveksuntana ja arvosteluna. Tämäpä selvittikin asiaa jonkin verran."

Minäkin näen tämän logiikan monien sosiaalisten ja moraalisten ongelmien taustalla. Liian voimakas itsekontrolli usein arvomaailman kautta laajenee liian suuriksi vaatimuksiksi ja joustamattomuudeksi myös muita ihmisiä kohtaan. Superego voi saada ylivallan.

Koska superegon sisällöt ja arvostelmat ovat lähtöisin ihmisyhteisöistä ja viime kädessä yhteiskunnasta, on ilmeistä, että ne sisältävät moraalisia vääristymiä, jopa julmia käsityksiä esim. ihmisyydestä ("ihminen ei ole arvokas ellei hän ole kansantaloudellisesti hyödyllinen yhteiskunnalle" tms.; suunnilleen tällaistahan länsimainen kulttuurimme viestittää, puhumattakaan monista perheistä, joissa lapset kasvavat).

Useinhan ihminen ei ole kovin tietoinen yhteisöltä sisäistämistään arvostelmista, vaan liian suuren vallan saanut superego ilmenee yleisenä persoonan jähmeytenä, joustamattomuutena ja neuroottisuutena.

Se on meidän' sinun ja minun' oma korkein minä. Itse olen kuullut sen' tämän korkeamman minän sanovan mulle' tosin ääni oli miehen' mut varoitus oli todella tarpeellinen...

Hölynpölyä. Levoton ja itsekeskeinen mieli askartelee turhanpäiväisten asioiden parissa.

Jumalan kämmenselkä, jolla maailma makaa.

Orgasmin siinä euforisimmassa kohdassa uskon olevani tekemisissä yliminäni kanssa.