Anteeksipyytämisestä

särkyneet siivet

Olen pahoillani siitä, että olet joutunut kohtaamaan noin paljon pahaa ja epäinhimillistä. Kuitenkin on hyvä, että pystyt siitä kertomaan. Olet päässyt pitkälle asioiden kohtaamisessa ja käsittelemisessä kun voit sanoa: ” etten anna hänelle tarpeettoman paljon valtaa tunne-elämässäni ja ajatuksissani, että ikään kuin päästän irti”.

Voimia sinulle edelleenkin, niitä on sinulta vaadittu jo harvinaisen paljon.

Jäin pohtimaan seuraavia kysymyksiä: Koska joku pyytää aidosti ja katuen anteeksi? Mistä voin olla varma onko hän aito ja tarvitseeko minun sitä lopulta tietääkään?

mono kuoppala
vs. yhteisökoordinaattori

kuunteleva_kirkko kirjoitti:

särkyneet siivet

Olen pahoillani siitä, että olet joutunut kohtaamaan noin paljon pahaa ja epäinhimillistä. Kuitenkin on hyvä, että pystyt siitä kertomaan. Olet päässyt pitkälle asioiden kohtaamisessa ja käsittelemisessä kun voit sanoa: ” etten anna hänelle tarpeettoman paljon valtaa tunne-elämässäni ja ajatuksissani, että ikään kuin päästän irti”.

Voimia sinulle edelleenkin, niitä on sinulta vaadittu jo harvinaisen paljon.

Jäin pohtimaan seuraavia kysymyksiä: Koska joku pyytää aidosti ja katuen anteeksi? Mistä voin olla varma onko hän aito ja tarvitseeko minun sitä lopulta tietääkään?

mono kuoppala
vs. yhteisökoordinaattori

Lue lisää

Kiitos sinulle.

Niin, ei kai toisen anteeksipyynnön vilpittömyydestä voi aina olla täysin varma, eikä sillä suuremmassa mittakaavassa ehkä ole väliä. Anteeksiantohan on joka tapauksessa hyväksi loukatun omalle psyykelle, sitten kun hän on siihen valmis.

Anteeksiantaminen on kuitenkin vaikeampaa ja haastavampaa silloin, kun toinen ei tekoaan kadu ja on loukannut tahallisesti. Asian käsittelyä helpottaa kun ajattelee, että hänellä on omat haasteensa ja rajoitteensa. Olen taipuvainen uskomaan, että ihmisen sisin olemus, josta voitaisiin käyttää vaikkapa nimitystä sielu, on jotakin hyvää ja puhdasta, ikään kuin heijastus Jumalasta. Mutta se, mitä ihminen yleensä kutsuu minäksi - ego, persoona - on usein eri tavoin vaurioitunut ja "kieroon kasvanut". Monilla ihmisillä ei ole resursseja toimia muuten kun harhautuneesta egostaan käsin. Tällöin heitä on laajemmassa henkisessä mielessä turha syyllistää heidän loukkaavasta toiminnastaan (vaikka he edelleen ovat mm. juridisesti vastuullisia teoistaan).

Jotkut anteeksipyynnöt tulevat selkeästi vääristä lähtökohdista: ihminen voi pyytää anteeksi sarkastisesti, tarkoittamatta sitä, tai ylimielisesti ja ylpeästi, tai julkisesti, antaakseen muille itsestään hyveellisen vaikutelman, kiillottakseen sädekehäänsä ja lepytelläkseen ehkä omatuntoaan. Tällöin, jos loukkaus on ollut suuri, voi se johtaa siihen, että vaikka itse pystyisikin antamaan anteeksi, ei enää halua kyseisen ihmisen kanssa olla tekemisissä. Joskus välien katkaiseminen on tarpeen ihan itsesuojelun kannalta. Silloin taas, jos ihminen on oikeasti pahoillaan ja on loukannut ymmärtämättä ja tarkoituksetta, anteeksipyyntö parantaa välit niin, että ystävyys jatkuu ilman säröjä.

Sanot anteeksiantamiseksi sitä, ettet anna hänelle tarpeettoman paljon valtaa tunne-elämässäsi ja ajatuksissasi, että ikään kuin päästät irti. Näinhän anteeksiantoa usein opetetaan. Minä en kuitenkaan nimitä tutoa anteeksiantamiseksi, vaan kutsun sitä etäisyyden ottamiseksi.

Minulle anteeksiantamisen perusta on Isä meidän -rukouksessa. Anna meille meidän syntimme anteeksi, NIIN KUIN mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Kun pyydän Jumalalta anteeksi, toivon pääseväni hänen yhteyteen, hänen lähelleen, hänen rakkautensa piiriin.

Minä en tunne vihaa, enkä toivo pahaa niille, jotka ovat minua vastaan rikkoneet. Eheämpään elämään toivoisin heidän kulkevan, ja paikan yhdessä taivasten valtakunnan lukuisista huoneista heille myös soisin. Silti en voi tuntea läheisyyttä häntä kohtaan, joka yritti raiskata minut lapsena enkä häntä kohtaan, joka tappoi lähiomaiseni ryöstöyrityksen yhteydessä. Henkirikoksen tekijän (ja moninkertaisen uusijan) äidin surua ja tuskaa voin kuitenkin aidosti myötäelää. Tekijöitä en jaksaisi kuitenkaan kohdata.

Minulla on siis vielä pitkä matka anteeksiantamiseen, ja itsesuojeluvaistoni pitää varmasti huolen siitäkin, ettei se voi edes tapahtua tämänpuoleisessa. Jätän koko anteeksiantamisen Herran haltuun, myös itselleni anteeksi antamisen siitä, etten jaksa antaa anteeksi. Jaksan vain tyynnyttää vihani ja katkeruuden, ja myös sydämessäni sallia Jumalan antavan heille anteeksi.

En vain jaksa katsoa enää taakse päin. Siksi elän elämääni eteenpäin. Ja niin on hyvä.

särkyneet siivet kirjoitti:

Kiitos sinulle.

Niin, ei kai toisen anteeksipyynnön vilpittömyydestä voi aina olla täysin varma, eikä sillä suuremmassa mittakaavassa ehkä ole väliä. Anteeksiantohan on joka tapauksessa hyväksi loukatun omalle psyykelle, sitten kun hän on siihen valmis.

Anteeksiantaminen on kuitenkin vaikeampaa ja haastavampaa silloin, kun toinen ei tekoaan kadu ja on loukannut tahallisesti. Asian käsittelyä helpottaa kun ajattelee, että hänellä on omat haasteensa ja rajoitteensa. Olen taipuvainen uskomaan, että ihmisen sisin olemus, josta voitaisiin käyttää vaikkapa nimitystä sielu, on jotakin hyvää ja puhdasta, ikään kuin heijastus Jumalasta. Mutta se, mitä ihminen yleensä kutsuu minäksi - ego, persoona - on usein eri tavoin vaurioitunut ja "kieroon kasvanut". Monilla ihmisillä ei ole resursseja toimia muuten kun harhautuneesta egostaan käsin. Tällöin heitä on laajemmassa henkisessä mielessä turha syyllistää heidän loukkaavasta toiminnastaan (vaikka he edelleen ovat mm. juridisesti vastuullisia teoistaan).

Jotkut anteeksipyynnöt tulevat selkeästi vääristä lähtökohdista: ihminen voi pyytää anteeksi sarkastisesti, tarkoittamatta sitä, tai ylimielisesti ja ylpeästi, tai julkisesti, antaakseen muille itsestään hyveellisen vaikutelman, kiillottakseen sädekehäänsä ja lepytelläkseen ehkä omatuntoaan. Tällöin, jos loukkaus on ollut suuri, voi se johtaa siihen, että vaikka itse pystyisikin antamaan anteeksi, ei enää halua kyseisen ihmisen kanssa olla tekemisissä. Joskus välien katkaiseminen on tarpeen ihan itsesuojelun kannalta. Silloin taas, jos ihminen on oikeasti pahoillaan ja on loukannut ymmärtämättä ja tarkoituksetta, anteeksipyyntö parantaa välit niin, että ystävyys jatkuu ilman säröjä.

Lue lisää

Ilmaisin ajatukseni kömpelösti: "Tällöin heitä on laajemmassa henkisessä mielessä turha syyllistää---"

En osaa oikein muotoilla ajatustani. Uskon toki, että ihminen on myös ja varsinkin siinä suuremmassa mielessä vastuullinen teoistaan. Uskon, että ihminen lopulta niittää sitä, mitä kylvää. Mutta minun itseni on turha kuvaamani kaltaiselta henkilöltä aitoa katumusta ja sisäistä muutosta odottaa.

taakse jätetyt kirjoitti:

Sanot anteeksiantamiseksi sitä, ettet anna hänelle tarpeettoman paljon valtaa tunne-elämässäsi ja ajatuksissasi, että ikään kuin päästät irti. Näinhän anteeksiantoa usein opetetaan. Minä en kuitenkaan nimitä tutoa anteeksiantamiseksi, vaan kutsun sitä etäisyyden ottamiseksi.

Minulle anteeksiantamisen perusta on Isä meidän -rukouksessa. Anna meille meidän syntimme anteeksi, NIIN KUIN mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Kun pyydän Jumalalta anteeksi, toivon pääseväni hänen yhteyteen, hänen lähelleen, hänen rakkautensa piiriin.

Minä en tunne vihaa, enkä toivo pahaa niille, jotka ovat minua vastaan rikkoneet. Eheämpään elämään toivoisin heidän kulkevan, ja paikan yhdessä taivasten valtakunnan lukuisista huoneista heille myös soisin. Silti en voi tuntea läheisyyttä häntä kohtaan, joka yritti raiskata minut lapsena enkä häntä kohtaan, joka tappoi lähiomaiseni ryöstöyrityksen yhteydessä. Henkirikoksen tekijän (ja moninkertaisen uusijan) äidin surua ja tuskaa voin kuitenkin aidosti myötäelää. Tekijöitä en jaksaisi kuitenkaan kohdata.

Minulla on siis vielä pitkä matka anteeksiantamiseen, ja itsesuojeluvaistoni pitää varmasti huolen siitäkin, ettei se voi edes tapahtua tämänpuoleisessa. Jätän koko anteeksiantamisen Herran haltuun, myös itselleni anteeksi antamisen siitä, etten jaksa antaa anteeksi. Jaksan vain tyynnyttää vihani ja katkeruuden, ja myös sydämessäni sallia Jumalan antavan heille anteeksi.

En vain jaksa katsoa enää taakse päin. Siksi elän elämääni eteenpäin. Ja niin on hyvä.

Lue lisää

Olen pahoillani, että olet joutunut kohtaamaan noin rankkoja asioita.

Anteeksianto on aika laaja ja vaikea asia. Se on itselleni erilaista suurissa ja tarkoituksellisissa loukkauksissa kuin ystävän ajattelemattomissa teoissa. Ei mielestäni ole realistista, tarpeellista eikä usein edes turvallista pyrkiä samanlaiseen anteeksiantoon tapauksissa, joiden julmuus on sellaista, jota olemme kokeneet. Raiskatun ei tarvitse kaveerata raiskaajansa kanssa. Ei ole mitään väärää tai kovasydämistä siinä, että katkaisee välit ja ottaa etäisyyttä.

On myös inhimillistä ja ymmärrettävää, että anteeksianto on prosessi ja ne vihan ja katkeruuden tunteet pääsevät välillä pulpahtamaan pinnalle.

Minulle anteeksianto on noissa kipeimmissä tapauksissa ollut sitä, että yritän nähdä minua loukanneet ikään kuin Jumalan silmin. Näen, miten he ovat eksyneet siitä, millaisiksi heidät on luotu ja tarkoitettu. Olen rukoillut heidän puolestaan. En toivo heille helvettiä, enkä tarpeetonta maanpäällistä kärsimystä. Toki toivoisin, että jotkut heistä joutuisivat vankilaan, koska tiedän, että eräskin heistä on edelleen vaaraksi ympäristölleen.

Mutta noita loukkauksia ei voi lakaista maton alle. Ei ole mahdollista olla, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

särkyneet siivet kirjoitti:

Kiitos sinulle.

Niin, ei kai toisen anteeksipyynnön vilpittömyydestä voi aina olla täysin varma, eikä sillä suuremmassa mittakaavassa ehkä ole väliä. Anteeksiantohan on joka tapauksessa hyväksi loukatun omalle psyykelle, sitten kun hän on siihen valmis.

Anteeksiantaminen on kuitenkin vaikeampaa ja haastavampaa silloin, kun toinen ei tekoaan kadu ja on loukannut tahallisesti. Asian käsittelyä helpottaa kun ajattelee, että hänellä on omat haasteensa ja rajoitteensa. Olen taipuvainen uskomaan, että ihmisen sisin olemus, josta voitaisiin käyttää vaikkapa nimitystä sielu, on jotakin hyvää ja puhdasta, ikään kuin heijastus Jumalasta. Mutta se, mitä ihminen yleensä kutsuu minäksi - ego, persoona - on usein eri tavoin vaurioitunut ja "kieroon kasvanut". Monilla ihmisillä ei ole resursseja toimia muuten kun harhautuneesta egostaan käsin. Tällöin heitä on laajemmassa henkisessä mielessä turha syyllistää heidän loukkaavasta toiminnastaan (vaikka he edelleen ovat mm. juridisesti vastuullisia teoistaan).

Jotkut anteeksipyynnöt tulevat selkeästi vääristä lähtökohdista: ihminen voi pyytää anteeksi sarkastisesti, tarkoittamatta sitä, tai ylimielisesti ja ylpeästi, tai julkisesti, antaakseen muille itsestään hyveellisen vaikutelman, kiillottakseen sädekehäänsä ja lepytelläkseen ehkä omatuntoaan. Tällöin, jos loukkaus on ollut suuri, voi se johtaa siihen, että vaikka itse pystyisikin antamaan anteeksi, ei enää halua kyseisen ihmisen kanssa olla tekemisissä. Joskus välien katkaiseminen on tarpeen ihan itsesuojelun kannalta. Silloin taas, jos ihminen on oikeasti pahoillaan ja on loukannut ymmärtämättä ja tarkoituksetta, anteeksipyyntö parantaa välit niin, että ystävyys jatkuu ilman säröjä.

Lue lisää

särkyneet siivet

Olen samaa mieltä siinä, että anteeksi antaminen on paljon vaikeampaa silloin, kun toinen ei kadu tekoaan ja on loukannut tahallisesti.

Oletan, että kaikilla jossakin vaiheessa omatunto muistuttaa tehdyistä vääryyksistä. Kaikki eivät nimitä sitä omaksitunnoksi, mutta epämääräisen pahanolon ja ”kaihertamisen” jokainen voi tunnistaa. Väärintekijän taakka vaivaa hän itseään. Eikä tilannetta helpota se, että sitä yrittää paeta.

Itsensä kanssa on elettävä ja joskus se vaatii suojautumista itseä satuttavista asioista. Jos anteeksiantamisesta huolimatta ei voi toiseen luottaa (ettei tilanne uusiudu) on mielestäni parempi ottaa etäisyyttä.

mono kuoppala
vs. yhteisökoordinaattori

taakse jätetyt kirjoitti:

Sanot anteeksiantamiseksi sitä, ettet anna hänelle tarpeettoman paljon valtaa tunne-elämässäsi ja ajatuksissasi, että ikään kuin päästät irti. Näinhän anteeksiantoa usein opetetaan. Minä en kuitenkaan nimitä tutoa anteeksiantamiseksi, vaan kutsun sitä etäisyyden ottamiseksi.

Minulle anteeksiantamisen perusta on Isä meidän -rukouksessa. Anna meille meidän syntimme anteeksi, NIIN KUIN mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Kun pyydän Jumalalta anteeksi, toivon pääseväni hänen yhteyteen, hänen lähelleen, hänen rakkautensa piiriin.

Minä en tunne vihaa, enkä toivo pahaa niille, jotka ovat minua vastaan rikkoneet. Eheämpään elämään toivoisin heidän kulkevan, ja paikan yhdessä taivasten valtakunnan lukuisista huoneista heille myös soisin. Silti en voi tuntea läheisyyttä häntä kohtaan, joka yritti raiskata minut lapsena enkä häntä kohtaan, joka tappoi lähiomaiseni ryöstöyrityksen yhteydessä. Henkirikoksen tekijän (ja moninkertaisen uusijan) äidin surua ja tuskaa voin kuitenkin aidosti myötäelää. Tekijöitä en jaksaisi kuitenkaan kohdata.

Minulla on siis vielä pitkä matka anteeksiantamiseen, ja itsesuojeluvaistoni pitää varmasti huolen siitäkin, ettei se voi edes tapahtua tämänpuoleisessa. Jätän koko anteeksiantamisen Herran haltuun, myös itselleni anteeksi antamisen siitä, etten jaksa antaa anteeksi. Jaksan vain tyynnyttää vihani ja katkeruuden, ja myös sydämessäni sallia Jumalan antavan heille anteeksi.

En vain jaksa katsoa enää taakse päin. Siksi elän elämääni eteenpäin. Ja niin on hyvä.

Lue lisää

taakse jätetyt

Kirjoitat, ettet ehkä voi antaa anteeksi tämänpuoleisessa. Anteeksi antamista ei voi kiirehtää, eikä kukaan voi määrä sinua antamaan anteeksi, ennen kuin olet siihen valmis. Olet päässyt yli/ohi vihan tunteista niitä kohtaa jotka ovat toimineet väärin sinua ja läheisiäsi kohtaan. Se on mielestäni jo todella iso askel kohti anteeksi antamista.

mono kuoppala
vs. yhteisökoordinaattori

kuunteleva_kirkko kirjoitti:

särkyneet siivet

Olen samaa mieltä siinä, että anteeksi antaminen on paljon vaikeampaa silloin, kun toinen ei kadu tekoaan ja on loukannut tahallisesti.

Oletan, että kaikilla jossakin vaiheessa omatunto muistuttaa tehdyistä vääryyksistä. Kaikki eivät nimitä sitä omaksitunnoksi, mutta epämääräisen pahanolon ja ”kaihertamisen” jokainen voi tunnistaa. Väärintekijän taakka vaivaa hän itseään. Eikä tilannetta helpota se, että sitä yrittää paeta.

Itsensä kanssa on elettävä ja joskus se vaatii suojautumista itseä satuttavista asioista. Jos anteeksiantamisesta huolimatta ei voi toiseen luottaa (ettei tilanne uusiudu) on mielestäni parempi ottaa etäisyyttä.

mono kuoppala
vs. yhteisökoordinaattori

Lue lisää

Uskon, että useimmilla se omatunto on olemassa, mutta nykypsykologian valossa narsistit ja psykopaatit eivät kykene tuntemaan katumusta, syyllisyyttä tai häpeää. Heidän moraalinen kompassinsa on puutteellisesti kehittynyt. He ovat kärkkäitä huomaamaan, kun heitä itseään satutetaan tai kohdellaan epäoikeudenmukaisesti (eivätkä kykene antamaan anteeksi), mutta he osaavat selittää oman toimintansa niin, etteivät näe siinä virhettä. He kokevat itse olevansa uhreja.

Olen valitettavasti näihin narsisti-psykopaatteihin itse joutunut tutustumaan. Tutkijoiden mukaan heillä on aivoissa poikkeama alueella, joka on tärkeä empatian kannalta.

särkyneet siivet kirjoitti:

Uskon, että useimmilla se omatunto on olemassa, mutta nykypsykologian valossa narsistit ja psykopaatit eivät kykene tuntemaan katumusta, syyllisyyttä tai häpeää. Heidän moraalinen kompassinsa on puutteellisesti kehittynyt. He ovat kärkkäitä huomaamaan, kun heitä itseään satutetaan tai kohdellaan epäoikeudenmukaisesti (eivätkä kykene antamaan anteeksi), mutta he osaavat selittää oman toimintansa niin, etteivät näe siinä virhettä. He kokevat itse olevansa uhreja.

Olen valitettavasti näihin narsisti-psykopaatteihin itse joutunut tutustumaan. Tutkijoiden mukaan heillä on aivoissa poikkeama alueella, joka on tärkeä empatian kannalta.

Lue lisää

"Nykypsykologian valossa narsistit ja psykopaatit eivät kykene tuntemaan katumusta, syyllisyyttä tai häpeää."

Tähän tosiasiaan olen joutunut törmäämään. Väkivaltarikollisten kohdalla sellainen on jopa kohtuullisen yleistä. Nykypsykologian korvaisin vain sanoilla "nykyisen aivotutkimuksen". Kyse siis on mitä todennäköisimmin synnynnäisestä neurologisesta poikkeavuudesta, yhdenlaisesta vammaisuudesta.

Kasvatuksella ja terapialla voidaan vaikuttaa lapsiin, joiden aivot toimivat normaalisti, mutta kun poikkeamat ovat liian suuria, vanhemmat, opettajat ja terveydenhuollon asiantuntijatkin ovat liki mahdottoman edessä. Jumala ikään kuin luo meistä osan rikollisiksi.

Juo äärimmäisiä rikoksia ei kykene ymmärtämään vammaisuutena, on vaikea päästä katkeruudestakin eroon. Siksi vihan lietsomisen ja rangaistusten koventamisvaatimusten sijaan toivoisin, että yhteiskunta kykenisi keskustelemaan paljon enemmän ihmisen biologiasta. Ajan mittaan lääketeiteestä voisi myös löytyä niitä oikeita avaimia pahuuden parantamiseen. Kyse on vain siitä, haluammeko vihata ja kostaa, vai haluammeko, ettei ihmisten tarvitsisi kohdata pahaa alun alkaenkaan.

kuunteleva_kirkko kirjoitti:

taakse jätetyt

Kirjoitat, ettet ehkä voi antaa anteeksi tämänpuoleisessa. Anteeksi antamista ei voi kiirehtää, eikä kukaan voi määrä sinua antamaan anteeksi, ennen kuin olet siihen valmis. Olet päässyt yli/ohi vihan tunteista niitä kohtaa jotka ovat toimineet väärin sinua ja läheisiäsi kohtaan. Se on mielestäni jo todella iso askel kohti anteeksi antamista.

mono kuoppala
vs. yhteisökoordinaattori

Lue lisää

Kuten tämän ketjun muutamissa viesteissä todetaan (myös viestissä, johon vastaat) se, mitä anteeksiantamiseksi yleisesti sanotaan, ei todellisuudessa ole anteeksiantamista, vaan sovintoa menneisyyden kanssa tai etäisyyden ottamista tai menneisyyden hyväksymistä osaksi elämää ja eteenpäin katsomista.

Kun ihminen antaa oikeasti anteeksi kiduttajalleen, anteeksiantajan tilaa nimitetään Tukholma-syndroomaksi. Tukholma-syndroomaa tavataan joskus panttivangeilla, keskitysleirien vangeilla, sotavangeilla, prostituoiduilla, insestin uhreilla, pahoinpidellyillä lapsilla ja pahoinpidellyillä vaimoilla.

Vastauksestasi voisi päätellä, että Tukholma-syndrooma olisi mielestäsi hyvä tavoite. Ymmärsinkö sinua oikein?

tarkennusta toivon kirjoitti:

Kuten tämän ketjun muutamissa viesteissä todetaan (myös viestissä, johon vastaat) se, mitä anteeksiantamiseksi yleisesti sanotaan, ei todellisuudessa ole anteeksiantamista, vaan sovintoa menneisyyden kanssa tai etäisyyden ottamista tai menneisyyden hyväksymistä osaksi elämää ja eteenpäin katsomista.

Kun ihminen antaa oikeasti anteeksi kiduttajalleen, anteeksiantajan tilaa nimitetään Tukholma-syndroomaksi. Tukholma-syndroomaa tavataan joskus panttivangeilla, keskitysleirien vangeilla, sotavangeilla, prostituoiduilla, insestin uhreilla, pahoinpidellyillä lapsilla ja pahoinpidellyillä vaimoilla.

Vastauksestasi voisi päätellä, että Tukholma-syndrooma olisi mielestäsi hyvä tavoite. Ymmärsinkö sinua oikein?

Lue lisää

Pahoittelen jos kirjoitin epätarkasti. En tarkoita, että Tukholman-syndrooma olisi hyvä tavoite. Siihenhän kuuluu (ainakin jonkin määritelmän mukaan) jopa väärintekijän auttaminen ja siitähän ei anteeksiantamisessa ole kyse.

mono kuoppala
vs. yhteisökoordinaattori

Tämä oli hyvä vastaus. Sovintoon on hyvä pyrkiä.

Anteeksiantamiseen väistämättä liittyy rakkaus ja myötämielisyys tekijää kohtaan, ja siksi sitä helposti käytetään alistamiseen. Valtasuhteessa hyväksikäytettyyn oleva ihminen vaatii unohtamista, myötämielisyyttä, kunnioitusta ja loputonta ihailua sekä rakkautta. Sellaista sanotaan myös narsismiksi ja sellaiseen alistumista Tukholma-syndroomaksi. Molemmat ovat epäterveitä piirteitä ihmisessä.

Valtahierarkia mutkistaa käsitettä anteeksiantaminen. On ihan eri asia antaa pikkulapselle anteeksi kömmähdys tai tahallinenkin teko, jonka seurauksena jotakin arvokasta menee rikki, kuin antaa valtaa käyttävälle ihmiselle anteeksi se, että hän tarkoituksellisesti osoittaa valtaansa rikkomalla jotakin tärkeää sinulta.

Valtahierarkian huipulla anteeksiantamiseen ei paljoa vaadita, mutta anteeksiantaminen valtahierarkian pohjamudista lähentelee helposti nöyristelyä.

"Jäin miettimään, että antaako Jumala sittenkään kaikkea kaikille tasapuolisesti."

Tää palsta on siitä hyvä että täällä paljastuu papeistakin millaisia he oikeasti ovat.

Siis ei ole uskonelämä heillekään helppoa.

Jumalanpalveluksissa se seikka ei käy esiin. Jos se tulisi esiin niin jumalanpalveluksen sanoma muuttuisi..valheelliseksi.

Mukamas palvellaan jumalaa vaikka sydän on täynnä kapinaa, siis valheellistahan se on.

Minun täytyy antaa papeille anteeksi heidän valheellisuutensa jumalanpalveluksissa. Tämän palstan takia.

aikuinen nainen kirjoitti:

"Jäin miettimään, että antaako Jumala sittenkään kaikkea kaikille tasapuolisesti."

Tää palsta on siitä hyvä että täällä paljastuu papeistakin millaisia he oikeasti ovat.

Siis ei ole uskonelämä heillekään helppoa.

Jumalanpalveluksissa se seikka ei käy esiin. Jos se tulisi esiin niin jumalanpalveluksen sanoma muuttuisi..valheelliseksi.

Mukamas palvellaan jumalaa vaikka sydän on täynnä kapinaa, siis valheellistahan se on.

Minun täytyy antaa papeille anteeksi heidän valheellisuutensa jumalanpalveluksissa. Tämän palstan takia.

Lue lisää

Jeesus:

"Jos taas palvelija tietämättään tekee sellaista, mistä rangaistaan raipoin, hän pääsee vähillä iskuilla.

Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan."

Eiköhän se ole niin, että joille on paljon empatiaa annettu, heiltä paljon empatiaa vaaditaan. Joille on vähän empatiaa annettu, heiltä vähän empatiaa vaaditaan. Jolle on paljon itsehallintaa ja -hillintää annettu, heiltä sitä myös paljon vaaditaan. Jolle noita on kovin vähän syntymälahjana annettu, heitä elämänhallinnan puutteesta syytetä enää Jumalan edessä.

Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa. Se koskee jokaista syntymälahjaamme. Lahjamme eivät ole meitä itseämme varten, vaan lähimmäisiämme varten.

Anteeksiantamista auttaa, kun lukee Jeesuksen opetusta Isä meidän -rukouksesta: "Anna meille meidän velkamme anteeksi niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä.vastaan rikkoneet" Ja erityisesti se jatko: sillä jos te ette anna anteeksi teidän lähimmäisillenne heidän rikkomuksiaan, ei teidän taivaallinen Isännekään anna teille anteeksi. Sydämestä pitää antaa anteeksi. Myös, vaikka toinen ei pyytäisi, koska anteeksianto vapauttaa katkeroitumasta, mikä on ihmismielelle myrkky, josta Jumala meidät rakkaudessaan tahtoo anteeksiantamisella pitää puhtaina. Pahantekijä/-sanoja on itse vastuussa siitä, mitä tekee ja sanoo, joten se tieto myös keventää anteeksiantamista. Kun on antanut anteeksi, on helppo ottaa avosylin vastaan hänet, joka on rikkonut, silloin, kun hän itse tajuaa oman osuutensa ja ymmärtää tulla pyytämään anteeksi, jos koskaan tajuaa. Hän ainakin näkee ja tuntee, että se, jota kohtaan hän oli paha, ei olekaan häntä vastaan paha, ja se voi auttaa taas häntä nöyrtymään myöntämään pahuutensa. Emme kukaan ole täydellisiä, kaikki tarvitsemme anteeksiantoa ja pyytää anteeksi. Sekin helpottaa käsittelemään kohtaamaamme pahaa, myös omassa itsessämme.
Tuo Tukholma-syndrooma oli minulle täysin uusi termi ja tunnistin siitä osin itseni. Olen väkivaltaa kokenut vaimo, ajoittain raivoamalla alistettu. Tunnen kuitenkin Kristuksen ja Hän antaa minulle täyden ihmisarvon, vaikka joku lähimmäinen polkisi ihmisarvoni lokaan ja mitätöisi minua. Tuota Jeesuksen opetusta mietittyäni omassa elämässäni, olen osittain toiminut ilmeisesti Tukholman syndroomalle ominaisella tavalla puolustaen häntä, joka muutoin olisi joutunut rangaistavaksi, koska minua kohtaan hän on rikkonut. Myös sellaiseksi voi lukea ne anteeksipyynnöt, joiden tarkoitus on enemmänkin rauhoittaa tilanne kuin että olisi jotain, mitä oikeasti pitäisi pyytää anteeksi. Aina sen verran on vikaa itsessä! Se, joka kokee pääosin täysin aiheetonta väärinkohtelua, on vaarassa langeta ylpeyteen ja omahyväisyyteen, joten oman syntisyyden tunteminen auttaa pitämään asiat oikeissa mittasuhteissa.

Isin tyttö kirjoitti:

Anteeksiantamista auttaa, kun lukee Jeesuksen opetusta Isä meidän -rukouksesta: "Anna meille meidän velkamme anteeksi niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä.vastaan rikkoneet" Ja erityisesti se jatko: sillä jos te ette anna anteeksi teidän lähimmäisillenne heidän rikkomuksiaan, ei teidän taivaallinen Isännekään anna teille anteeksi. Sydämestä pitää antaa anteeksi. Myös, vaikka toinen ei pyytäisi, koska anteeksianto vapauttaa katkeroitumasta, mikä on ihmismielelle myrkky, josta Jumala meidät rakkaudessaan tahtoo anteeksiantamisella pitää puhtaina. Pahantekijä/-sanoja on itse vastuussa siitä, mitä tekee ja sanoo, joten se tieto myös keventää anteeksiantamista. Kun on antanut anteeksi, on helppo ottaa avosylin vastaan hänet, joka on rikkonut, silloin, kun hän itse tajuaa oman osuutensa ja ymmärtää tulla pyytämään anteeksi, jos koskaan tajuaa. Hän ainakin näkee ja tuntee, että se, jota kohtaan hän oli paha, ei olekaan häntä vastaan paha, ja se voi auttaa taas häntä nöyrtymään myöntämään pahuutensa. Emme kukaan ole täydellisiä, kaikki tarvitsemme anteeksiantoa ja pyytää anteeksi. Sekin helpottaa käsittelemään kohtaamaamme pahaa, myös omassa itsessämme.
Tuo Tukholma-syndrooma oli minulle täysin uusi termi ja tunnistin siitä osin itseni. Olen väkivaltaa kokenut vaimo, ajoittain raivoamalla alistettu. Tunnen kuitenkin Kristuksen ja Hän antaa minulle täyden ihmisarvon, vaikka joku lähimmäinen polkisi ihmisarvoni lokaan ja mitätöisi minua. Tuota Jeesuksen opetusta mietittyäni omassa elämässäni, olen osittain toiminut ilmeisesti Tukholman syndroomalle ominaisella tavalla puolustaen häntä, joka muutoin olisi joutunut rangaistavaksi, koska minua kohtaan hän on rikkonut. Myös sellaiseksi voi lukea ne anteeksipyynnöt, joiden tarkoitus on enemmänkin rauhoittaa tilanne kuin että olisi jotain, mitä oikeasti pitäisi pyytää anteeksi. Aina sen verran on vikaa itsessä! Se, joka kokee pääosin täysin aiheetonta väärinkohtelua, on vaarassa langeta ylpeyteen ja omahyväisyyteen, joten oman syntisyyden tunteminen auttaa pitämään asiat oikeissa mittasuhteissa.

Lue lisää

Se on hieno piirre ihmisessä, että jaksaa lukea avauksen lisäksi ketjun muunkin keskustelun, ennen kuin vastaa itse. Kiitos siitä. Sinä taidat tietää muutenkin, mistä kirjoitat.