adhd diagnoosin saaminen

Lääkkeen ja huumeen raja on vähän epämääräinen. Annetaanhan koviin kipuihinkin morfiinia, eikä monikaan tule sanomaan ettei saisi antaa huumetta. Add:llä aivot toimivat erilailla kun ns. normaalilla ja se aiheuttaa tuskaa ja vaikeutta selvitä elämässä ja liitännäissairauksia, esim. masennusta ja ahdistusta. Jos lääkkellä saadaan aivot toimimaan paremmin ja enemman samankaltaisesti kuin ns. normaaleilla, miksei sitä voisi määrätä?

Voit lopettaa epäilyn tänään. ADHD on keksitty sairaus, niin kutsuttu pseudosairaus. Jos sinulla on ongelmia keskittymiskyvyn ja elämänhallinnan kanssa, hakeudu asianmukaiseen terapiaan. CBT eli kognitiivisbehaviorilistinenterapia voisi ehkä olla harkitsemisen arvoinen. Eri terapia vaihtoehdoista saat lisätietoa internetistä ja tietenkin terveyskeskuksista. Huumelinjalle lähteminen on sitten se vastakkain lyhytnäköinen lähestymistapa, jossa ongelmia pyritään peittämään lamaamalla aivojesi toimintaa ja tunnemaailmaa. Siitä saat lisätietoja psykiatrialta.

Abui kirjoitti:

Voit lopettaa epäilyn tänään. ADHD on keksitty sairaus, niin kutsuttu pseudosairaus. Jos sinulla on ongelmia keskittymiskyvyn ja elämänhallinnan kanssa, hakeudu asianmukaiseen terapiaan. CBT eli kognitiivisbehaviorilistinenterapia voisi ehkä olla harkitsemisen arvoinen. Eri terapia vaihtoehdoista saat lisätietoa internetistä ja tietenkin terveyskeskuksista. Huumelinjalle lähteminen on sitten se vastakkain lyhytnäköinen lähestymistapa, jossa ongelmia pyritään peittämään lamaamalla aivojesi toimintaa ja tunnemaailmaa. Siitä saat lisätietoja psykiatrialta.

Lue lisää

Tää voi tulla sulle nyt ihan järkytyksenä, mutta mä olin käyttäytymisterapiassa! Siellä juuri huomattu, että aivot ei toimi niin kuin pitäisi, eli terapia ei enää auta. Siksi tuli lähete neuropsykologisiin testeihin, koska kognitiivinen lähestymistapa törmäsi seinään. Neuropsykologi pistikin sitten jo psykiatrille.

Stimulantit minulle määräsikin nimenomaan psykiatri. Hän kertoi, että sivuvaikutuksia on vähän, ja varsinkin aikuisella lääkitys on yleensä tehokkain tilanteen parantaja, koska ihminen on jo muut keinot kokeillut. Minulle laitettiin terapiat nyt tauolle, lääkäri sanoi suoraan, että yliyrittäminen tauolle. Sitten kun sopiva lääkeannos on löytynyt, ja nähty, miten se tasaa aivojen kemiallista epätasapainoa, aloitetaan uusiksi, ja keskitytään niihin osa-alueisiin, jotka ovat ongelmia vielä lääkkeen jälkeen.

Älykkyydellä, monilla toimintatavoilla voi siis kompensoida puutteitaan, mutta lopulta tilanne on aina se, ettei saa tehtyä sitä, mitä piti, vaikka olisi kiva ja helppokin asia, suuttuu tilanteissa, joissa muut eivät suuttuisi ja keskittyy kiireessä aivan vääriin asioihin, hyppäyksittäin, saa mieleensä ihan hölmöjä tempauksia, joista koituu ikäviäkin seurauksia myöhemmin. Seurauksena epäonnistumisia, pettymyksiä, periksi antamista, alisuoriutumista. Moni ei ikinä edes oivalla, että syy on aivokemiassa. Miettikääpä itse, kuinka monta touhottavaa, ylipuheliasta, helposti suutahtelevaa tuttua teillä on lähipiirissä, näillä on aina joku innostunut proggis, uusi työpaikka, uusi poikaystävä, uusi joku, ja vähän ajan päästä humpsis, ja selittelyä/itkua, kun ei sujunutkaan (ADHD)? Tai niitä, jotka vaan vanuvat ja unohtelevat ja ovat kuin löysää kakkaa seinässä ja mietitte aina, että mikä hemmetti totakin ihmistä vaivaa, kun se ei saa tartuttua yhtään mihinkään (ADD)? Heitä onkin yllättäen aika paljon, eikö ole pelottavaa? Luulen, että tämän vuoksi ADHD:n olemassaolo sairautena halutaan vain kieltää.

Onhan terapialla oma paikkansa, se auttaa ihmistä hyväksymään tilansa, ja hallitsemaan omia toimintamekanismejaan. Monelle ihmistyypille oikein tarpeellinen työväline, toki myös ADHD-diagnoosin saaneelle, jotta hän oppii elämään ongelmansa kanssa ja ymmärtämään, miksi toimii niin kuin toimii. Mutta ADHD:n hoitaminen pelkällä käyttäytymisterapialla on vähän sama kun sanoisi halvaantuneelle että "kun sä tarpeeks uskot, niin kyllä sä sitten juokset". Osa halvaantuneista varmaan juokseekin, mutta enemmistö ei. Kun vika on elimellinen, sitä ei tahto korjaa (ADHD-ihmisen aivoissa toiminta on vähäisempää tietyillä aivoalueilla, se näkyy MRI-kuvauksissakin, ongelma on solujen välittäjäaineiden takaisinotossa).

ADHD:n hoito on aina ongelmalähtöistä – ihminen saa olla yksilö, eikä lääkettä täydy käyttää sen itsensä takia, vaan tarpeeseen. Terapiallakin pyritään vastaamaan niihin asioihin, joissa henkilöllä on eniten ongelmia. Mutta siinä vaiheessa kun elämä on menossa sijoiltaan, on ihan selvää, että ongelmia on. Miksi ne halutaan haudata, vähätellä tai tarjota aina jotain ”tsemppaat vaan ja syöt kasviksia”? Mitenkään vähättelemättä terveiden elämäntapojen merkitystä kenen tahansa hyvinvointiin, kyllähän jo tyhmempikin tajuaa, että jos ihminen lähtee hakemaan apua ongelmiinsa, monesti jo isoon kasaan kertyneitä ongelmia (tyypillisiä on maksuhäiriöt, päihdeongelmat, koulujen keskenjääminen, selittämättömät oppimisvaikeudet), ei se lähtösyy ole siinä, että on jättänyt parsakaalit lapsena lautaselleen. Ihminen yrittää, ei pysty ja miettii, että miksi toi naapurin Hulda pitää kämppänsä siistinä ja mä oon pelannu tänään 8h Sudokua, kun ois pitänyt lähtee tapaamiseen.

Minusta ADHD yhdistetään ihan väärin pelkkään koulunkäyntiin ja suoritusyhteiskuntaan ja väitetään sitä muotisairaudeksi, joka häviäisi, jos ihmiset söisivät enemmän hapankaalia ja chillaisivat metsässä. Ihmisen toiminnanohjauksen puute vaikuttaa ihan kaikessa - ihmissuhteissa, kodin siisteydessä, rahankäytössä, onnistumisen kokemuksissa, sellaisissa asioissa, joita ei välttämättä tule ajatelleeksikaan. Nykyään kun asiaa on tutkittu, ADHD-diagnooseja tulisi ihan ylimitoitettuna vankilassa ja päihdehuollossa oleville. Se kertoo siitä, että ADHD:ta varmasti on ollut aina, ja osa ei tämän taakan alla jaksa, ja menee sitten menojaan. On varmaan ollut helpompaa puhua rikollisesta mielenlaadusta tai päihdeongelmaisista ilman parempaa tietoa.

dg rapsahti kirjoitti:

Tää voi tulla sulle nyt ihan järkytyksenä, mutta mä olin käyttäytymisterapiassa! Siellä juuri huomattu, että aivot ei toimi niin kuin pitäisi, eli terapia ei enää auta. Siksi tuli lähete neuropsykologisiin testeihin, koska kognitiivinen lähestymistapa törmäsi seinään. Neuropsykologi pistikin sitten jo psykiatrille.

Stimulantit minulle määräsikin nimenomaan psykiatri. Hän kertoi, että sivuvaikutuksia on vähän, ja varsinkin aikuisella lääkitys on yleensä tehokkain tilanteen parantaja, koska ihminen on jo muut keinot kokeillut. Minulle laitettiin terapiat nyt tauolle, lääkäri sanoi suoraan, että yliyrittäminen tauolle. Sitten kun sopiva lääkeannos on löytynyt, ja nähty, miten se tasaa aivojen kemiallista epätasapainoa, aloitetaan uusiksi, ja keskitytään niihin osa-alueisiin, jotka ovat ongelmia vielä lääkkeen jälkeen.

Älykkyydellä, monilla toimintatavoilla voi siis kompensoida puutteitaan, mutta lopulta tilanne on aina se, ettei saa tehtyä sitä, mitä piti, vaikka olisi kiva ja helppokin asia, suuttuu tilanteissa, joissa muut eivät suuttuisi ja keskittyy kiireessä aivan vääriin asioihin, hyppäyksittäin, saa mieleensä ihan hölmöjä tempauksia, joista koituu ikäviäkin seurauksia myöhemmin. Seurauksena epäonnistumisia, pettymyksiä, periksi antamista, alisuoriutumista. Moni ei ikinä edes oivalla, että syy on aivokemiassa. Miettikääpä itse, kuinka monta touhottavaa, ylipuheliasta, helposti suutahtelevaa tuttua teillä on lähipiirissä, näillä on aina joku innostunut proggis, uusi työpaikka, uusi poikaystävä, uusi joku, ja vähän ajan päästä humpsis, ja selittelyä/itkua, kun ei sujunutkaan (ADHD)? Tai niitä, jotka vaan vanuvat ja unohtelevat ja ovat kuin löysää kakkaa seinässä ja mietitte aina, että mikä hemmetti totakin ihmistä vaivaa, kun se ei saa tartuttua yhtään mihinkään (ADD)? Heitä onkin yllättäen aika paljon, eikö ole pelottavaa? Luulen, että tämän vuoksi ADHD:n olemassaolo sairautena halutaan vain kieltää.

Onhan terapialla oma paikkansa, se auttaa ihmistä hyväksymään tilansa, ja hallitsemaan omia toimintamekanismejaan. Monelle ihmistyypille oikein tarpeellinen työväline, toki myös ADHD-diagnoosin saaneelle, jotta hän oppii elämään ongelmansa kanssa ja ymmärtämään, miksi toimii niin kuin toimii. Mutta ADHD:n hoitaminen pelkällä käyttäytymisterapialla on vähän sama kun sanoisi halvaantuneelle että "kun sä tarpeeks uskot, niin kyllä sä sitten juokset". Osa halvaantuneista varmaan juokseekin, mutta enemmistö ei. Kun vika on elimellinen, sitä ei tahto korjaa (ADHD-ihmisen aivoissa toiminta on vähäisempää tietyillä aivoalueilla, se näkyy MRI-kuvauksissakin, ongelma on solujen välittäjäaineiden takaisinotossa).

ADHD:n hoito on aina ongelmalähtöistä – ihminen saa olla yksilö, eikä lääkettä täydy käyttää sen itsensä takia, vaan tarpeeseen. Terapiallakin pyritään vastaamaan niihin asioihin, joissa henkilöllä on eniten ongelmia. Mutta siinä vaiheessa kun elämä on menossa sijoiltaan, on ihan selvää, että ongelmia on. Miksi ne halutaan haudata, vähätellä tai tarjota aina jotain ”tsemppaat vaan ja syöt kasviksia”? Mitenkään vähättelemättä terveiden elämäntapojen merkitystä kenen tahansa hyvinvointiin, kyllähän jo tyhmempikin tajuaa, että jos ihminen lähtee hakemaan apua ongelmiinsa, monesti jo isoon kasaan kertyneitä ongelmia (tyypillisiä on maksuhäiriöt, päihdeongelmat, koulujen keskenjääminen, selittämättömät oppimisvaikeudet), ei se lähtösyy ole siinä, että on jättänyt parsakaalit lapsena lautaselleen. Ihminen yrittää, ei pysty ja miettii, että miksi toi naapurin Hulda pitää kämppänsä siistinä ja mä oon pelannu tänään 8h Sudokua, kun ois pitänyt lähtee tapaamiseen.

Minusta ADHD yhdistetään ihan väärin pelkkään koulunkäyntiin ja suoritusyhteiskuntaan ja väitetään sitä muotisairaudeksi, joka häviäisi, jos ihmiset söisivät enemmän hapankaalia ja chillaisivat metsässä. Ihmisen toiminnanohjauksen puute vaikuttaa ihan kaikessa - ihmissuhteissa, kodin siisteydessä, rahankäytössä, onnistumisen kokemuksissa, sellaisissa asioissa, joita ei välttämättä tule ajatelleeksikaan. Nykyään kun asiaa on tutkittu, ADHD-diagnooseja tulisi ihan ylimitoitettuna vankilassa ja päihdehuollossa oleville. Se kertoo siitä, että ADHD:ta varmasti on ollut aina, ja osa ei tämän taakan alla jaksa, ja menee sitten menojaan. On varmaan ollut helpompaa puhua rikollisesta mielenlaadusta tai päihdeongelmaisista ilman parempaa tietoa.

Lue lisää

jatkan vielä tohon viestiini, kun kerran aloin paasaamaan:

Olen itse nyt pari päivää syönyt lääkettä ja olen JÄRKYTTYNYT erosta. Näinkö helppoa teille normaaleille on vaan elää ja olla rauhallinen ja kuunnella toisia ja siivota koti ja kirjoittaa työmeilejä? Tuntuu, kun olisin ollut rankan huijauksen kohteena kaikki nämä vuodet. Kun haukuttiin laiskaksi ja tylyksi, kun en kuunnellut, tai sottapytyksi, vaikka olen raatanut ja yrittänyt itkuun asti. En millään pääsisi tällaiseen elämänhallintaan terapialla! En tiedä, miten tätä kuvailisi normaalille ihmiselle. Mutta jos mietitte, että teette jotain asiaa kauheassa krapulassa, pahasti univelkaisena ja nälkäisenä, taustalla soi tosi kova musiikki vs. heräätte ihanaan linnunlauluun aamulla pirteänä, pääsee murto-osaan siitä erosta, mikä on lääketön vs. lääke.

Aivoni eivät ole nyt millään tavalla lamaantuneet, eikä oloni ole mitenkään zombiemainen. Tunteeni ovat samat kuin muutenkin, paitsi, että on ihanaa, kun on voinut tehdä työt ennen deadlinen paukkumista ja huusholli alkaa näyttää kivalta. Mitään euforiaa tämä lääke ei tuo, mutta olen virkeämpi ja voin rauhallisemmin ajatella, että nyt teen tämän asian, ja mietin tuon myöhemmin. Vertailun vuoksi olen saanut joskus myös mielialalääkitystä, kun olen ollut masentunut pitkän epäonnistumisten sarjan vuoksi. Se muutti mielialaa, seksuaalisuutta, intoa tehdä asioita, teki veltommaksi, välinpitämättömäksi. Stimulanttilääkitys ei sorki persoonaani.

Olen nyt lukenut epäuskon vallassa sitä propagandaa, jota netti on täynnä näitä lääkkeitä kohtaan. Siis nämä ovat kyllä stimulantteja, stimulantit ovat yksi psykoaktiivinen aineryhmä, joita on paljon käytetty ns. väärin, sotalentäjillä, laihduttajilla, huumausaineiden väärinkäyttäjillä. Mutta stimulantit eivät tarkoita samaa kuin saatanan keksintö.

Nimensä mukaisesti ne stimuloivat aivoalueita, jotka eivät toimi tarvittavalla tavalla. Niitä voi ottaa liikaa, jolloin saa euforiaa, tai niitä voi ottaa hoitoannoksilla puskuroidussa kapselissa, jolloin aine vapautuu tasaisesti ja toimii lääkkeenä. ADHD-ihmisellä tuo tarkoittaa sitä, että epämääräinen sekava sumu, ajatusten harhailu, ikävä olo siitä, että ei muista/hallitse asioita vähän helpottaa, ja hän voi keskittyä tekemään asiat, jotka pitää. Hänen aivonsa siis stimuloidaan toimimaan kuten normaalin ihmisen aivot, käyttämään riittävästi välittäjäaineita, jotta ihminen suoriutuu.

Addiktiivisuudesta sanoisin sen, että toki näitä käytetään väärin. Kaikkia lääkkeitä käytetään. Mutta mikään ei estä käyttämästä oikein. Kapseli otetaan aamulla, se vaikuttaa enteroituna koko päivän ja illalla vaikutus hiipuu, jolloin normaali reaktio on väsymys ja tietynlaiset "laskut", jotka johtuvat siitä, että aivot sopeutuvat stimulantittomaan tilaan. Kun aivot viettävät puolet vuorokaudesta (ja yleensä myös viikonloput) ilman stimulantteja, ne eivät kehitä riippuvuutta – stimulanteissa toleranssin ja riippuvuuden kehittyminen on nopeahkoa, mutta myös jo lyhyt aika ilman lääkettä nollaa tilanteen eli addiktiota ei synny. Käyttäjän (ja kriitikkojen) on hyvä ymmärtää mekanismi: stimulantti on täsmäaine, jolla aivojen vireystila nostetaan TARVITTAESSA sellaiseksi että ihminen selviää arjestaan, näillä ei hoideta tai poisteta ADHD:n syytä (jota ei vielä toistaiseksi edes ymmärretä).