Antamisen ihanuus

Olin talvisessa Lapissa autoilemassa ja lähestyin Rovaniemeä pohjoisesta päin. Olin pienen ja vähän isommankin tauon tarpeessa, kun huomasin mielenkiintoiselta näyttävän taukopaikan. Nimeltään se oli joku Pajakylä tai jotain sellaista ja siihen ohjaavissa tienvarsimainoksissa oli jonkun valkopartaisen ukon kuva.

Kurvasin taukopaikan pihaan ja saatuani auton parkkiin suuntasin oitis isohkoon puurakennukseen. Siellä näytti olevan vain jotain krääsämyymälöitä, mutta seinillä oli opastenuolia johonkin suuntaan ja ajattelin niitä seuraamalla pääseväni vessaan ja ruokalaan.

Jonkun aikaa opasteita seurattuani päädyin jonoon, mikä harmitti minua suunnattomasti. Jos jo huussiinkiin pitää jonottaa, ei paikalta voi paljoa odottaa. Kaiken lisäksi edessäni jonotti joku lapsiperhe. Kestäisi ikuisuuden odottaa, että kaikilta kolmelta kakaralta olisi nenät pyyhitty ja kuset valutettu. Päätin kuitenkin jäädä jonoon, sillä toisen huoltoaseman etsimiseen menisi kuitenkin enemmän aikaa kuin jonottamiseen.

Vihdoin edessäni ollut seurue meni vessaksi olettamaani paikkaan sisään. Paikassa ei ollut ovea, taikka sitten unohtivat sulkea sen. Käänsin selkäni oviaukkoon päin. Missään tapauksessa en halunnut katsella perheen vessatouhuja, ja manailin itseksi paikan Itä-Saksalaista suhtautumista yksityisyyteen. Kaiken lisäksi vessasta kuului jonkun ukon mutinaa ja lopulta siellä alkoivat salamavalot välähdellä. "Ei voi olla totta", ajattelin silloin. "Ottavatko ne kuvia lapsistaan vessassa? No, kaipa se on ihan normaalia, vaikkeivät olleet edes suomalaisia."

Lopulta kuulin perheen poistuvan toista kautta ja vanhan valkopartaisen ukon kutsuvan minut peremmälle. "Täällä ilmeisti on joku vessavahti", ajattelin, "jolta pitää ostaa saippuaa ja vessapaperia. Mallia on näemmä otettu urakalla Neukkulasta".

Lähdin kävelemään ukkoa kohti reippaasti ja juuri kun olin pyytämässä häneltä saippuapalasta ja vessapaperirullaa, kysyi hän minulta yllättäen ja hyvin ystävällisesti: "Tulitko ihan yksinäsi kovinkin kaukaa?" Vastasin hänelle vähän hämilläni, "etten kovin kaukaa, tuolta Sodankylästä muutama tunti sitten lähdin." Parrakas ukko katseli minua hetken ja jatkoi: "Sieltäkös sinä sitten olet kotoisin?" Ajattelin, että mitä hittoa se hänelle kuului, mutta tiesin, että täällä phjoisessa oltiin aina tuttavallisia, joten kerroin olevani pääkaupungista kotoisin ja vain kiertelemässä täällä.

Ukko jatkoi verkkaiseen ja ystävälliseen tyyliinsä: "Istupas tähän minun viereeni ja kerro, miksi sinä olet tullut minua tapaamaan?" Olipas tämä nyt kummallista, mutta tein työtä pyydettyä ja kerroin etsiväni vessaa. Ukko puhkesi nauramaan ja niin teki myös lähistöllä istuva tyttö tiskin takana. Pidin tilannetta todella outona, mutta ukko jatkoi: "Kuuleppas, niin moni vähän varttuneempi tulee tänne muka vahingossa minua tapaamaan ja väittää aina ihan samaa." Pienen tauon jälkeen hän jatkoi: "Ei tässä ole mitään noloa. Minun luokseni saavat aikuiset tulla juttelemaan ihan siinä missä lapsetkin."

Ukko oli oikeastaan niin hellyttävän ystävällinen, että päätin jutella hänen kanssaan hetkisen. Aloin puhumaan veroista ja byrokratian mielettömyydestä tässä maassa ja ukko keskeytti minut pian. "Maailmassa on paljon vikaa, sellaista mitä kumpikaan meistä ei voi korjata, mutta puhutaan sellaisesta, mille vielä voidaan tehdä jotain." Ennen kuin ehdin sanoa mitään, jatkoi ukko: "Mikä tekisi sinut onnelliseksi?"

Ajattelin oitis jättijumbolottovoittoa, sitten yötä Playboy-kartanossa, seikkailulomaa maailmanympäri ja lopulta päästä julkkikseksi Suomessa.

Ukon katse oli kysymyksen esittämisen jälkeen porautunut silmiini ja hän vaikutti näkevän kaikki ajatukseni. "Moni luulee tulevansa onnelliseksi rikkauksista ja sellaisten haaveiden toteuttamisesta, mitkä ovat mainosmiesten keksimiä. Muistelepa lapsuuttasi, jolloin kaikki oli yksinkertaista, minkä saaminen teki sinut silloin onnelliseksi?"

Meinasin sanoa, että iso synttärikakku, mutta ennenkuin ehdin edes sanoa sitä, oli ukko jo kohottanut kulmakarvaansa, mistä tiesin, etten minä kakusta ollut oikeasti onnelliseksi tullut, pikemmin tulin sellaisen saamisen jälkeen kipeäksi, koska söin sitä aina liikaa.

Aloin muistella lapsuuteni jouluja. Oli minulla aina jotain toiveita ollut tuolloinkin, mutta olin aina onnellinen vaikken kaikkea haluamaani ollut saanutkaan. Ukko myhäili tyytyväisenä vieressäni, ilmeisesti olin saanut juonen päästä kiinni.

Joulut olivat onnellisia, koska ihmiset ympärillä olivat onnellisia. He olivat anteliaita ja ymmärtäväisiä, eivät välittäneet siitä mitä itse tulisivat saamaan, mutta toivoivat tekevänsä jonkun toisen onnelliseksi antimillaan. Kaikkien suurimpana toiveena oli aina tehdä lapset onnellisiksi, vaikka omasta mukavuudesta pitikin tinkiä.

Ukko näki, että jotain valkeni mielessäni, ja hän huokaisi jo etukäteen, koska tiesi, että aioin seuraavaksi sanoa: "Minulla ei ole lapsia", kuten sitten sanoinkin. Ukko katseli minua osaaottavan näköisenä ja sanoi: "Ei minullakaan", ja hetken aikaa