Mieheni on ollut jonkin aikaa masentunut ilman mitään erityistä syytä. Töissä on ollut kiirettä ja kaikki asiat häntä masentavat eikä mikään tunnu miltään. Oli kuulemma ajatellut myös avioeroa asian ratkaisuksi. Meillä on kolme lasta ja perhe-elämä on sujunut tähän asti hienosti. Emme riitele, ja pystymme keskustelemaan lähes kaikesta hyvin, rakkauskaan ei ole sammunut ainakaan minun puoleltani, eikä kai hänenkään puolelta.
Mutta hän ei varmaan tajua olevansa masentunut eikä missään tapauksessa halua mihinkään hoitoon. Ei kai tässä tilanteessa kannattaisi kuitenkaan eroa suunnitella, vaan ensin hoitaa oma mieliala kuntoon ja sitten miettiä asiaa uudelleen. Hänkään ei tiedä mitään syytä siihen miksi pitäisi erota, mutta ehkä ajattelee että olo paranisi siten? Onko tällaisesta kokemuksia ja mitä voisin tehdä? Olo on voimaton. Oli jo miettinyt sitä, että eihän ero niin kamala lapsillekaan olisi, kun pystymme asioista keskustelemaan ja hoitamaan kaikki järkevästi. Minun mielestäni ero tässä tilanteessa olisi kyllä täysin järjetön! Miten estän asian menemästä pidemmälle?
Avioeron syynä masennus?
15
8831
Vastaukset
- mikko_v
Viitisen vuotta sitten erottiin parikymmenvuotisesta avioliitosta. Ero oli olemattomissa keskusteluissamme välähtänyt jo muutamia vuosia aijemmin ja lopullinen niitti oli vaimon toteamus erilleen kasvamisesta ja hänen omana sanomanaan tunteettomuus minua ja suhdettamme kohtaan. Mikäs siinä, sovimme eroavamme.
Nyt jälkikäteen, kun heräsin huomaamaan että turrutan eron tuskaa alkoholiin ja sen jälkeen pitkän ramppaamisen kallonkutistajan luona voin vain todeta että itse olin työ- ja perheasioiden myötä masentunut mutta en itse sitä tunnistanut eikä ilmeisesti x:kään.
En väitä, että oma eroamisemme olisi mitenkään ollut vältettävissä oikeilla diagnooseilla, mutta jos te siitä voitte keskustella ja miehesi itsekin onnistuu jollain konstilla huomaamaan mahdollisen masentumisensa, niin voipi olla että eroajatuksetkin vaihtuvat uudenlaiseen näkemiseenja suhteen kehittymiseen parempaan suuntaan.
Ero on raskas ja pitkävaikutteinen ratkaisu koko perheelle ja jos ei kotona ole väkivaltaa, niin ei missään tapauksessa se ensimmäinen vaan viimeinen vaihtoehto. Toivon menestystä ratkaisuissanne ja, mitä ne sitten tullevatkin olemaan! - ja ero
Jos on kysymyksessä oikea masennus, niin ero ei sitä kyllä helpota ja aivan väärin tehdä ratkaisuja silloin ellei hankaloita toisten elämää todella paljon.
Voiskohan olla kysymys vain miehesi kyllästymisestä arkielämään, jostain kriisistä, että tätäkö tämä sitten on. Silloin on kysymys vakavasta asiasta ja siitä pitäisi pystyä puhumaan.
Jos miehesi on todella masentunut, niin mikäli sinulla on voimia, patista hänet lenkille, anna omaa aikaa, harrastuksiin. Ero on se viimeinen asia. - kokemuksia..
Oma äitini on sairastanut pitkään masennusta. Pahimmillaan se oli -90 luvun alussa, ja asiaa koitettiin salata ja kieltää viimeiseen asti. Vanhempani melkein erosivat silloin. Mutta onneksi äitini hakeutui hoitoon ja voi tänä päivänä paremmin, syö lääkkeitä silloin tällöin, ja vanhempani ovat edelleen yhdessä: takana on jo yli 30 vuotta avioliitossa. Meitä on 5 lasta, ja vaikka ollaan kaikki jo aikuisiässä, olen hyvin onnellinen siitä, että äitini hakeutui hoitoon, ja että vanhempani pysyivät yhdessä kaikesta tuskasta ja vaikeuksista huolimatta. Nyt kun he ainakin meidän lasten lähdettyä maailmalle näyttävät olevan onnellisia.
Helppo tie se ei kuitenkaan ollut, ja tuskin teilläkään tulee olemaan, mutta kaikkensa kannattaa yrittää, mikäli muuten asiat ovat "hyvin" ja rakastatte edelleen toisianne, kuten kerroit.
Emme ole viime vuosina keskustelleet perheen keskuudessa enää niin paljon masennuksesta, mutta nyt vuoden alussa se tuli taas ajankohtaiseksi, kun eräs läheinen parinkunta, jotka ovat oleet vajaa 20 vuotta naimisissa, ja on lapsia, ovat eroamassa, tai käytännössä jo eronneet. Silloin äitini alkoi taas puhua masennuksesta, ja ajattelee, että sekin ero olisi kenties ollut/olisi vieläkin estettävissä, mikäli perheen isä (tekee paljon töitä/remontoi taloa/teki eropäätöksen) ymmärtäisi, että on sairastunut masennukseen, ja ero ei helpota asiaa, vaan päin vastoin pahentaa vain tilannetta.
Mutta kaiken tarinoinnin takana on sanoma, että PUHU miehellesi omista tuntemuksista, kuuntele mitä hänellä on sanottavana ja pyydä hakeutua hoitoon. Ja voittehan te myös yhdessä mennä esim. perheterapeutille. (Me olemme koko perhe olleet tällaisessä)
Voimia ja jaksamista ja aurinko kevääseen! - syynä masennus?
Itse epäilen vahvasti, että yllättävän eron yhtenä syynä on puolisoni piilevä masennus tai muu vastaava. Itse hän ei sitä toki suostu myöntämään. Paha olonsa johtuu kuulemma vain ja ainoastaan avioliitostamme.
Surullista, niin surullista. Lopullinen ero on jo ollut voimassa kauan aikaa. Että se siitä sitten.- vuosia sitten
Minäkin katselen avioeroani jo vuosien takaa.
Masennus voi johtua monesta syystä. Meidän perheessä syyt ovat lukemattomat. Työuupumus, alkoholismi, exän isän alkoholismi. Lista on loppumaton. Matka sairastumiseen kestää kauan ja vielä kauemmin selville vesille pääseminen.
Kun mökkinaapurimme masentui ja veti itsensä hirteen, oma puolisoni oli tapauksesta ihmeissään. Huomasin naapurin masennuksen ja yritin auttaa. Oma puoliso ei sitä tunnistanut.
Vuosien päästä exäni oli samassa pinteessä. Hän rakastaa kuitenkin elämää ja hylkäsi vain perheensä. Tapaus oli minulle kova pala purtavaksi. En kuitenkaan masentunut. Ehkä sisukas ja pippurinen luonteeni ei siihen sovellu. Purin pahan oloni kirjoittamalla ja monella muulla tavalla.
Työstäkää avioeroanne nyt julkisuudessa vellovan piispajupakan avulla. Eilisessä A-talk-ohjelmassa arkkipiispa antoi perusteellisen selvityksen kannalleen, miksi eroava piispa teki viisasti erotessaan virastaan. Sylkykuppina ei ole helppo elää. Sama sääntö pätee varmasti myös avioliittoon. Pitkään masentuneen kanssa elämä on raskasta. Jos liitossa pysytään, niin läheisten on myös haettava apua itselleen.
Tunnen ihmisiä, jotka jatkavat parisuhdetta juopottelevan ja masentuneen ihmisen kanssa.
Hirveän yksinäistä ja raastavaa elämää. Mielestäni vaikeampaa kuin minun yh-äitinä elämä.
Minä voin puhua avoimesti kaikista asioista. Ei ole enää kulisseja, joita pitää pönkittää.
Ehkä ero on monesti masennusta sairastavalle hyvä asia. Asiassa on paljon hyviä puolia.
Jos jatkaisin tätä tarinaani, tästä tulisi romaani. Jos sellaisia kaipaatte, kipaiskaa läheiseen kirjastoon. Masennuksesta kirjoitetaan jatkuvasti uusia kirjoja ja vertaisryhmät tulevat teidän tueksi. On loppujen lopuksi samantekevää, miten jatkatte elämäänne. Pääasia, että sairaus tunnistetaan ja siihen haetaan paras mahdollinen hoito ja apu. - sijaiskärsijä
vuosia sitten kirjoitti:
Minäkin katselen avioeroani jo vuosien takaa.
Masennus voi johtua monesta syystä. Meidän perheessä syyt ovat lukemattomat. Työuupumus, alkoholismi, exän isän alkoholismi. Lista on loppumaton. Matka sairastumiseen kestää kauan ja vielä kauemmin selville vesille pääseminen.
Kun mökkinaapurimme masentui ja veti itsensä hirteen, oma puolisoni oli tapauksesta ihmeissään. Huomasin naapurin masennuksen ja yritin auttaa. Oma puoliso ei sitä tunnistanut.
Vuosien päästä exäni oli samassa pinteessä. Hän rakastaa kuitenkin elämää ja hylkäsi vain perheensä. Tapaus oli minulle kova pala purtavaksi. En kuitenkaan masentunut. Ehkä sisukas ja pippurinen luonteeni ei siihen sovellu. Purin pahan oloni kirjoittamalla ja monella muulla tavalla.
Työstäkää avioeroanne nyt julkisuudessa vellovan piispajupakan avulla. Eilisessä A-talk-ohjelmassa arkkipiispa antoi perusteellisen selvityksen kannalleen, miksi eroava piispa teki viisasti erotessaan virastaan. Sylkykuppina ei ole helppo elää. Sama sääntö pätee varmasti myös avioliittoon. Pitkään masentuneen kanssa elämä on raskasta. Jos liitossa pysytään, niin läheisten on myös haettava apua itselleen.
Tunnen ihmisiä, jotka jatkavat parisuhdetta juopottelevan ja masentuneen ihmisen kanssa.
Hirveän yksinäistä ja raastavaa elämää. Mielestäni vaikeampaa kuin minun yh-äitinä elämä.
Minä voin puhua avoimesti kaikista asioista. Ei ole enää kulisseja, joita pitää pönkittää.
Ehkä ero on monesti masennusta sairastavalle hyvä asia. Asiassa on paljon hyviä puolia.
Jos jatkaisin tätä tarinaani, tästä tulisi romaani. Jos sellaisia kaipaatte, kipaiskaa läheiseen kirjastoon. Masennuksesta kirjoitetaan jatkuvasti uusia kirjoja ja vertaisryhmät tulevat teidän tueksi. On loppujen lopuksi samantekevää, miten jatkatte elämäänne. Pääasia, että sairaus tunnistetaan ja siihen haetaan paras mahdollinen hoito ja apu.Ihanaa kuulla, että ei ole yksin vaikeassa tilanteessa. Meilläkin mies on ollut ilmeisen masentunut jo reilun vuoden; alussa puhui jopa itsemurhastakin. Hän ehdotti eroa ja vetäytyi parisuhteesta puhumattomuuteen ja erilleen nukkumaan. Hänellä oli silloin töissä irtisanomisuhka ja rahahuolia, sairautta ym.
Yritin saada häntä keskustelemaan, mutta hän vain halusi minusta eroon. Kouluikäisten lasten kanssa hän on yrittänyt olla parhaansa mukaan.
Minulle tilanne on ollut yhtä helvettiä. Ei tiedä miten päin olisi, kaikki on aina väärin. Myös seksin puuttuminen tuo jännitteitä ja epäilyksiä sivusuhteista. Mihinkään puhumaan mies ei halua lähteä, ei ainakaan yhdessä.
Nyt tilanne töissä on ratkennut myönteisesti ja muutenkin mies vaikuttaa piristyneen. Sopua hän ei kuitenkaan ole vielä rakentanut. Olen odottanut anteeksipyyntöä, mutta sitä ei kai tule.
Mielestäni olen joutunut kuin tsunamin alle: en voi tehdä yhtään mitään.
Yritänkö vaan kestää? Kauanko masennus yleensä vie aikaa? Elämä menee hukkaan tässä kituessa... - ihmettelevä
sijaiskärsijä kirjoitti:
Ihanaa kuulla, että ei ole yksin vaikeassa tilanteessa. Meilläkin mies on ollut ilmeisen masentunut jo reilun vuoden; alussa puhui jopa itsemurhastakin. Hän ehdotti eroa ja vetäytyi parisuhteesta puhumattomuuteen ja erilleen nukkumaan. Hänellä oli silloin töissä irtisanomisuhka ja rahahuolia, sairautta ym.
Yritin saada häntä keskustelemaan, mutta hän vain halusi minusta eroon. Kouluikäisten lasten kanssa hän on yrittänyt olla parhaansa mukaan.
Minulle tilanne on ollut yhtä helvettiä. Ei tiedä miten päin olisi, kaikki on aina väärin. Myös seksin puuttuminen tuo jännitteitä ja epäilyksiä sivusuhteista. Mihinkään puhumaan mies ei halua lähteä, ei ainakaan yhdessä.
Nyt tilanne töissä on ratkennut myönteisesti ja muutenkin mies vaikuttaa piristyneen. Sopua hän ei kuitenkaan ole vielä rakentanut. Olen odottanut anteeksipyyntöä, mutta sitä ei kai tule.
Mielestäni olen joutunut kuin tsunamin alle: en voi tehdä yhtään mitään.
Yritänkö vaan kestää? Kauanko masennus yleensä vie aikaa? Elämä menee hukkaan tässä kituessa...Eli tuntuu että hyvä elämä menee ihan hukkaan. Kun ei asialle tunnu pystyvän itse tekemään mitään eli vaikutusmahdollisuudet ovat nollassa. Olin aina luullut että meillä on paras mahdollinen suhde ja miehenkin mielestä on edelleen niin, ettei meillä ole mitään erityisiä ongelmia. Jotenkin itse kaipaisin tuollaisiin eroajatuksiin jonkin syyn! Mutta masentuneilla ihmisillä varmaan ajatukset on sellaiset, että yrittää vaan tehdä jotain päästäkseen eroon olostaan. Eikä pysty harkitsemaan tekojaan kuten normaalisti.
Olen lukenut myös masennusta koskevia artikkeleita, ja niissä juuri sanotaan että masennukseen liittyy vetäytyminen ihmissuhteista. Olen ajatellut sanoa hänelle, että ennen kuin hän rikkoo meidän ja lasten perheen tuon masennuksensa vuoksi, niin pitäisi kyllä tarkemmin harkita sitä, että muuttuuko elämä erolla paremmaksi. Ja pitäisi yrittää hoidattaa tuo paha olonsa ensin ja miettiä vasta sitten haluaako edelleen erota. Masentuneelle vaan taitaa olla vaikeata sanoa tällaisia asioita, kun ne eivät mene normaalilla tavalla perille. Masentunut ei lukemani perusteella usein itse ymmärrä olevansa masentunut.
Tuttavilta kuulemani perusteella masennus voi kestää vuosia ja lisäksi uusiutuu helpohkosti. Ja voi mm. johtua serotoniinin vähyydestä aivoissa (serotoniinia kuluttavat mm. stressi ja alkoholi). Ja sen takia pitäisi yrittää hoitoa ennen kuin tekee mitään radikaalia elämässään. Mutta mitenkä saada se perille myös miehelle??? - sijaiskärsijä
ihmettelevä kirjoitti:
Eli tuntuu että hyvä elämä menee ihan hukkaan. Kun ei asialle tunnu pystyvän itse tekemään mitään eli vaikutusmahdollisuudet ovat nollassa. Olin aina luullut että meillä on paras mahdollinen suhde ja miehenkin mielestä on edelleen niin, ettei meillä ole mitään erityisiä ongelmia. Jotenkin itse kaipaisin tuollaisiin eroajatuksiin jonkin syyn! Mutta masentuneilla ihmisillä varmaan ajatukset on sellaiset, että yrittää vaan tehdä jotain päästäkseen eroon olostaan. Eikä pysty harkitsemaan tekojaan kuten normaalisti.
Olen lukenut myös masennusta koskevia artikkeleita, ja niissä juuri sanotaan että masennukseen liittyy vetäytyminen ihmissuhteista. Olen ajatellut sanoa hänelle, että ennen kuin hän rikkoo meidän ja lasten perheen tuon masennuksensa vuoksi, niin pitäisi kyllä tarkemmin harkita sitä, että muuttuuko elämä erolla paremmaksi. Ja pitäisi yrittää hoidattaa tuo paha olonsa ensin ja miettiä vasta sitten haluaako edelleen erota. Masentuneelle vaan taitaa olla vaikeata sanoa tällaisia asioita, kun ne eivät mene normaalilla tavalla perille. Masentunut ei lukemani perusteella usein itse ymmärrä olevansa masentunut.
Tuttavilta kuulemani perusteella masennus voi kestää vuosia ja lisäksi uusiutuu helpohkosti. Ja voi mm. johtua serotoniinin vähyydestä aivoissa (serotoniinia kuluttavat mm. stressi ja alkoholi). Ja sen takia pitäisi yrittää hoitoa ennen kuin tekee mitään radikaalia elämässään. Mutta mitenkä saada se perille myös miehelle???Kiitos lohduttavasta puheenvuorostasi vaikka ei se käytännön tilanteeseen juuuri vaikuta kuten itsekin tiedät.
Olen vuoden aikana kokeillut yhtä sun toista: kirjoitin miehelle kirjeen kesäloman alussa, hän repi sen nähteni roskakoriin. Pyysin häntä muuttamaan takaisin viereeni niin hän karjui että ei ikinä ja hakkasi sormuksensa vasaralla pieniksi palasiksi ja heitti päälleni! Vetosin ihaniin lapsiin niin hän totesi, että yhtä ihania ne on vaikka ei ollakaan yhdessä. Ynnä muuta ynnä muuta: tulee mieleen uhmaikäinen tai murrosikäinen.
Olen itse saanut keskustelutukea työterveyshoitajalta. Ystävät ja sukulaiset on jo kehoittaneet luovuttamaan. Olen lukenut metrikaupalla parisuhdekirjoja. Oloni on surkea!
En jaksa olla lapsille kiva, kun tilanne painaa.
Kohta minultakin loppuvat tunteet ihan aikuisten oikeesti!
Miten kauan aiot jaksaa? Aiotko suostua suosiolla eroon? - ihmettelevä
sijaiskärsijä kirjoitti:
Kiitos lohduttavasta puheenvuorostasi vaikka ei se käytännön tilanteeseen juuuri vaikuta kuten itsekin tiedät.
Olen vuoden aikana kokeillut yhtä sun toista: kirjoitin miehelle kirjeen kesäloman alussa, hän repi sen nähteni roskakoriin. Pyysin häntä muuttamaan takaisin viereeni niin hän karjui että ei ikinä ja hakkasi sormuksensa vasaralla pieniksi palasiksi ja heitti päälleni! Vetosin ihaniin lapsiin niin hän totesi, että yhtä ihania ne on vaikka ei ollakaan yhdessä. Ynnä muuta ynnä muuta: tulee mieleen uhmaikäinen tai murrosikäinen.
Olen itse saanut keskustelutukea työterveyshoitajalta. Ystävät ja sukulaiset on jo kehoittaneet luovuttamaan. Olen lukenut metrikaupalla parisuhdekirjoja. Oloni on surkea!
En jaksa olla lapsille kiva, kun tilanne painaa.
Kohta minultakin loppuvat tunteet ihan aikuisten oikeesti!
Miten kauan aiot jaksaa? Aiotko suostua suosiolla eroon?Ainakin siltä osin, että itse en ole sitä tajunnut kuin vasta reilun kuukauden verran. Sitä ennen miehellä oli pitkään töissä kovasti kiirettä ja stressiä ja ajattelin, että se menee ajallaan ohi kun työtilanne helpottuu. Mutta eipä mennytkään! Ja sitten kysyessä mies on noista tunteistaan ja ajatuksistaan kertonutkin.
Ero ei vielä ilmeisesti ole hänenkään mielestä ehkä se ensimmäinen keino, mutta muutakaan ratkaisua hän ei ole vielä keksinyt. Minä kyllä vielä jaksaisin odotellakin ja toivoa muutosta parempaan. Eli takaisin siihen mielestäni onnelliseen elämään mitä meillä oli vielä esim. viime kesänä.
Olen onneksi joidenkin ihmisten kanssa pystynyt keskustelemaan asiasta ja oma oloni vaihtelee päivästä toiseen eli toisena päivänä on totaalisen surkea ja toisena parempi. Vielä minulla on kovasti tunteet tallella mutta olen jo pelännyt omienkin tunteiden viilenemistä, kun ei toiselta saa vastakaikua.
Eroon en heti suosiolla aio suostua varsinkaan lasten tähden, koska lapset tykkäävät isästään ja ovat onnellisia, koska meillä ei siis riidellä ja eletään toistaiseksi aika normaalin oloisesti (ulospäin ja lasten suhteen). Mutta jos mies lopullisestikin päättää erota, niin aion ensin ehdottaa erillään asumista ja tilanteen katsomista siten. Ei siis heti totaalista eroa, omaisuuden jakamista ym. Asian katsominen kauempaa voi myös avata miehen (ja omiakin) silmiä. Jostain luin jonkun kokemuksesta, että näin oli käynytkin, kun mies samassa tilanteessa oli muuttanut erilleen. Puolen vuoden kuluttua oli huomannut entisen elämänsä hyvät puolet ja halusi takaisin parisuhteeseen (oli kylläkin ollut myös hoidossa ja lääkityksessä sillä välin).
En osaa muuta sanoa, kun en tiedä mihin tämä nyt kehittyy. Mutta aika hankalalta näyttää, kun tuo masennus on niin pitkäaikainen vaiva ainakin ilman hoitoa. Se on hankalaa, kun muuten pystymme aika hyvin puhumaan, mutta sanaa masennus tai hoito hän ei siedä ollenkaan ja sellaisten sanojen jälkeen muukin keskustelu on pitkään poikki.
Helpottaa tämän asian pohdiskelukin onneksi. Aion yrittää jaksaa tätä elämää varmaan aika kauan, ehkä noin vuoden jos mies ei tee sitä ennen mitään radikaalia. Jos ei hoitoon edelleenkään suostu eikä masennus hellitä muutenkaan vaan tilanne pahenee, niin en varmaan missään tapauksessa kauempaa jaksa. Sitten täytyy yrittää ajatella elämänsä uusiksi ja etsiä elämän tarkoitus muualta. Pelkästään omasta ja lasten onnesta aluksi siis. - syynä masennus?
sijaiskärsijä kirjoitti:
Kiitos lohduttavasta puheenvuorostasi vaikka ei se käytännön tilanteeseen juuuri vaikuta kuten itsekin tiedät.
Olen vuoden aikana kokeillut yhtä sun toista: kirjoitin miehelle kirjeen kesäloman alussa, hän repi sen nähteni roskakoriin. Pyysin häntä muuttamaan takaisin viereeni niin hän karjui että ei ikinä ja hakkasi sormuksensa vasaralla pieniksi palasiksi ja heitti päälleni! Vetosin ihaniin lapsiin niin hän totesi, että yhtä ihania ne on vaikka ei ollakaan yhdessä. Ynnä muuta ynnä muuta: tulee mieleen uhmaikäinen tai murrosikäinen.
Olen itse saanut keskustelutukea työterveyshoitajalta. Ystävät ja sukulaiset on jo kehoittaneet luovuttamaan. Olen lukenut metrikaupalla parisuhdekirjoja. Oloni on surkea!
En jaksa olla lapsille kiva, kun tilanne painaa.
Kohta minultakin loppuvat tunteet ihan aikuisten oikeesti!
Miten kauan aiot jaksaa? Aiotko suostua suosiolla eroon?Mua "huvitti" silloin aikoinaan, kun yritin taistella eroa vastaan, kun mies käyttäytyi kuin uhmaikäinen kakara. Mitä enemmän puhuin "järkeä" ja ehdotin miettimään ja yrittämään ja muuta yhtä toivotonta, niin sitä itsepäisemmäksi mies muuttui.
Niin, meillä ero tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mies otti ja lähti, muutaman kuukausi sinniteltiin niin että mies ja minä asuttiin vuorotellen yhteisessä kodissa, väliajat sukulaisissa yms. Oli onneksi kesä ja lomaa. Ihme asiat alkoi miestä ärsyttämään: jotain tyyliin väärin puserrettu hammastahnatuubi. Ja syytteli minua sellaisista asioista, joissa hän itse ei ollut sen kummempi. Eli "pata kattilaa soimaa".
No pian hän löysi uuden eukon, liekö elämä hällä nyt yhtään sen onnellisempaa?
vielä toivoisin yhteen paluuta. Hyvä mies ja isä hän oli. (hyvä isä edelleenkin, olettaisin) Nyt en enää tunne häntä. Yhteenpaluun edellytyksenä vaan on, että hän tajuaa tekonsa ja silti se ei ole helppo matka takaisin.
SEhän se vielä onkin, että hän ei tajua/myönnä tehneensä itse mitään väärää. On ihan oikein hajottaa lasten koti, kun hänellä on paha olla. Ennenkuin edes yritetään yhdessä korjata tilannetta tai selvittää mistä paha olo oikeasti johtaa. - nyt ratkaistu
sijaiskärsijä kirjoitti:
Kiitos lohduttavasta puheenvuorostasi vaikka ei se käytännön tilanteeseen juuuri vaikuta kuten itsekin tiedät.
Olen vuoden aikana kokeillut yhtä sun toista: kirjoitin miehelle kirjeen kesäloman alussa, hän repi sen nähteni roskakoriin. Pyysin häntä muuttamaan takaisin viereeni niin hän karjui että ei ikinä ja hakkasi sormuksensa vasaralla pieniksi palasiksi ja heitti päälleni! Vetosin ihaniin lapsiin niin hän totesi, että yhtä ihania ne on vaikka ei ollakaan yhdessä. Ynnä muuta ynnä muuta: tulee mieleen uhmaikäinen tai murrosikäinen.
Olen itse saanut keskustelutukea työterveyshoitajalta. Ystävät ja sukulaiset on jo kehoittaneet luovuttamaan. Olen lukenut metrikaupalla parisuhdekirjoja. Oloni on surkea!
En jaksa olla lapsille kiva, kun tilanne painaa.
Kohta minultakin loppuvat tunteet ihan aikuisten oikeesti!
Miten kauan aiot jaksaa? Aiotko suostua suosiolla eroon?Hei, itselläni tuli viime vuonna takapakkeja työasioissa, opinnot kesken, oma sairaus,läheisen sairaus, toisen läheisen kuolema ym .Kaikki asiat tuntuivat menevän mönkään yhtä aikaa, ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, että mistään ei tule mitään. Iski todella paha kriisi, arki tuntui onnettomalta. Jälkikäteen tunnistan sen väsymykseksi, mutta kun sellaisesta ei ole kokemusta en sitä silloin tajunnut. Lähipiiri huomasi, mutta eivät hekään ymmärtäneet tilanteen vakavuutta. Asiat menivät niin solmuun, että...Menin tyhmyyksissäni sanomaan miehelleni eroamisesta ja tilanteen mennessä yhä huonommaksi ja huonommaksi syksyllä ajauduimme lopulta eroon. Muutin pois kotoa (meillä ei ole lapsia). Meillä oli ensin ajatuksissa breikki, mutta viime vuoden tapahtumat olivat niin raskaat myös miehelleni, etten yhtään ihmettele, että hän päätyi siihen, että se on loppu. Minä olen saanut nyt omat asiani kuntoon ja hymyä kasvoille, mutta voin kertoa, että ystävien, perheen ja ulkopuolinenkin tuki on ollut tarpeen, sillä tämä kaikki maksoi minulle todella kovan hinnan. Rakkaus ei kadonnut koskaan miestäni kohtaan, mutta kun tuntee, että on rakkaimmalle niin suureksi taakaksi, niin ei halua hänen elämäänsä pilata....Olin aivan sekaisin, enkä tiennyt mitä tehdä.Mieheni ei koskaan luultavasti tajunnut koko tilannetta kunnolla, eikä hän halua enää asiasta puhua. Minulla on ollut onni, että asiat järjestyivät, enkä joutunut lääkkeitä tms käyttämään, mutta kyllä viimeiset kuukaudet ovat olleet raskaita, kun elämä järjestyy, mutta se jokin puuttuu, eikä sitä saa takaisin. Elän kuitenkin toiveissa, että mieheni rakkaus ei olisi kuollut, vaan hän ystäviemme kautta saisi tietää, että olen kuin toinen ihminen, se entinen oma itseni ennen tuota kaaosta!Mutta tosiasia on ,että ennenkuin sain omat asiani kuntoon, ei meidän suhdekaan olisi voinut jatkua. Joskus pitää käydä pohjalla, että voi saada asiat kuntoon. Tämä mittasi sitä todellista sitoutumista, mutta hyvät ihmiset tukekaa puolisojanne, mutta ohjatkaa heidät lääkärin vastaanotolle. Minä tiedän nyt mitä tehdä jos lähipiirille vastaanvanlaista tapahtuu.Elämä kasvattaa.....
- sijaiskärsijä
nyt ratkaistu kirjoitti:
Hei, itselläni tuli viime vuonna takapakkeja työasioissa, opinnot kesken, oma sairaus,läheisen sairaus, toisen läheisen kuolema ym .Kaikki asiat tuntuivat menevän mönkään yhtä aikaa, ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, että mistään ei tule mitään. Iski todella paha kriisi, arki tuntui onnettomalta. Jälkikäteen tunnistan sen väsymykseksi, mutta kun sellaisesta ei ole kokemusta en sitä silloin tajunnut. Lähipiiri huomasi, mutta eivät hekään ymmärtäneet tilanteen vakavuutta. Asiat menivät niin solmuun, että...Menin tyhmyyksissäni sanomaan miehelleni eroamisesta ja tilanteen mennessä yhä huonommaksi ja huonommaksi syksyllä ajauduimme lopulta eroon. Muutin pois kotoa (meillä ei ole lapsia). Meillä oli ensin ajatuksissa breikki, mutta viime vuoden tapahtumat olivat niin raskaat myös miehelleni, etten yhtään ihmettele, että hän päätyi siihen, että se on loppu. Minä olen saanut nyt omat asiani kuntoon ja hymyä kasvoille, mutta voin kertoa, että ystävien, perheen ja ulkopuolinenkin tuki on ollut tarpeen, sillä tämä kaikki maksoi minulle todella kovan hinnan. Rakkaus ei kadonnut koskaan miestäni kohtaan, mutta kun tuntee, että on rakkaimmalle niin suureksi taakaksi, niin ei halua hänen elämäänsä pilata....Olin aivan sekaisin, enkä tiennyt mitä tehdä.Mieheni ei koskaan luultavasti tajunnut koko tilannetta kunnolla, eikä hän halua enää asiasta puhua. Minulla on ollut onni, että asiat järjestyivät, enkä joutunut lääkkeitä tms käyttämään, mutta kyllä viimeiset kuukaudet ovat olleet raskaita, kun elämä järjestyy, mutta se jokin puuttuu, eikä sitä saa takaisin. Elän kuitenkin toiveissa, että mieheni rakkaus ei olisi kuollut, vaan hän ystäviemme kautta saisi tietää, että olen kuin toinen ihminen, se entinen oma itseni ennen tuota kaaosta!Mutta tosiasia on ,että ennenkuin sain omat asiani kuntoon, ei meidän suhdekaan olisi voinut jatkua. Joskus pitää käydä pohjalla, että voi saada asiat kuntoon. Tämä mittasi sitä todellista sitoutumista, mutta hyvät ihmiset tukekaa puolisojanne, mutta ohjatkaa heidät lääkärin vastaanotolle. Minä tiedän nyt mitä tehdä jos lähipiirille vastaanvanlaista tapahtuu.Elämä kasvattaa.....
Sydämellinen kiitos avoimesta kertomuksestasi! Rohkaisi katsomaan vielä jonkin aikaa.
Minulle olisi arvokasta, jos voisit vastata pariin kysymykseen "potilaan" kannalta:
-miten puolison tulisi häntä lähestyä vai tulisiko antaa tilaa ja välttää riitaa?
-miten seksuaalisuus? Viekö masennus seksihalut?
Läheisyyden säilyminen helpottaisi puolisoa jatkamaan taistelua.
Puolison kannalta sanoisin, että en tosiaan ymmärtänyt ainakaan vuoteen mistä on kyse; luulin että kysymys on sivusuhteesta.
Kirjoita exällesi kohtelias kirje! Tuollaisen kokemuksen jälkeen hän varmaan sen lukisi ja voisi ehkä ymmärtää. Eihän toista jätetä fyysisen sairaudenkaan takia, jos se jopa paranee. Minä ainakin toivoisin kumppaniltani "selitystä" oli sitten yhdessä tai ei. Et ole tahallasi ollut ilkeä!
- sosiaalikasvattaja
Esim. Huono itsetunto. Masentuneet ihmiset kokevat usein toiset paljon parempana ihmisenä (he jaksavat).Ehkä haluavat vetäytyä pois toisten tieltä kun eivät jaksa mitään antaa.Antavat toiselle mahdollisuuden hankkia itselle parempi elämä. (ei tartte sitä toista vetää perässä). Eivät halua olla taakaksi.Jos vaan itse jaksat niin tue miestäsi mutta älä myöskään anna itsesi kaatua.Voi olla niinkin että jos itse selviät kaikesta niin miehesi voi tuntea itsensä tarpeettomaksi.Jos ei miehesi suostu keskusteluun ammatti ihmisen kanssa niin tee sinä se. Kerro tilanne ja saat tukea.Kukaan ei yksin jaksa.
- etäisyyttä hyvä ottaa
Meillä on pitkä avioliitto takana, jonka aikana mies on ollut aina aika ajoin, kausissa, ja ilman isompia selkeitä syitä, häilyväinen tunne-elämältään, siis masentunut, ryyppäillyt, pettänytkin viinapäissään.
Olen jaksanut ja tukenut ja uskonut, kunnes nyt on alkanut usko ja omat voimat loppumaan, siis on kai tullut mitta täyteen. Pitäisi uskoa ja luottaa, vaan ei enää jaksa. Parisuhde on rankka, jos toinen ei ole tasapainoinen. Ei mene saamiset ja antamiset tasan.
Hyvä, että tästäkin täällä kirjoitetaan, miten usein eron syynä onkaan toisen masennus. Joko masentunut haluaa erota (pakenee omaa pahaa oloaan)tai kumppani ei enää jaksa tukea. Voi olla niinkin, että masentuu avioliitossaan, haluaa erota, eikä kuitenkaan voi, siten sinnittelee ja näyttelee, ei sellaistakaan kai kukaan loputtomiin jaksa.
Joskus olen syyttänyt itseäkin, että jospa hän jonkun toisen kanssa onnistuisi paremmin. Hän ei halua erota, olen hänelle tukipilari. Puhuttu on ja käyty terapioissa. Haluan häntä aina ehdottomasti tukea, mutta nyt tuntuu siltä, että en enää parisuhteessa, ystävänä kyllä. Jos tilanne on väliaikainen ja masennukseen löytyy selkeä syy, se on eri juttu tukea toista, mutta jos kyseessä on masennukseen taipuvainen luonne ja on geeneissä, tilanne on toinen. On joko sopeuduttava tai lähdettävä. Jokaisen aina tulisi ensin tulla hyvin toimeen itsensä kanssa, vasta sitten voi solmia sen toimivan vastavuoroisen parisuhteen. Valitettavasti se ei elämässä kuitenkaan näin mene.
Kuitenkin teidän tilanteessa puhukaa ja puhukaa, tuntuu, että jokin juttu siellä kuitenkin vielä on kesken ja käsittelemättä. Ja käykää juttelemassa ammattilaisen luonakin tarvittaessa. Rankkaa se on ja aikaa vie, mutta oikotietä ratkaisuun ei ole. Mihinkään eroon ei kannata ryhtyä ennen kuin on ihan varma. Tsemppiä teille. - asiaa
Keski-iän, tai minkä tahansa elämänvaiheen mukanaan tuomat kriisit ja masennuskaudet ovat olleet yllättävänkin vähän esillä tälläkin palstalla. Onko syynä se että ei haluta asiaa tuoda esille edes nimettömänä koska se koetaan niin kipeänä asiana, vai mikä lie todellinen syy, mutta uskallan väittää että näiden elämänvaiheiden vaikutusta aviokriiseihin ja -eroihin eivät edes tutkijat pysty arvioimaan, koska siinä tapauksessa kuvittelisi asiaan puututtavan jo yhteiskunnankin puolesta merkittävimmässä määrin...ONGELMA ON VALTAVA! Jo yksinomaan tämän otsikon kävijämäärä kertoo ongelman laajuudesta ja kiinnostuksesta aiheeseen. Minä olen miespuolinen kaiken tuon kokenut ja voin jo tähän mennessä kirjoitettujen kertomusten perusteella tehdä johtopäätöksen että sisältö ja ydinasiat ovat kaikissa samat ja hyvinkin omaan kokemukseeni yhtenevät. Toivoisi vaan että miehetkin osalistuisivat rohkeammin keskusteluun ja sitä kautta helpottaisivat sekä omia tuskia ja tuntemuksiaan, että parasta aikaa kriisin ytimessä painiskelevia kohtalontovereitaan oli sitten kysymys mies- tai naispuolisesta .
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Persujen mukaan rasismi on huumoria
Vaan kun koomikko kutsui Halla-ahoa fasistiksi, niin piti haastaa oikeuteen. Mihin se huumorinitaju yhtäkkiä hävisi? ⠀3136943Rasismia kaikkialla näkevät ovat Suomen tyhmimpiä ihmisiä
ja monillahan kuluu myös mielialalääkkeitä, eli päässä on ongelmia. Mutta he eivät tajua kuinka paljon ja ihan todellis2696453Ei kahta sanaa etteikö Petteri Orpo hyväksy rasismia
Koska jatkaa hallituksessa rasistisen perussuomalaisiksi itseään kutsuvan puolueen kanssa. Se on Petteri Orpon arvomaai475745Mitkäs nuorisoporukat ovat toisia nuoria ryöstelleet (selvää rassismia)
No poliisi kertoo, että maahanmuuttajataustaisia ovat, ja isot porukat sillä yhden suomalaisen uhrin kimpussa on ollut j1625128Pitkän linjan yritysjohtaja: Suomen tapahtumat eivät ole Aasian kärkiuutinen
Viimeaikaista kohua on käytetty sisäpoliittisena lyömäaseena, Thomas Zilliacus sanoo. – Koska asiaa kuitenkin kommentoi513955Hallitus on kaadettava ja Orpon on erottava
Mikään muu hallitus ei ole oman elämäni aikana tuhonnut näin paljon tämän maan taloutta ja työllisyyttä sekä suomen main2613922Lasse Lehtonen vaatii persuja pyytämään anteeksi aasialaisilta
Persut ova romahduttaneet Suomen maakuvan parissa päivässä negatiiviseksi rasismillaan ja se alkaa vaikuttamaan jo Suome1433549Demarit ovat oikeasti törppöjä eli heikkoälyisiä
ja todistavat sitä päivittäin täällä lapsellisilla jutuillaan. Kauheasti on hehkuttaneet kuinka demarien kannatus vaan273272HS 12/25 kysely: persut romahti, demarit raketoi
Kyyti on kylmää persuleirissä, saattaa vetää siellä silmätkin viirulleen. Sen sijaan SDP:n puoluetoimistolla voidaan pok493202Rasismi rapauttaa Suomen mainetta ja hallituksen hiljaisuus pahentaa vahinkoa
Finnairin viesti Japanista on pysäyttävä: suomalaisen politiikan rasismikohut heijastuvat suoraan matkustuspäätöksiin ja3823022