Opetetaanko ruotsinkielisille, ettei suomen kielen huono asema historiassa ole totta?

Pakon puolustaja vastaa toisaalla: "En rehellisesti sanottuna usko, että ihminen tuntee surua asioista, jotka ovat tapahtuneet 1700-luvulla, ellei siihen liity esim. merkittävä vaino tai kansanmurha. Ihminen tuntee surua yleensä oman sukunsa vaiheista, jos niihin liittyy tragedioita. Ajallisesti kuitenkin kyse on usein lähihistoriasta, jotta samastusmispinta on olemassa."

Tunnemme surua historiasta: orjuudesta, siirtomaa-ajasta, noitavainoista... - ja oman kansamme menneisyyden köyhyydestä, nälästä, riistosta ja osattomuudesta. Luonnollisesti.

Suomen kielen asema on ollut huono läpi kirjoitetun historia (1200-luvulta) ja sitä vanhempi suomenkielisten historia on häivytetty kokonaan. Myös se on surullista.

Väite, ettei suomalainen tuntisi surua esivanhempiensa historiasta on outo. Onko niin, että ruotsinkielisten tai ruotsinmielisten on vaikea samaistua suomalaisten tuntoihin?

Mutta eikö kieliaktiivin mielestä historiaan vetoaminen ole väärin? Miksi nyt yhtäkkiä mieli muuttui tässä suhteessa?

Ruotsinkieliset jakavat usein kokemuksen, että heidän esivanhempansa olivat ruotsalaisia Ruotsin maakunnassa nimeltä Österland ja sitten tuli hirveä, kipeä ero 1809 kulttuurisista juurista ja etnisestä yhteydestä muihin skandinaaveihin.

Arvid Järnefelt kirjoittaa kirjassaan ”Vanhempieni romaani” ruotsinkielisen sivistyneistön tunnoista näin:

"Syvälle oli vihollisen miekka tähän maahan uponnut. Maa oli kuin kahtia hajonnut. Ja milloin olikaan näin syvän haavan veri lakkaava tihkumasta! Haavan toinen puoli oli: - pakko tunnustaa valloitus, mukautua olevaan todellisuuteen, hakea valloittajan suosiota, mielistellä häntä. Mutta haavan toinen puoli oli entisen yhteyden elävä tunto, jota ei mikään asepakko voi miehen rinnasta repiä. Maa oli vapaasti ja täydellisesti ruotsalaistunut. Ruotsin kielen rakastaminen ja käyttäminen oli ainoa tie sivistykseen ja valoon. Sen säilyttämisestä tuntui kaikki riippuvan."

Suomenkielisillä ei ole vastaavia muistijälkiä perintönään. Sen sijaan suomenkieliset kantavat kipeitä jälkiä pitkästä alistettuna olosta, naapurien hävitysretkistä, vieraan kielen käytöstä hallinnossa ja sen aiheuttamista ongelmista, vääryyksistä. Suomenkielisillä useimmiten on säilynyt tunne siitä, että omat kielelliset esivanhemmat ovat ainakin parin tuhannen vuoden ajan raataneet ja rakastaneet tässä pohjoisessa maankolkassa eikä siinä yksi seitsemänsataa vuotta Ruotsin vallan aikaa ja vieraskielistä hallintoa muuta mitään. Kieli ja kansa saivat uusia vaikutteita joka suunnalta, selvisivät hengissä.

Tämä on jotenkin hyvin oleellinen ero suomalaisessa identiteetissä ruotsinkielisten ja suomenkielisten välillä ja selittää osin sen, miksi puhumme jatkuvasti toisemme ohitse.

Mielestäni suomenruotsalaisessa identiteetissä on kaksi eri osaa: osin vaiettu tunne yhteisestä viikinkitausta ja sitten avoimesti esitetty tunne omaksuttavasta suomenskandinaavisuudesta, joka samaistetaan yhteisen arvopohjamme kanssa (vapaus, tasa-arvo, hyvinvointiyhteiskunta jne.). Eliittiin pyritään seulomaan vain ne, jotka hyväksyvät pakollista ruotsia vaativan kansalliskielitulkinnan ja tulkinnan Nordenista nimenomaan skandinaaviskan kautta avautuvana kotikenttänä, vaikka ruotsintaito voisi vähän heikko ollakin.

Suomenkielisten tunnot varmaan tunnetaan, mutta ne selitetään kateudeksi, eristäytymiseksi, sivistymättömyydeksi (ilmeisesti lähes samoin kuin sata vuotta sitten).

Oleellinen kysymys onkin se, mitä ruotsinkielisille opetetaan Suomen historiasta.

Ruotsinkielisillä on kykyä laatia satoja viestejä sisältäviä voivoi-ketjuja, mutta esimerkiksi tällaiseen pohdintaan, he eivät voi lähteä

Olen itsekin lukenut jonkun Järnefeltin kirjan, joka kertoo fennomaaneista. Nyt mulla on kesken Ruotsin rotuopeista kirjoitettu kirja, Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli (2015)

Nykyään kun tutkitaan menneisyyttä ja historiaa osin paljon pitemmälle kuin sitä on kirjoitettu, ja tutkijat määrittelevät mm. mistä meidän arvellaan tulleen joskus aikojen alussa, eli keiden jälkeläisiä jostain vaikka yli 1000 vuoden takaa ja sitä varhaisemmilta ajoilta olisimme, on samalla kyetty selvittämään varsin paljon kielikysymystä: Suomen kieli on varsin nuori kieli, se ei sellaisenaan edes ole erityisen kauaa voinut olla väärinkohdeltuna. Kielemme on ehtinyt todennäköisesti, ei vain muuttua olennaisesti, vaan kokonaan vaihtua useammankin kerran toiseen ja erilaiseen.
Se että Ruotsi oli satoja vuosia hallintokieli ja kuninkaan maalahjoitusten yms. seurauksena pääkieli myös isolla osalla maan vauraampaa väkeä, ei minusta sentään varsinaiselle jälkikäteiselle surulle anna aihetta, suru- käsite sopii paremmin joihinkin muihin yhteyksiin!

Minusta on hyvin epäuskottavaa käydä käsiksi historiaan ja sen ihmisten elämään ja tuntemuksiin vuoden 2019 näkökulmasta. Esim. keskiajalla ihmisten elämä on ollut niin kaukana meikäläisten elämästä, että emme kykene sitä ymmärtämään. Jonkun henkihieverissä taistelevan perheellisen elämän ykkösongelma ei ole ollut "Ruotsinvalta", vaan miten selvitä hengissä ja säilyttää jälkikasvu hengissä jossain tiettömien taipaleitten takana, jossa ei yksikään muu ihminen ole koskaan käynyt.

Vähän suhteellisuuden tajua keskusteluun, kiitos!

Mauri Kunnakselta julkaistiin pari vuotta sitten Koiramäen Suomen historia, joka käsittelee Ruotsin vallan aikaa. Kirja sai sekä lukijoilta että kriitikoilta kiittävän arvostelun. Muistan kuinka RKP:n palstalla ainoat kritisoijat olivat -yllätys, yllätys, "pakon kriitikot" - he keksivät taas, että historia on väärin kirjoitettu.

"Pakon kriitikot" saavat minun puolestani olla mitä mieltä haluavat, mutta heidän olisi hyvä ymmärtää, että valtaväestö ei ymmärrä heidän ruotsinkielisiin ja ruotsin kieleen kohdistuvaa (outoa) kritiikkiä, johon sekaantuu tällaista myös hieman kummaa historiakäsitystä. Pakkoruotsia voi toki kritisoida, mutta tällä palstalla kritiikki on usein jotain aivan muuta (kuten tämän ketjun aloituskin).

Turhan ruotsinkielen pakottaminen kaikille suomalaisille on vääryys joka täytyy oikaista .
Olkoon ollut hallinnon ja koulutuksen kieli menneisyydessä . Suomalaisilla on oma kieli joka on huomattavasti parempi .

Historiaa Läänemeren toiselta puolen:

Saksalaiset saapuivat etelästä käännyttämään Riianlahden pohjukan väestöä kristinuskoon. Pappien vanavedessä tulivat sotaväki ja kauppiaat. Suomeenkin oli päätynyt joitakin perheitä kuten Engelit, Paciukset, Stockmannit ja Pauligit.

Itämeren suurvallat Ruotsi, Venäjä ja Puola valtasivat Baltiaa toisiltaan vuosisatojen aikana, mutta sinne asettuneita saksalaisia se ei haitannut. He olivat tuoneet Baltiaan kirkot, kaupungit, kartanot ja kaupankäynnin, ja he onnistuivat vaalimaan niiden ympärille rakentamaansa yläluokkaista säätyläiselämäänsä.

Baltiansaksalaiset hallitsivat myös Viron, Latvian ja Liettuan kaupunkeja pormestareina ja raatimiehinä, ja heistä koostuva porvaristo ja lukeneisto muodosti kaupungeissa huomattavan väestönosan. Saksa sorisi esimerkiksi Pärnussa, jonka asukkaista joka viides kuului saksankieliseen vähemmistöön 1800-luvun lopussa. Tallinnan ja Tarton asukkaista 16 prosenttia oli saksankielisiä.

Baltiansaksalaiset ylläpitivät saksalaista kulttuuria ja kieltä, mutta saivat vaikutteita ympäriltään. He antoivat itsestään mieluusti kuvan, jossa heidän elämäänsä kuului venäläiskulttuurin vaikutuksesta alituinen seurustelu, pitkät vierailut ja runsas vieraanvaraisuus.

Vaikka saksalaisten asema maaorjien hyödyntäjinä on jättänyt jälkensä Baltian maiden historiaan, he saivat hyvääkin ­aikaiseksi. Oli lukeneistoa, joka toimi aktiivisesti köyhän väestön elinolojen parantamiseksi esimerkiksi vironkielisiä oppikirjoja kustantaen ja raittiusliikettä edistäen.

Viron kansallisen heräämisen juuret ovat Tarton 1802 uudelleen avatun yliopiston baltiansaksalaisissa estofiilipiireissä, joihin kuului myös joitakin virolaissyntyisiä miehiä.

Virolaisten kansallisuusliike suuntautui venäläisten vallanpitäjien ja baltiansaksalaisen yläluokan välissä ensi sijassa saksalaisen yläluokan etuoikeuksien murtamiseen. Liike alkoi Virossa, kuten 1800-luvulla monella muullakin taholla Euroopassa, kansallisromanttisena, identiteettiä luovana kieli- ja kulttuurinationalismina, mutta 1870-luvun lopulta alkaen liikkeeseen tuli selviä poliittisia painotuksia ja se repesi kiistoissa kahtia. Radikaali linja ajoi samoja oikeuksia virolaisille ja saksalaisille.

Viron kielen statuksen nostaminen joutui vastatuuleen, kun 1880-luvun puolivälistä alkoi Baltian hallinnollinen, kulttuurinen ja kielellinen venäläistäminen. Venäläistämistoimet, joihin kuului ankara sensuuri, koskivat kaikkia yhteiskunnan alueita, erityisesti koulua, kirkkoa, lehdistöä, oikeus- ja poliisilaitosta. Opetuskieleksi määrättiin 1892 ensimmäisestä luokasta alkaen venäjä. Venäläistämistoimien seuraus kuitenkin oli, että keskeisillä yhteiskunnan lohkoilla saksalaisen yläluokan ja saksan kielen asema ja arvovalta heikkenivät, mikä avasi kaupungistuvalle ja poliittisesti heräävälle virolaiselle keskiluokalle uusia mahdollisuuksia.

»Kumouksellinen muutos» johti siihen, että virolainen sivistyneistö alkoi käyttää seurustelukielenään saksan asemesta viroa ---

Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä mikään ei ollut enää ennallaan. Saksan ja Venäjän välinen sota merkitsi, että saksankielisistä tuli vihollisia omassa maassaan.

Niin. Olisiko jotain yhtä suorasukaista kirjoitettavissa Suomen historiasta?

Miten muuten saamenkielisiä kohdeltiin vielä 70-luvulla? Osaakko kertoa jotain tästä aiheesta.

Jos Ruotsin sijaan tänne olisikin päätynyt Novgorod ja jonkin nykyistä vastaavan kehityskulun jälkeen olisimme kuin ihmeen kaupalla säilyttäneet kielemme ja kansansielumme, meidän pitäisi nyt lukea pakkovenäjää palvellaksemme suomenvenäläistä vähemmistöä ...

No niin nuo pakot tuntuu olevan kaikille epämieluisia , väärinkäytöksiä , orjuuttamista ja kaikenlaista riistoa on menneisyydessä .
Miten sitten nykyään , kaikki muu on historiaa mutta suomenkielisillä ruotsinkielen pakko-opetus on jäänyt historiasta .
Jokohan olisi tullut aika lopultakin luopua viimeisenä tuosta suomenkielisten pakkoruotsista ?
Mitä mieltä ruotsifanatikot asiasta ?

Olisiko ruotsinkielisen edunvalvonnan aika tunnustaa, ettei suomalaisten alistaminen Ruotsin valtaan ollut mikään hyväntekeväisyyskeikka...