Buddylovelle

Sama nikki on. Silloin muinoin oli muutamia jotka pyrkivät kopioimaan sitä.

Lisko kuoli neljä vuotta sitten Toukokuussa (kihloissa olimme).

Minä oon ihan joku muu kuin tuossa edellä, mutta minäkin sinua toisinaan ajattelen. Ihastuttava palstapersoona.
Miten pärjäät? Oikeasti. Minä menetin kuolemalle oman läheisen ystäväni ihan vasta. Kuolema on niin pahuksen lopullinen. Ei ole enää - mitään. Siltä tuntuu. Tyhjyyttä vain. Aika parantaa, sanovat. Mutta parantaako? Ihan todella?

Kohtalaisesti pärjään, mutten saa oikein asioita aikaiseksi. Olisi paljon tehtävää, muttei vain huvita. Nyt on lisäksi se tilanne, että isäni on sairastunut pitkäaikaisesti (liikkuu huonosti) ja olen ollut jo useamman kuukauden hänellä apuna ja muuta ei sitten juuri ole ollutkaan.
Aika ei varsinaisesti paranna, mutta asiat muuttuvat. Itsestäni tuntuu että Lisko on pitkällä matkalla (näin hänet viimeisen kerran elävänä silloin kun hän oli juuri lähdössä reissuun) ja vaikka hän ei tule takaisin, niin silti hän on jossain. Ja jotenkin hän on silti edelleen läsnä, sillä tiedän mitä hän mihinkin asiaan sanoisi. Ensimmäinen vuosi oli hankalin ja sen jälkeen hitaasti helpotti (mutta migreeneitä on silti yhä enemmän kuin yleensä).
Yritä sinäkin pärjätä ja yritä liikkua tavallista enemmän, sillä se saattaa auttaa (jos vain saa itsensä liikkeelle).

Kiitos.
Liikkuminen ihan fyysisesti varmasti auttaa jaksamaan. Ja ehkä henkinenkin liikkeellelähtö olisi hyväksi. Edes hatkeksi ajatukset saisi muualle.

Kyllä minä pärjään. Sinäkin pärjäät.

Ja vielä.
Ajankulku on jotenkin hidastunut. Jos ajattelen häntä, yhteisiä juttujamme vaikka ja tuntuu, että olen ollut ajatuksissani pitkäänkin, mutta oikeasti on mennyt vain minuutti tai kaksi, kun havahdun tähän maailmaan. Työpäivät kuluvat hitaasti. Hyvä tietenkin, niin ehkä saa enemmän aikaan, kun sitä aikaa tuntuu riittävän pidempään.

Toisaalta ajankulku on nopeutunut, koska viimeinen tapaamisemme oli 10 päivää ennen hänen sairaalaan joutumistaan, hänen syntymäpäiväänsä hiukan juhlistettiin. Siitä on kohta kolme kuukautta. Se hetki tuntuu olevan niin lähellä. Yhä vielä tuntuu siltä, että hän voisi tulla milloin vain ovesta sisään ruokakassin kanssa, niin kuin monta kertaa aikaisemminkin. Laitettaisiin ruokaa, katsottaisiin elokuvaa, tai jotain kiinnostavaa tiededokkaria, keskusteltaisiin aiheista. Tehtäisiin halkoja tai nikkaroitaisiin jotain tähdellistä tai tyhmää.
Mies sairaalassa. Puhekyvytön, koko vartalo halvaantuneena, välillä jaksoi olla tajuissaan niin että saattoi reagoida kysymyksiin nyökkäämällä tai päätään pudistamalla. Verenmyrkytys oli aiheuttanut monielinvaurioita. Koneet pitivät hänet elossa. Parissakin vaiheessa kuolema oli jo "varma", aivoinfarktia ja keuhkokuumetta, mutta sinnitteli takaisin.

Melkein joka päivä kävin häntä katsomassa. Tehohoidossa (lähes koko aika 2 kk) vierailut aika lyhyitä. Ajattelin alkaa jotain kommunikointitapaa kehittää, kunhan hän pääsisi tavalliselle osastolle, jossa vierailut vapaampia. Se aika jäi vain niin lyhyeksi. Elimistö oli jo alkanut elpyä ja pieni mahdollisuus toipumiseen oli. Vaikka mahdollisuus oli pieni, sitä silti toivoi. Ympäri kehoa olleet haavaumat olivat jo alkaneet parantua. Yritti hän puhuakin, mutta kun hengitys oli suoraan henkitorveen liitetystä avanteesta, niin ei se ollut mahdollista. Oli hän silti hän, vaikka en ymmärtänyt, mitä hän olisi halunnut minulle vielä sanoa. Sitten hän vain lähti. Hoitolinja oli jo sellainen, että tehohoitoon häntä ei enää takaisin otettaisi. Hengityskoneeseen ei pääsisi, ei elvyttäisi sydänpysähdyksessä. Hoitoja silti jatkettiin. Dialyysit pyöri, ravinto letkusta suoraan vatsaan, fysioterapeutti kävi päivittäin. Mahdollisuus oli.

Nuo kesäkuukaudet ovat hävinneet jonnekin. Muistan vain lyhyet sairaalavierailut. Mitään muita muistikuvia kesästä ei juuri ole. Hän täytti mieleni. Täyttää vieläkin. Hän on minun kanssani nyt ehkä tiiviimmin kuin koskaan aikaisemmin. Tai no, onhan suhteen alussa sellainen hullaantumisvaihe, jossa toinen ihminen valtaa ajatukset kokonaan. Tässä on jotain samaa. Aika hullua. Silloin sitä odotti malttamattomana seuraavaa tapaamista. Nyt surullisena tajuaa, että sitä ei koskaan enää tule.

Luen hänen sähköpostejaan ja muita viestejään, niitä on satoja, tuhansia. Katselen yhteisiä matkakuviamme, videoita. Hän harrasti kuvaamista. Ja kirjoittamista. Viestejä on paljon. Joka päivä pidettiin yhteyttä. Kaksi ja puoli vuotta. Vasta kaiken loputtua tajuan, kuinka tärkeä ihminen hän on elämässäni ollut. Jälkeenpäin tajuan monta asiaa paremmin, hän oli oikeassa niin monesti. Nyt ymmärrän, kuinka paljon häneltä opinkaan ja kuinka paljon olisin vielä voinut oppia.

Hän oli paras ystäväni. On varmaan vieläkin. Hän lähti, rakkaus jää.

Hyvin paljon samoja ajatuksia silloin kävin läpi itsekin ja ajankulku muuttui myös täällä. Asiat tuntuivat tapahtuvan samaan aikaan nopeasti ja hitaasti. Tein Liskolle hautakiven itse eräästä hänelle merkityksellisestä luonnonkivestä ja se oli eräälainen terapia. Vaikea projekti kuitenkin, sillä olisi ollut paljon kysyttävää siitä millainen hän olisi sen halunnut olevan. Kaikki ovat kyllä hyväksyneet sen ja sanovat että se on hänelle hyvin sopiva.