Mitä laki sanoo

Lapset on ensisijainen perijä ja sitten vasta puoliso. Minä perin kaiken kun äitini kuoli eikä äidin puoliso saanut mitään koska ei halunnu mitään. Joten sain äitini rahat ja asunnon sekä kaksi autoa ja muuta omaisuutta. Puolisolle tulee lakiosa eli se mitä laissa määrätään mutta puoliso ei saa tuhlata koko omaisuuttasi miten lystää jos sinulla on lapsia. Vaimosi ei voi sanallisesti päättää ja käyttää omaisuuttasi . Kannattaa tehdä testamentti niin sen jälkeen on helpompaa ja testamenttaa omaisuutesi lapsellesi mutta vaikka ei ole testamenttia niin lapset on se joka ensimmäisenä perii ja sitten vasta puoliso. Ei kannata antaa puolisolle mitään omia pankkitunnuksia eikä mitään millä pääsee rahoihisi käsiksi.

Jo sinulla ei olisi lapsia, leski perisi koko omaisuutesi. Sulla on lapsia. Leski perii puolet ja lapset puolet, voit toki tehdä testamentin salassa niin että lapset perii kaiken mitä omistat.

Laki sanoo näin, lainausmerkeissä oleva teksti on kopioitu oikeus.fi sivustolta:

"Avopuolisot eivät peri toisiaan. Jos avopuoliso ei ole tehnyt testamenttia, perintö menee hänen kuollessaan hänen lapsilleen tai, jollei lapsia ole, hänen vanhemmilleen tai sisaruksilleen.
Jos avopuolisot ovat asuneet yhdessä vähintään viisi vuotta tai heillä on yhteinen lapsi, eloonjäänyt puoliso tai kuolleen avopuolison perilliset voivat vaatia omaisuuden erottelua tai hyvitystä yhteistalouteen annetusta panoksesta.
Jos avopuolisot haluavat varmistaa, että pitempään elävä saa jotakin kuolleen osapuolen jäämistöstä, heidän on tarpeen tehdä testamentti. Vainajan rintaperillisellä on testamentista huolimatta oikeus vaatia itselleen lakiosaa.
Avoleskellä ei ole samanlaista oikeutta jäädä asumaan perheen yhteisen kotiin, jos huoneisto on ollut kuolleen puolison omaisuutta. Jos avopuolisot haluavat varmistaa, että pitempään elävä saa jäädä asumaan yhteiseen kotiin, heidän on tarpeen tehdä testamentti.
Jos kuitenkin avopuolisot ovat asuneet yhdessä vähintään viisi vuotta tai heillä on yhteinen lapsi, avoleskelle voidaan myöntää harkinnanvaraista avustusta, jos avustus on tarpeen hänen toimeentulonsa turvaamiseksi ja hänen toimeentulonsa avopuolison kuoleman vuoksi on heikentynyt. Avustus voidaan antaa esimerkiksi määräaikaisena käyttöoikeutena avopuolisoiden yhteisenä kotina käyttämään asuntoon."

Noin menee siis lakipykälät.
Teillä on yhteinen lapsi, teillä on pitkä avoliitto takana, avopuolisollasi on aivan varmasti jonkunlainen oikeus sinun kuolemasi jälkeen myös sinun kustantamaan omaisuuteen.
Mutta hänellä ei, luultavasti. olisi mitään oikeutta sinun sukulaisiltasi saamaan perintöön vaan kyseinen perintö siirtyisi sinun jälkeen lapsellesi.

Aloituksestasi saa sellaisen kuvan, että sinä et arvosta kovinkaan paljoa avovaimosi tekemää panosta teidän yhteisen elämänne eteen. Sinä ilmiselvästi arvostat muita ihmisiä (omia sisaruksiasi ja vanhempiasi) enemmän kuin omaa avovaimoasi. Se jos mikä pistää pohtimaan yhteiselämänne laatua. Eikä avovaimosi ilmeisesti arvosta teidän lastanne ja hänen oikeuksiaan.
Minusta perheenne jäsenten kesken vallitseva kunnioituksen ja yhteisen elämän , yhteisen tekemisen arvostuksen puute on suurempi ja akuutimpi ongelma kuin joskus tulevaisuudessa tapahtuva perinnönjako.

Mullekin tuli sellanen tunne, ettei aloittaja kunnioita eikä arvosta tippaakaan puolisoaan eikä yhdessä elettyä elämää.
En käsitä miksi ihmeessä ollaan noin pitkään yhdessä jos yhteinen elämä ei merkkaa yhtään mitään. Enkä tarkoita sitä, että aloittajan pitäisi avokilleen perintöjä jättää tai mitään, vaan yleensä meinaan sekä aloittajan että hänen puolison asennetta toisiaan kohtaan.

....ei mulle tulis mieleen vaatia mitään mitä kumppani perii vanhemmiltaan koska eivät ole minun vanhempiani......
Niin, monien mielestä veri se on aina vettä sakeampaa ja perilliset ovat ansainneet kaiken mitä perivät kun laki kerran niin sanoo. Monesti eivät ansaitse, mutta saavat silti.

Esmes minä; siivosin, tein ruuat, pesin pyykit ja loppuaikoina huolehdin anopin ja appiukon henk.koht. hygieniankin, saunotin kerran viikossa ja käytin suihkussa keskellä viikkoa kumpaakin niinä viimeisinä 10 vuotena kun he vielä kotonaan asuivat.
Appi oli liikuntarajoitteinen muistisairas, anopilla aivoinfarktin jäljiltä monia ongelmia.
Mies kitisi, miksi teet, ottakoot kunnallisen kotihoitopalvelun, mutta appi ei suostunut tuntemattomien ihmisten pestäväksi. Jos minä en olisi pessyt, olisi vanhus ollut pesemättä vaikka kuukausia, ei hänen tilansa ketään muuta kiinnostanut kuin minua.

Ei puhettakaan että mieheni olisi vanhemmistaan huolehtinut itse vaikka aikaa hänellä oli yhtä paljon kuin minullakin. Jäi yleensä kotiin katsomaan telkkaria kun minä menin vanhusten luokse.
Mies sanoi aina, että eihän niiden kanssa mistään pysty enää keskustelemaan. Yritin selittää että ei sinun tarvitse keskustella, keitellään kahvit, istutaan pöytään, olet vain läsnä, kuuntelet, vietät aikaa isäsi ja äitisi kanssa ja vaikka tiskaat sillä välin kun minä pesen ja puen heille puhtaat vaatteet päälle ja katson että on ruokaa valmiina. Hyvin vaikeaa se oli, ei suostunut edes kerran kuukaudessa mukaan lähtemään vaikkei välimatkaa ollut kuin muutama kilometri.

Minä se olin joka istui appiukon ja anopin kuolinvuoteen vierellä heidän viimeiset päivät ja viimeiset hetket. Istuin tuntikausia kummankin vuoteen vierellä, juttelin niitä näitä, kerroin päivän tapahtumista, joka päivä sanoin miten hyvä heidän kanssaan oli ollut elää, miten kiitollinen olin heille kaikesta.
Anoppi kysyi sairaalaan jouduttuaan monta kertaa koska poika tulee, minä soitin miehelleni aina saman tien, ei tullut, illat yritin puhua ja rukoilin tulemaan. Kaksi viikkoa hänen äitinsä jaksoi odottaa, ei poika tullut, ei saanut anoppi jättää jäähyväisiä pojalleen.
Kun silitin viimeisenä päivänä anopin hiuksia ja sanoin hänelle, olet rakas, kiitos kaikesta tuesta ja neuvoista mitä olen sinulta saanut, hän avasi silmänsä kuiskasi hyvin hiljaa kiitos ja hymyili, vaikkei ollut moneen päivään ollut hereillä. Suukotin poskelle ja toistin että olet rakas, anoppi nukahti rauhalliseen uneen, parin tunnin kuluttua siitä hän kuoli.
Mieheni vanhempien viimeiset vuodet ja ennenkaikkea tämä anoppini kuolema nosti minussa aikamoisen vihan miestäni kohtaan ja kysymyksen: Miksi olen yhdessä sellaisen ihmisen kanssa joka ei välitä edes kuolevan äitinsä viimeisestä toiveesta ja pyynnöstä.

Minä hoidin täysin appeni ja anopin hautajaiset. Mieheni ei laittanut tikkua ristiin siinäkään. Ei saanut mitään aikaan pariin viikkoon joten pakko oli hoitaa.
Kyselin millainen arkku, mitä tarjotaan, ketä kutsutaan, ei minkäänlaista vastausta. Järjestin lopulta itse kaikki vaikka koin, että ei se olisi ollut pelkästään minun tehtävä. Mies tuli valmiiseen pöytään, mutta näillä mentiin.

Perinnönjaon mies kykeni kyllä hoitamaan itse. Sen perään ei tarvinnut minun kysellä. Oli tietysti helppo hoitaakin kun oli ainoa perillinen. Mutta minä sen kotitalon sain siivota lattiasta kattoon ja laittaa myyntikuntoon, käydä läpi anopin ja apen tavarat ja pistää hävitykseen, ei mies niitä olisi ikinä saanut siivottua. Eikä edes kiitosta ole sanonut saatikka palkkaa maksanut.

Kummankin vanhuksen kohdalla minä koin että en voi jättää heitä yksin sairaalaan. Ei se ollut velvollisuudentunne vaan inhimillisyys mitä heitä kohtaan tunsin. He olivat minulle rakkaita ihmisiä ja uskon, että minäkin olin heille enemmän kuin pelkkä sukuun naitu vieras.

Olen monta kertaa kysynyt miksi mies ei pystynyt hyvästelemään kumpaakaan kuolevaa vanhempaansa ja sanomaan heille että he ovat rakkaita. Ei osaa vastata tähän, sanoo vain, että ei ne mistään mitään olisi kuitenkaan tajunneet kun olivat sairaalassa jo tajuttomana. No, eivät olleet, mutta en jaksa enää riidellä.

Miehen vanhemmat oikeasti olivat hyviä ihmisiä, ei ole kyse siitä, että olisivat mitenkään pahoinpidelleet tai henkisesti julmasti kohdelleet poikaansa, en kertakaikkiaan ymmärrä mieheni käytöstä, miten hän voi olla niin tunteeton ja kova.

Ainakin minä katson, että osa mieheni vanhemmiltaan tulleesta perinnöstä kuuluisi minulle jo pelkästään yllämainituista syistä. Tosin tulen omilla tuloillani toimeen vallan hyvin joten ei niille rahoille ole minulla mitään tarvetta.

Anopin kuolemasta on nyt reilu vuosi aikaa. Siitä asti olen miettinyt onko meidän avioliitolla enää tulevaisuutta. Olen varma ettei mieheni tulisi minunkaan sairas- eikä kuolinvuoteen vierelle. Se on isompi mörkö meidän välissämme kuin mikään raha tai omaisuus.

Laki on aika selkeä. Avopuolisot eivät peri toisiaan. Eri asia tietysti on, miten yhdessäolonne aikana hankittu omaisuus jaetaan

Lapsesi perii sinut. Toki, jos lapsenne on yhteinen ja alaikäinen, on avopuolisollasi lapsen huoltajana hallintaoikeus lapsen omaisuuteen.

Tietysti on sitten mahdollisuus kiertää näitä. Voit ehkä viimeisenä tahtona rahastoida jäljelle jäävän omaisuutesi ja määrätä se luovutettavaksi lapsellesi tietyllä hetkellä. Ne ovat kuitenkin niin monimutkaisia asioita, että niistä kannattaa sopia lakimiehen kanssa.

Ei lakikirja kädessä voi parisuhdetta elää.

Mulla ja avovaimolla on kaikki yhteistä koko aika sitä meidän yhteistä pääomaa siirretään myös meidän lapsille.

On matkusteltu vuosittain, on vietetty muutama vuosi ulkomailla koko porukalla vaimon työn vuoksi, on harrastettu aktiivisesti ja sen myötä reissattu vähän siellä sun täällä. On varattu fyrkkaa lasten tuleviin opiskelupaikkoihin ulkomailla jne. Rahat on koko aika hyötykäytössä, niillä hankitaan elämyksiä ja pohjaa jokaisen omalle tulevaisuudelle. Eletään tässä ja nyt ja suunnitellaan eteenpäin aktiivisesti.

Meillä ei ole tarkoitus jättää perintönä kellekään mitään sellaista mitä hän ei halua saada. Nykyinen omistusasunto myydään siinä vaiheessa kun nuorimmainenkin lähtee kotoa. Näillä näkymin emme osta pienempää asuntoa vaan siirretään kirjat mökille ja hankitaan kakkosasunto vähän lämpimämmästä. Italia on vahvasti harkinnassa.

Avopuolisolla ei ole mitään oikeutta omaisuuteesi sinun kuollessa. Lapset perii kaiken mikä on sinun omaisuuttasi. Jos teet kirjallisen testamentin on lapsilla kuitenkin oikeus lakisääteiseen osuuteensa.