En ala tähän runoilemaan kaikkia oireitani mutta olen 43-vuotias mies jonka tutut on naureskelee että "...kun se on tollainen ADHD" ja lisäksi olen huomannut itsessäni lähes kaikki ADHD:n diagnoosiin kuuluvat oireet, ja vielä sen päälle tehnyt hyvinkin objektiivisesti ja jopa oireita vähätellen erilaisia "koti"testejä mm. DIVA 2.0 ja muita netistä löytyviä - aina saaden tulokseksi todella korkeat pisteet ADHD:n puolesta.
Kolme pahinta oirettani ovat seuraavat;
1. Asioiden aloittaminen; ollut aina ja on edelleen aivan järkyttävän vaikeaa. En osaa tätä selittää mutta siis nytkin olen mukana muutamassa järjestö- ja yritystoiminnassa johtavassa asemassa (pj, hallituksen jäsen jne.) ja asioita aidosti pitäisi hoitaa mutta ne menee aina ihan viime tippaan. HALUAN hoitaa nämä asiat mutta aloittaminen on jostain syystä ihan hiton vaikeaa. En tunne mitään tunteita, ei ahdistusta ei mitään - mutta jotenkin vaan en saa itseäni käyntiin. En sitten millään. Nuorempana kahvi, kofeiinitabletit, energiajuomat jne. auttoivat mutta nyt nekään eivät auta enää.
2. Jatkuva mökä pään sisällä. Yleensä jokin biisi tai rumpukomppi. Erityisesti silloin kun pitäisi keskittyä, lukea tai tehdä jotain tarkkuutta vaativaa (esim. budjettia Exceliin).
3. Unohtelu. Kaikki vaan jää. En kuule, en huomaa, en muista. Tänään aamulla huomasin että kappas perkele, talveksi oli jäänyt terassille sellaiset kasvitelineet jotka eivät olisi saaneet jäätyä. Ne eivät olleet lumen alla (roikkuvat katosta) eli ovat olleet ns. täysin näkösällä viimeiset 6kk mutta en ole vaan HUOMANNUT niitä tämän kuuden kuukauden aikana vaikka lähes päivittäin terassin ikkunasta ulos vilkaisen.
Ainoa millä pystyn selviämään on muistilistat. Kännykän kalenteri on ihan turha, jos se huutaa taskussa ja on huono hetki niin painan sen hiljaiseksi ja sinnehän se muistutus sitten jää. Muistilista on sentään koko ajan naaman edessä esim. työpödällä.
Ja sitten se kysymys: vaikka ystävät naureskelevat että "...oot ADHD" niin esimerkiksi vanhempieni seurassa pystyn olemaan hyvinkin korrekti. Johtuu siitä, että meillä on aina ollut kotona hyvinkin asialliset välit. Ei viileät, mutta asialliset. Eli olen tottunut olemaan vanhempieni seurassa pidättyväinen ja varsinkin aikuisiällä kun näemme harvoin se onnistuu hyvin. Eli jos näemme vaikka parin tunnin ajan kerran kuussa niin sen ajan pystyn olemaan rauhallinen eli en oikeastaan osallistu keskusteluun vaan annan lapsieni ja puolison hölistä vanhemmilleni ja vetäydyn itse syrjään. Ja tämähän tarkoittaa sitä, että vanhempani eivät tasan tarkkaan tiedä mitä päässäni tapahtuu ja miten vaikeaa minulla on aina ollut mm. pään sisäisten ongelmieni kanssa.
Ja nyt kun ilmeisesti ADHD- diagnoosissa haastatellaan vanhempia niin tämähän johtaa siihen että vanhempani vaan toteavat (ainoasta lapsestaan, ei verrokkeja) että "ihan normaali se on aina ollut". No niinpä, kun ette tiedä mitä päässäni tapahtuu.
Eli kysymys lyhyesti: miten tässä tulisi toimia? Otanko toisen vanhemmistani kunnolla sivuun ja alan purkamaan kaikkea mitä olen kokenut viimeisen n. 40 vuoden aikana? Vai onko parempi vaan jatkaa tätä hiljaisuutta vanhempieni suuntaan ja antaa lääkärin soittaa heille ja katsoa mitä tapahtuu? Sen verran aion tehdä että käyn joku päivä (noh, piti käydä jo vuosia sitten...) penkomassa vanhoja reissuvihkojani ja todistuksiani koska haluan nähdä mitä mieltä opettajani olivat käytöksestäni. Eli oliko minulla ulospäin näkyviä oireita lapsena vai ei.
Typerintähän tässä jutussa on se että epäilin ADHD:tä jo yli 10 vuotta sitten ja tässä sitä edelleen ollaan... noh nyt olen jo sentään varannut ajan psykiatrille eli sain hommat eteenpäin.
Kolme pahinta oirettani ovat seuraavat;
1. Asioiden aloittaminen; ollut aina ja on edelleen aivan järkyttävän vaikeaa. En osaa tätä selittää mutta siis nytkin olen mukana muutamassa järjestö- ja yritystoiminnassa johtavassa asemassa (pj, hallituksen jäsen jne.) ja asioita aidosti pitäisi hoitaa mutta ne menee aina ihan viime tippaan. HALUAN hoitaa nämä asiat mutta aloittaminen on jostain syystä ihan hiton vaikeaa. En tunne mitään tunteita, ei ahdistusta ei mitään - mutta jotenkin vaan en saa itseäni käyntiin. En sitten millään. Nuorempana kahvi, kofeiinitabletit, energiajuomat jne. auttoivat mutta nyt nekään eivät auta enää.
2. Jatkuva mökä pään sisällä. Yleensä jokin biisi tai rumpukomppi. Erityisesti silloin kun pitäisi keskittyä, lukea tai tehdä jotain tarkkuutta vaativaa (esim. budjettia Exceliin).
3. Unohtelu. Kaikki vaan jää. En kuule, en huomaa, en muista. Tänään aamulla huomasin että kappas perkele, talveksi oli jäänyt terassille sellaiset kasvitelineet jotka eivät olisi saaneet jäätyä. Ne eivät olleet lumen alla (roikkuvat katosta) eli ovat olleet ns. täysin näkösällä viimeiset 6kk mutta en ole vaan HUOMANNUT niitä tämän kuuden kuukauden aikana vaikka lähes päivittäin terassin ikkunasta ulos vilkaisen.
Ainoa millä pystyn selviämään on muistilistat. Kännykän kalenteri on ihan turha, jos se huutaa taskussa ja on huono hetki niin painan sen hiljaiseksi ja sinnehän se muistutus sitten jää. Muistilista on sentään koko ajan naaman edessä esim. työpödällä.
Ja sitten se kysymys: vaikka ystävät naureskelevat että "...oot ADHD" niin esimerkiksi vanhempieni seurassa pystyn olemaan hyvinkin korrekti. Johtuu siitä, että meillä on aina ollut kotona hyvinkin asialliset välit. Ei viileät, mutta asialliset. Eli olen tottunut olemaan vanhempieni seurassa pidättyväinen ja varsinkin aikuisiällä kun näemme harvoin se onnistuu hyvin. Eli jos näemme vaikka parin tunnin ajan kerran kuussa niin sen ajan pystyn olemaan rauhallinen eli en oikeastaan osallistu keskusteluun vaan annan lapsieni ja puolison hölistä vanhemmilleni ja vetäydyn itse syrjään. Ja tämähän tarkoittaa sitä, että vanhempani eivät tasan tarkkaan tiedä mitä päässäni tapahtuu ja miten vaikeaa minulla on aina ollut mm. pään sisäisten ongelmieni kanssa.
Ja nyt kun ilmeisesti ADHD- diagnoosissa haastatellaan vanhempia niin tämähän johtaa siihen että vanhempani vaan toteavat (ainoasta lapsestaan, ei verrokkeja) että "ihan normaali se on aina ollut". No niinpä, kun ette tiedä mitä päässäni tapahtuu.
Eli kysymys lyhyesti: miten tässä tulisi toimia? Otanko toisen vanhemmistani kunnolla sivuun ja alan purkamaan kaikkea mitä olen kokenut viimeisen n. 40 vuoden aikana? Vai onko parempi vaan jatkaa tätä hiljaisuutta vanhempieni suuntaan ja antaa lääkärin soittaa heille ja katsoa mitä tapahtuu? Sen verran aion tehdä että käyn joku päivä (noh, piti käydä jo vuosia sitten...) penkomassa vanhoja reissuvihkojani ja todistuksiani koska haluan nähdä mitä mieltä opettajani olivat käytöksestäni. Eli oliko minulla ulospäin näkyviä oireita lapsena vai ei.
Typerintähän tässä jutussa on se että epäilin ADHD:tä jo yli 10 vuotta sitten ja tässä sitä edelleen ollaan... noh nyt olen jo sentään varannut ajan psykiatrille eli sain hommat eteenpäin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Asia kannattaa ottaa esille vanhempien kanssa.
Voi olla, että he tosiaankin ajattelevat, että normaalihan sinä olet aina ollut, mutta tosiasia on juurikin se, ettei kukaan muu voi tietää, mitä oman pään sisällä tapahtuu.
Jutustelu olisi hyvä jo senkin takia, että itselleen ainakin saisi jonkinlaisen mielenrauhan, eikä juttu enää painaisi mieltä niin paljoa.
Toivotaan, että asiasi selviävät, ja jos sattuu, niin ehkäpä diagnoosinkin adhd:hen saisit, joka sekin saattaisi helpottaa omaa henkistä olotilaa.