Viimeinen lento

Oskarin viimeinen ohitus ja Teemun viimeisin tumputus..

Hän rysähti sammalien valtaamien kivenlohkareiden väliin. Tämä saa kelvata, nyt on huilattava. Vielä kerran kuullostelen, kun hengitys tasaantuu. Sitten mietin mitä seuraavaksi. Mieleen palasi se äkkinäinen tulitus, kerkesinkö ilmoittaa osumista, näkikö muut, selvisikö muut tästä? Tietääkö kukaan, että voisin olla vielä hengissä? Lentokoneita ei ole kuulunut missään.

Minun täytyy etsiä jokin puu, mihin voin piiloutua ja liikkua vasta yöllä. Olen liian näkyvä ja yksin täällä, jos jokin partio tulee. Olen Neuvostoliiton puolella. Ainakin 50 km, jos en enemmänkin. Pitää löytää tieästä metsästä tiheä kuusi, kiivetä sinne. Se on ainoa mahdollisuus, Risto mietti selällään maaten. Kuuntelen ja nousen mäelle. Sieltä näen paremmin ehkä.

Mies käveli jo rauhallisemmin ja koetti olla pitämättä ääntä. Nyt ei enää kiireellä ollut merkitystä. Nyt pitää harkiten tehdä liikkeet. Energiaa pitää säästää ja kuunnella, varoa ja katsoa. Mies nousi mäkeä, jossa kasvoi suuria mäntyjä. Yhden latvassa oli joku suuren linnun pesä. Korkan luultavasti. Pääsisikö hän sinne. Tuolta häntä ei näkisi, vaikka alapuolelta katsoisi.

Muutamia kuivia oksanpätkiä apunaankäyttäen mies reitti puuta ylös vaivoin. Kaarnaa irtoili ja hän varoi katsomasta alaspäin. Ensimmäinen iso oksa olisi hänen tavoite. Sitten voi huilata, vielä metri. Mies pääsi oksan päälle istumaan ja huohotti. Sydän jyskytti ja kädet, sekä jalat tärisivät ponnistamisesta.

Ristoa alkoi naurattamaan. Hänestä tuntui vaikealta olla hiljaa, mutta hän keksi juuri, että entäs jos pesä onkin varattu. Juuri kun pääsee pesälle, tulee Kotkan raatelemaksi. No parempi yksi yksipäinen kotka, kun Neuvostoliiton kolmipäinen, mies hymähti ja kapusi oksalle seisomaan. Onneksi latvassa oksia oli enemmän. Oli helpompi kiivetä.

Risto kurkisti pesään varovaisesti. Se oli oksista ja heinästä taitavasti rakennettu. Valvoisia munankuoren palasia ja näkyi heinien seassa, mutta ei merkkiäkään poikasista, eikä emolinnuistakaan. Pesään piti päästä. Vihdoin mies sai kammettua itsensä pesään. Jalat menivät yli, mutta pesän päällä oli tukeva istua.

Risto katseli puusta näkyvää maisemaa. Oliko mitään tuttuja maastokohtia. Hän varovasti kääntyili pesässä, ettei se hajoaisi ja katseli maisemaa. Koneen savupilveä ei enää näkynyt. Mistä hän tähän tuli ja minne minun pitäisi yöllä lähteä.
Aurinko laskee länteen, sinne pitää mennä. Mutta missä se aurinko on?

Risto päätti miettiä sitä myöhemmin, ehkä se selviäisi? Ja hänestä se oli tuolla suunnassa, ehkä illemmalla se vahvistuisi. Nyt on perempi koettaa nukkua, levätä. Mies koetti saada itsensä kerälle pesään jotenkin mukavasti, että voisi levätä. Silmät painuivat kiinni.

Harmitti viimeiset lomat. Tuli vedettyä sellaiset kännit, että Liisa murjotti loput lomasta. Eihän hän olisi niin halunnut tehdä, mutta vihdoinkin pääsi edes hetkeksi irti tästä sotasotasota-jutusta. Ihan sama missä on, niin aina puhutaan vaan sodasta. Mitenkähän siellä ja mitenkähän täällä pärjätään?

Risto hätkähti hereille ja hetken tuntui, että hän putoaa. Sydän hakkasi ja miehen silmät olivat ammoilaan. Mikä se oli? Jokin rytisi alapuolella. Oli mentävä kippuraan. Mutta alas olisi nähtävä. Mies nytkytti varovasti itseään kohtaan, mistä voisi nähdä alas. Alhaalla ei näkynyt ketään, mutta ihmisen ääniä kuului. Ryssiä. Ne etsii minua.

Risto näki ehkä 50 metrin päässä puusta noin 15 sotilasta, jotka kulkivat jonossa aseet tanassa. Sotilailla oli pitkät takit ja suipot hatut. Kirgiisejä. Nuo ne haistaa jo itse minut, ei tarvitse koiria olla. Mutta nyt ei auttanut kuin luottaa piilopaikkaan ja olla hiljaa.

Meni ainakin puoli tuntia, ennenkuin Risto uskalsi oikoa itseään hiukan. Se oli lähellä. Miten kauan hän nukkui. Onneksi heräsin, mies mietti ja katsoi taivaanrantaan. Aurinko laskee kohta...Aurinko! Siellä se on. Risto melkein päästi ääneen ilopurkauksen, mutta sai kuitenkin pidettyä mölyt mahassa. Tuonne suuntaan lähden yöllä.

Vielä voisi nukkua hetken, kunnes olisi sopivan pimeää. Joten hän käpertyi samaan asentoon kun oli aiemmin ollut ja laittoi silmänsä kiinni. Seuraavilla lomilla en ota mitään. En osta pulloa, niin ei käy vitsaus. Ostankin sormuksen Liisalle ja kosin. Jos täältä pääsen hengissä, en muuta haluakaan tehdä.

Nyt herätys ei ollut niin sydäntäpysäyttävä, mutta ankea silti. Alkoi satamaan ja pimeä oli laskeutunut. Risto vielä varmisti suunnan ja alkoi kiivetä puusta alas. Alaspäin meno oli vaivattomsmpaa ja kaarnapalasten saattelemana mies muksahti viimeiset metrit sammalikkoon selälleen. Perhana...joku osui kylkeen kovasti...kivi..

Kylkeen sattui, mutta sitä ei voinut tähän jäädä ihmettelemään, oli lähdettävä kotiinpäin. Sama tapa kuin päivällä. Rauhallisesti hetki eteenpäin ja kuulostelua. Kylkeen kyllä pisti ikävästi. Murtuikohan jotain, vai miksi niin koski? Pitää miettiä mukavempaa.

Liisa seisoi kalliolla mekossaan ja katseli järvelle hiljaa. Oli ihan pakko mennä häneen kiinni ja suudella kaulalle. Hän taivutti käsiään taaksensa ja silitti päätäni. Kääntyi ja halasi minua. - Tähän voisi rakentaa meille talon? Hän sanoi. Nauroin vaan ja hän hyppäsi syliini. -Kyllä vain. Sellaisen leveäräystäisen talon, missä on terassi järvellepäin.

Yks kaksi Ristolta lähti jalat alta ja hän pyöri rinnettä alas, päin puuta ja kipeä kylki tietenkin osui siihen. Helkatti jokin kolo osui hänen jalkansa alle ja hän menetti tasapainon. Mieli teki huutaa kivusta, mutta ei voinut. Risto puri hampaita yhteen ja irvisti. Piti kuunnella, kuuluiko mitään, joku voisi kuulla tuon ryskeen, mitä hän oli pitänyt.

Hiljaista oli, oli noustava ja jatkettava matkaa. Kylkeen sattui ja vain puusta kiinni pitäen hän pääsi ylös. Sade oli kastellut hänet kokonaan, mutta liikkuminen piti hänet lämpimänä, ei voi pysähtyä, pitää jatkaa.

Jalat tärisivät väsymyksestä ja kylkeen vihloi. Välillä oli pyyhittävä vettä naamalta, että näki eteensä. Risto huomasi metsästävänsä sadepisaroita poskiltaan. Oli saatava juomista. Jossain on varmaan lätäkkö jo, koska vettä oli satanut pitkään. Vihdoin hän löysi vesipoteron ja polvistui sen äärelle. Hän ei miettinyt, oliko se juotavaa, nyt oli juotava.

Mies sai vaivoin itsensä pystyyn. Olisi voinut käpertyä siihen kyykkyyn, mutta on noustava ja jatkettava. Ei voi nyt jäädä tähän. Päässä huippasi ja vesi sai vaan hänet tuntemaan nälkää. Ei mitään syömistä, hän vilkuili, olisiko marjoja edes. Ei ne vielä olisi kypsiä edes ja ei niistä mitään nyt saa. On vaan käveltävä.

Kylän raitilla puupinon päällä istui Heikki ja Veerti. Ne morjesti. -No Risto, meinaatko syksyllä mennä kouluja jatkamaan, vai jatkatko töitä? Heikki kysyi? Sanoin tietenkin jatkavani koulunkäyntiä. Pari vuotta ja saan teknikon paperit, sitten menen tehtaalle työnjohtajaksi ja piiskaan teitä töihin, kelvottomat kurjat. Pojat nauroivat, vaikka tiesivät, että pidän kyllä pääni.

Sade ei lannistunut, vaan oli jopa rankentunut. Kengät tuntuivat painavilta ja tuntui kuin sukatkin olisivat sulaneet välistä. Mutta niitä oli turha ihmetellä tässä. Kylkeen koski jo niin paljon, ettei voinut kääntyä katsomaan taakseen, vaan oli pyörittävä. Ryhti oli tiessään ja selkään koski olla niin kyyryssä. Risto koitti oikaista itseään, mutta kipu kyljessä esti sen.

Miten pitkään hän oli kävellyt? 10 tuntia yhteensä? Ehkä tässä maastossa se on 2,5 km tunnissa, olisiko puoliväli? Pitää jatkaa vaan, jos pimeyttä riittäisi perille asti. Tässä kunnossa ei puuhun kiivettäisi päiväksi. Kyllä nyt on vaan mentävä, tuli mitä tuli. Nyt kaikki vaan mitä ukossa löytyy ja eteenpäin.

Äiti toi lisää korviketta ja hymyili. -Minä kuulin Ailalta, että Liisakin tulee kaupunkiin syksyllä. Saatte olla useammin yhdessä. Hän menee kouluun opiskelemaan konekirjoitusta ja toimistotöitä. Kiitin äitiäni korvikkeesta ja hymyilin hänelle. Tottakai tiesin Liisan suunnitelmista. Oli meillä muutakin suunnitelmissa, mutta en vielä niistä puhu äiidille.

Aseen rätinä pisti Riston heittääntymään maahan. Varvukka edessä vaan heilui ja puista sinkoili lastuja. Perhana, ne löysivät minut. Mistä ne ampuu. Suuliekit näkyivät mäen päältä. Minun on peräännyttävä ja koukattava. Risto ryömi taaksepäin ja tulitus jatkui taas. Voi perhana. Pitää odottaa hetki.

Kylkeen sattui, mutta Risto päätti, että pyörii tästä nopeasti oikealle pari kolme kertaa, ylös ja tuon kiven taa piiloon, siitä ehkä on suojaa jo nousta juoksemaan poispäin. Kiertää vähän oikean kautta ja juosten ohi. Ei tässä vaihtoehtoja ollut.

Risto päätti laskea viiteentoista ja sitten mennään...5, 10, 11, 12, 12 ja puoli, 12 ja seittämän viis...ei helkatti 15! Risto pyörähti kolme kertaa, nousi ylös ja syöksyi kiven taa loikaten. Jokin poltti olkapäätä. Mutta nyt juoksuun. Risto juoksi sen minkä kintuistaan pääsi ja aseet lauloivat takana. Oli koukattava, vielä lisää, vieläkin lisää, tai juoksen niiden syliin.

Oikea käsi heilui miten sattuu. Piti ottaa vasemmalla hihasta kiinni. Mitä ihmettä? Mutta nyt kaikki irti. Juokse saa.ana juokse! Ampumista ei enää kuulunut, mutta nyt takaisin vasempaan. Minun on päästävä omalle puolelle jo suoraan, Risto mietti ja törmäili välillä puihin. Kylkeen vihloi ja henkeä salpasi.

Adrenaliini varmaan loppui ja ukko kaatui suoraan naamalleen. Oikea käsi ei toiminut, eikä vasen osannut yksin suojata, vaan naama osoi maahan. Risto kääntyi selälleen irvistäen kivusta ja pyyhki naamansa. Oli löydettävä pienikin suoja. Hän ryömi kontallaan kuusen juurelle ja makasi vaan siinä.

Miten hän halikaan olla nyt Liisan kanssa kotona, niinkuin viime lomilla. Pitikin juopotella. Olisi voinut olla mukavempia muistoja. Liisa on niin kaunis. Hänen heleä nauru ja kivat jutut olivat parasta mitä Risto tiesi. Nyt vaan hän ei enää jaksa. Nyt vaan haluaa nukkua, maata tässä. Ei enää juoksua, ei enää vesisadetta...ei lentoja...se oli Riston viimeinen lento.

Mistä tälläinen tarina tuli mieleen?

Kiitos. Hyvä tarina. Ymmärrän.