Veri, Teippi ja Rajatolppa

Soutajankadun kulmassa tuuli vinkui niin, että se sai vanhat ikkunanpuitteet helisemään. Ilmassa leijui se tuttu, pistävä hometalon ja halvan tupakan haju, mutta Mihailin sisällä haisi jokin paljon vanhempi ja raskaampi: ulkopuolisuus.
Mihail oli istunut keittiön pöydän ääressä jo tunnin ja tuijottanut sukukuvia, jotka olivat tulleet postissa Pietarista asti. Kuvissa seisoi serkkuja, setiä ja tätejä, joiden kasvonpiirteissä oli hänen omat piirteensä, mutta katseissa ei ollut mitään inhimillistä lämpöä. Ne olivat kylmiä, tuomitsevia ja vieroksuvia.
”Ty es zdes’ čužoj,” kirjeessä oli lukenut selvästi. Sinä olet täällä muukalainen.
Venäjän sukulaiset olivat pitäneet häntä aina jonain puolivillaisena suomalaisena, lännen turmeltuneena tuotoksena, joka ei ymmärtänyt slaavilaista sielua tai pyhää maaperää. Mutta kun hän oli syntynyt ja kasvanut Oulussa, suomalaisten keskellä, totuus oli aivan yhtä raadollinen: täällä hän oli se "ryssä", ikuinen epäilyksen kohde, jonka nimessä ja suvussa kyti jotakin vierasta ja arveluttavaa. Hän oli ihminen, jolla ei ollut kotimaata. Kumpikin puoli katsoi häntä kuin sairasta sikaa, jota ei halunnut päästää olohuoneeseensa sotkemaan mattoja.
Mihail nousi ylös, pyyhkäisi kätensä farkkuihinsa ja päätti, että nyt riittää. Jos kerran identiteetistä piti tehdä logistiikkaongelma, hän hoitaisi sen itse kerralla kuntoon.
Seuraavana aamuna Vaalimaan rajanylityspaikalla tuuli oli kääntynyt idästä. Mihail seisoi harmaassa aamunkoitossa raja-aseman edessä. Hänellä oli mukanaan kaksi isoa, ruskealla pakkausteipillä ympäri vedettyä pahvilaatikkoa ja yksi tiukasti niputettu rulla muovia.
Vastapäätä häntä seisoi kaksi sukulaisten edustajaa suoraan Pietarista: setä Igor, jolla oli niskavilloihin asti ulottuva nahkatakki ja ilme kuin suoraan virkamiehen passikuvasta, sekä lakimiehen näköinen nuorempi mies, joka katseli ympärilleen tyytymättömänä.
– No niin, Mihail sanoi äänellä, joka ei värähtänyt yhtään. – Te halusitte selvyyden tähän asiaan. Teidän mielestänne minä en kuulu teidän puolellenne rajaa, enkä minä omien sanojenne mukaan kelpaa teidän perheeseenne. Joten tehkääs nyt tilaa.
Igor kohotti kulmakarvojaan ja tuhahti, haistellen ilmaa kuin vanha koira.
– Čto eta takoe? Mitä sinä oikein touhuat, Mihail?
– Minä vien teidän logiikkanne loppuun asti, Mihail vastasi, nappasi ensimmäisen pahvilaatikon ja työnsi sen Igorin syliin. Laatikon kylkeen oli kirjoitettu isotikkailla tussilla: VENÄLÄINEN VERISUOPU – PALAUTETAAN LÄHTÖRUUTUUN.
Igor hätkähti ja pudotti laatikon melkein maahan. – Ты сошел с ума? Oletko menettänyt järkesi?
– En ole, Mihail sanoi kylmän rauhallisesti ja tempaisi toisen laatikon matkaan. – Te olette koko ikänne toitottaneet sitä, miten verta ei voi paeta ja miten meikäläiset eivät kuulu länteen. Mutta totuus on se, että te ette itsekään tiedä, mitä te teette sillä verellä, kun se kerran sattuu syntymään muualla kuin teidän tarkastuslistojenne mukaan. Jos mun olemassaolo saastuttaa teidän puhtaan itärajanne, niin mä paketan itseni teille takaisin kerralla.
Mihail nosti molemmat laatikot suoraan raja-aidan viereiselle betoniporsaalle, otti leveän rullan pakkausteippiä taskustaan ja alkoi pyörittää sitä näytöstyyliin Igorin ja toisen miehen ympärille.
– Hei! Mitä ihmettä sinä teet, älä koske minuun! Igor karjui ja yritti heiluttaa käsiään vapaaksi teipistä, mutta Mihailin otteissa oli sitä pohjalaista periksiantamattomuutta, jota ei pysäyttänyt mikään Pietarin virkamieskoneisto.
– Te haluatte rajat kiinni, te haluatte puhtaan suvun ja selkeät sävelet, Mihail sanoi ja veti teipin poikki hampaillaan. – Olkaa hyvä. Tässä teillä on teidän oma verilastinne takaisin paketoituna. Viekää se mukananne ja pitäkää tunkkinne. Suomi ei kaipaa teidän epäluuloistanne syntynyttä katkeruutta, eikä Venäjä kaipaa minua. Mutta ainakin nyt jokainen tietää, missä laatikossa kukin makaa.
Mihail löi vielä viimeisen sinetin paketin kylkeen, kääntyi ympäri ja käveli rauhallisin askelin kohti lounaista taivasta, pois raja-aseman harmaudesta, jättäen sukulaiset sinne seisomaan teippiin käärittyinä kuin halvat vientitavarat, joita kukaan ei ollut koskaan halunnutkaan tilata.