Yksinäisyys ..omaa syytkö?

Ei yksinolon tunne ole kummempaa silloin kuin elää yksin tai kaksin, ehkä kolmin tai nelin. Sisäinen tunne yksinolosta voi johtua monesta syystä. Mulle riittää joskus oma seurani, enkä tunne yksinäisyyttä. Toisinaan taas kaipaan juttuseuraa, mutta siihen piisaa kyllä sekin, että käyn juttelemassa jollekin kavereistani.

Oma valinta yksinäisyys ja yksinolo olisivat, jos en hakeutuisi yhtään mihinkään, vaan jämähtäisin kotiin. Toisaalta sitä minä tässä olen tietämättäni harrastanut nyt jonkin aikaa. Avopuolisoni lähti syyskuun alussa ja painoin ensin pari kuukautta tukka putkella töitä, sitten homma lähti käsistä hitaasti ja varmasti. Nyt olen vasta alkamassa ymmärtää omaa tilannettani, ja silti kaipaisin jonkun vierelleni. Pystyisinkö olemaan kenenkään kanssa näin pian, se on toinen kysymys. Joka tapauksessa en valinnut erota puolisostani, ehkä puolisoni silloin valitsi suoremmin yksinolon ja yksinäisyyden.

Olen ollut joskus melko erakoitunut ja saanut uusia tuttavuuksia sitä kautta, että olen lähtenyt ihan uusiin piireihin. Lähdin reilu 6-7 vuotta sitten synnyinpaikkakunnaltani opiskelemaan keski-Suomeen ja vuoden aikana sosiaalinen elämäni elävöityi. Vaikka sittemmin nuo kontaktit ovat katkenneet, niin aloin luottaa enemmän itseeni ja kykyyni solmia ystävyyssuhteita.

Ehkä yksi oleellinen tekijä kaikessa on se, että lähtee harrastamaan jotain, eikä jämähdä kotiin. Jokaisella varmasti on jotain asioita, joista pitää. Jos ei oikein ole motivaatiota alkaa harrastaa mitään tai tavata ihmisiä missään, mitään kautta, niin ehkä silloin yksinäisyydestä voi syyttää itseään.

Kuitenkin ihmisen psyyke on siitä kimurantti järjestelmä, ettei ehkä noin suoraan voi alkaa tulkita. Onko meidän ihmisten omaa valintaamme pelätä muita ihmisiä? Jos olemme oppineet ajattelemaan tietyllä tavalla, voimmeko syyttää itseämme vai kasvatustamme, aikaisempia kokemuksiamme? Ja, onko mieltä ylipäätään syytellä ketään vai olisiko vain parempi koettaa jaksaa selvittää ne ongelmat, joita laahaa perässään?

Olen lueskellut täällä yksinäisyydestä.Minäkin olen aviossa.On koira,mutta ei muita ystäviä.Olen päivät kotona.Olen sairaseläkkeellä.Tunnen välillä itseni hyvin yksinäiseksi.Mieheni käy vuorotöissä,eikä jaksa oikein kuunnella minua ja viikonloput hän kaljottelee.On tietysti sukulaisia,mutta ei ne ole samaa kun ystävät.Netissä käyn lueskelemassa juttuja.Hyvin vaikea ystävystyä muutenkin.Onko teillä samanlaisia ongelmia?Mistähän alkaisi etsiä ystäviä juttu seuraksi.Ei seksuaalitarkoituksessa.

Olen 31 v. nainen ja muuttanut vuosi sitten uudelle paikkakunnalle, yksin. Vie kauheasti aikaa ennen kuin alkaa tutustua ihmisiin oikeasti...Ei riitä, että jaksaa juosta harrastuksissa ja tapaamassa ihmisiä, vaan sitä pitää tehdä *kauan*. Ihmissuhteet kehittyy hitaasti ja tarvitaan paljon erilaisia yhteisiä kokemuksia ennenkuin solmitaan "sielujen side". Enkä nyt tarkoita edes mitään syvällistä sielunveljeyttä, vaan ihan tavallista kaveruutta ja kiinnostusta toisen elämään. Mulla ainakin alkaa voimat loppua, ei jaksaisi enää. Itse pitäisi aina olla aktiivinen, sillä eihän ne, joilla on jo vakiintuneet sosiaaliset piirit, hae enää tieten tahtoen uusia kavereita. Useimmilla ikäisilläni on jo perhettäkin eikä siihen kovin hyvin uudet ihmissuhteet mahdu. Välissä on tosi ahdistunut olo, kun ei ole "omaa" porukkaa...

En usko että se on sinun syysi.Minun yksinäisyyteni johtuu täysin itsestäni koska eristäydyn liikaa.Mutta sinä uskallat sentään yrittää.On ihmisiä jotka näkevät sinut ja ihmisiä jotka eivät.Sinun täytyy vain yrittää löytää ne ihmiset jotka näkevät.Se ei ole aivan helppoa.Tärkeää on kuitenkin että yrität.Muista myös hyvät asiat.Onhan sinulla kuitenkin perheesi:) Voimia sinulle :)