Tasa-arvo ja seksi?

Nykyisin yhä useampi näkee, että lesbous ja feminismi ovat kaksi eri asiaa. Homoseksuaalisuus on ihmisen syvään ydinminään kuuluva muuttumaton, ehkä biologinen ominaisuus, feminismi on yhteiskunnaallinen liike. Homoseksuaalisuus on yhteiskunnallista siinä mielessä, että homoja ja lesboja syrjitään, ja syrjintää halutaan poistaa. Homot ovatkin taistelleet syrjintää vastaan: Homomiehet perustivat homojen vapautusliikkeen, Gay Liberation Frontin. Lesbojen olisi olettanut perustavan vastaavan naishomoseksuaalien järjestön, mutta historian kulku olikin monimutkaisempi.


Lesbot eivät koskaan perustaneet omaa vapautusjärjestöään, vaan he liittyivät joukoittain feministisiin järjestöihin, joissa oli runsaasti kapinaan ja radikaaleihin uudistuksiin valmiita naisia. Ilmeisesti 1960 ja 70 –luvuilla naisen seksuaalisuuden puolesta julkisesti ja avoimesti puhuminen oli liian shokeeraavaa ja herättänyt enemmän perverssiä kuin asiallista kiinnostusta, ja lesbot mieluummin toimivat naiselta odotettuun tapaan, ilmaisivat oman seksuaalisuutensa epäsuoralla tavalla, peitejärjestötaktiikalla, ja liittyivät naisten vapautusjärjestöön, ei seksuaaliseen vapautusjärjestöön.

Kuulumistaan feministijärjestöihin lesbot selittivät sillä, että feminismi ja lesbous kietoutuvat niin kiinteästi yhteen, että naisten ja lesbojen asioita on pakko ajaa yhdessä. Yhteistä kummallekin ryhmälle oli se, että haluttiin päästä pois vanhasta naisen asemasta miehen kotirouvana, jossa nainen sai arvonsa miehen kautta ja sen mukaan, kuinka hyvä vaimo hän oli miehelle. Kun tavalliset naiset halusivat ulos kotirouvan roolista päästäkseen työelämään, ollakseen itsenäisiä ja hankkiakseen itsearvostuksensa työn, tieteen, luomisen ja taiteen kautta, lesbot taas halusivat eroon perheestä koska halusivat elää naisen kanssa.

Homoseksuaalisille naisille oli ja on täysin mahdollista elää ja synnyttää lapsia myös heteroavioliitossa. Tämä olikin aikaisemmin kohtalona valtaosalle sisimmältään lesbolaiselle naiselle. Lesbojen taistelu sortoa vastaan oli paljolti tästä alistumisesta luopumista ja oman suuntautuneisuutensa hyväksymistä.

Lähtöasetelma oli ankea: Keski-ikäisistä, valtaa pitävistä miehistä, patriarkoista, poliisipäällikkö ja tuomari eivät enää vainonnet homoseksuaalisia naisia, koska homous oli juuri laillistettu. Miespiispat kuitenkin määrittelivät lesbouden vakavaksi synniksi ja miesprofessorit määrittelivät homouden kehityspysähtymäksi ja psyykkiseksi sairaudeksi. Suuri osa homoseksuaalisista naisista ei tiennyt juuri mitään lesboudesta, ja ainoat aktiiviset lesbot tapasivat toisiaan baareissa, joissa vallitsi epämääräinen butch-femme kulttuuri, jossa miestä jäljittelevä stone-butch rakastelun aikana tyydytti naiskumppaninsa, mutta ei sallinut itseään kosketettavan rakastelun aikana.

Lesbofeminismin tärkein saavutus oli sosiaalisen ja poliittisen tukiverkoston luominen, joka auttoi lesboja selviämään sen eristyksen, stigman ja laillisten ongelmien kanssa joita homoseksuaalinen elämäntapa aiheutti ja aiheuttaa. Yksinäiset, itseäänkin sairaiksi epäilevät naiset löysivät feministiliikkeestä toisia samanlaisia, jotka tukivat toisiaan ja kannustivat toisiaan kapinaan, vallankumoukseen, vapautumaan yhteiskunnan, eli miesten, odotuksista ja olemaan ylpeitä, ei häpeilemään omaa suuntautumistaan. Kun on ollut pitkään sorrettu vähemmistö, niin tarvitaan hurmoksellista joukkoliikettä, jotta voi ylpeänä nostaa päänsä pystyyn ja julistaa ”Black is beatifull” tai ”olen ylpeä (pride) lesboudestani.” Feministinen liike, lesbofeminismi, eli radikaalilesbot eli radikaalifeminismi onnistuivat tässä kampanjassaan nostaa homoseksuaali nainen itsetietoiseksi itsestään ja samalle lesbofeministit loivat lesbouden, lesbolaisen kulttuurin ja lesbolaisen elämäntavan. He myös ottivat käyttöön nimityksen lesbo. Tämä liike oli lesboille valtava menestys.

Koska lesbot toimivat feministijärjestöissä, oli heidän muokattava teorioitaan niin, että lesbojen vapautuminen liittyisi yhteen jollakin tavalla tavallisten heteronaisten vapautumisen kanssa. Lesbouden ja feminismin yhdistämiseksi syntyi erilaisia teorioita, jotka nykyisin herättävät valtaväestössä lähinnä kummastusta. Perusratkaisussa asiat yhdistettiin selittämällä, että naisten syrjintä liittyi kiinteästi seksiin. Miehet alistivat naisia seksin takia ja seksin avulla. Henkilökohtainen (seksi) oli poliittista.

Yksi juonne oli hyökkäys heteroperhettä vastaan: Rakastuminen mieheen johti siihen, että naisesta tulee väistämättä miehen kodinhoitaja-orja. Myös eläminen parisuhteessa miehen kanssa johti siihen, että nainen kietoutui patriarkaalisen yhteiskunnan monimutkaisiin valtakuvioihin ja nainen alistui. Näin ollen naisien tulisi elää erossa miehistä vain naisten keskuudessa, jos he halusivat aidosti taistella miesten ylivaltaa vastaan. Heteronaisen ei tarvinnut harjoittaa seksiä naisten kanssa, mutta hänen pitäisi valita poliittinen lesbous, eli elämä radikaaliselibaatissa, jos halusi olla kunnon feministi. Lesbot katsoivat olevansa feminismin erityinen johtava etujoukko, koska miehistä erossa eläminen irrotti heidät vanhan yhteiskunnan sisäistetyistä valtarakenteista.

Tietenkin tällainen miehistä eristäytyminen oli käytännöllistä lesbojen elämän ja pariutumisen kannalta, sillä vain naisille tarkoitetuissa kahviloissa, vain-naisille-tilaisuuksissa ja yhteisöissä pystyi joustavasti lähestymään toisia naisia tarvitsematta mennä julkiseen homobaariin.

Radikaalilesbojen teorian kehitys lipsui välillä kaikkivoipaan fantisointiin. Oppien mukaan miehinen yhteiskunta, kapitalismi, rasismi ja imperialismi romahtaisivat, kun naiset vetäisivät energiansa pois miehiltä lesbojen esimerkkiä noudattaen. Köyhyys, rasismi, vammaisten syrjintä ja sodat loppuisivat kun miesten halu kontrolloida naisia seksuaalisesti ja seksin avulla estetäisiin miehistä eristäytymällä. Miesten kanssa makaavia naisia alettiin pitää pettureina, koska he olivat yhteistoiminnassa vihollisen kanssa ja tarjosivat miehille lohtua. Nämä teoriat voivat kuulostaa ulkopuolisesta hulluilta, mutta pitää muistaa, että homoseksuaalisen identiteetin luominen ja hyväksyminen on usein vaikeaa, ja kulkee usein jopa itsemurhayritysten ja persoonallisten kriisien kautta. Suljetussa piirissä nämä lesbofeministiset teoriat todistivat homoseksuaaliselle naiselle, että hän teki oikein ollessaan alistumatta heteroavioliittoon, hän teki oikein, vaikka uhmasi isänsä ja sukulaistensa toiveita parantua takaisin heteroksi, eikä hän ollut sairas, heikko ja yksinäinen väärintekijä, vaan voimakas osana liikettä, joka pelastaisi lopulta maailman vääryyksiltä. Teorian ei tarvinnut olla objektiivisesti oikea, jos se tunteiden tasolla loi oikeutuksen valitulle elämäntavalle. Ruotsissa nämä teoriat ovat laajasti suosittuja vielä tänäänkin.

Jotta feministi-lesbo kytköksellä olisi edes jotain uskottavuutta, täytyy välillä tehdä jotain ulospäinkin näkyvää asian todistamiseksi. Siksi aina välillä lesbofeministit puuttuvat julkisuudessa seksin, pornoon, prostituutioon, seksuaaliseen ahdisteluun, missikisoihin, paljaaseen pintaan mainoksissa ym. Itse asiassa heteroseksi ei kiinnosta lesboa lainkaan, mutta siihen pitää puuttua, jotta voitaisiin oikeuttaa muille ja itselle pesän pitäminen feministisessä liikkeessä. Erilaiset kampanjat heteroseksuaalisia miehiä vastaan aika ajoin ovat näyttäviä ja luovat illuusiota tärkeästä taistelusta miesten ylivaltaa vastaan. Seksi on tunteita herättävää, ja siksi näillä kampanjoilla saavutetaan näkyvyyttä. Tietenkin lesbo on erityisasemassa seksin hyvien ja huonojen puolien arvioijana. Esimerkiksi kun heteronainen lähtee lyhyessä minihameessa yökerhoon, niin seksikäs asu tuo huomiota miehiltä ja vientiä tanssiparketille. Mutta samalla on haittana, että osa miehistä tuijottaa tunkeilevan pitkään. Lesbon mielestä miesten lisääntynyt kiinnostus on täysin arvotonta, ja niinpä hän voi kiinnittää huomion vain asian negatiiviseen puoleen, eli siihen, miten ”miehet käyttävät valtaa alistaessaan naisen katseensa objektiksi”. Ja jos nainen vielä yökerhossa ottaa viinaa ja lähtee asunnolle jatkoille miehen kanssa harrastamaan seksiä, niin lesbon näkemyksen mukaan kyseessä on rikos (Ruotsissa) miehen puolelta. Tietenkin miehen luikittua aamulla omille teilleen, voi juttu naisestakin krapulassa tuntua kurjalta. Mutta toisaalta taas suuri osa suomalaisista hetero-avioliitoista on saanut alkunsa tällä tavalla. Nykyisin myös usea lesboliitto. Seksiin liittyy kieltämättä monia epämiellyttäviä haittapuolia, mutta ne johtuvat siitä, että seksi on biologisesti erittäin kivaa. Samalla tavoin viinalla on haittoja, mutta sitä juodaan, ja ruoka aiheuttaa ylipainoa, mutta maistuu hyvälle. Ei seksin haittoja selittämään tarvita mitään seksin ja miehisen ylivallan yhdistävää mystistä teoriaa.

Tilanteen tekee ongelmalliseksi se, että lesbofeminismin kautta 1970 ja 80 –luvuilla lesbouteensa kasvanut sukupolvi on nyt valtansa huipulla ja erilaisissa tasa-arvo-viroissa ja asiantuntijatehtävissä. Samaa myyttistä seksiteoriaa, seksin ja miehisen ylivallan yhteenkuuluvuudesta käytetään nyt provokatiivisesti uuteen tarkoitukseen: Osoittamaan, että ”valtionlesbofeministi” tekee jotain palkkansakin eteen. Ja onhan esimerkiksi Naisasialiitto Unionin vuosibudjetti jollain perusteltava.

On aika tunnustaa, että lesbous ja feminismi ovat kaksi eri asiaa. Lesbolla ei ole mitään mystisiä ominaisuuksia, joka tekisi hänet jotenkin paremmaksi sukupuolten tasa-arvon ajajaksi kuin heteron. Samoin on aika tunnustaa, että ihmisen seksielämä ja sukupuolten tasa-arvo yhteiskunnassa ovat kaksi erillistä asiaa. Vallan ja seksin piilevä kytkös on olemassa vain mielikuvituksessa. Ei siis ole mitään todellista syytä sille, että tasa-arvoa ajava nainen ei saisi meikata, ei saisi haaveilla olevansa kaunis, ei saisi kasvattaa pitkiä hiuksia, ei saisi laihduttaa tai käyttää minihametta. Heteroseksi tai penetraatio ei alista tai heikennä naista, eikä alenna naisen ihmisarvoa. Ei ole olemassa kytköstä joka velvoittaisi heteroseksuaalista feministiä välttämään seksiä miesten kanssa, tai esimerkiksi katselemasta pornoa, tai jopa halutessaan osallistumasta pornon tekemiseen. Myös lesbojen kannattaisi siirtyä nykypäivään. Tietenkin tasa-arvon edistämiseen tulee helpommin rahoitusta, kuin homo, lesbo ja transihmisten syrjinnän ehkäisemiseen. Mutta toisaalta toimintamalli, joka perustuu heteromiesten provokatiiviseen ärsyttämiseen ja tätä kautta tulovirran takaamiseen ”valtiolesbofeministisille” instituutioille voi yllättäen kääntyä sateenkaarikansaa vastaan.