Äiti-tytärsuhteen vaikeudet

Tarinasi kuulostaa pohjimmiltaan hyvin tutulta minulle. Olen useita vuosia nuorempi kuin Sinä, mutta voin väittää ainakin hieman ymmärtäväni, millaista elämäsi on ollut.

Oma äitini on myös vahva persoona. En ymmärrä miten hän sen tekee; saa minut aina tekemään mitä hän haluaa, vastoin omaa tahtoani. Äitini ei huuda, hän pikemminkin manipuloi. Ystäville ja sukulaisille hän lirkuttelee ja on aina mielinkielin. Äidistäni puhutaan yleisesti paljon hyvää, hän on monien luottoystävä, lohduttaja, neuvonantaja... Kun vaikkapa suvussa sattuu tulemaan jokin 'kriisi' tms., on äiti ensimmäinen, jolle ilmoitetaan ja jolta pyydetään apua ja neuvoja. Ja myönnettäköön, että hienosti hän asiat tavallisesti hoitaakin.

Nyt omaan osuuteeni. Olen ainoa lapsi, vanhempieni 'iltatähti'. Minulta odotetaan paljon, koulunkäyntini on vielä vaiheessa, olen lukiolainen. Sellaista päivää ei olekaan vielä tainnut olla, ettei äiti olisi kehottanut tekemään läksyjä tai kertaamaan vanhoja asioita. Hän ei kertakaikkiaan voi uskoa, että ymmärtäisin sen itsekin. Jos huomautan asiasta, saan kuulla olevani nenäkäs ja loukkaan muiden tunteita. "Minulla ei ollut mahdollisuuksia käydä kouluja. Minun piti olla kotona hoitamassa pienempiä lapsia ja laittaa ruokaa ja siivota", äiti aina kertoo kyyneleet silmissä.

Kehuja en minäkään ole saanut kuulla. Kun itselleni on joskus tapahtunut surullisia asioita ja olen turvautunut äitiini, hän on kirjaimellisesti kääntänyt selkänsä (no, oikeastaan myös kuvainnollisesti). Vuosi sitten kyyneleet silmissä tulin hänen luokseen, ja itkin, että seokan, en ymmärrä mitä voin tehdä. Äiti sanoi olevansa väsynyt eikä sen jälkeen sanaakaan. Tuo hiljaisuus onkin hänen tapansa olla vihainen. Sekin kiduttaa, mutta voisin uskoa huutamisen ajavan saman asian.

Myös minulle itsetunto on melko vieras sana. Olen myös jotenkin syrjäytynyt sosiaalisessa elämässä. Kyllä minulla kavereita on, mutta suhteet perustuvat koulumaailmaan. Enkä edes kaipaa tämän enempää ystäviä ja seuraa. Olen niin tottunut olemaan yksin. Lapsena en käynyt kenenkään luona leikkimässä eikä kukaan meillä. Äiti oli kotiäiti, joten en käynyt missään hoidossakaan. Koulumaailma olikin ensimmäisen vuoden ajan aivan käsittämätön paikka. En edes tiennyt, että maailmassa on niin paljon muita lapsia. (Asuimme maalla, ja kylässä olin 6-vuotiaaksi asti nuorin lapsi.) Koulun ryhmätyöt ovat edelleenkin pahinta mitä tiedän. Ja todistukset ja kokeet... Huh, en uskalla ajatellakaan. En ikinä unohda, kuinka sain kerran ala-asteella matikankokeesta 7 . Elämä oli yhtä helvettiä seuraavan kuukauden. Myös minä olen aina kertonut kaiken äidilleni, todellakin aivan liikaa. En vain enää osaa olla kertomatta, äiti on kai ehdollistanut minut jotenkin siihen.. Jätän kertomatta, mitä tapahtui, kun kaikki luokkani tytöt jäivät jälki-istuntoon, minä muiden mukana....

Kuten ehkä tekstistäni saattaa huomata, olen todella vihainen äidilleni. Syytän häntä monista aisioista, en tiedä enää itsekään, että onko siihen kaikkeen aihetta. Välillä mietin, minne tämän kaiken vihan sisälläni voisin purkaa. Kunpa tietäisin. Jos se vain taloudellisesti olisi mahdollista, lähtisin vanhempieni talosta, ja todellakin heti. Mutta nähtävästi elän minäkin 25-vuotiaana äitini helmassa, rahan takia.

Vihani äitiä (ja isäänikin) kohtaan syttyi aivan yhtäkkiä noin kaksi vuotta sitten. Äiti oli pakottanut minut taas kerran lenkille kanssaan ja keskellä tietä hän purskahti säälittävään itkuun: "Sä et pidä minusta yhtään! Et rakasta äitiäsi! Olen aivan turha tässä maailmassa!" Tietenkin sanoin rakastavani häntä, sanoin, että ilman häntä minua ei edes olisi olemassa, joten tietenkin rakastan. Selitin kuinka tärkeä hän on minulle jne. Ja sillä hetkellä tajusin jotain. En ollut IKINÄ kuullut äidin tai isän sanovan, että he rakastaisivat minua. Ehkä he olivat sanoneet niin kun olin 3-vuotias, mutta minulla ei ole yhtäkään muistikuvaa noista sanoista.
Ja tämän huomioni jälkeen olen vain vihannut äitiäni ja hänen manipulointiaan. Se oli vain sellainen napsahdus, joka poisti vihaa (ja inhoa) lukuunottamatta kaikki muut tunteet vanhempiani kohtaan.


Tämän vuodatukseni jälkeen tahdon sanoa Sinulle, että ala elää omaa elämääsi! On jo aika, jos se vain mitenkään on käytännössä mahdollista. Työpaikka toiselta paikkakunnalta on ehdottomasti parasta, mitä Sinulle voi tapahtua. Ja tietenkin muutat työnperässä pois. Varmasti voit soitella ja tavata äitiäsi aina kun haluat. Olen iloinen, että kuitenkin voit valehtelematta sanoa rakastavasi häntä. Itse en sitä enää koskaan tee. Yritä kuitenkin olla kertomatta kaikkea hänelle. Jos löydät miesystävän, hän voi olla se, jolle kerrot elämästäsi kaiken ja äidillesi enää vain pääpiirteet. Vietä aikaa läheisten ystäviesi kanssa, jotta saisit purkaa asioita heille, eikä aina vain äidille.

En oikein osaa neuvoa, kun olen nuorempi. :) Mutta mielipiteeni on kuitenkin selvä: kyllä Sinun on jo aika ottaa useampikin harppaus pois äitisi läheltä. Eihän sitä tiedä, vaikka pitäisit muutoksesta! Nyt vaikutat hieman aralta muuttamaan asioita elämässäsi, mutta kokeile. Äitisi ei varmastikaan katoa sillävälin minnekään. Jos maailma vie Sinut, anna viedä. Luota itseesi, monet muutkin pärjäävät, mikset Sinäkin? :)

Hyvää kesänjatkoa! Kyllä Sinä pärjäät!

Tarinasi kuulosti valitettavan tutulta - paitsi että minun tapauksessani ongelma on poika-äiti -suhde ja välimme ovat tällä hetkellä äärimmäiseen tulehtuneet. Olen hakenut ammattiapuakin, mutta lapsena latistettu on lapsena latistettu. Sen kanssa on elettävä.

Jos kokemuksien vaihtaminen kiinnostaa, niin kerro. Vaihdetaan vaikka mailiosoitteita.

Äitini on dominoiva, toista alaspolkeva, omistushaluinen ja huomionkipeisesti itseään esiintuova persoona. Hän saa suurimmat nautintonsa siitä, kun hän luulee että häntä sairaanloisesti nyt tarvittaisiin ( omistushaluisuus ). Hän haluaa kontrolloida kaikkia mahdollisia tilanteita ja käännyttää ihmisiä toisiaan vastaan, jotta hänestä yksinomaan vain tykättäisiin. Hän ei välitä toisen ihmisen parhaasta, vaan hän haluaa että jokaiselta hänen läheiseltään puuttuisi kokonaan itseluottamus ja sen seurauksena hänessä roikuttaisiin. Se on sairasta kuin mikä ja etenkin ällöttävää. En koskaan aikaisemmin tajunnut tätä ominaisuutta äidissäni, kunnes veljeni avasi silmäni. Hän sai minut tajuamaan, kuinka säälittävän huomionkipeä pelle äitini onkaan! Nyt kun olen sen tajunnut, on elämäni selkeämpää. Enää en ikävöi äitiä enkä myöskään joudu ihmettelemään, että mistä tuli nyt taas niin huono olo, kun äitini tuli jälleen kerran minua vaivihkaa polkeneeksi alas. Nyt tiedän hänen aikeensa ja osaan jo paljon paremmin irtaantua hänestä. Lapsi ei ole vanhempansa omaisuutta eikä lapsella ole mitään velvollisuutta toimia vanhempansa ikiomana sylkykuppina loppuikäänsä. Lapsella on oikeus omaan elämään! Lapsen kuuluisi saada itsevarmuutta valmiiksi jonkin verran jo kotona, jotta hän pystyisi jatkamaan omillaan. Omillaan jatkaminen on minulle valitettavasti hyvin vaikeata, koska itsevarmuuteni ja itsetuntoni ovat nollilla, mutta kotiin en aio jäädä mätänemään! En tiedä oliko tässä tekstissäni mitään ideaa tai liittyikö tämä ´mitenkään aiheeseen. Ehkä sen verran, että sisaret voivat auttaa toisiaan huomaamaan vanhempiensa todellista luonnetta. Itse olisin luultavasti vieläkin liimautuneena sairaaseen äitiini, jos ei minulla olisi isoveljeäni!

"Olisi ainakin pakko irtautua."

Se on välttämätöntä, enkä valitettavasti usko, että se onnistuu ilman konfliktia. Tuollainen äiti voi seurata tavalla tai toisella perässä läpi elämän jos jossain vaiheessa ei tee selvää pesäeroa.

Mun mutsi ei häpeä mua tippaakaan. Olen aina hänen POIKANSA.