elämän loppu

vaikkakin naisen-logiikalla..

-kuolema osa elämää. Joissain tilanteissa mietin, että minulle tärkeät edesmenneet ihmiset varmasti pitävät huolen uusista tulokkaista. Mikäli paljon ihmisiä kuolee, ja erityisesti nuorena joissain tilanteissa, jotka tuntuvat kohtuuttomilta on joskus tosi vaikeakin asia.

-yritän elää päivän kerrallaan, mutta minulla on myös toiveita tulevaisuuden suhteen. Eli osa ratkaisuista ovat sitä, että elää elämäänsä tällä hetkellä, kuitenkin ehkä niin, että myös tulevaisuuden toiveet olisivat mahdollisia joskus

-ehkä niin, että annan hänen valita oman suhtautumisensa asiaan ja koitan tukea sitä jollain tavalla, vaikka välillä avuttomaksi itsensä tuntisi

-olen joutunut kokemaan surua. Harva välttyy.

-Kuolema pelottaa, kun siitä ei tiedä mitään. Mutta toisaalta se on luonnollista, se tieto taas lohduttaa. Kaikki kuolee kuitenkin aikanaan, siihen saakka jos pystyis pitämään hauskaa.

-En mieti kuolemaa. Ja elän aikalailla tässä päivässä.

-Kuolevan ihmisen näkeminen surettaa. Pääsääntöisesti unohtaa sen, että monikin kuolevista on hyväksynyt kohtalonsa. Eli henkilö tietää kuolevansa eikä halua, että suru olisi se, mitä muut kokee, kun hänet näkee.

-Olen oman osani surusta saanut. Mutta on sitä varmaan vielä tulossa. Sitä kuitenkaan ei kannata vielä murehtia. Päivä kerrallaan..


Palstalla joku sanoi joskus, että ihminen kuolee vasta sitten, kun hänet unohdetaan. Olen samaa mieltä. Jos joku voi koskaan olla kuolematon, niin se kenestä on paljon tarinoita ja kertomuksia. Muuten muussa mielessä en ymmärrä ollenkaan halua olla kuolematon tai tulla kuolemattomaksi. Tai "elää ikuisesti".

:-)

Hopsan.

Elämä on terminaalisairaus. Paskaakos sitä murehtimaan, löysin rantein. Hesarin deadline-mittarin mukaan lähtö tulee vuonna 2047.

http://www2.hs.fi/klik/arkisto/deadline98/deadline98.html

Joidenkin ihmisten kohdalla kuolema on helpotus ja voi ajatella että hänen on parempi siellä. Toisten kohdalla se on kivulias kaikille osapuolille, täynnä surua ja tuskaa. Voisi kai sanoa että mielestäni on hyviä ja pahoja kuolemia.

En elä päivä kerrallaan, mutta en tee suuria suunnitelmiakaan tulevaisuuteen.

Kai sitä yrittää antaa voimia niihin viimeisiin hetkiin että ihminen tuntee olevansa rakastettu ja että hänen ei tarvitse yksin kohdata sitä. Ei sitä voi alkaa kuolevan ihmisen edessä itse itkemään ja suremaan.

Kuolemasta johtuvaa surua on kyllä kohdattu, ja kohdataan lähitulevaisuudessakin.

on se loppu, ennemmin tai myöhemmin. Kyllähän se on semmonen pysäyttävä ja hiljaiseksi paneva asia kun se vähäkin lähemmäksi sattuu. Eihän täältä pois haluaisi.

Huomiseenkin pitää aina varautua muttei sitä liikaa pidä murehtiakkaan.

Kuolemansairaan kohtaaminen on vaikeaa. On hyvin vaikea keksiä sanottavaa, kokemusta on.

Kaksi kertaa läheisen poismeno (veli ja isä).

Olisitkohan lähellä totuutta tuossa hampaan puremisessa. Veljen kuollessa olin vasta 25:nen ja sitä hammasta piti purra. Isän hautajaisissa sitten jo "uskalsinkin" päästää sen itkun ulos.

Eli aihe on tuttu.
Kuolemaa ei viitsi mälvätä mielessään, se on vaan paskamaisuus joka kohtaa kaikkia ennenmmin tai myöhemmin, toivottavasti myöhemmin.
Eniten koskettaa katsoa surevia pikkulapsia, kun vaaria tai mummoa haudataan. Siihen asti mullakin pokka piti. Enpä tietenkään vollannut, mutta jos silmät vuotaa, eipä sille mitään mahda.

Kuolemasta on menetyksien ja surun kautta tullut mulle aika luonteva, surullinen osa elämää. Siis se kuuluu meidän jokaisen elämään jossain vaiheessa ja sen kanssa vain täytyy oppia elämään.

Ajoittain kyllä pelkään omaa kuolemaani, etten ehdikään tehdä kaikkea sitä mitä mun kuuluukin ja läheisteni kohdalla myös, miten selviäisin ilman heitä..

Mutta sitten muistan taas kuinka ihanaa elämä on tässä ja nyt, yritän elää tässä päivässä ja olla miettimättä tulevaa.

Kuolema on kuitenkin luonnollista, suru tulee ikävästä ja luopumisesta. Kuitenkin jokainen läheinen elää meissä, muistoissa, asenteissa, tavoissa, arvoissa...

Hyvä ystäväni on sairastanut syövän, ja muistan sen kamalan tunteen ettei tiedä kuinka lähestyä sairasta, ehkä kuolevaa nuorta läheistä. Ei siihen oikein tiedä mitä sanoa, tehdä tai ajatella.

Mä tyydyin samaan kuin surevien lohduttamisessa, olemaan lähellä ja läsnä. Ei siinä muuta voi ja mua itseäni ainakin se lohdutti surujen hetkillä kaikkein eniten; kun oli hiljaa läsnä ja ulottuvilla.

- mitä ajatuksia tuo mieleen kuolema
*Lopullinen tiedottomuus ja armahtava uni

- elätkö päivän kerrallaa, huolehtimatta huomisesta
*Kyllä

- miten kohtaat ihmisen joka on vakavasti sairas ja tiedät hänen kuolevan?
*Koetan kohdata hänet kuin kenet tahansa kanssakulkijan, ehkä sillä erotuksella että olen korviltani herkempi ja kuuntelen jos on kerrottavaa. Luulisin, että pelkkä levollinen läsnäolo on tässä tärkeintä.

- oletko itse joutunut kokemaan surua
*Menetyksiä kyllä, suruakin jossain määrin

- mitä ajatuksia tuo mieleen kuolema
Nyt vielä veljeni, ja niin on varmasti pitkään. Eli ensisijainen tunne mikä tulee mieleen on kaipaus ja suunnaton epätoivo.
Kuoleman sinällään en usko olevan minkään loppu, mutta jäähyväiset siihen kyllä kuuluu. Suoraan sanottuna en minä jaksaisi elää jos ajattelisin että tässä se kaikki on.

- elätkö päivän kerrallaa, huolehtimatta huomisesta
Kyllä ehdottomasti. Mutta en tykkää leikkiä kuolemalla eli yritän parhaani mukaan pitää tämän "temppelini" siinä kunnossa ja arvossa, mikä sille kuuluu. Elämä ei ole vain lahja, vaan tässä elämässä kaikki. Ja jos sitä ei kunnioita niin sitten tässä ei ole mitään järkeä.

- miten kohtaat ihmisen joka on vakavasti sairas ja tiedät hänen kuolevan?
Hyvin paljon riippuu tästä ihmisestä itsestään ja hänen suhtautumisestaan. On helpompi hyväksyä tilanne, jos se toinenkin ihminen sen hyväksyy.
Mutta kyllä se minua ahdistaa ja paljon.

- oletko itse joutunut kokemaan surua
Kyllä ja uskon, että olen kokenut kaikista pahimman. Nyt osaan suhtautua suruun paremmin, mutta en silti varmasti turtuisi siihen koskaan. Pienenä pelkäsin kuolemaan kuin riivattu, heräsi yölläkin huutamaan. Nykyisin pelkään eri syistä, vain ja ainoastaan siksi, että en halua vanhempieni kokevan sitä enää. Välillä tämä pelko yltyy paniikiksi, mutta olen oppinut käsittelemään sitä.

Tuntuu niin väistämättömältä sekä lopulliselta, sanana se on niin kylmä ja hämmentävä.

Aina olen kuvitellut meneväni päivä kerralla eteenpäin mut kyllä asioita tulee enemmän mietittyä pitemmällä tähtäimellä. Arkisia suunnitelmia en juuri tee vaan niissä menen päivä kerralaan mut muut asiat tulee suunniteltua pitkällä tähtäimellä.

Vakavasti sairaan ihmisen tapaaminen on aina vaikeaa mut pyrin hänet ottamaan vastaan ihan normaalisti. Vaikeampi juttu on aina tuo lähteminen tapaamisen jälkeen kun aina miettii et olikohan tämä se viimeinen ja olisikohan jotain mitä haluasi sanoa. Aina vähän masentava tilanne.

Surua on kyllä tullut kohdattua omien sukulaisten sekä muiden hyvien tuttujenkin puolesta. Reilu viikko takaperin saatettiin hyvän ystäväni isä pitempi aikaiseen lepoon. Itselleni nuo tilaisuudet ovat aina olleet vaikeita ja surullisia eikä mitenkään helppoja. Tuo hampaan pureminen ei minun kohdallani kyllä riitä.

taitaa tämänkin kysymyksen takana olla toi nimmari 'neito86 joka kyselee koko päivä typeriä kysymyksiä.................onx su mitään muuta tekemist?

Huonoina päivinä kuolemasta tulee mieleen, että jospa jo kuolisin itse kohta. Hyvänä päivänä toivon vain, että jospa se tapahtuisi nopeasti ja kivuttomasti.

En elä päivä kerrallaan, huolehdin huomisesta liikaakin. Minulla on tiettyjä tavoitteita elämässäni, ja niihin pääseminen edellyttää tiukkaa itsekuria. Huolehdin kylläkin ihan muista asioista kuin kuolemisesta.

Minun kuolemani tulee olemaan yhtä yhdentekevä muille ihmisille kuin elämänikin. Itselleni sillä ei ole mitään väliä.

Kohtaan vakavasti sairaan ihmisen kuten kaikki muutkin ihmiset. Samalla tasolla.

Olen kokenut niin paljon surua elämässäni, että en enää juurikaan kykene tuntemaan mitään surun tapaista. Alakuloa korkeintaan.

nyt tämmöisä intoutu kyseleen..

vastaillaan tälleen miltä nyt tuntuu,,

kohtaan yksi ,kuolema ,poistuminen keskuudesta jne..
ajattelen,että se on kun pakkaisi laukkunsa viimeistä kertaa eikä voi palata takaisin.

kohtaan kaksi,elän päivän kerrallaan, nauttien hyvistä hetkistä ehkä enemmän kuin ennen, mutta kyllä huomisestakin huolehditaan.

kohta kolme. Tämä onkin ehkä vaikein, parempi olis vissin jättää vastaamatta ,mutta kai se suhtautuminen riippuisi vähän, tai melko paljon
henkilöiden välisestä suhteesta ,ken tietää

viimeine kohta, Kyllä ja mieluusti ei ainakaan tänä vuonna yhtään lisää ,vaimo ja isä meni 3 kuukauden sisään samaan tautiin..

se ihminen elää niin kauan kun hänet muistetaan taisi olla minun kirjoittama ,mutta se ei ole minun keksimä, vaan jonkun viisamman
kuulin sen jo 20 v sitten ja pidin sitä ihan hyvänä juttuna niinkuin edellenkin...

- mitä ajatuksia tuo mieleen kuolema

Lähinnä tuo mieleen mielikuvia edesmenneestä ihmisestä, muistoja, läheisten surua, kuitenkaan se ei mitään sen syvällisempää tuo. Sukuhaudan, hautajaiset. Kunnioituksen vainajaa kohtaa.

- elätkö päivän kerrallaa, huolehtimatta huomisesta

Tähän tietenkin on hyvä pyrkiä. Myönnän liian usein unohtavani nykyhetken, ja miettiväni asioita tulevaisuudessa tapahtuvaksi. Kyllä se nykyhetki yleensä sitten tasapainottaa;)

- miten kohtaat ihmisen joka on vakavasti sairas ja tiedät hänen kuolevan?

En sen kummemmin kuin muihinkaan ihmisiin, tietty vältellen kuolemaa puheenaiheena. Toisaalta saattohoidossa olevan ihmisen pääkopan täyttää se kuolemaan valmistautuminen, joten ei aihetta voi kuitenkaan välttää. Itse en sitä ota puheeksi.

- oletko itse joutunut kokemaan surua

Olen joo.