Saattohoito

kirjoitinkin tuossa jokin aika sitten terveys-syöpäpalstalle otsakkeella rintasyövän loppu-

Siellä saattaisi olla muutama ihan kelvollinen vinkki, siihen loppu-aikaan....

Olen seurannut. Paras ystävä kuoli oltuaan viimeiset 3 viikkoa vuodeosastolla. Saattohoitoa oli ollut sitä ennen kotonaan. Halusi olla kotona mahdollisimman pitkään, jossa olikin apuvälineitä, ruokapalvelu,.. happiviikset jne.. Ei vain ollut oikein kellään mahdollisuutta olla aina, ja tarpeeksi, paikalla.

Sinnikko ihana ihminen. Ei valitellut. Kipujakaan ei ollut kuulemma "pätkääkään", sen ne nykyään osaavat senkin. Aina oli muita tukemassa henkisesti ja valamassa uskoa. Hyväksyi sitten mukisematta, kun sanottiin ettei mitään voi tehdä. Sen jälkeen tsemppasi muita. Oli ylipäätään sellainen; kiinnostunut toisista ja heidän hyvinvoinnistaanja iloinen, reipas, ainutlaatuinen. Lääkäritkin olivat ihmeissään.

Syöpä vainosi reilut kymmenen vuotta, ilmaantuen aina milloin mihinkin. Urheasti kävi läpi vaikeita asioita. Välillä oli oireettomia jaksoja ja suunnitteli tulevaisuutta täysillä. Välillä meni tukka.., hampaat pois ja tekarit tilalle, lonkkaleikkausta, sädehoitojaksoja, niskatuen kanssa kulkemista, lääkkeiden syöntiä..

Aina kun tuli uusi löydös jostain, niin ehkä sen päivän aikana itkeä pirautteli. Sitten taas pystypäin eteenpäin ja optimistinen.

Oli harvinaislaatuinen; hemoglobiini aleni tasaista tahtia, vielä 50-70 arvoilla oli huolissaan muista sairaalassa avitellen heitä. 40 arvoilla kutoi.. 30 arvoillakin hamusi ylös petistä. Moni ei eväänsä liikauttaisi paljon korkeammillakaan arvoilla, arvelisin että kuuluisin itse sellaisiin..

Siihen tavallaan "kasvoi" että poismeno edessä. Viimeisinä päivinä lääkäri sanoi muutamaan otteeseen "ettei varmaan aamua näe." Vaan aamuja kuitenkin tuli, vaikka hän ei mitenkään enää reagoinut, eikä mikään paikka liikkunut, vain lyhyttä pinnallista hengitystä.

Hänen luonaan oltiin öitäkin, mutta sitten ei enää viimeisenä iltana kukaan joutanut ei jaksanut. Kai arveltiin toisaalta että menee se vielä tämäkin yö... Juttelimme hälle pitkiä pätkiä kaikenlaista, eihän sitä tiedä kuuliko jollain tasolla. Arvelimme että josko kuuli, kun vetaisi pitkään henkeä välillä.. Jäi hyvä mieli, että tuli kerrottua niitä asioita. Eipä sillä, toden totta juteltiin aiemminkin.

Yllätys ei poismeno ollut, eikä kukaan toivoa enää ollut elätellyt, koska syöpä oli levinnyt ihan kaikkialle ja varsinaiset hoidot lopetettiin. Pahalta tuntui silti, kun sain aamulla tekstiviestin, että kuutisen tuntia lähtöni jälkeen oli nukkunut pois.

Kauniit muisot elää. Meni vuosi - toista, että muistui mieleen tuon tuostakin, ja - itketti. Itku väheni sitten ajan myötä. Enää ei tehnyt viime jouluna pahaa ollenkaan. Muistan hänet oikein hyvin, äänineen kaikkineen. Sytytämme kynttilän joka vuosi muistokseen ..

Henkilökohtaisesti minulla ei ole saattohoidosta kokemusta, mutta lähipiirissä on kokemusta, anoppini hoiti syöpäänsairastunutta 30-kymppistä tytärtään kotonaan kunnes hänen taistelu oli ohi. Tässä tapauksessa saattohoito oli lyhyt vain viikon verran, lääkärit yrittivät hoitaa häntä sairaalassa viimeiseen asti kaikin mahdollisin keinoin, mutta lopulta heidän keinot oli käytetty ja tämä nuori nainen tuotiin kotiinsa viimeiseksi viikokseen. Anopille tilanne oli todella raskas, mutta varmasti tarkkaan miettinyt, että haluaa olla lapsensa kanssa nämä viimeiset hetket. Tätä naista jäivät suremaan myös hänen omat lapset ja aviomies.

aviomieheni sairasti syopaa ja oli kotona viimeisen viikkonsa. Han oli nimenomaan toivonut saavansa kuolla kotona. Yritimme rajoittaa sairaalassaoloajan minimiin.
Viimeisina paivina laakarimme kavi 3-4 kertaa paivassa antamassa kipulaakkeita. Muuta ulkopuolista apua meilla ei ollut. Opin nukkumaan 15 minuutin jaksoja silloin kun mieheni ei tarvinnut apua.
Ei se hoitaminen sinansa niin rankkaa ollut, vaan se, ettei kyennyt tekemaan enempaa, ei kyennyt parantamaan, vaikka toinen olisi niin kovin halunnut viela elaa.

Muistan isäni viimeisen vuoden. Oli vaikea aina ajatella, miten paljon meillä on vielä aikaa? Monista asioista ajatteli, onkohan tämä se viimeinen kerta, kun ollaan yhdessä täällä. Yritin urheasti olla itkemättä, mutta kun isä itse puhui siitä, miten jäi se homma tekemättä. Toisaalta hän aina sanoi, että hänellä on ollut hyvä elämä ja hän on valmis lähtemään. Asun kaukana kotoa ja aina kun lähdin omaan kotiini ajattelin nähdäänkö vielä? Loppuaikana sitä yritti sopeuttaa itseään koko ajan siihen loppuun ja sitten tuli aina uudelleen toipuminen ja sekin kävi jo raskaaksi, kun ei tiennyt koska on ottaisi työstä vapaata, että voisi olla lähellä ne viimeiset ajat. Loppu oli sitten kaunis, saimme viettää sairaalassa yhteistä aikaa paljon ja tunsin suurta rakkautta isää kohtaan ja pystyimme kaikesta puhumaan.

sitä se elämä on, ensin syntymistä ja sitten kuolemista.
Oma äitini teki itsemurhan kun olin 18 vuotta, poikaystävä ampui itsensä kun olin 24, siitä lähdin olen ollut hoitotyössä ja nähnyt monen ihmisen kuolevan....vaikeita joka tapaukset....mutta jokaisella asialla on tarkoituksensa ja meille jokaiselle on annettu yksi kuolinsyy mihin me kuollaan..joten nauttiikaa jokaisesta terveestä päivästä koska tulee hetki että niitä ei enää ole

Hei!

Minun äitini kuoli muutama viikko sitten Terhokodissa, noin vuosi siitä kun sai keuhkosyöpädiagnoosin.

Tuohon vuoteen mahtui lukematon määrä sairaalassa käyntejä, sytostaattihoitoa, sädehoitoa, verikokeita, lääkärin tapaamisia. Olin äidin mukana lähes kaikissa noissa "menoissa" (olin sikäli onnellisessa asemassa, että minulla oli mahdollisuus "hyllyttää" omat opintoni saadakseni olla äidin kanssa, koska tiesimme ettei häntä voi parantaa ja ettei aikaa ole loputtomiin - tein sen omasta tahdostani, äiti ei sitä minulta pyytänyt). Jälkeenpäin olen iloinen, että pystyin olemaan äidin tukena myös jo silloin, kun äiti periaatteessa olisi fyysisesti kyennyt yksin hoitamaan nuo asiat. Henkisenä tukena kai lähinnä silloin olinkin.

Äitini oli hyvin elämänmyönteinen, maailman asioista kiinnostunut ja reipashenkinen ja jaksoi aika pitkälle sairauden edetessä toivoa, vaikka sisimmissämme tiesimme, ettei toivoa ole...

Äitini asui luonani n. kolme kuukautta kesällä/syksyllä mutta halusi sitten omaan kotiinsa, joten järjestimme niin, että veljeni (joka asui samassa kaupungissa) kävi äidin luona aina silloin, kun minä en päässyt paikalle. Vietin aika paljon aikaa hänen luonaan, hoidin hänen asioitaan, siivosin, tein ruokaa ja olin seurana. (Itselläni on kaksi lasta ja välillä koen huonoa omaatuntoa siitä, että olin paljon poissa kotoa, mutta kuitenkin olen sitä mieltä, että tein oikean ratkaisun).

Silloin vuosi sitten, kun tieto sairaudesta tuli, ajattelin että haluaisin hoitaa äitiä itse ihan loppuun saakka. Nyt olen iloinen, että äiti pääsi Terhokotiin ihan lopussa, koska uskon, etten olisi henkisesti osannut kuitenkaan, tai lähinnä olisin syyttänyt itseäni ja miettinyt hoidinko asiat oikein ja olisinko voinut tehdä tiettyjä asioita eri tavalla. Terhokoti oli myös siinä mielessä paras paikka, koska äiti halvaantui vyötäröstä alaspäin loppuaikana, niin en olisi fyysisestikään häntä voinut hoitaa...

Itselläni oli kova menettämisen pelko kaiken aikaa, mutta samalla toivoin, että loppu jo tulisi - kuulostaa ehkä nurinkuriselta?

Se avuttomuuden tunne oli ehkä menettämisen pelkoakin pahempi. Kun en voinut äidin oloa helpottaa. Siinä mielessä kuolema tulee jonkinlaisena helpotuksena, mutta vaikka itse kuolema on tiedossa, se tuli kuitenkin minun kohdallani "arvaamatta", ihan kuin ei olisi kuitenkaan osannut valmistautau...ja ehkä se niin onkin, ettei ihminen koskaan ole valmis luopumaan rakkaastaan vaikka tietääkin, että tämä on hänelle itselleen suuri helpotus?

Itse lohdutan itseäni sillä ajatuksella, että äiti pääsi isäni luokse. Isä oli äidin suurin ja ainoa rakkaus ja kuoli kun olin vielä pieni.

Terhokoti on aivan ihana paikka! Pelkäsin, että hoitajat suhtautuvat kuolemaan kuin mihin tahansa arkipäiväiseen asiaan, mutta turhaan! Tokihan se heille on jokapäiväinen asia, muttei suinkaan arkipäiväinen! Mietin vieläkin lähes päivittäin, kuinka upeita hoitajat olivatkaan! He ymmärsivät myös omaisen hädän, itkinkin pariin otteeseen äidin kuolinvuoteen äärellä nojaten hoitajan olkapäähän...

Äiti ehti olla Terhokodissa n. kaksi viikkoa. Vietin päivät siellä ja illaksi/yöksi lähdin kotiini. Kaksi viimeistä yötä myös nukuin Terhossa (omaisille on retkisänkyjä) äidin sängyn vieressä.

Viimeiset päivät oli meidän kohdalla lähinnä sitä odottelua, äiti ei enää avannut silmiään (paitsi sinä päivänä kun sitten kuoli), nukkui vain hyvin syvää unta, heräten ainoastaan kipuun ja hengenahdistukseen, mutta silloin oli heti helpotusta saatavilla, ei tarvinnut ollenkaan odottaa kipupiikkiä (loppuvaiheessa äiti sai kipupumpun), kääntöapua tms.

Huoneessa (meillä oli kahden hengen huone) sai olla yksin/rauhassa, mutta ei olisi tarvinnut mikäli ei olisi halunnut, koska Terhossa on mm vapaaehtoistyöntekijöitä (auttavat ja keskustelevat halutessa) ja hoitajatkin tulivat hetimiten jos jotakin asiaa oli.

Minähän en nyt osaa sanoa, minkälaista esim sairaalassa on verrattuna Terhoon, mutta ihan hyviä kokemuksia on monilla ollut myös sairaala-saattohoidosta.

Kun äiti sitten nukahti, hoitajat ehdottivat että minä ja veljeni käymme keittämässä kahvit kahvihuoneessa sillä aikaa, kun he laittoivat äidin "nätiksi". Äidin hiukset kammattiin ja äidin sänkyyn pedattiin kaunis valkea lakana jonka päälle he laittoivat kukkasen. Oli hirmu liikuttavaa huomata, että he tosiaan tuntuivat haluavan jokaiselle ihmiselle "arvokkaan" kuoleman.

Tässä näitä muistellessa pääsi minultakin pieni itku, mutta oikeastaan tuntuu ihan hyvältä saada vähän kertoa jollekin.

Toivotan sinulle sydämeni pohjasta voimia ja jaksamista, sitä sinä tulet tarvitsemaan! Mutta haluan tähän loppuun kirjoittaa, ettei kuolema ole niin pelottava asia kuin moni ehkä luulee (minäkin olen nyt joutunut muuttamaan mielipidettä sen asian suhteen).

Koetahan pitää mahdollisimman hyvä mieli yllä kaikesta huolimatta! Kevätkin on jo ovella...

Äitini oli saattohoidossa loppuaikansa kun sairasti aivosyöpää. Meni ihan yllättäen huonoon kuntoon, edellisenä päivänä oltiin oltu jopa lenkilläkin (vaikea uskoa). Seuraavana päivänä menin vanhempieni luo, niin äidillä oli kamala päänsärky, ja ei puhunut oikein mitään, ei meinannnut ambulanssin kyytiinkään lähteä, vaan joutui ambulanssimiehet soittamaan virka-apua poliisilta. Sairaalassa tuntui, että oli parempaan päin, muistikin toimi vielä jotenkin ja ajattelin, että voisin lomallani häntä kotona hoitaa. Paperit tehtiin ja kotiin äiti tuli. Huomasin ihan ensimmäisinä päivinä, että raskasta tulee olemaan, kun muisti alkoi heiketä ja ruokaa lämmitteli sitten jopa astiankoneessa. Otettiin isäni kanssa sulakkeet pois, ettei uunia/levyjä saisi päälle ja koko asunto palaisi. Kesti 3 viikkoa. Ei enää jalat tahtoneet pitää, ja soitimme sairaalaan, josta lähettivät ambulanssin. Kaksi viikkoa keskussairaalassa ja etsivät äidille pitempiaikaisen paikan toiseen sairaalaan. Meille puhuttiin tässä vaiheessa koko ajan intervallihoidosta, ja että äiti pääsisi välillä kotiinkin sieltä. Tuli aika isku päin kasvoja, kun menimme tähän toiseen sairaalaan äitiä katsomaan ja kuultiin siinä vasta, että äiti olikin saattohoidossa! Sen jälkeen minä kävin suunnilleen kerran päivässä katsomassa ja juttelemassa äidille, isä ei enää pystynyt, tuntui kuulemma liian kamalalle. Kauheaa se minustakin oli, mutten halunnut jättää äitiä yksin, vaan menin aina vaikka ei olisi jaksanutkaan. Kolme viikkoa kului ja äiti kuoli. Aika rankkaa oli (ja syytinkin itseäni siitä, etten mennyt aamulla käymään, koska olin aluksi ajatellut mennä: oli kuitenkin kokeet koulussa ja ajattelin, että menen sen jälkeen, en enää ehtinyt...), enkä kyennyt enää kuolleena mennä katsomaan... Toivottavasti äiti kuitenkin tunsi läsnäoloni siellä ollessani, vaikka ei oikeastaan ketään enää tunnistanut. Voimia sinulle!

Puolisoni sairasi imusolmukesyöpää. Hoidot lopetettiin taamikuussa 08. Lähdimme matkalle Egyptiin ja vietimme lastemme kanssa sen jälkeen mahdollisimman paljon aikaa (aikuisia lapsia). Nautimme hyvästä olosta hellimme toisiamme ja joimme hyvää viiniä ja teimme herkkuruokia! Minä kävin töissä ja yritin tehdä lyhyitä päiviä. Puolisoni pelkäsi joutuvansa sairaalaan huonon kuntonsa takia (ei pysynyt enää pystyssä) kannnoin ja autoin ja keskustelimme yhdessä, että kodista ei tarvitse lähteä - se oli tärkeintä. Saatto käytiin kotona ja tyttäret pitivät isistä kiinni ja itkimme yhdessä kun hengitystä ei enää tullut... (vasta juuri olimme vielä nauraneet laskeneet leikkiä isin vitseille...)

Menetin äitini yli viikko sitten. Hän sairasti syöpää, joka oli levinnyt luustoon. Äiti oli saattohoidossa kolme viikkoa ja kuoli sitten. Äidillä meni kaikki toimintakyky vähitellen, mutta nopeasti. Tämä oli suuri shokki meille kaikille. Lopulta hän ei voinut tehdä itse mitään. Kävimme katsomassa äitiä, joka makaa sängyssä ja juo itse,kun häntä avusti. Puhe meni vähitellen ja muuttui kuiskaukseksi.Kaikki viittasi siihen, että äiti kuolee pian. Saattohoito on hyvin rankka kokemus ja surutyö alkaa jo, kun läheinen sairastuu syöpään, joutuu saattohoitoon ja menettää oman toimintakykynsä. Kukaan ulkopuolinen ei voi tajuta sitä tuskan määrää, mitä saattohoitoon liittyy. Äidin kuoleman jälkeen olin kuin kivi, aivan shokissa kauan aikaa ennenkuin pystyi edes itkemään. Itselle täytyy antaa aikaa. Olimme koko perhe paikalla,kun äiti kuoli. Minusta on tärkeää, että läheiset ovat silloin paikalla. Kuoleman hetkeä ei tarvitse pelätä. Se on yllättävän rauhallinen. Kivuissa elävä ja kamppaillut saa vihdoin rauhan. Toivotan sulle paljon voimia, kun äitisi sairastaa. Tiedän oikeasti mitä se on läheiselle. Menkää eteenpäin vain askel kerrallaan.

Kun uskoo jeesukseen kristukseen niin ei ole mitään hätää.

ninkö

Jouduin - käytän sanaa joutua koska kuka siihen pyrkisi- tekemään puolisoni saattohoidon kolmessa viikossa. Se tuli kuin salama taivaalta. En ole mikään vahva ihminen, mutta sinä hetkenä siihen pystyy. Kaikki kaatuu kun rakas läheinen on poissa.

Tyttäreni on saattohoidossa tällä hetkellä.Aika käy vähiin koko ajan.Munuaissyöpä.Hyvin hoitavat ja ottavat läheiset todella hyvin huomioon.Todella raskasta on ,tietää menettävänsä lapsensa.. Pelottaa todella

Hyvä saattohoito aloitetaan niin varhain kui mahdollista. Se on ravinto. Käytä ravinnoksi aamulla vettä, hedelmiä, sitten kauralesepuutoa. Eenen lounasta voit jioda inkivääri-varsiswllerimehua ja porkkanamehua. Sitten lounas jossa kalaa tai lihaa ja salaattia ja kasviksia. Vettä väliin ja iltapala ehkä rahkaa ja pähkinöitä.

Itselläni krooninen syöpä jota pidetään kurissa lääkkeellä.
Tällä hetkellä en tunne enkä muista sitä, elän kuten tavallisesti, mutta pois sitä ei saada. Joka päivä pitää muistaa ottaa lääke, ja puolivuosittain kontrolli.
Kukaan ei voi taata miten kauan menee, ja alkaako se jossain vaiheessa aktivoitua. Sitä en todellakaan mieti vaan elän mahdollisimman hyvin ja nautinnollisesti joka ikisen päivän. Niitä ei ole haaskata, ei kenelläkään! Yksikään ei hetkeä eikä aikaa tiedä, pitää elää kun elämää on.
Itse olen päättänyt että jos niin kääntyy että tämä on kuolemaksi, haluan ehdottomasti olla kotona niin kauan kuin mitenkään jaksan ja pystyn olla itsenäinen. Olen tehnyt hoitotestamentin jossa ilmaisen tahtoni hoitoni suhteen. Siis ei elvytystä eikä muitakaan pitkittäviä toimenpiteitä.
Olen itse työskennellyt hoitoalalla yli 30 vuotta, nyt eläkkeellä. Olen nähnyt saattohoidon ja kuolevien hoidon kehittymisen hyvään suuntaan. Olen ollut kuolevien vierellä kuoleman kohdatessa, joskus yhdessä omaisen kanssa. En muista kuin yhden ainoan kerran että omainen tuli hysteeriseksi ja jouduttiin poistamaan rauhoittumaan.
Kuolema siinä kuin syntymäkin ovat täysin luonnollisia ja väistämättömiä tapahtumia: jos toinen tapahtuu, on toisenkin pakko tapahtua. Monet pelkäävät kuolemaa koska se on niin valtavan suuri ja tuntematon asia. Sen edessä hiljenee isoinkin rääväleuka. Suurimmassa osassa tapauksista olen nähnyt rauhallisia kuolemia. Ei pelkoa tai paniikkia tms. Saattohoidossa ihmisellä on yleensä aikaa myös työstää oma kolemansa. He ovat hyvin usein valoisia ja huumorintajuisia ihmisiä, turha on riisuttu. Toki joskus nähnyt ahdistuneisuuttakin, mutta hyvin harvoin.
Olisi toivottavaa että saattohoidettavan omaisetkin saisivat apua tulevan kuoleman työstämiseen ja käsittelyyn.
Kun syntymä ja kuolema on viety sairaalan seinien sisään ja niistä on tehty patologisia tapahtumia, ihmiset ovat hyvin vieraantuneet näistä. Tilalle on tullut pelko ja kauhu luonnollisia asioita kohtaan. Sääli.

Saattohoito
Sattohoito lakiin perustuva ysinkertainen hoitomenetelmä. Siinähän henkilö pyritään kuolettamaan pois ruokavahvuudesta ja hautaamaan, kuten tavallisesti kaikki kuollet, joko maahan tai sitten polttamalla.
Näin yksinkertaisin menetemin pyritään hoitaa, vanhukset, heikot ja pantumattomasti sairaat ihmiset. Puutaan eutansiasta.
No tästä laista, kuten muistakin asioista lähinnä naiset päättävät eduskunnassa.

Olen saattanut anoppini hänen poikansa ( mieheni) ja lapsiemme kanssa kädestä pitäen viimeiselle matkalle. Pyysin kipulääkkeitä heti kun huomasin että lähtö lähellä.

Samoin valvoin äitini vieressä 4 vuorokautta ja pyysin kipulääkkeet kun huomasin lähdön lähenevän. Olin luvannut että olen läsnä kun lähtö tulee molemmille. Itsellä hyvä mieli että eivät olleet yksin ja hoidin lääkityksestä. Toivon että lapsemme huolehtivat meistä kun on lähdön aika.

Hei, minulle syöpä oli shokki: Ensiksi mies linkkasi jalkaansa ja työterveys sanoi että Posti-mies jos kantaa raskaita paketteja niin sehän on selvä. Seuraavaksi hän haukkoi henkeään. Patistin työterveyteen. Astmaa epäiltiin. Seuraavaksi rakkaani istui nojatuolissa edelleen haukkoen henkeä. Sitten riitti. Lähdimme yhdessä työterveyteen . Lääkäri oli tunnin myöhässä. Rakkaani sai happea sillä aikaa minun toimesta. Itketti. Kun työterveyslääkäri vihdoin saapui anteeksi pyydellen myöhästymisestä, mieheni oli nipin-namin normaalina istumassa. Sanoin lääkärille että haluan rakkaani heti osastolle. Pieni tauko johon lääkäri : "Pystyttekö mennä itse sairaalalle"..en sukonut korviani. Mies joka sai juuri happea ja oli sairas, pitäisi kävellä ylös pitkää mäkeä Seinäjoen Sairaalaan! Sanoin heti että nyt ambulanssi. Lääkäri siihen: "Tilataan". Ambulanssissa istuin etupenkillä josta huomasin kyydin tarkoituksen näytöllä: "Syöpä potilas". Rakkaani ei ehtinyt olla osastolla kuin muutaman päivän kun hän kuoli läsnä ollessani.

Voiko muuten Delirium pelkästään olla palliatiivisen ja saattohoidon peruste? Deliriumhan on alkoholipsykoosi, joka menee ohitse kun vieroitetaan alkoholista. Eikä se kuolemaan tavallisesti johda.

Sain olla läheiseni vieressä viimeiset päivät ja yöt. Pidin kädestä kiinni ja toivotin hyvää matkaa sekä että rakastin häntä. Kaunis muisto jäi, vaikka nukkui viimeiset 3 pv. Kipua ja tuskaa oli vaikea seurata, sedaatiolla näytti rauhalliselta. Kuolema oli helpotus hänelle.