Suru ei väisty...

... on lyhyt aika. Jokainen täysijärkinen ihminen ymmärtää tai ainakin pitäisi ymmärtää, että niinkin läheisen ihmisen kuin isän menetys ja suru ei kahdessa viikossa ole ohitse. Suru muuttuu jossain vaiheessa ikävöinniksi. Ikävä ei koskaan katoa, se kulkee aina mukana meidän elämämme loppuun asti.

ja peiliin katsoessa ei tunne itseään.suru on vanhentanut 10vuotta..tummat silmänaluset,laihtunut ruumis...kuka minä olen?ennen niin iloinen ja valaiseva olemus on nyt ihan jotain toista.
päivääkään ei ole mennyt ettenkö olisi rakasta miettinyt ja ikävöinyt.kaksi viikoa on niin pieni aika kun kyseessä on läheinen rakas ihminen.4kk on pieni aika.puoli vuotta tai vuosi olisi pieni aika.jokaisella se vie oman aikansa,jokaiselle suru on omanlaisensa.jaksamista sinulle,anna surun kulkea omalla painollaan.

alkuunkaan kahdessa viikossa. Hyvä kun on hautajaiset saannut ohi, kaikilla ei edes ne ole vielä kahdessa viikossakaan hoidettu.

Anna itsellesi lupaa surra rauhassa, ei ole aikaa mihin mennessä sinun on pitänyt surra isääsi loppuun.

Lapset ja arki on parasta terapiaa minusta .

Minä menetin lapseni vuosi sitten ja suren lastani edelleen. Suru muuttaa hiukan muotoaan. Minun on vaan opittava elämään suruni kanssa.

Voimia elämääsi ja otan osaa suruusi.

Isäni kuolemasta on nyt 9 kuukautta.En yhäkään jaksa olla iloinen tai seurustella varsinaisesti ihmisten kanssa.Muutamia kertoja olen nyt ollut kylässä ja meillä joku.Luulen, että ainakin kolme vuotta menee selvitä.

Tuo määr on vielä aika lyhyt aika, ei ihme että vielä suret.
Kuitenkin sinulla on tarkoitus elämässä. sinulla on lapset.
Yritä jo heidänkin vuokseen jaksaa. Suru helpottaa vähitellen. Yleensä hautajaisten jälkeen helpottaa hieman.

kaksi viikkoa, se on niin lyhyt aika, etten itse edes siinä vaiheessa oikein tajunnut isäni kuolemaa. Me osasimme siihen valmistautua, koska hänet vei syöpä ja saattohoitoa kesti vapusta heinäkuun loppupuolelle.

Kuolinpäivän iltana ajattelin, ettei tästä voi toipua. Sitten suru hiljalleen väistyi. Hautajaispäivän elin kuin unessa ja sitten taas kuin putosin kuiluun. Edelleen olen voimaton ja itken haudalla joka kerta. Sen verran edistynyt olen, etten enää käy haudalla joka päivä, kuten alkuun.

Suru on pitkä taival. Mielettömän pitkä...

voimia ja jaksamista sinulle.

Isäni kuolema aloitti elämässäni usean vuoden kestäneen helvetin: Isäni kuoli kuusi vuotta sitten, veljeni puoli vuotta sen jälkeen, minulle tuli avoero, yksi parhaimmista ystävästäni kuoli, vakituinen työpaikkka meni ja muu perheeni sulki minut kokonaan pois elämästään.

En voi sanoa olevani selvinnyt tästä kaikesta vieläkään. Sinnittelen pätkätöillä, uudet ihmissuhteet eivät kestä, perheeni kanssa kommunikoin hädintuskin.

Elämä on oikeasti yhtä helvettiä, en usko muuta helvettiä olevankaan. Toinen puoli minusta haluaisi päättää päivänsä täällä ja toinen puoli toivoo vielä elämän kääntyvän hyväksi.

Olen tyylikäs keski-ikää lähestyvä nainen, joka ei jaksaisi enää pinnistellä ja ponnistella. Minkä vuoksi, tätä kysymystä mietin päivittäin.

Voimia.. Minun isäni kuoli viisi päivää sitten. Kävin juuri lääkärissä, sain sairaslomaa 2 päivää vielä, siis 5 päivää yhteensä! Sitten on kuulemma mentävä töihin. Lääkäri totesi vain että mitä se kotona oleminenkaan hyödyttää ja hymyili. Ei ole hyvä että suru jää surematta, että sulkee kaiken sisäänsä, mutta ei siihen myöskään kannata jäädä. Itse olisin halunnut ja tarvinnut vielä aikaa käsitellä surua, mutta palkattomalle vapaalle en voi jäädä. Ajattele myönteisiä ajatuksia. Kirjoita joka päivä ylös joku asia mikä on hyvin ja miksi kannattaa vähitellen selvitä surusta. Lue listasi joka päivä. JOka päivä se on pidempi ja huomaat ajattelevasi myönteisemmin. Toivon sinulle jaksamista!

vielä noustaan, rutiinit pitävät käynnissä. Lapset, puoliso ja kaikki muu juttu.

Meille läheisen poismeno ei tullut yllätyksenä, vaan tuo ihminen kuoli pitkällisen sairauden jälkeen, joten surutyö on jo aloitettu ajat sitten, mutta siitä huolimatta kuolema oli järkytys.

Kuolinpesän tavaroiden järkkäys ja kaikki muut käytännön järjestelyt ovat pitäneet kiireisenä.

Mene vaikka sienestämään mä olen naiseni kanssa käynyt sienimetsällä ja täytyy sanoa, että tuo luonnossa tarpominen on jotenkin rauhoittavaa.

Älä lamaannu sinne kotiin, vaan mene vaikka teatteriin tai leffaan.

Suru,niin tuttu tunne.Menetin oman Isäni Uutena Vuotena -05!Mikään ei ole ollut ennallaan sen jälkeen.Olin Isän tyttö.Menetin samalla sisaret ja oman äidin,syystä jota minulle ei koskaan ole kerrottu.On vain syytetty jostain jota en tiedä..ja sanottu että "katso peiliin"mitä olet tehnyt.Yhtään mitään ei tule mieleen, mitä niin olen tehnyt, että surun keskelle jätettiin yksin että sattuu vieläkin.Ei ymmärrykseni riitä sitä miettimään.Kaikessa mitä kotona on tarvittu työhön ja rahallisestikin olen ollut se joka aina on ensimmäisenä ollut auttamassa.Muita sisaruksia ei ole ollut paikalla kun apua tarvittiin.Ja kuinka kävi?Minä joka tein" raskaimmat" työt ym.hylättiin, kuin olisin tehnyt jotain kamalaa!!
MIKÄ SAA ihmiset muuttumaan surun keskellä?Kun aina on ollut suhteet sisaruksiin ja vanhempiin läheiset?Miksi yksi lapsista hylättiin, eikä ollut kukaan tukemassa Isän kuoleman jälkeen.

Se miten siitä kaikesta tähän päivään olen jaksanut,on suuri kiitos oikeiden YSTÄVIEN ihmisten, jotka elämässä uskoo aitoon tunteeseen ja rehellisyyteen.Uskovat siihen mitä oikeasti minä ihmisenä olen. Jaksavat kuunnella vuodatuksiani päivästä toiseen. Eivätkä hylkää.Se on hienoa huomata ettei kuitenkaan aivan yksin ole vaikka on siltä usein tuntunutkin.

Isän ikävä on varmasti loputon,niin kauan kuin elän.Suruni saa vain uudenlaisen merkityksen kun aikaa kuluu.Onhan muistot ja mukavat hetket Isän kanssa mielessäni ikuisesti.Sekin on hienoa että on Isä ollut vierellä silloin kuin tarvitsin,lapsena...ja aikuisena.Pitää vain koettaa hyväksyä elämän rajallisuus ja ajatella että kaiken keskellä on uusi alku.Johonkin mitä emme vielä tiedä.
Voimia Sinulle!