Ainut lapsi

Minulla on yksi ja ainut lapsi, nyt jo eskari-ikäinen enkä minä näe ongelmaa siinä. Nyt isompana kun kaverit alkavat olla tärkeämpiä, niin lapseni käy joskus viikonloppuisin eskarikaverin luona leikkimässä tai sitten kaveri tulee meille. Ja saahan hän koko päivän temmeltää päiväkodissa. Arki-iltaisin huomaa että hän kaipaa sitä vanhempien kanssa oloa vielä, yhteiset hetket lastenohjelmia katsellen, kotitöissä auttaen ja ihan vaan pelleillen tai oleillen.

Alle 2-vuotiaalle on mielestäni äiti, isä ja koti tärkeimmät. Ei sen ikäinen osaa vielä leikkiä toisen kanssa samalla tavalla kuin esim. 4-vuotias.

Tietysti ainut lapsi saattaa olla herkempi ja varovaisempi rajummissa leikeissä (esim. painiminen), kuin lapsi jolla on sisaruksia. Päiväkodista alkaen alkaa lapsi tottua olemaan muiden kanssa ja oppii sosiaalisia taitoja enemmän.

Se tuleeko lapsesta hemmoteltu ja itsekäs, riippuu paljon siitä miten kasvattaa ja miten helposti antaa periksi. Ei minulla ole ollut ongelmia lapseni kanssa vaikka onkin ainokainen, välillä on "aikamoista kädenvääntöä", kun asetetaan rajoja ja kun en anna periksi kaikessa. 6-vuotiaan kanssa on jo tietty helpompi jutella asioista, selittää asioita niin että lapsi ymmärtää, 2-vuotiaan kanssa se on vielä vaikeaa.

Älä sinä murehdi mitä muut ajattelevat yksilapsisesta perheestä. Meitä on paljon. Yhtälailla saatetaan kummaksua monilapsisia perheitä. Mielipiteitä on niin paljon kun on ihmisiä.

Nauttikaa ainokaisestanne.

painiva.Meillä on reilu 2 vuotias neiti.Hän on myös saatu alkuun hoidoilla.Mä olen jo alkanu jo hävittää vauva tarvikkeita,vaikka toisaalta haluaisin hänelle sisaruksen,mutta hoitoihin en jaksa enää hakeutua,joten hän jäänee ainoaksi.Mä koen myös ympäristön paineet kovana.Monet ihmettelee ,enkö halua enempää lapsia,niin kun se olisikin niin yksinkertaista.Tottahan tuo saattaa olla, että sitä ainokaista helposti tulee sitten lellittyä,mutta täytyy vaan pitää pää kylmänä eikä antaa kaikessa periksi.Olen aikalailla samoilla linjoilla edellisen kirjoittajan kanssa.

Itsellä jo kouluikäinen yksi lapsi, ikäni puolesta en ala enää lapsentekoon. Ja jokaisen meidän oma asia on se onko lapsia yksi vai kaksi, ihmiset jotenkin olettaa että "täytyy olla kaksi". Älkää ottako mitään stressiä asiasta, ja varsinkin joka on rankat hoidot käynyt läpi saadakseen lapsen ei varmasti halua alkaa siihen uudelleen. Itse olen perheestä jossa oli viisi lasta. Äiti aina sanoi meille , ettei niitä lapsia kannata tähän maailmaa montaa tehä, menee koko elämä lastenhoidossa. Heh oman äidin kohdalla se oli varmasti totta.
Multa töissä eräs kysyi "meinaatko jättää yhteen?" olin vähän aikaa hiljaa ja sanoin "meinaan", enkä muuta , asiasta ei oo sen jälkeen puhuttu..

Opettajana näen paljon lapsia ja tutustun heihin hyvin. Monet ainoat lapset ovat kokemukseni mukaan erittäin hyvin kasvatettuja ja onnellisia. Vanhemmilla on heille aikaa ja he kokevat olevansa tärkeitä. (Näen kyllä myös onnellisia suurperheiden lapsia, ettei kukaan nyt käsitä väärin!)

Eli lasta ei hemmotella piloille rakastamalla, vaan antamalla kaikki periksi tai korvaamaalla rakkaus ja aika materialla. Eikä tämä mitenkään ole ainoastaan yksilapsisien perheiden ongelma. Yksilapsiset perheet voivat olla hyvin onnellisia ja valveutuneita kasvatusasioissa ja monilapsisessa perheessä asiat voivat olla huonommin, tai toisinpäin. Lapsimäärä ei näitä asioita ratkaise. Olkaa rauhassa yksilapsinen perhe jos niin haluatte, lapsenne onneen se ei vaikuta!

Me tehtiin lastamme 2,5vuotta...saimme 41 tunnin synnytyksen jälkeen koliikkilapsen joka oli kuolla keuhkokuumeeseen, jonka sai synnytyksen aikana, koska jäi jumiin hänen päänsä ollessa huonossa asennossa.

Ei tule meillekään enää yhtään lasta, p***** minä synnytyksen kivuista mutta se että lapsi meinasi kuolla oli liikaa meille molemmille ja sitte tuli vielä toi koliikki.

On selvää ettei lapsesta tule hemmoteltua jos ei anna sen tapahtua. Miksi lapsen tulisi saada kaikki vaikka hän on ainoa? Eikös se ole parempi kasvattaa lapsi kunnolla kun kerran on ainoa? Lapsi saa luvan tehdä asioiden eteen jotain jos haluaa jotain aivan kuin muutkin lapset joilla on sisarukset. Eivät ne sisarukset siihen lellimiseen vaikuta vaan vanhemmat itsessään. Älkää antako sen tapahtua.

Yksilapsisia perheitä on paljon enkä ole kuullut kenenkään lapsen nyt niin vakavasti siitä kärsivän ja siis sisarusten hankinta on vanhempien päätös ei lapsen. Ei ole mitään väärää tehdä vain yhtä lasta. En ole koskaan ymmärtänyt mikä ihmeen itsestään selvyys on se että hankitaan 2-3 lasta. Kyllä siitä yhdestä on iloa ja murhetta ihan riittämiin. JOs pelkää sitä että lapsi jää tänne yksin kuoltuanne niin sitä pelkäätte turhaan. Hän kyllä perustaa oman perheen jos niin haluaa.

Se on teidän perheenne ja jos olette noin onnellisia niin miksi siis stressata mitä muut sanovat. MItä se heille kuuluu, ei ole heidän perheensä.

Onhan olemassa vaihtoehto, että kuopus on lellikki? Miksi ainoa olisi lellikki? Entä jos lapsia olisi neljä? Kuka saa eniten, kuka tarvitsee kontrollia?

Menetkö töihin vai oletko kotiäiti? Väärin tehty!

Kiellätkö karkin paitsi lauantaina ja kakara ei ymmärrä, mikä on lauantai? Syötätkö karkkia joka päivä?

Äitiys on syyllisyyttä. Ole vahva ja toimi, niinkuin hyvältä tuntuu. "Tämä on minun perheeni"- asenne on se mitä tarvitset.

Ei ole oikeaa tai väärää. On vain erilaisia perheitä. Jos haluat vielä lapsen voithan adoptoida? Muutoin kolmehenkinen perhe on SINUN perheesi.

riippuu kuinka paljon lastaan hemmottelevat.

Monet vanhemmat nykyaikana ihan varmasti ampuvat tässä asiassa yli, mutta sitä kyllä tapahtuu useampilapsisissakin perheissä. Harvalla lapsia kuitenkaan niin paljon on, että se muuttaisi tilanteen.

En myöskään usko, että lapsi, jolla ei ole koskaan sisaruksia ollutkaan, siitä tosiasiassa kärsisi, vaikka joskus asiasta puhuisikin.

Olen huomannut myös sen, että ainakin tytöt korvaavat sisaruksen puutteen sydänystävällä ja muutamalla muullakin läheisellä ystävällä. Uskon, että myös pojat hoitavat asian samalla tavalla, vaikkei pojilla ehkä siihen niin kovaa tarvetta olekaan.( Tottakai monilapsisissa perheissäkin lapsilla on omat ystävänsä, mutta jos on sisaruksia, niin ystävät eivät aina ole niin välttämättömiä.)
Tällaiset ystävyyssuhteet saattavat kestää läpi elämän. Ne korvaavat sisarussuhteet ja ovat helpompiakin, koska ei ole kateutta, eikä jatkuvaa nahistelua lapsena, ei aikuisena riitelyä yhteisten asioiden hoidosta, vanhempien huomiosta ja avusta, eikä myöhemmin perintöriitoja jne.
Ei se ainoan lapsen elämä mitenkään säälittävää ole. Ehkäpä monessa tapauksessa päinvastoin, kun saa vanhempien jakamattomn huomion.
Toisten kanssa oppii varmasti elämään, kun päiväkoti-ikäisestä asti rumba jatkuu ja jatkuu aina vaan.

Jos kuulee huomautuksia yksilapsisista perheistä, niin sellaisille ei kannata korvaansa lotkauttaa. Ainahan on ihmisiä, jotka jollakin tavalla haluavat ilkeillä ja osoittaa mieltään.

Itselleni on ihan sama,montako lasta kukakin hankkii.Olen vaan itse ollut ehkä niin äitityyppi ja helposti niitä lapsia saanut,että siksi tämä lapsimäärä.Siskolla on yksi lapsi ,3-vuotias.Olen vain huomannut sen,että antavat hyvin paljon periksi asioita,kun eivät halua pahoittaa lapsen mieltä.Esimerkkinä tällaisia,jotta ymmärrätte mitä tarkoitan.Lapsi halua istua syömään kahvipöytään juuri tietylle tuolille,siis sanotaan aikuiselle,siinä tuolissa istuvalle,että voisitko siirtyä,että lapsi pääsee siihen,kun nyt haluaa istua juuri siinä tuolissa.Lapsi juoksentelee omilla teillään,aikuinen ihminen leikkelee hänen saksillaan jotakin askartelua.Lapsi haluaa sakset ,kesken aikuisen leikkaustyön,ja itku tulee-sillä seurauksella että sakset pitää antaa heti lapselle.Jotain asioita äiti yrittää kieltää,mutta niissäkin isä antaa periksi.Lapsi saa kaikki toivomansa tavarat,jos kaverilla on joku kiva lelu,lapselle ostetaan samanlainen.Kaupassa voi heitellä ostoskärryyn tavaraa,mitä haluaa itselleen,hyvin usein ne ostetaan.En olisi hyväksynyt tällaista käytöstä omilta lapsiltani,riski ehkä curling-vanhemmuuteen on suurempi,jos siihen on taloudellisestikin hyvin varaa.Minulla monen vuoden yksinhuoltajavanhempana ei ollut edes mahdollisuutta antaa kaikkea,mitä olisivat halunneet.Muuten on ihan mukava veitikka tämä siskon lapsi,hyvä olisi vaan jos oppisi kestämään myös pettymyksiä.

Iltasanomien keskustelupalstalla on puhjennut iso keskustelu sisarusten välisestä väkivallasta, sisarusten ongelmista ja vanhempien osuudesta niihin. Suosittelisin ketjun lukemista kaikille vanhemmille ihan opiskelu mielessä! Sisarukset eivät aina ole se onni ja autuus. Esimerkkejä:


"Olen saanut sisaruksiltasi uhkauksia, minua on petetty asioissa, elämä on ollut hyvin vaikeaa, sillä minut on jätetty aivan yksin, en kuulu heihin. Näistä asioista ei voi mennä kertomaan tai jos kertoo vanhemmille, hekään eivät usko, kuten kohdallani on käynyt ja nyt aikuisena äitini on lähtenyt mukaan tähän pettämiseen, kiusaamiseen, vaikka on itse kuullut veljeni uhkaavan tappaa minut.

Tällaista voidaan välttää vain sillä, että omat vanhemmat kohtelevat lapsiaan kaikessa tasapuolisesti ja ovat herkkinä kuulemaan lastensa asioita. Uhakaukset sisaruksiltani ovat olleet kauheita ja tuhonneet perheeni elämää, olen elänyt pelon vallassa lapsesta lähtien. Olen pyytänyt äitiäni monen monta kertaa uskomaan ja kuuntelemaan, mutta olen hänen mielestään vainoharhainen ja kateellinen, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa.

Veljeni juuri murrosiässä aiheutti ensimmäiset pysyvät haavat, hänkin olisi voinut tehdä, jotain kamalaa, hän kuitenkin elää herrasmiehen elämää ja minä kärsin ja kaikki jatkui isän kuoleman jälkeen. En voi kirjoitttaa miä minulle on tehty, mutta se ei ikinä häviä mielestä"


"Mielestäni sisarusten välisiä ongelmia ei piilotella enkä uskoisi sen olevan ongelma. Toisaalta yleistä on lasten ongelmien maton alle lakaiseminen. Vanhemmat eivät halua itsekkäistä syistä nähdä niitä. Vallalla on kumma tapa ihailla lasta/nuorta joka ei koskaan sano vanhemmileen vastaan, hermostu tai kapinoi ja jolla ei ole voimakkaita omia mielipiteitä. Normaali lapsi tai murrosikäinen teini tekee niin varmasti ajoittain. Jos ei, niin vanhemmat valehtelevat (itselleenkin) tai lapsen kehitys ei kulje normaalireittejä."

Hei,

Minä olen ainut lapsi ja voin kyllä rehellisesti sanoa etten ole sisarusten puutteesta päivääkään kärsinyt. Tietenkin joskus satuttaa (varsinkin nuorempana), kun kulee näitä ainokaisiin yhdistettäviä stereotypioita. On helppo sanoa, että ainoat lapset saavat kaiken eivätkä opi jakamaan. Kuinka moni tulee ajatelleeksi sitä, että ainoa lapsi saa myös tehdä niitä kotitöitä hitusen verran enemmän, kun ei niitäkään tarvitse jakaa kenenkään kanssa ;).

Seuranpuutetta minulla ei ole koskaan ollut. Olen aina ollut hyvin sosiaalinen ja toisaalta myös itsenäinen. Muiden lasten kanssa oppii kyllä tulemaan toimeen ilman sisaruksiakin. Oikeastaan asiaa voisi ajatella myös niin päin, että silloinhan sitä seuraa joutuu aktiivisesti hakemaan muista lapsista. Kotona kun sitä ei automaattisesti ole tarjolla.

Minusta on outoa ja surullista, että edelleen tänä päivänäkin joutuu puolustelemaan valintaansa (,jos se edes on valinta) olla vain yhden lapsen vanhempi. Itse odotan nyt toista lastani. Meilläkin esikoinen on hitusen vajaa 2v. Ei tähän toiseen odotukseen todellakaan lähdetty seuran takia vaan siksi, että itsellä tuntui rakkautta riittävän vielä toisellekin. Täytyy myöntää, että välillä kyllä pelottaa kahden lapsen vanhempana oleminen. Kyseessähän on minulle täydellinen hyppy tuntemattomaan.

Olen perheemme ainut lapsi, ja pian täysi-ikäinen. Vanhempani ovat edelleen onnellisesti naimisissa. En ole koskaan kokenut, että olisin yksinäinen ollessani ainoa lapsi. Olen ollut yksin, mutta en yksinäinen. Minulla on molempiin vanhempiin erittäin lämpimät välit. Olen tottunut tekemään asioita yksin, joka on oikeastaan etu esimerkiksi koulussa, kun täytyy tehdä asioita yksin. Lisäksi en ole riippuvainen kenestäkään. Voin päättää ja tehdä asiat kuten haluan.
Monet ystävieni vanhemmat ovat eronneet. Olen kuvitellut syyksi sen, että lapsia on tehty niin monta että parisuhde kärsii. Mielestäni teoriani on ihan hyvä ja saattaa jopa pitää paikkansa. Ainoan lapsen vanhemmat pitävät taas yhdessä huolta "silmäterästään" joten riidoilta vältytään.
Minusta on typerää sanoa, että ainoista lapsista tulee itsekkäitä, lellittyjä, epäsosiaalisia...
Uskon että ihmiset ovat yksilöitä. Tuollaiset asiat eivät riipu siitä montako lasta perheessä on, vaan siitä miten lapsi kasvatetaan. Usein ne lapset, joilla on paljon sisaruksia jäävät vaille huomiota, ja heidän "sosiaalisuutensa" on huomion hakemista. Ainoa lapsi saa yleensä vanhempiensa huomion, ja hän voi tuoda itseään muulla tavoin esille. Itse en pidä itseäni epäsosiaaliseksi. Näen kavereitani viikottain. Kesäisin lähes joka päivä. Ystäväni ovat minulle hyvin tärkeitä. Toisaalta joskus haluan vain olla yksin. Tekemällä omia juttujani, joista kukaan muu ei tiedä.

ihmiset on pölvästejä kun luulevat, ettei ainut lapsi opi olemaan muiden kanssa :)). Voi miten kapeakatseista ajattelua, itse olen ainut lapsi ja menestynyt elämässä todella hienosti, lapsena jo ollut varsinainen kyläluuta, harrastuksia ollut paljon ym, kuten muillakin tuntemillani ainoilla lapsilla, joten se siitä. Monet standardi-ihmiset (kaksi lasta) eivät pysty ymmärtämään ääri-ilmiöitä kuten yksi lapsi tai 6 lasta. Ja todellakin edellä naiset kirjoittivat kuinka kova homma on ollut, että yleensä on saanut sen yhdenkin lapsen, hatunnosto heille, siitä rumbasta ei sellaiset tiedä mitään jotka ovat vaivatta tulleet raskaaksi suunnitelmien mukaan.

myös Ykköslapsi ja kakkoslapsi asetelmalta.

Varmaan suurimmaksi osaksi vanhemmat laittavat lapsensa arvojärjestykseen.

Jos joku huomaa eriarvoisen asetelma, puolustellaan rakastaa yhtä paljon vain eri lailla.
Sillä vain oikeutetaan eri arvoisuus, ollaan niin hyviä ihmisiä kun ihan jotain ymmärretään.

Aika törkeää sanoa lastaan vajaaksi. Häpeäisit.

on jo 22v ja osannut aina arvostaa sitä että on ainoa.
Olen toki pitänyt huolen siitä,että en vienyt häntä perhepäivähoitoon vaan päiväkotiin,jotta tulee vastapainoksi ryhmässä oloa ja harrastuksiksi pyrimme ohjaamaan joukkue lajeja,yksilölajien sijaan.Mielestäni tämä oli tärkeää myös siksi että pystyin myöhemmin sanomaan,lapseni pärjäävän ryhmässä.

Ainut lapsi on etuoikeutettu,monessa mielessä,ja siitä nämä kateelliset panettelu lausahdekset vain johtuvat,ei muusta.Ainoasta ei tule yhtään sen hemmotellumpaa kuin isoistakaan perheistä,mikäli häntä ei hemmottele.
Olen seurannut myös montaa,isoa perhettä,miten lapset on todella tehty vain siinä mielessä,että hoitavat toinen toisiaan ja kun se ei toimikaan alkaa tavaroiden osto.Isoilla on jos jotakin nintendo peliä,jotta pysyisivät poissa jaloista.Mitä se sitten on?
Eikä ole mitenkään sanottu että sisaruksilla on seuraa toisistaan.Ystävälläni on kolme tytärtä.!3v ja 12v kaksoset.Jokaisella on silti omat kaverit ja yökylä vieraat.

Tämä oma poikani on erittäin sosiaalinen nuorimies,kavereita on aina ollut ja pärjää elämässään hyvin.

Pystytkö itse sanomaan ventovieraasta,onko hän ison perheen lapsi vai ainoa?Veikkaan et et pysty.

Yksi asia on joka ainoalta puuttuu usein.Ainoa lapsi ei osaa pitää puoliaan vaan on sinisilmäisempi,ovelaksi oppineen ison perheen lapseen nähden.Kun ei ole tarvinnut/voinut vierittää syytä toisten niskoille,ei sitä osaa,eikä osaa pelätä muiden tekevän niin.

Minäkin olen tämän perheen ainut lapsi. Monesti kyllä toivonut että olis sisaruksia. Olen melko yksinäinen. Miettinyt kun kavereilla on monta sisarusta ja olishan se tietynlainen tukiverkko... Ikää mulla 23v ja olen mies. Vieläkin vanhemmat vähän lellittelee vaikka olen aikuinen.. :) Miettinyt miten elämä olisi jos olis sisar, olisko meillä isompi talo tai jtn. Millanen hän olisi? Nyt tuntuu että jään yksin elämässä... Mietin että kun joskus... porukat kuolee, mitenkähän yksinäinen minusta tulee. :) Tyttöystävääkään en ole uskaltanut hommaamaan.

Äitikin aina muistuttaa miten olin lapsena sosiaalinen ja lähin kaikkeen mukaan ja hymyilin. Nykyään vähän olen katkera ja ujo.. Vähän muuttunut tosikoks kun ei elämässä kovin paljoo iloa ole.. Tulee vaan negatiivisia asioita mieleen vaikka pitäis ajatella positiivisesti.

Yksi blogi, jota luen ( http://www.muksunmatkassa.fi/ ) kirjoittajalla on vain yksi lapsi. Olen päässyt sitä kauttaa tutustumaan ajatukseen. Itselle aika vierasta, kun olen kasvanut kolmen sisaruksen kanssa. Ei tule ajatelleeksi, kuinka yksinäistä tai kauheaa se voisi olla. Voimia vaan kaikille :)

Olen pohdiskellut samoja asioita. Olin itse toiselle kymmenelle asti ainut lapsi ja koin itseni epävarmaksi lapsilaumoissa. Minulla oli kyllä aina kavereita, joiden kanssa leikin paljonkin. Samoin sukulaislapsia. Toisinaan kadehdin näiltä kavereiltani sisaruksia, jotka tuntuivat tekevän kavereista rennompia ja sanavalmiimpia sosiaalisissa tilanteissa kuin minä. Nuorena kadehdin myös sitä, miten kaverini saivat huomiota esim. isoveljen ystäviltä ja oppivat olemaan vastakkaisen sukupuolen kanssa (näin kuvittelin). Muistan myös, että aikuiset kommentoivat ainoiden lasten olevan lellittyjä ja hankalia. Ehkä kuulin vanhemmiltani kyseltävän, miksei minulla ole sisaruksia. Yritin kaikkeni, jotten vaikuttaisi lellilapselta ja häpesin ainoana lapsena olemista. Toisaalta ei sitä koko aikaa ajatellut, aika meni kavereiden kanssa touhutessa. Kun sitten sain sisaruksen, hän oli minulle tärkeä ja läheinen ikäerosta huolimatta. Välillä tosin nolostutti, kun ikäeroamme ihmeteltiin ja yritinkin sen monesti kätkeä tai jättää kertomatta. Vanhempiemme avioeron jälkeen mietin monesti, miten olisin kestänyt ne kaikki paineet ilman sisarusta, jonka kanssa puhua. Toisaalta olen myös nähnyt vierestä, että myös monilapsisessa perheessä voi jäädä yksin vaikeuksiensa ja mielipiteittensä kanssa tai vahoista vanhemmista huolehtimisen taakka voi jäädä vain yhden lapsen harteille, vaikka lapsia olisi monta.
Minulla on nyt lapsi, joka on ainut lapsi. En tullut raskaaksi helpolla ja sain lapsen vanhana. Samoin jo lapsen ollessa kaksivuotias sain kuulla kommentteja ainoasta lapsesta ja siihen liittyvistä "ominaisuuksista" kuten ujoudesta tms.. Silloin vielä elättelin toivoa toisesta lapsesta ja loukkaannuin kommenteista. No, toista lasta ei tullut. Korviini pisti päiväkotihenkilökunnan puheet työn raskaudesta, kun hoidossa on vain "ainoita lapsia ja iltatähtiä". Muuten päiväkodissa meni aina hyvin ja yleensä sain kuulla kaiken sujuvan oman lapseni kohdalta hyvin. Varmasti kyseessä oli vain yksittäinen kommentti, joka jäi omiin korviini soimaan syytöksenä.
Koetin itse parhaani mukaan viedä lasta kavereille ja kutsua kavereita meille. Muutaman vuoden ajan meillä olikin joka ilta 2-3 lasta paikalla, kun naapurin lapset tulivat leikkimään. Viikonloppuina yritin rauhoittaa aikaa vain omalle perheelle. Lapseni alkoi kaipailla sisarusta n.3 -vuotiaana. Kun kerroin, ettei se onnistu, kysely taukosi aina hetkeksi. Kouluiässä alkoi valitus siitä, että kaikilla muilla on sisarus paitsi hänellä. Yritin keksiä lähipiiristä jonkun muun ainoan lapsen, mutta samassa koulussa oleva monta vuotta vanhempi esimerkki ei lohduttanut. Luokkatasollaan lapseni oli ainut ainoa lapsi. Kavereita oli kuitenkin paljon eivätkä he tunnu valittavan tai kiusaavan lastani. Tiettyä tuttua epävarmuutta näen lapsessani isoissa lapsiporukoissa, vaikka hän on rohkeasti lähtenyt mukaan erilaisiin harrastuksiin ja leikkeihin sekä muihin sosiaalisiin tilanteisiin. Opettajien kanssa asiasta on puhuttu, kun lapsen käytöksessä oli kavereiden mielyttämisen tarvetta. Opettajat suhtautuivat asiallisesti.
Itse olen aina ajatellut, että jos olisin voinut, olisin tehnyt enemmän lapsia. Nyt tunnen jonkin verran syyllisyyttä tilanteesta. Toisaalta en usko lapseni kärsivän siitä liikaa. Hänellä on paljon kavereita ja he tuntuvat olevan tärkeitä. Enemmän ongelma on varmaan omassa päässäni. En ole myöskään kuullut, että lapselle olisi kommentoitu ikävästi tai kiusattu tai hylätty sen takia, että on ainut lapsi. Tunnen itse aikuisia ainuita lapsia, jotka eivät tunnu asiaa pahemmin pohtivan. Tärkeintä on varmasti olla itse tyytyväinen omaan perheeseensä, niin silloin lapsikin on.