Nuoruuteni meni yksinäisyyteen lähes täysin. Yläasteella olin koulukiusattu tai paremminkin syrjitty. Se on kiusaajille, helppo toimintamuoto, koska yksilönvapauteen ei oikein voida puuttua.
Myös perheeni käytti minua henkisesti ja taloudellisesti sylkykuppinaan. Olin älykäs, tunnollinen ja koulussa menestyvä, kauniskin, mutta sain kuulla olevani tyhmä ja ruma, eikä minulle ostettu edes bussilippua jolla pääsisin lukioon. Sinne kuitenkin menin ja ostin itse lippuni ja ne kirjat joita ei kirjastosta saanut.
Entä ns.""ystävät"? Onhan niitäkin aivan muutamia nuoruudessani ollut, mutta minulla on ollut huono karma. He ovat vain halunneet turvautua seuraani, kun muutakaan ei ole ollut. Tästä pakkoteosta katkerina he ovat mitätöineet arvoni sen jälkeen, kun ovat löytäneet itselleen mielenkiintoisempaa seuraa. Mutta tästä kaikesta on jo vuosia. Yhteenvetona voi vain sanoa, ettei ikäville kokemuksille ollut mitään vastapainoa.
Tiesin etukäteen, että menetän kaiken tämän paskan. Mitäpä väliä sillä muuten olisi ollut, mutta pelkäsin kohdata totaalisen yksinäisyyden. Muutama pitkä vuosi menikin täydessä pimennossa ja pelon tuoma ahdistus katosi sitä mukaan kun yksinäisyyden kokemus tuli lähemmäksi.
Uskalsin kohdata ihmisen, vaikkakin Internetistä ongitun. Tunsin oloni jo itsenäiseksi, hyväksi ja riippumattomaksi, mutta toisen silmissä olin yksinäisydessäni säälittävä. Ei hän minua siitä haukkunut, päinvastoin otti syleilyynsä ja antoi kaiken lämpönsä tälle, joka ei sitä koskaan ollut kokenut. Mutta vuoden-parin kuluttua ymmärsi, ettei ollutkaan toiminut oman tahtonsa mukaisesti ja oli antanut itsestään liikaa, mielestään pohjattomaan kuiluun. Ja se yksinäisyys - sitä en enää tuntenut; pelkkä kumppani olisi tehnyt minut onnelliseksi - mutta toista se ahdisti niin paljon, että sanoi haluavansa olla yksin, tukehtuvansa, haluavansa lähteä eri teille. Vielä ei ole se aamu koittanut kun tämä todella toteutuu, jos toteutuu? Jos järkipuhe ei auta?
Mitä tämäkin tarina todistaa? En ole uskovainen, enkä edes kristitty, mutta Sanalaskujen kirjan lause "Jolla on, sille annetaan" pitää todella paikkansa. Kovasta yrittämisestä huolimatta on vaikeaa saada itselle epätyypillisiä asioita. Tämä on yksittäistapaus, mutta oman elämäni harvoja mahdollisuuksia. Toista ei ehkä tule. Ja haluaisin elää hetkessä, en haaveillen ja pyrkien johonkin, joka ehkä mahdollisesti tapahtuu 20 vuoden kuluttua.
Onnellisiakin muutostarinoita toki kuulee, mutta paikkani ei ole tässä maailmassa. Olen ns. hyvä ihminen. Realistinen. En silti halua lähteä täältä itsekkäänä marttyyrina (en ehkä edes uskaltaisi), mutta uskon että tappavien sairauksien kovista kivuista huolimatta, tuska-onni -akselini olisi parhaiten tasapainossa, jos lähtölaukaus sille polulle tulisi pian. Toivossa on hyvä elää, heh heh.
Nuoren Naisen Yksinäisyys
17
3374
Vastaukset
- Yleinen vuodattaja
Oletko jo kokeillut antidepressanttien laajaa kirjoa? Niistä voisit hyötyä ja saada apua liialliseen synkistelyyn. Ainakin ne minua latistavat niin paljon, etten nyt edes haaveile kuolemisesta vaikka koenkin jääneeni yksin.
Jahas, se alkaa mirtazapiini-väsymys jo käskeä peiton alle... - ainakaan
tee mitään itsellesi! kyllä varmaan löytyy
joku sullekin sopiva...
paitsi että elämässä pitää olla muitakin tavoitteitakuin sen oikean löytyminen...
on paljon kivoja harrastuksia ja juttuja...
tuo tarrautuminen tosiaan saattaa karkottaa... luovu siitä, se on turhaa... kyl sä kelpaat!
moni ois susta ilonen ja kiitollinen jos saisi "omakseen" Mut ei sun tarttee kaikkii huolii riesakses...
tuu tonne uskonnot/uskomukset tai kristinusko palstalle, ainaki lukemaan, ehkä sieltä vois löytyy jotain... - juanita del toro
Hei,
Tekstisi pysäytti, sillä se oli äärimmäisen älykkään ihmisen pohdintaa.
Tuli kuva, ettet ole vielä kohdannut tasoistasi seuraa.
Kun viettää aikaa samanhenkisten ihmisten kanssa, se rakentaa henkisesti ja kohottaa mieltä virkistäen paremmin kuin mitkään maailman antidepresantit.
Kerroit olevasi nuori nainen.
Elämä on jännä juttu. Ei koskaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, kun katsoo fulmin loppuun saakka. Vaikka ihan piruuttansa. - diipadii
Koskettavasti kirjoitit elämästäsi..melkein tuli tippa silmään.
Toivon todella sulle, että voisit kokea elämässäs paljon ihania asioita ja löytää tarkoitusta!
Toivon, todella. - Yleinen vuodattaja
"..mut joku aamu, mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan, sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan
Ja sä oot kaunis, vaikket enää tunne niin, ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin.."
(Juha Tapio - Kelpaat kelle vaan)
Olen pahoillani kun syyllistyin tällaiseen sanojen kopiontiin, mutta tulit mieleen tuosta biisistä.
Minua itseäni ahdistaa nyt kovasti omat asiat. Olen ajautunut ongelmiin. Taas rauhoittaviakin kuluu. Ehkä asiat järjestyvät. - Nimetön
Heippa!
Mun mielestä sun täytyy opetella rakastamaan itseäsi,hyväksymään itsesi ja olemaan armollisempi itsellesi.
Ihminen joka ei tule toimeen itsensä kanssa , saa myös muut ihmiset kaikkoamaan ympäriltään...
Voisit alkaa opiskella itsetuntemusta, niin oppisit arvostaa enemmän itseäsi ja varmaan myös oma masennuskin hellittäisi ja se riippuvuus toisista ihmisistä.
Psykoterapiasta on sanottu että se on elämän taidon opettelua. Sulle vois olla joku ryhmä-tai yksilöterapia hyväksi.
Apua on tarjolla , kun näkee vaivaa ja etsii ...
Paljon tsemppiä sulle ja voimia taipaleellasi. Itseensä kannatttaa panostaa.... Rukoilen/Toivon että löydät avun :)- ketjun aloittaja
On mukavaa kuulla muiltakin, että toivoa on. Se kai minut on pitänyt kiinni tässä elämässä. Olen näin yrittänyt ajatella, että miksen katsoisi asioita loppuun asti, jos mitään menetettävää ei ole. Ehkä kyse on heikkoina hetkinä siitä kärsimyksen määrästä, joka periaatteessa voi kasvaa vielä paljon.
Todennäköistähän olisi, että elämässä kaiken tämän jälkeen alkaisi jo hiukan aurinko paistaa. Voin paljon syyttää itseäni siitä, etten osaa kääntää kokemuksiani voitokseni.
Psyykenlääkkeitä en ole ottanut tarjoamisesta huolimatta. Uskon, että ne auttavat esimerkiksi terapian aloittamisessa helpottamalla mielenterveyskriisiä. Kohdallani ongelma ei kuitenkaan ole akuutti, en tunne olevani kriisitilassa. Vuosia sitten minulla oli kyllä vakavia unihäiriöitä, ahdistusta ja paniikkihäiriöntapaisia tiloja. Mutta se oli sitä yksinäisyyden pelkoa. En välttämättä usko näiden tilojen palaavan.
Terapiassa kävin aikoinani alle vuoden, mutta puheenaiheet olivat vähissä. En sielläkään oikein onnistunut analysoimaan, mistä tällainen syrjintä johtuu (olen kyllä myös asianomaisilta kysynyt selkeää vastausta saamatta). Lähinnä ajattelen, että olen anteeksiantamattomalla tavalla omalaatuinen persoona. Ikävät kokemukset ovat saaneet aikaan sen, etten kykene suhtautumaan ihmiseen harhaisen positiivisesti.
Päähänpotkituksi tulemisen näkee kuulemma päällepäin, se karkoittaa. Ja toisaalta itselleni tärkeä menneisyydestä rehellisesti kertominen stigmatisoi. Jokuhan täälläkin puhui tarrautumisesta. En ole nykyisen kumppanini kanssa pakonomaisen oljenkorteen takertumisen vuoksi, se ei olisi oikein ketään kohtaan. Tutustuin häneen vasta sen jälkeen, kun olin oppinut elämään yksinäisyyteni kanssa. En pelkää erottamista yksinäisyyden vuoksi, tokihan elämästäni tulisi yksitoikkoisempaa ja kodistani jääkylmä. Ja itkisin sitä, kuinka minulla olisi ollut vielä paljon annettavaa rakkaalleni. Lämpöä, läheisyyttä, turvallisuuden tunnetta (myöhemmin ehkä myös taloudellisesti), kunnioitusta, yhteisiä muistoja ja nautinnon hetkiä.
Itsetuntoni on mielestäni nykyään kaksijakoinen. Omassa eriössäni rakastan itseäni, mutta sosiaalisesti todellisuus on lähes aina toisenlainen. En saa enää muita näkemään sitä puolta itsessäni ja tiedostan sen vahvasti vuorovaikutustilanteissa. Minun on yhä vaikeampaa edes hymyillä vieraalle ihmiselle, se tuntuu teennäiseltä (ja siksi luultavasti näyttäisi irvistykseltä). En voi tahdonvaltaisesti tehdä itselleni itsevarmaa ja itseäni rakastavaa oloa. Tiedän, että kokemuksieni pohjalta olisi epärealistista olla avoin ja luottavainen, esittäisin jotain ja se on raskasta pidemmän päälle. Näen sosiaalisissa tilanteissa itseni ikäänkuin ulkopuolisen silmin jostain yläviistosta tarkastellen.
Paljon olisi siis opittavaa, mutta ehkä kärsivällisyys palkitaan. - yllättynyt
ketjun aloittaja kirjoitti:
On mukavaa kuulla muiltakin, että toivoa on. Se kai minut on pitänyt kiinni tässä elämässä. Olen näin yrittänyt ajatella, että miksen katsoisi asioita loppuun asti, jos mitään menetettävää ei ole. Ehkä kyse on heikkoina hetkinä siitä kärsimyksen määrästä, joka periaatteessa voi kasvaa vielä paljon.
Todennäköistähän olisi, että elämässä kaiken tämän jälkeen alkaisi jo hiukan aurinko paistaa. Voin paljon syyttää itseäni siitä, etten osaa kääntää kokemuksiani voitokseni.
Psyykenlääkkeitä en ole ottanut tarjoamisesta huolimatta. Uskon, että ne auttavat esimerkiksi terapian aloittamisessa helpottamalla mielenterveyskriisiä. Kohdallani ongelma ei kuitenkaan ole akuutti, en tunne olevani kriisitilassa. Vuosia sitten minulla oli kyllä vakavia unihäiriöitä, ahdistusta ja paniikkihäiriöntapaisia tiloja. Mutta se oli sitä yksinäisyyden pelkoa. En välttämättä usko näiden tilojen palaavan.
Terapiassa kävin aikoinani alle vuoden, mutta puheenaiheet olivat vähissä. En sielläkään oikein onnistunut analysoimaan, mistä tällainen syrjintä johtuu (olen kyllä myös asianomaisilta kysynyt selkeää vastausta saamatta). Lähinnä ajattelen, että olen anteeksiantamattomalla tavalla omalaatuinen persoona. Ikävät kokemukset ovat saaneet aikaan sen, etten kykene suhtautumaan ihmiseen harhaisen positiivisesti.
Päähänpotkituksi tulemisen näkee kuulemma päällepäin, se karkoittaa. Ja toisaalta itselleni tärkeä menneisyydestä rehellisesti kertominen stigmatisoi. Jokuhan täälläkin puhui tarrautumisesta. En ole nykyisen kumppanini kanssa pakonomaisen oljenkorteen takertumisen vuoksi, se ei olisi oikein ketään kohtaan. Tutustuin häneen vasta sen jälkeen, kun olin oppinut elämään yksinäisyyteni kanssa. En pelkää erottamista yksinäisyyden vuoksi, tokihan elämästäni tulisi yksitoikkoisempaa ja kodistani jääkylmä. Ja itkisin sitä, kuinka minulla olisi ollut vielä paljon annettavaa rakkaalleni. Lämpöä, läheisyyttä, turvallisuuden tunnetta (myöhemmin ehkä myös taloudellisesti), kunnioitusta, yhteisiä muistoja ja nautinnon hetkiä.
Itsetuntoni on mielestäni nykyään kaksijakoinen. Omassa eriössäni rakastan itseäni, mutta sosiaalisesti todellisuus on lähes aina toisenlainen. En saa enää muita näkemään sitä puolta itsessäni ja tiedostan sen vahvasti vuorovaikutustilanteissa. Minun on yhä vaikeampaa edes hymyillä vieraalle ihmiselle, se tuntuu teennäiseltä (ja siksi luultavasti näyttäisi irvistykseltä). En voi tahdonvaltaisesti tehdä itselleni itsevarmaa ja itseäni rakastavaa oloa. Tiedän, että kokemuksieni pohjalta olisi epärealistista olla avoin ja luottavainen, esittäisin jotain ja se on raskasta pidemmän päälle. Näen sosiaalisissa tilanteissa itseni ikäänkuin ulkopuolisen silmin jostain yläviistosta tarkastellen.
Paljon olisi siis opittavaa, mutta ehkä kärsivällisyys palkitaan.On virkistävää lukea hyvin kirjoitettua tekstiä ja vieläpä sellaista, jonka taustalta ei kantaudu lohduton itkuntyrske.
Nähdäkseni ihmisen laadusta kertoo paljon se, että hän kykenee peljätyn yksinäisyyden selättämään. On jotenkin hullunkurista tavata kaltaisesi tältä surkuteltavien ihmisraunioiden kansoittamalta palstalta. - tämä aloittaja
yllättynyt kirjoitti:
On virkistävää lukea hyvin kirjoitettua tekstiä ja vieläpä sellaista, jonka taustalta ei kantaudu lohduton itkuntyrske.
Nähdäkseni ihmisen laadusta kertoo paljon se, että hän kykenee peljätyn yksinäisyyden selättämään. On jotenkin hullunkurista tavata kaltaisesi tältä surkuteltavien ihmisraunioiden kansoittamalta palstalta.Olisi jollain tavalla parempi kuin muut? Eikö se "lohduton itkuntyrske" kerro yhtä lailla siitä, että ihminen tarvitsee apua?
Ei ole mitään ihmislaatuja, paitsi ehkä jossain fasistisessa ajatusmaailmassa.
Voi hyvää päivää.
- toinen yksinäinen
Hei!
Oli pakko vastata viestiisi, se liikutti myös minun sisintäni.
Olen 21-v nuori nainen ja olen elänyt koko elämäni yksinäisyydessä. Lapsena olin ujo, en leikkinyt muiden lasten kanssa vaan viihdyin yksikseni. Olen yhä ujo ja sosiaalisilta taidoiltani rajoittunut. Viihdyn aivan liikaa yksinäni, koska olen ns. sinut tilanteeni kanssa. Minulla on sellaisia ajatuksia, etten tarvitse muita, olen itsenäinen jne. Elän aina huomista päivää varten. En voi nauttia hetkestä vaan odotan, josko huominen toisi helpotuksen.
Mutta ketään ei ole luotu olemaan yksin. Yksinäisyys syö itsetuntoani ja aiheuttaa pelkoa ja pahaa oloa. Olen itse diagnosoinut itseltäni lievän masennuksen, psykologin mukaan elämäni on vain tylsää. Hän ei oikein ymmärtänyt tilaani ja oloani, uskon ettei kukaan todella voi ymmärtää kaikkea, mitä tunnen. Joitain asioita ei vain voi pukea sanoiksi. En osannut tehdä niin psykologin vastaanotolla, hän ei vaan kyennyt asettumaan minun asemaani. Siksi emme enää tapaakaan. Lääkkeisiin en usko, tilanne on pystyttävä korjaamaan muilla keinoilla, sillä minulla on yhä mielenterveyteni (ja ehkä jonkinlainen mielenrauhakin) tallella.
Minunkin elämäni on ollut ikävien asioiden jatkumoa, en ole saanut lapsuudenkodistani riittävästi rohkaisua. Kukaan perheestämme ei osannut ilmaista sitä, että välittää.
Nyt asun kuitenkin omillani ja opiskelen uudessa kaupungissa eikä minulla ole täälläkään ketään ystävää. Mistähän niitä saisi? En tutustu helposti uusiin ihmisiin ja minun on vaikea pystyä luottamaan keneenkään. Minun on aina pitänyt pärjätä yksin.
Yläasteella minulla oli pari hyvää kaveria, jotka kuitenkin menivät eri lukioon. Lukiossa oli ulkopuolinen, roikuin väkisin mukana eri porukoissa, mutta vapaa-aikana en tavannut ketään opiskelutovereitani. Koko kolme vuotta meni ihan pimennossa.
Elän pahan kierteessä. Masennukseni estää minua saamasta miellyttäviä kokemuksia, ja koska minulla on tylsää, sen seurauksena masentaa lisää. Voisinpa kuvailla enemmän sitä, mitä tunnen, mutta minun on vain vaikea pukea ajatukseni sanoiksi. Tässä tuli vain pintaraapaisua minun ongelmaani. - saman kokenut...
Tuntui tutulta tuo sinun kirjoituksesi. Olen itse aina ollut ujo. Koulussa syrjittiin ja olin aina yksin ja tunsin itseni omituiseksi. Olen aina kokenut etten ole kaunis tai tarpeeksi kiinnostava. Minulla oli yksi hyvä ystävä, mutta eri luokalla. Peruskoulun jälkeen menin kauppikseen ja hengailin siellä millon kenenkin seurassa, enkä viihtynyt ollenkaan.
Olen uskossa, ja siksi uskonkin että jumala johdatti minut yhteen mieheni kanssa, juuri minun ainoan ystäväni kautta. Olemme nyt olleet yhdessä kohta 9 vuotta. Mieheni on paras ystäväni, muita ei oikeastaan olekaan.
Tiedän olevani omistushaluinen ja mustasukkainen, takertuva. On meillä siitä riitaa välillä ollutkin, mies ei ymmärrä, enkä totta puhuakseni ole kaikkea kertonutkaan. Kuinka julmaa voi elämä ujolla teinillä olla.
Totuus on, että en saa huomiosta tarpeekseni, ja tuntuu etten saa tarpeeksi huomiota. Olen oppinut ajan myötä pidättäytymään huomion kipeydestäni ja yritän antaa tilaa hänelle hengittää. Joskus se on vaikeaa ja silloin tuppaan olemaan omistushaluinen.
Et ole yksin, en näköjään minäkään :)- huoripukkikikki
Miten sinulla on ongelmia, vaikka olet uskossa? Rukoile näin: "Rakas kolmiyhteinen Jumala, taivaan ja maan herra, paranna minut kalvavista luonnevioistani, jookosta? Aamen." Kyllä Jesse hoitaa.
- voi hyvää päivää
huoripukkikikki kirjoitti:
Miten sinulla on ongelmia, vaikka olet uskossa? Rukoile näin: "Rakas kolmiyhteinen Jumala, taivaan ja maan herra, paranna minut kalvavista luonnevioistani, jookosta? Aamen." Kyllä Jesse hoitaa.
Kyllä ihmisen täytyy itse valinnat tehdä elämässään. Ilman uskoa en olisi selvinnyt näin pitkälle... Tottakai rukoilen monien asioiden puolesta ja tilanne on parempi välillä, nytkin kaikki on taas paremmin. Itseeni tässä täytyy hillitä, kyllä ihminen sentään on itse vastuussa monista asioista..
Rukoilemalla saa rauhan esim silloin kun on mustasukkaisuuskohtaus tai kova kaipuu kun toinen on jossain, silloin saa rauhan ja pystyy keskittymään vaikka hyvään kirjaan :)
- -toinen yksinäinen nuori na...
Itse olen myös yksinäinen nykyisin.
Lapsena ja nuorena olin suosittu mutta inhottava ja ilkeä käytökseltäni heikompia kohtaan koulussa. Murrosiässä sain itse kokea pahoja kolauksia, menetyksiä ja ne todella vakavoittivat ja kasvattivat. Kadun typerää käytöstäni, vaikka olinhan silloin vielä lapsi. Nykyisin kun katson ympärille naisia ja miehiä, tuntuu, että he eivät ole vieläkään kasvaneet aikuisiksi. He ovat edelleen ällöttäviä, itsekkäitä ja ilkeitä käytökseltään. Esim. paskanpuhuminen toisista on sellainen asia, joka olisi pitänyt ohittaa jo aikoja sitten. Itse ainakin olen.
Olisi kiva mailata sun kanssa. Voisitko pistää vaikka sähköpostiosoitteesi?- yksinäinen lisää
Hei...
Välillä tuntuu juuri siltä, että ne ilkeämieliset pärjäävät tässä maailmassa ja kun itse ei mene mukaan siihen paskanpuhumiseen, niin sitten eristetään porukasta ihan senkin vuoksi.
Ja toisaalta, miksi sellaisessa porukassa haluaisikaan olla?
Eli taas yksi yksinäinen lisää täällä.
- ahdistunut
Pidin kirjoituksestasi. Etenkin kun kerroit "ystävistä", kuulosti hieman samalta kuin mitä minä olen kokenut elämässäni, ja muutenkin stoorissasi oli paljon samankaltaisuutta. Ootko minkä ikäinen ja mistä päin? Minä olen 23-vuotias nuori nainen Uudeltamaalta. Jos kiinnostaisi tutustua, niin lähetä viestiä e-mailiini. :)
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Kanki kovana; ei tiedä pornovideoista mitään
Kaikkosen erityisavustajan asunnossa kuvattiin pornoa. Väittää ettei tiedä asiasta yhtään mitään. https://www.is.fi/po1486319- 312236
- 1872069
Mitä tämä on
Ajatella, olen viimeksi nähnyt sinua melkein vuosi sitten ohimennen. Ja silloinkin sinä välttelit minua. En ole kuullut101253Ei monet elä kuin alle 60 v, mikä vaikuttaa?
gulp, gulp.. Juice Leskinen eli 56 vuotta. Matti Nykänen eli 55 vuotta. Topi Sorsakoski eli 58 vuotta.701201- 731057
Hyvää yötä kaivatulleni
En pysty tekemään kokemaan mitään sielussa tuntuvaa, syvää, vaikuttavaa, ilman että rinnastan sen sinuun. Niin kävi tänä241037Nyt on konstit vähänä.
Nimittäin tuulivoiman vastustajilla, kun pitää perättömiä ilmiantoja tehdä. Alkaa olla koko vastustajien sakki leimattu,24962Tilinpäätösvaltuusto 27.5
Samalla viimeinen kokous ennen uudenvaltuustokauden alkamista. Vanhat antavat itselleen erinomaiset arvosanat, ja siirty43937Hevoset ajoteillä Karhulanvaaralla
Minkä ihmeen takia osaamattomat ihmiset tuovat hevosia ajoteille ja pyöräteille? Eilen oli kolari lähellä tämän takia. I12815