Vihaan syöpää

syöpäänjohtavista ongelma-aineista.

Vaikea sitä syöpää on rakastaakaan.Aviomieheni ehti sairastaa kolme erilaista syöpää kunnes kolmas,haimasyöpä tappoi hänet.Mies ei ollut juova tai tupakoiva.Hirvittävät,raskaat solumyrkkyhoidot,erilaisia elinleikkauksia,sädehoitoja.Näet kaikkein rakkaimman ja läheisimmän ihmisen kärsivän ja kuihtuvan ja itket ja kärsit vieressä.Saattelet rakkaimpasi lopulta kuolemaan ja olet loppuun asti rinnalla.Sitten jäät leskeksi,vielä suhteellisen nuorena.Kyllä syöpä sana herättää hyvin vahvoja kielteisiä tunteita.Ei tietenkään vihaa pidä tietoisesti ruokkia.Mutta on aika helppo sanoa että "unohda viha".Kaikenlaisia tunteita tulee.Ne eivät ole itsessään hyviä tai pahoja.Ne ovat merkki siitä että ihminen elää,tuntee ja rakastaa.Miksi ihminen ei saisi tuntea vihan tunteita?Minusta on epärehellistä sanoa että minä en vihaa tai että tunnen vain rakentavia tunteita.Suru on kaaos erilaisia tunteita.Viiden kuukauden kulutua mieheni kuolemasta kuoli äitini.Minä en osaa häntä oikein surrakaan,hän oli iäkäs,raihnainen ja toivoi itsekin pääsevänsä pois.Mutta elämänhaluinen mieheni läksi rinnaltani kesken ikänsä.Samana päivänä kun äitini kuoli,vein kuolinsanomaa enolleni ja jouduin lähettämään hänet samalla kertaa ambulanssilla sairaalaan.Hän on siellä yhä ja hänessäkin on todettu nyt syöpä.Syöpä sana herättää minussa yhä muistoja kärsimyksestä ja kuolemasta.

Aviomieheni kuoli syöpään kirjoitti:

Vaikea sitä syöpää on rakastaakaan.Aviomieheni ehti sairastaa kolme erilaista syöpää kunnes kolmas,haimasyöpä tappoi hänet.Mies ei ollut juova tai tupakoiva.Hirvittävät,raskaat solumyrkkyhoidot,erilaisia elinleikkauksia,sädehoitoja.Näet kaikkein rakkaimman ja läheisimmän ihmisen kärsivän ja kuihtuvan ja itket ja kärsit vieressä.Saattelet rakkaimpasi lopulta kuolemaan ja olet loppuun asti rinnalla.Sitten jäät leskeksi,vielä suhteellisen nuorena.Kyllä syöpä sana herättää hyvin vahvoja kielteisiä tunteita.Ei tietenkään vihaa pidä tietoisesti ruokkia.Mutta on aika helppo sanoa että "unohda viha".Kaikenlaisia tunteita tulee.Ne eivät ole itsessään hyviä tai pahoja.Ne ovat merkki siitä että ihminen elää,tuntee ja rakastaa.Miksi ihminen ei saisi tuntea vihan tunteita?Minusta on epärehellistä sanoa että minä en vihaa tai että tunnen vain rakentavia tunteita.Suru on kaaos erilaisia tunteita.Viiden kuukauden kulutua mieheni kuolemasta kuoli äitini.Minä en osaa häntä oikein surrakaan,hän oli iäkäs,raihnainen ja toivoi itsekin pääsevänsä pois.Mutta elämänhaluinen mieheni läksi rinnaltani kesken ikänsä.Samana päivänä kun äitini kuoli,vein kuolinsanomaa enolleni ja jouduin lähettämään hänet samalla kertaa ambulanssilla sairaalaan.Hän on siellä yhä ja hänessäkin on todettu nyt syöpä.Syöpä sana herättää minussa yhä muistoja kärsimyksestä ja kuolemasta.

Lue lisää

Minunkin mieheni kohtalo on samanmoinen. Tiedän että kestäisin ihan kenellä tahansa muulla hänen kohtalonsa,kun oma mies on siinä tukena. Mutta se tuska on sietämätön,kun se ainut tuki ja turva,ihminen joka ainoana maailmassa minut tuntee 100%.Olen nyt 26 ja elämä on kyllä yhtä rattoa...Tulevaisuus näyttää niin ruusuiselta.
Olisi kiva vaikka keskustella chatissa jonkun kohtalotoverin kanssa...

Aviomieheni kuoli syöpään kirjoitti:

Vaikea sitä syöpää on rakastaakaan.Aviomieheni ehti sairastaa kolme erilaista syöpää kunnes kolmas,haimasyöpä tappoi hänet.Mies ei ollut juova tai tupakoiva.Hirvittävät,raskaat solumyrkkyhoidot,erilaisia elinleikkauksia,sädehoitoja.Näet kaikkein rakkaimman ja läheisimmän ihmisen kärsivän ja kuihtuvan ja itket ja kärsit vieressä.Saattelet rakkaimpasi lopulta kuolemaan ja olet loppuun asti rinnalla.Sitten jäät leskeksi,vielä suhteellisen nuorena.Kyllä syöpä sana herättää hyvin vahvoja kielteisiä tunteita.Ei tietenkään vihaa pidä tietoisesti ruokkia.Mutta on aika helppo sanoa että "unohda viha".Kaikenlaisia tunteita tulee.Ne eivät ole itsessään hyviä tai pahoja.Ne ovat merkki siitä että ihminen elää,tuntee ja rakastaa.Miksi ihminen ei saisi tuntea vihan tunteita?Minusta on epärehellistä sanoa että minä en vihaa tai että tunnen vain rakentavia tunteita.Suru on kaaos erilaisia tunteita.Viiden kuukauden kulutua mieheni kuolemasta kuoli äitini.Minä en osaa häntä oikein surrakaan,hän oli iäkäs,raihnainen ja toivoi itsekin pääsevänsä pois.Mutta elämänhaluinen mieheni läksi rinnaltani kesken ikänsä.Samana päivänä kun äitini kuoli,vein kuolinsanomaa enolleni ja jouduin lähettämään hänet samalla kertaa ambulanssilla sairaalaan.Hän on siellä yhä ja hänessäkin on todettu nyt syöpä.Syöpä sana herättää minussa yhä muistoja kärsimyksestä ja kuolemasta.

Lue lisää

Nii, haimasyöpä, tuo kirottu, kamala tauti vei myös minun rakkaani, aivan liian nuorena. Siitä ei ole vielä kauaa, enkä ole edes toipunut tai tajunnut kunnolla, mitä on tapahtunut. Tätä ei voi kai kukaan ymmärtää, kuin saman kokenut. Se kärsimyksen määrä, mitä jouduin vierestä katsomaan, teki minutkin sairaaksi. Miten sairaus kohtelee ihmistä, miten se syö ja kuihduttaa, ja kärsityttää, sairastuneen, ja koko perheen. Enpä olisi uskonut joutuvani elämässäni näkemään mitään niin kamalaa tautia kuin tuo oli, ja niin salakavala, kun se huomattiin, niin ei ollut mitään tehtävissä, ja aika, jota ei paljoa annettukaan, meni niin nopeasti.Kyllä sitä vaan kaikenlaisia tunteita tulee, vihaakin. En tajua, että muutamassa kuukaudessa voi elämä mennä ihan raiteiltaan, olimme onnellinen perhe, työtä riitti, ja elämä oli mukavaa, tavallista arkea, lasten kanssa touhuamista, ja sitten yhtäkkiä, pam, kuin salama kirkkaalta taivaalta tulee *syöpä*, joka hajottaa kaiken. Niin väärin! Elämä on nyt vaan jonkinlaista nyhjäämistä, päivästä toiseen menemistä, olen sisältä ihan tyhjä, en jaksa iloita samoista asioista kuin ennen, en jaksa suuttuakaan kuin ennen, en jaksa välittää töissä joutavanpäiväisistä jutuista, energiani menee siihen, että yleensäkin suoriudun työstäni, sillä se on nyt perheemme elinehto. Jos lapsia ei olisi, en tiedä, missä olisin, joskus tuntuu jopa siltä, että suruun voisi kuolla, olisi helpompaa, ainakin silloin on helpompaa, kun voi vaan nukkua, ja nukkua, ja olla tietämättä tätä tuskaa, herätessä se taas jysähtää tajuntaan, eikä haluaisi edes aina herätä. Ajatukset on ehkä sekavat, mutta näin tunnen tänään, huomenna en varmaankaan yhtään paremmin, milloinkahan olisi parempi, ei varmaan milloinkaan, kai se suru säilyy sydämmessäni aina. Olen vain puolikas ihminen, niin paljon on minusta poissa, vaikea sanoin kuvailla, se tuki, ja oma ihminen, jonka kanssa sai jakaa ihan kaikki asiat, ei ketään sellaista ole, joka voisi ymmärtää, ei ketään...

yksinäin näin kirjoitti:

Nii, haimasyöpä, tuo kirottu, kamala tauti vei myös minun rakkaani, aivan liian nuorena. Siitä ei ole vielä kauaa, enkä ole edes toipunut tai tajunnut kunnolla, mitä on tapahtunut. Tätä ei voi kai kukaan ymmärtää, kuin saman kokenut. Se kärsimyksen määrä, mitä jouduin vierestä katsomaan, teki minutkin sairaaksi. Miten sairaus kohtelee ihmistä, miten se syö ja kuihduttaa, ja kärsityttää, sairastuneen, ja koko perheen. Enpä olisi uskonut joutuvani elämässäni näkemään mitään niin kamalaa tautia kuin tuo oli, ja niin salakavala, kun se huomattiin, niin ei ollut mitään tehtävissä, ja aika, jota ei paljoa annettukaan, meni niin nopeasti.Kyllä sitä vaan kaikenlaisia tunteita tulee, vihaakin. En tajua, että muutamassa kuukaudessa voi elämä mennä ihan raiteiltaan, olimme onnellinen perhe, työtä riitti, ja elämä oli mukavaa, tavallista arkea, lasten kanssa touhuamista, ja sitten yhtäkkiä, pam, kuin salama kirkkaalta taivaalta tulee *syöpä*, joka hajottaa kaiken. Niin väärin! Elämä on nyt vaan jonkinlaista nyhjäämistä, päivästä toiseen menemistä, olen sisältä ihan tyhjä, en jaksa iloita samoista asioista kuin ennen, en jaksa suuttuakaan kuin ennen, en jaksa välittää töissä joutavanpäiväisistä jutuista, energiani menee siihen, että yleensäkin suoriudun työstäni, sillä se on nyt perheemme elinehto. Jos lapsia ei olisi, en tiedä, missä olisin, joskus tuntuu jopa siltä, että suruun voisi kuolla, olisi helpompaa, ainakin silloin on helpompaa, kun voi vaan nukkua, ja nukkua, ja olla tietämättä tätä tuskaa, herätessä se taas jysähtää tajuntaan, eikä haluaisi edes aina herätä. Ajatukset on ehkä sekavat, mutta näin tunnen tänään, huomenna en varmaankaan yhtään paremmin, milloinkahan olisi parempi, ei varmaan milloinkaan, kai se suru säilyy sydämmessäni aina. Olen vain puolikas ihminen, niin paljon on minusta poissa, vaikea sanoin kuvailla, se tuki, ja oma ihminen, jonka kanssa sai jakaa ihan kaikki asiat, ei ketään sellaista ole, joka voisi ymmärtää, ei ketään...

Lue lisää

Sairaus traumatisoi.Hyvin usein nukkumaan mennessäni tulevat eteen mieheni kärsivät kasvot ja hän sen näköisenä kuin syöpä oli hänet kuihduttanut.Töistä kotiin palatessani korvissani kuuluu yhä mieheni tuskanparkaisut,sitten annetaan pistoksina morfiinijohdannaisia ja valitus vaikenee.Voi minun rakkaaani,minun mieheni,miksi juuri sinä joka olit itse lempeys jouduit tämän kokemaan?
Ei näitä kokemuksia ymmärrä kukaan muu kuin joka on joutunut ne käymään läpi.Elämänhalu on poissa eikä oikein mikään huvita.Karttelen tahdittomia ihmisiä.Vajaa kolme kuukautta mieheni kuolemasta eräs mieheni sukulainen sanoa töksäytti:Et ole vielä uutta miestä katsellut.Vastaan vain että en ole.Mitä noille pystyisi sanomaan,ovat kuin lapsia jotka eivät ymmärrä mitä suru ja leskeksi jääminen on.He kyselevät omaisuudestani ja mitä minulle jäi ja ovat kiinnostuneita raha asioistani.Karttelen heitä sillä pelkään että itsehillintäni pettää ja käsken heidän painua tuuttiin.

Aviomieheni kuoli syöpään kirjoitti:

Sairaus traumatisoi.Hyvin usein nukkumaan mennessäni tulevat eteen mieheni kärsivät kasvot ja hän sen näköisenä kuin syöpä oli hänet kuihduttanut.Töistä kotiin palatessani korvissani kuuluu yhä mieheni tuskanparkaisut,sitten annetaan pistoksina morfiinijohdannaisia ja valitus vaikenee.Voi minun rakkaaani,minun mieheni,miksi juuri sinä joka olit itse lempeys jouduit tämän kokemaan?
Ei näitä kokemuksia ymmärrä kukaan muu kuin joka on joutunut ne käymään läpi.Elämänhalu on poissa eikä oikein mikään huvita.Karttelen tahdittomia ihmisiä.Vajaa kolme kuukautta mieheni kuolemasta eräs mieheni sukulainen sanoa töksäytti:Et ole vielä uutta miestä katsellut.Vastaan vain että en ole.Mitä noille pystyisi sanomaan,ovat kuin lapsia jotka eivät ymmärrä mitä suru ja leskeksi jääminen on.He kyselevät omaisuudestani ja mitä minulle jäi ja ovat kiinnostuneita raha asioistani.Karttelen heitä sillä pelkään että itsehillintäni pettää ja käsken heidän painua tuuttiin.

Lue lisää

Ne kasvot ovat minullakin mielessä, jatkuvasti.. ja joka päivä itkettää, välillä todella paljon, kun tulee mieleen´niitä rakkaita muistoja, ja tuska, että miksi se otettiin minulta pois, miksi en saanut häntä pitää vierelläni, jotenkin tuntuu niin tyhjältä kirjoittaa näitä sanoja, kun se sisin tunne on sellainen, mitä ei voi pukea sanoiksi, jokaisella meillä surevalla varmaan omanlainen. Tunnen itseni usein kuin robotiksi, joka vaan tekee ja toimii, ja ulospäin näyttää että kaikki ok, ja moni saattaa luullakin niin, mutta kun ei niin ei, en ole ollenkaan ehjä, toimin vaan kun pitää toimia, ja mieli menee jossain muualla. En vaan jaksaisi ottaa vastaan niitä "ystävällisiä" sanoja, että kyllä se siitä tai etsi jotain piristystä itesellesi, tähän kun ei auta mikään! Koko ajan vaan on mielessä ne rakkaani viimeiset kuukaudet, ja viimeiset viikot, ja ihan viimeisiä päiviä kertaan mielessäni päivittäin, montakin kertaa päivässä, onko teillä muilla niin? elän niitä hetkiä yhä uudestaan ja uudestaan, mietin ja pohdin, mitähän hänen mielessään liikkui, olisiko hän halunnut sanoa vielä jotain, jne. Minä ainakin luulen, ettei tuskallisempaa kuolemaa ole, kuin mitä tuo sairaus saa aikaan, vaikka lääkkeitä on, niin silti, se kaikki, monen kuukauden kovat kivut ja henkiset kärsimykset ja kuihtuminen, ja muut vaivat, ovat kertakaikkiaan epäinhimillistä.

Yksinäin näin kirjoitti:

Ne kasvot ovat minullakin mielessä, jatkuvasti.. ja joka päivä itkettää, välillä todella paljon, kun tulee mieleen´niitä rakkaita muistoja, ja tuska, että miksi se otettiin minulta pois, miksi en saanut häntä pitää vierelläni, jotenkin tuntuu niin tyhjältä kirjoittaa näitä sanoja, kun se sisin tunne on sellainen, mitä ei voi pukea sanoiksi, jokaisella meillä surevalla varmaan omanlainen. Tunnen itseni usein kuin robotiksi, joka vaan tekee ja toimii, ja ulospäin näyttää että kaikki ok, ja moni saattaa luullakin niin, mutta kun ei niin ei, en ole ollenkaan ehjä, toimin vaan kun pitää toimia, ja mieli menee jossain muualla. En vaan jaksaisi ottaa vastaan niitä "ystävällisiä" sanoja, että kyllä se siitä tai etsi jotain piristystä itesellesi, tähän kun ei auta mikään! Koko ajan vaan on mielessä ne rakkaani viimeiset kuukaudet, ja viimeiset viikot, ja ihan viimeisiä päiviä kertaan mielessäni päivittäin, montakin kertaa päivässä, onko teillä muilla niin? elän niitä hetkiä yhä uudestaan ja uudestaan, mietin ja pohdin, mitähän hänen mielessään liikkui, olisiko hän halunnut sanoa vielä jotain, jne. Minä ainakin luulen, ettei tuskallisempaa kuolemaa ole, kuin mitä tuo sairaus saa aikaan, vaikka lääkkeitä on, niin silti, se kaikki, monen kuukauden kovat kivut ja henkiset kärsimykset ja kuihtuminen, ja muut vaivat, ovat kertakaikkiaan epäinhimillistä.

Lue lisää

Aviomieheni kuolemasta on nyt yli viisi kuukautta.Kyllä sitä asioiden kertaamista ja sairauden kertaamista on paljon.mutta elämäntilanne pitää kiireisenä.Äiti kuoli äsken,on hautajaisjärjestelyitä,iäkkäästä 88 vuotiaasta yksin asuvasta isästä on huolehdittava,eno sairastui syöpään,hänen raha ja postiliikenteensä on myöskin hoidettava.Tällä hetkellä olen kiireinen ja turta kaikesta tästä.Mutta aviomiehen kasvot ilmaantuvat heti silmien eteen kun vähänkin tahti hidastuu.Ihmiset sanovat:sinä olet jo pässyt yli miehesi kuolemasta.Minä sanon että en minä ole siitä yli päässyt.Kyllä minä ammattityöni ja velvollisuuteni hoidan mutta olen hirvittävän kireällä.Olen esimerkiksi huomannut että kiltistä luonteestani huolimatta nykyisin minusta saa riitakumppanin hyvin helposti jos tulee sopivalla tavalla pöyhimään.En kaipaa selaisia tölväisyjä.Todellisuus on että leskeksi jääneen on huolehdittava paljon asioita ja yksin,nekin mitä edesmennyt puoliso aiemmin teki.On vastuuta perheestä,taloudesta,on otettava vastuuta uusista asioista ja opeteltava uusia asioita.Oma identiteettikin on kateissa sillä ei oikein hahmota onko avioliitossa vai ei,rakastaa kuollutta ihmistä ja kokee olevansa vahvasti sidoksissa tähän.Muistot tekevät kipeää,silti niitä ajattelee aina kun on mahdollisuus.Olen nyttemmin huomannut että saan rauhan kun keskityn ajattelemaan miestäni ja rukoilen.Jotenkin koen saavani sillä tavoin kosketuksen itseeni ja tiedän kuka olen ja mikä on taustani.Musiikkimakuni on muuttunut,kuuntelen nykyisin mieluiten klassista musiikkia.Se rauhoittaa.Yritän hiljentyä ja rukoilla joka ilta.

Aviomieheni kuoli syöpään kirjoitti:

Aviomieheni kuolemasta on nyt yli viisi kuukautta.Kyllä sitä asioiden kertaamista ja sairauden kertaamista on paljon.mutta elämäntilanne pitää kiireisenä.Äiti kuoli äsken,on hautajaisjärjestelyitä,iäkkäästä 88 vuotiaasta yksin asuvasta isästä on huolehdittava,eno sairastui syöpään,hänen raha ja postiliikenteensä on myöskin hoidettava.Tällä hetkellä olen kiireinen ja turta kaikesta tästä.Mutta aviomiehen kasvot ilmaantuvat heti silmien eteen kun vähänkin tahti hidastuu.Ihmiset sanovat:sinä olet jo pässyt yli miehesi kuolemasta.Minä sanon että en minä ole siitä yli päässyt.Kyllä minä ammattityöni ja velvollisuuteni hoidan mutta olen hirvittävän kireällä.Olen esimerkiksi huomannut että kiltistä luonteestani huolimatta nykyisin minusta saa riitakumppanin hyvin helposti jos tulee sopivalla tavalla pöyhimään.En kaipaa selaisia tölväisyjä.Todellisuus on että leskeksi jääneen on huolehdittava paljon asioita ja yksin,nekin mitä edesmennyt puoliso aiemmin teki.On vastuuta perheestä,taloudesta,on otettava vastuuta uusista asioista ja opeteltava uusia asioita.Oma identiteettikin on kateissa sillä ei oikein hahmota onko avioliitossa vai ei,rakastaa kuollutta ihmistä ja kokee olevansa vahvasti sidoksissa tähän.Muistot tekevät kipeää,silti niitä ajattelee aina kun on mahdollisuus.Olen nyttemmin huomannut että saan rauhan kun keskityn ajattelemaan miestäni ja rukoilen.Jotenkin koen saavani sillä tavoin kosketuksen itseeni ja tiedän kuka olen ja mikä on taustani.Musiikkimakuni on muuttunut,kuuntelen nykyisin mieluiten klassista musiikkia.Se rauhoittaa.Yritän hiljentyä ja rukoilla joka ilta.

Lue lisää

Sinullakin on aika vähän aikaa puolison kuolemasta, kuin minullakin, muutama kuukausi vain. En ole ymmärtänyt tuota asiaa, jonka mainitsit, mutta nyt ymmärsin, että niinhän se on, että ei oikein tiedä, onko avioliitossa vai ei, ja minä ainakin tunnen olevani vielä vahvasti sidoksissa kuolleeseen puolisooni, leski-sanaa kammoksun, vaikka leski olen, rakastan häntä edelleen. Elän kuin jossain epätodellisessa maailmassa, pitkän avioliiton jälkeen ei ymmärrä tätä olotilaa, vastuu painaa monesta asiasta yksin, ja maltti menee herkästi, on herkkä mieli ja lyhyt pinna.
Päivä ja hetki kerrallaan on kuitenkin elettävä elämää, pakoon ei pääse, työ on hoidettava, jne. Mutta se yksinäisyys on niin vaikeaa, kun tulee ilta, ja kun tulee viikonloppu, ei ketään kenelle puhua, ei voi ystäviään kuormittaa koko ajan, ja eivätkä he kuitenkaan ymmärrä kaikkea, eikä kaikkia sisimpiä tuntojaan voi heille purkaa, niinkuin pystyi omalle puolisolle puhumaan ihan kaikki ajatukset ja omat tunteet, siinä kohdassa on nyt iso aukko, tyhjyys, ja sen ymmärtäminen ja hyväksyminen on niin vaikeaa.
Ja tässä nyt pohdin, että mitä ihmettä minä tässä kirjoitan vieraille ihmisille!!! ..mutta kun ketään ei ole..

Yksinäin näin kirjoitti:

Sinullakin on aika vähän aikaa puolison kuolemasta, kuin minullakin, muutama kuukausi vain. En ole ymmärtänyt tuota asiaa, jonka mainitsit, mutta nyt ymmärsin, että niinhän se on, että ei oikein tiedä, onko avioliitossa vai ei, ja minä ainakin tunnen olevani vielä vahvasti sidoksissa kuolleeseen puolisooni, leski-sanaa kammoksun, vaikka leski olen, rakastan häntä edelleen. Elän kuin jossain epätodellisessa maailmassa, pitkän avioliiton jälkeen ei ymmärrä tätä olotilaa, vastuu painaa monesta asiasta yksin, ja maltti menee herkästi, on herkkä mieli ja lyhyt pinna.
Päivä ja hetki kerrallaan on kuitenkin elettävä elämää, pakoon ei pääse, työ on hoidettava, jne. Mutta se yksinäisyys on niin vaikeaa, kun tulee ilta, ja kun tulee viikonloppu, ei ketään kenelle puhua, ei voi ystäviään kuormittaa koko ajan, ja eivätkä he kuitenkaan ymmärrä kaikkea, eikä kaikkia sisimpiä tuntojaan voi heille purkaa, niinkuin pystyi omalle puolisolle puhumaan ihan kaikki ajatukset ja omat tunteet, siinä kohdassa on nyt iso aukko, tyhjyys, ja sen ymmärtäminen ja hyväksyminen on niin vaikeaa.
Ja tässä nyt pohdin, että mitä ihmettä minä tässä kirjoitan vieraille ihmisille!!! ..mutta kun ketään ei ole..

Lue lisää

ole seurakunnan järjestämää sururyhmää? Soita ja kysy onko. Moni on saanut vertaistukea ja uusia voimia menemällä seurakunnan järjestämään sururyhmään. Siellä tapaa toisia kohtalotovereita ja tulee muutakin ajateltavaa. Kannattaa ottaa selville. Elämä voittaa ajan myötä!

teillä päin kirjoitti:

ole seurakunnan järjestämää sururyhmää? Soita ja kysy onko. Moni on saanut vertaistukea ja uusia voimia menemällä seurakunnan järjestämään sururyhmään. Siellä tapaa toisia kohtalotovereita ja tulee muutakin ajateltavaa. Kannattaa ottaa selville. Elämä voittaa ajan myötä!

Lue lisää

Kävin seurakuntani järjestämässä sururyhmässä,se kokoontui viisi kertaa.Se oli hyvin fiksusti järjestetty ja kokemuksena se oli terapeuttinen.En kyllä tiedä saako sieltä muuta ajateltavaa...toisia eri tavoin järkyttäviä tarinoita.Koin sururyhmän kyllä hyväksi mutta ei se ole mikään hokkuspokkus temppu jolla tästä pääsee.Liian helppoa se olisikin.Tämä prosessi ja ikävä kestää vuosia.Esim.äidin kuolema oli helppo juttu aviomiehen kuolemaan verrattuna.Ikävää ja surua on minun mielestäni katsottava kasvokkain ja siitä saa kirjoittaa netin surupalstalle.Sitä varten tämäkin palsta on.Tänne on oikeus kirjoittaa tuntemuksistaan rehellisesti ja kaunistelematta.On ihmisiä joiden mielestä surun pitää olla hiljaista kaunista kaihoa ja he eivät käsitä että jonkun meikäläisen suru voi olla rumaa ja repivää.Vasta viimeisen kuluneen kuukauden aikana olen saanut kokea jonkinlaista rauhaa ajoittain.Enimmäkseen suruni on ollut hatutusta,potutusta,vihan tunteita,epätoivoa,masennusta,elämän haluttomuutta,syyllisyyden tunteita asioista joista ei tarvitsisi tuntea syyllisyyttä.Mikään näistä tunteista ei ole ollut kaunis tai rakentava.Näille asioille on annettu kaunis nimi suru.Enpä usko että kukaan jolta on kesken iän otettu puoliso äkkiä rinnalta kykenee heti surussaan vienoon ja kauniiseen kaihoon.Rakkaus haavoittaa jos on rakastanut oikeasti.
Raamatussa on kertomus Mariasta,Jeesuksen äidistä jolle ennustettiin että "myöskin sinun sielusi läpi on miekka käyvä." Tällä tarkoitettiin että Maria näkisi rakastamansa lapsen kuolevan.Tämä kielikuva on osuva.Surevan sielun läpi käy miekka,joka haavoittaa ja miltei tappaa.Mitä syvemmin on rakastanut,sen syvempi on suru.Mutta toisaalta,kun on rakastanut,on paremmat eväät kohdata tämä asia,tietää että välillä ei ole ollut mitään joka olisi rikkonut ja erottanut sen yhteyden.Minulla on paikka mieheni rinnalla aina.

yksinäin näin kirjoitti:

Nii, haimasyöpä, tuo kirottu, kamala tauti vei myös minun rakkaani, aivan liian nuorena. Siitä ei ole vielä kauaa, enkä ole edes toipunut tai tajunnut kunnolla, mitä on tapahtunut. Tätä ei voi kai kukaan ymmärtää, kuin saman kokenut. Se kärsimyksen määrä, mitä jouduin vierestä katsomaan, teki minutkin sairaaksi. Miten sairaus kohtelee ihmistä, miten se syö ja kuihduttaa, ja kärsityttää, sairastuneen, ja koko perheen. Enpä olisi uskonut joutuvani elämässäni näkemään mitään niin kamalaa tautia kuin tuo oli, ja niin salakavala, kun se huomattiin, niin ei ollut mitään tehtävissä, ja aika, jota ei paljoa annettukaan, meni niin nopeasti.Kyllä sitä vaan kaikenlaisia tunteita tulee, vihaakin. En tajua, että muutamassa kuukaudessa voi elämä mennä ihan raiteiltaan, olimme onnellinen perhe, työtä riitti, ja elämä oli mukavaa, tavallista arkea, lasten kanssa touhuamista, ja sitten yhtäkkiä, pam, kuin salama kirkkaalta taivaalta tulee *syöpä*, joka hajottaa kaiken. Niin väärin! Elämä on nyt vaan jonkinlaista nyhjäämistä, päivästä toiseen menemistä, olen sisältä ihan tyhjä, en jaksa iloita samoista asioista kuin ennen, en jaksa suuttuakaan kuin ennen, en jaksa välittää töissä joutavanpäiväisistä jutuista, energiani menee siihen, että yleensäkin suoriudun työstäni, sillä se on nyt perheemme elinehto. Jos lapsia ei olisi, en tiedä, missä olisin, joskus tuntuu jopa siltä, että suruun voisi kuolla, olisi helpompaa, ainakin silloin on helpompaa, kun voi vaan nukkua, ja nukkua, ja olla tietämättä tätä tuskaa, herätessä se taas jysähtää tajuntaan, eikä haluaisi edes aina herätä. Ajatukset on ehkä sekavat, mutta näin tunnen tänään, huomenna en varmaankaan yhtään paremmin, milloinkahan olisi parempi, ei varmaan milloinkaan, kai se suru säilyy sydämmessäni aina. Olen vain puolikas ihminen, niin paljon on minusta poissa, vaikea sanoin kuvailla, se tuki, ja oma ihminen, jonka kanssa sai jakaa ihan kaikki asiat, ei ketään sellaista ole, joka voisi ymmärtää, ei ketään...

Lue lisää

saatanan haimasyöpä!

voimat lopussa ja niin suuri ikävä. Mistä apua? Haluan lopettaa kaiken, koulun ja harrastuksen. Selviytymiskeinot täysin lopussa...

Minun isäni, 70v. lienee juuri sairastunut - tai siis juuri saanut diagnoosin - tähän sairauteen. Lauantaina hän meni äitini seurassa lääkäriin, ja heidän koko päivänsä meni siellä. Isän oireet olivat jatkuva ihon kutina, jonkin verran ylävatsakipuja, tummentunut virtsa ja vaalea uloste. Hän oli myös silminnähden keltainen. Ajattelimme perhepiirissä - minä ja sisareni - että kyse oli kookkaasta sappikivestä ( 4 x 2 cm) joka on isälläni todettu vuosia sitten. Sairaalassa lääkärien huomio kiinnittyi kuitenkin yksinomaa haimaan, joka oli kuulemma kovin sairaan näköinen. Isältäni otettiin ilmeisesti röntgenkuva, viipalekuvauksessa hän oli, ja sappiteiden avaamiseksi laitettiin tähystyksessä stentti ja haimasta otettiin samassa yhteydessä koepala. Tänään hän pääsi kotiin oltuaan sairaalassa neljä yötä. Joka päivä kävimme isää sairaalassa katsomassa, ja tänään kävin vanhempieni kotona. Isä oli sairaalasta äidille soitettuaan sanonut, että kertoo sitten kotona mitä lääkäri sanoi. No, he ovat ehtineet keskustella, mutta minulle he eivät kertoneet mitään. Kyselin pari kertaa varovasti, mutta he menivät kovin vaisuiksi ja ajattelin, että parempi antaa heidän ensin käsitellä asiaa itse ja kertoa sitten kun ovat valmiita siihen. En siis tiedä onko kyseessä jotain vakavaa vai ei. Mutta jos nyt olisi selvitty pelkällä säikähdyksellä, niin kai he olisivat sanoneet, että kaikki on hyvin?
Meidän kotona ei kuitenkaan koskaan olla oltu kovin avoimia ja arkoja aiheita on aina karteltu. Muistan jo lapsesta, kun äiti usein vastasi kysymyksiini, että tämä ei nyt ole lasten asia. Jäin aina vaille vastauksia ja se oli todella turhauttavaa. Lisäksi siinä sitten alkaa kuvitella vaikka mitä.
Tuleekohan pian se aika että he kertovat meille tyttärille mistä tässä haimahommelissa on kyse, vai jääkö tässä taas jonkinlaiseen tyhjiöön, jossa kaikenlainen tunnepuoli pitää pistää pakkaseen; minun kysymyksilläni ei ole väliä, minulle ei tarvitse kertoa. Tuntuu että tässä tulee taas vähintään puolihulluksi ainakin. Mutta lähinnä tämä asia koskettaa nyt heitä kahta (isää ja äitiä) joten en halua painostaa kyselemällä ennekuin itse työstävät asian keskenään. Onko kenelläkään mitään valaisevaa kommentoitavaa tähän asiaan?