Täällä kirjoittaa äiti 25v, lapset poika -05 ja tyttö -07. Meillä 4v poika on jostain syystä alkanut pelkäämään minua, äitiään. Tuntuu pahalta, kun tuntuu että lapsi ei voi olla seurassani "luontevasti" vaan jännittää koko ajan. Ei uskalla vastata suoraan yksinkertaisimpaankaan kysymykseen, kuten "pitäisikö sun käydä vessassa" / "tuliko teille riitaa, kun pikkusisko itkee?" tai muuta arkipäiväistä. Vääntelee käsiään eikä sanaa saa suustaan, ja jos sorrun vastausta tivaamaan niin lapsi jo melkeinpä "luimistelee", kuin pelkäisi että äiti aikoo lyödä. Mistä ihmeestä tällainen voi johtua, olen ihan täysin hukassa tuon lapsen kanssa. Olemme vuosi sitten kahden lapseni isän kanssa eronneet, ja siitä asti poika on ollut minua kohtaan aina vain etäisempi. En tiedä mitä tehdä. En ole ikinä poikaan käsiksi käynyt. Pikkusisko 2v on täysin toista maata, reipas ja iloinen äidin tyttö.
Tuntuu, että olemme pojan kanssa täysin eri "aaltopituudella" ja vaikka miten yritän hänen kanssaan touhuta, tunnen miten poika jännittää kamalasti. Yhteiset touhut on meiltä nyt viime viikkoina jääneet, kun minusta tuntuu että poika niistä vaan stressaantuu ja touhuilee mieluummin omiaan. Enää on yhteistä ruoka- ja pesuhetket..
Myönnän, että olen etenkin eron jälkeen ollut aika-ajoin pinna tiukalla ja väsynyt.
Yleisesti ottaen, "vieraan näkökulmasta" pikkumies on tosi reipas (esittelee heti itsensä ja juttelee ikäisekseen yllättävän "järkeviä" :)) eikä turhia ujostele. Ruokahalut hyvät ja tykkää touhuilla ja leikkiä toisten lasten kanssa. Nukkuu hyvin, päiväunet kylläkin jääneet pois. Kaikki siis periaatteessa kunnossa.
Voiko olla, ettei OMAN LAPSEN kanssa "kemiat kohtaa", vai onko tämä joku kehitysvaihe? Kyseessä kun on esikoiseni eikä sillä tavalla aiempaa kokemusta lapsista ole.. on sellainen olo, että olisin huono äiti kun en ymmärrä yhtään miten saisin pojan rentoutumaan ja nauttimaan yhteisestä ajasta ja touhuista :(
Haukkuja ja ilkeyksiä tänne en tullut hakemaan (niitä saan ex-mieheltäni aivan riittämiin, jaksaminen näiden vuoksi kortilla), mutta asiallisia arvailuja tai vastaavia kokemuksia jos saisi.. :o
Tuntuu, että olemme pojan kanssa täysin eri "aaltopituudella" ja vaikka miten yritän hänen kanssaan touhuta, tunnen miten poika jännittää kamalasti. Yhteiset touhut on meiltä nyt viime viikkoina jääneet, kun minusta tuntuu että poika niistä vaan stressaantuu ja touhuilee mieluummin omiaan. Enää on yhteistä ruoka- ja pesuhetket..
Myönnän, että olen etenkin eron jälkeen ollut aika-ajoin pinna tiukalla ja väsynyt.
Yleisesti ottaen, "vieraan näkökulmasta" pikkumies on tosi reipas (esittelee heti itsensä ja juttelee ikäisekseen yllättävän "järkeviä" :)) eikä turhia ujostele. Ruokahalut hyvät ja tykkää touhuilla ja leikkiä toisten lasten kanssa. Nukkuu hyvin, päiväunet kylläkin jääneet pois. Kaikki siis periaatteessa kunnossa.
Voiko olla, ettei OMAN LAPSEN kanssa "kemiat kohtaa", vai onko tämä joku kehitysvaihe? Kyseessä kun on esikoiseni eikä sillä tavalla aiempaa kokemusta lapsista ole.. on sellainen olo, että olisin huono äiti kun en ymmärrä yhtään miten saisin pojan rentoutumaan ja nauttimaan yhteisestä ajasta ja touhuista :(
Haukkuja ja ilkeyksiä tänne en tullut hakemaan (niitä saan ex-mieheltäni aivan riittämiin, jaksaminen näiden vuoksi kortilla), mutta asiallisia arvailuja tai vastaavia kokemuksia jos saisi.. :o
Vastaukset 10
Vanhimmat
mieleen, että jos se sun exä haukkuu sua, niin onko tehnyt sitä myös lapsen kuullen?
lapsen kanssa? Kysyä, onko sulla paha mieli, harmittaako joku asia, pelottaako tms. Jos ei tunnu tässä tilanteessa luontevalta lähtä vaan yhtäkkiä kyselemään, niin voisit ehkä lukea jotain satua, ja siinä sadun lukemisen ohessa keskustella, että "onko jännittävää?" tms.
Jos ei poikaa saa muuten avautumaan, niin varaa aika neuvolaan. Eroon voi noin pienellä (mutta isolla) lapsella liittyä paljon kaikenlaisia pelkoja, suruja ja hätää, esim. siitä onko ero tapahtunut hänen takiaan, siitä, muuttaako äitikin pois jne, joihin osaa paremmin antaa ensiapua asiantuntija kuin oma vanhempi.
susta...voi hyvin olla mahdollista, sellasiakin k-päitä on...kokemuksen syvä rintaääni...puhuu.
Kysy joo neuvolasta mitä tehä!
Perheneuvolaan isä kuuntelemaan asioita!
Voisiko lapsi pelätä sitä, että sinäkin häviät johonkin? Jos isä on muuttanut kotoa pois, pikkumiehen päässä voi vilistä ajatus, että sinäkin voit ottaa ja muuttaa johonkin. Lasten pelot eivät ole kovin rationaalisia, ajatus jää niillä peloissa vähän kesken. Jäikö erotilanteen selvittäminen lapselle kesken? Aikuiset voivat sanoa asian vaikka 10 kertaa, mutta jos aikuiset eivät selitä lapselle riittävän yleistajuisesti asiaa, voi lapsi edelleen jäädä ymmälle ja siitä syntyä pelkoja.
En olisi kuitenkaan kauhean huolissaan itse lapsen pelosta (paitsi jo yllä oleva näkökulma pitää paikkansa). Enemmän olen huolissani siitä, että sinä olet alkanut välttää vuorovaikutusta lapsen kanssa. Entä jos ottaisit sellaisen lähestymistavan lapseen nyt, että vietätte vaan mukavia hetkiä. Jos lapsi ei vastaa sinulle, niin koeta sulattaa se ja anna hänelle mahdollisuus olla vastaamatta. Enkä ehkä lähtisi kovin syvällisesti puhumaan lapsen peloista lapsen kanssa, ennenkuin saat sen jokapäiväisen kontaktin ja luottamuksen paremmin pelaamaan.
äiti ei tullut toimeen isän kanssa, isä sai mennä...
lapsi tietää että portti on nyt auki, ja äidillä on erostakin pinna tiukalla.
laskeskelee mielessään että koskapa seuraa isäänsä perästä...
Vaikuttaa epävarmalta lapselta, ei uskalla kiintyä koska pelkää menettävänsä sinut. Lapsen pitäis saada kokea että äiti rakastaa häntä varauksetta, ehdoitta. Hänellä täytyis olla varma tunne että äiti ei hylkää häntä vaikka mitä tapahtuisi.
Anna pojalle aikaa. Hän käsittelee vaikeaa ja ahdistavaa asiaa omalla tavallaan. Toinen vanhemmista on muuttanut pois kotoa eikä mikään ole niinkuin ennen. Perusturvallisuus on järkkynyt. Se palautuu ajan kanssa, kun vain annat aikaa ja mielettömän määrän rakkautta. Jos poika ahdistuu kysymyksistä, älä kysy. Tai kysy kerran, mutta anna sitten olla. Muuten voi käydä niin, että tilanne menee enemmän lukkoon ja siitä tulee totuttu tapa -ahdistua, kun äiti esittää kysymyksen. Tee pojan kanssa yhdessä asioita, joista hän pitää; piirtelyä, autoleikkejä, liikuntaa... mitä vain, mikä tuottaa iloa teille molemmille. Ja paljon syliä ja halauksia. Sen myötä luottamus pikkuhiljaa palautuu ja poika alkaa luottaa ja uskoa, että sinä et katoa hänen elämästään, sano se myös hänelle usein, että äiti ei hylkää, ei koskaan.
rankka juttu lapselle,itse kun aikoinani erosin poika oli jo isompi hiukan mutta minulla kesti aikaa tajuta miten ikävä hänellä oli isää.Anna aikaa ja yritä saada välit sujumaan isän kanssa edes niin että poika voi hyvällä omallatunnolla
olla isänkin lapsi.
missään tapauksessa stressaa lasta. Kireä tilanne johtuu todennäköisesti avioerostanne. Kyllä se siitä taas vähitellen lutviutuu.
Hei! Yritä antaa pikkumiehelle hellyyttä aina kun mahdollisuus - suukkoja ja hiusten sipaisuja aina ohimennen ja paljon sylissä pitoa jos vaan hyväksyy sylin. Voi olla että alitajunnassa on mustasukkainen siskostaan ja näin ollen "rankaisee" sinua kieltäytymällä läheisyydestä, tai ehkä pelkää että sinäkin lähdet tai että ero on hänen syynsä tai ehkä todellakin exäsi on mollannut sinua hänelle ja näin ollen poikasi ei tiedä kenelle olla lojaali.Jos tuntuu ettei mikään toimi, juttele reilusti asiasta neuvolassa. Taitaa olla mahdoton ajatus kysyä exältäsi miten poika käyttäytyy ollessaan isänsä seurassa? Toivottavasti tilanteesi selkenee!