Itsensä satuttaminen

Kyllä meitä, joilla on tai on ollut itsetuhoisia ajatuksia ja itsemurhayrityksiä on paljon. Mielestäni osastohoito on paikallaan silloin, kun itsetuhoisia ajatuksia on jatkuvasti ja toteuttaminen on lähellä. Osastolla on turvassa ja lääkitys saadaan toivon mukaan säädettyä kohdalleen.
Kaksisuuntaisen itsemurhayritykset eivät ole huomionhakua vaan oire vakavasta sairaudesta.
Jaksamista sinulle; älä menetä toivoasi.

Tosi monilla on tätä itsetuhoista ajattelua/yrityksiä ja tulee niitä itsemurhiakin. Sairaala kai paras paikka jos nämä ajatukset alkavat vallata mieln voimakkaasti. Jos tautisi nopeasti heilahtelevaa sorttia kannattaa ehkä tavat terapeuttia/hoitajaa/lääkäriä usein jos tällaista on.

Lääkkeiden tai muun hoidon tarkistaminen ainakin välttämätöntä. Älä jätä itseäsi yksin hautomaan näitä! Puhu jolle kulle ja mieluiten tee jotain vointisi parantamiseksi ei-itsetuhoisin keinoin.

Varo alkoholia. Älä pidä ylimäär.lääkkeitä kotona.

Kolme yritystä takana... Jokainen oikeasti sellainen, että halusin kuolla. Kerran suunnittelin kaiken tarkasti siivoamisesta suihkuun ja vaatetukseen asti. Toisella kerralla suoraan sanoen vain sekosin, että minua ei tänne ole tarkoitettu eikä kukaan hyväksy tai halua minua, vaikka olin juuri löytänyt elämäni miehen (1½v. yhdessä jo). Lähetin kaikille viestin hyvästi ja kahlitsin itseni asuntoon. Jälkeenpäin on todella ihmetelty, miten mieheni onnistui kiskaisemaan oven auki, koska olin kiristänyt sen jotenkin kettingillä johonkin kiinni. Viimeinen kerta oli vain naksahdus 'nyt kuolen'. Tekotavoilla ei niinkään väliä ole, mutta jokaista kertaa kadun nykyään. Olen tajunnut kuinka kamala asia itsemurha on, vaikka niitä tärkeitä läheisiä ja ystäviä ei montaa olekaan. Parin vuoden sisään on mennyt kolme ystävääni iältään 19-22v., kaikki omin neuvoin. En halua kenenkään kokevan samanlaista surua ja tuskaa, jonka jokainen kävi läpi noissa kuolemantapauksissa. Nämä ihmiset koskettavat edelleen ja tulevat mitä oudoimpina hetkinä mieleen. Usein pysähtyy miettimään suunnitelmia, joita ei ehditty toteuttaa tai mitähän se ja se tekisi tällä hetkellä... Itsemurha on minusta yksi kamalimmista asioista, enkä halua toteuttaa sellaista, vaikka usein mielessä käykin masennuksen ollessa pahimmillaan. Korkeintaan teen itselleni jotain lievää, mutta siitäkin yritän eroon, koska jo sekin satuttaa läheisiä.

Paljon, paljon rohkeutta kaikille, joilla itsemurha pyörii mielessä! Jokaisella on tarkoitus täällä. Sen ymmärtää, kun uskallat katsoa lähelle. Älä mieti, mitä muut tekevät. Sinun olemassaolo on tärkeää, oli elämäntehtäväsi mikä vain!

Haluaisin halata teitä kaikkia, joilla on vaikeaa. Tsemppiä ihan hirveän paljon!
*virtuaalihali*

ON täällä vuosien päässä toinenkin! Miksi kukaan ei ole tähän vastannut sulle mitään.
Minä huutelen nyt vaikka bittiavaruuteen - ON ON ON TÄÄLLÄ SAMANLAINEN. Mutta elämä ei ole kivaa ilman sairauttakaan.
Syön tai söin tasaajia ja silti tuli itsetuhojuttuja. Liikaa lääkkeitä alkon kans tai ilman, viiltelyä ym. ja olen jo 55 v. ämmä ja eläkkeellä tämän paskataudin takia. Minullakin seronil ja ex-seroguel plus se lamictal jonka lopetin....yllätys, yllätys en silloin kun oli hypoa vaan silloin kun oli aivan kamalaa. Koin että turhaan syön. Nyt olen juonut aika lailla ja lekuripulan takia olen tuuliajolla. Ahdistukseen rivatrilia, triptyliä unta antamaan...........ja KYLLÄ lisänä taitaa olla jotain peroonallisuushäiriötä. Miten ihmeessä kestin työelämässä niin v..un kauan. Lapsena jo 11v piti olla torilla myymässä. Peruskoulun loppuessa sain pitää kk:n loman ja sitten ruokarahoja tienaamaan. Olen eläkkeeni ansainnut mutta tätä kohtaloa EN EN!!!!

Tässä yksi. Mulla kaksisuuntainen vielä nopeasyklisenä versiona. Olen diagnoosin vasta saanut ja tuntuu että pyörä pyörii vain kokoajan kovempaa ja menen vain kokoajan alemmas.. Uutena tullut viiltely. Pieninkin vastoinkäyminen (siis normaalille ihmiselle aivan mitätön), saa mut aivan tolaltani, menen täysin sumuun ja otan veitsen. En edes seuraavana päivänä muista tapahtumien kulkua kunnolla. Vähän aikaa sitten otin myös pienen vastoinkäymisen yhteydessä viinaa ja lääkkeitä sekaisin. Sairaalaan en mennyt ja lääkkeet olivat sen verran mietoja, ettei kummempaa tapahtunut.

Hypomaanisena/maanisena tuntuu etten ole ollenkaan sairas ja nolottaa itsetuhoiset ajatukset ja teot. Ajattelen, että olen vain kuvitellut koko sairauden.

Osasto olisi varmaan tarpeen.. Tällä hetkellä käyn kerran viikossa psykologilla. Jos vielä kerran vajoan alemmas, menen kyllä päivystykseen.

Tämä sairaus on rankka, enkä olisi ikinä voinut kuvitella sairastuvani näin. Toivon kaikille parempia vointeja ja rauhallista syksyä.

Kyllähän tuota itsetuhoisuutta on itsellä ollut paljonkin. Tosin itsemuthayritykset on olleet ihan itsari mielessä toteutettuja. Kaikkea muutakin on ollut, Itsellä tosin ihan "selvinpäin" jos nyt masennuksen ja ahdistuksen sumentamana toimimista voi siksi kutsua.

Osastolla olen viettänyt yhteensä noin kaksi vuotta elämästäni viimeisen kymmenen vuoden aikana. Viimeksi olin päiväosastolla 2012, sen jälkeen en missään. Joko eivät ota sisään(yleistä)tai sitten en jaksa hakeutua jos pärjään itsekseen(pelkään aina että torjuvat taas kuten yleensä, eli näkisin turhaa vaivaa). En tosin ole läheskään yhtä itsetuhoinen kun aiemmin, joskin ajatuksia on ajoittain paljonkin.

Apua nyt en saa oikeastaan enää muutenkaan mistään kun polilta kirjotettiin ulos ihan selkeistä säästösyistä. Vastaus siihen että auttoivatko osastolla olot on kyllä, kuten myös pitkään kestänyt terapia. Ilman niitä ei tässä istuttaisi.