Vapaa kuvaus

https://www.kirjamaa.fi/kulttuurierot-viidakon-viettelys-ja-henkinen-matka/

"ehdottomasti lukemisen arvoinen. Uskon vahvasti, että Vega-Brandt on onnistunut tarjoamaan lukijalle sellaista tietoa ja tarinaa, jota ei muualta voi löytää, kuin kokeilemalla itse Kolumbian syvien viidakoiden samoamista, alkuperäiskansan kanssa elämistä ja vaihtoehtohoitojen vaikutusta. Tarina on sisältönsä vuoksi ainutlaatuinen."

Julkinen kirjasivuni löytyy Facebookista nimellä Lempeät tuulet Gentle Winds. Siellä kerron kirjoistani, kirjoittamisesta, kirjatapaamisistani.

Boomerien juttuklubihttps://www.facebook.com/groups/863479157651489suljettu keskusteluryhmä "ilman sarvia ja hampaita"Kirjablogini;https://taruajatotta01.blogspot.com/https://taruajatotta01.blogspot.com/2023/10/ensimmainen-blogiarvostelu.html

Valkohaikara on saanut erinomaisia arvosteluja (kulttuurijulkaisu Liekissä, kirjablogissa ja lukijoilta)
Viimeisin:
"Kun pyysin sunnuntaina kirjoittajakurssilaisilta kirjasuosituksia, sai Valkohaikara-kirjasi suuret kehut ja kuvauksen sisällöstä: maagisuus, värikkyys, monipuolisuus, eksotiikka ...."

Puumerkkini valkoinen kyyhky, jos kirjoitan tabletiltani ilman kirjautumista.

Aloituksia

245

Kommenttia

7330

  • Uusimmat aloitukset
  • Suosituimmat aloitukset
  • Uusimmat kommentit
  1. "Vapaa-ajan koti" en ole tuota nimitystä kuullutkaan.
    (Demeter)
    Se on vain oma suora käännäkseni sanasta jota täällä käytetään peruskoululasten iltapäivätoiminnasta koulujen tiloissa ja kuntien järjestämänä.Joku sanoi että vapaa-ajan koti on Suomessa vapaa-ajan asunto, siis lomamökki, täällä myös, mutta silloin käytetään sanaa fritidshus tai fritidsbostad. Semantiikkaa ja synonyymejä.

    Kunnat vastaavat siis ylläpidosta ja järjestelyistä ja koululasten vapaa-ajan toiminta on saman lasten-ja nuortenhoitolautakunna alainen kuin päiväkodit, esikoulutoiminta jne ja ne ovat maksullisia käyttäjille, tosin vahvasti tuettuja. Esikoululuokka, siis 6-vuotiaiden koululuokka, on taas erillinen koulumuoto, joka on maksuton vanhemmille ja joka lähivuosina tulee osaksi peruskoulua.

    Kun inkluusio toteutettiin täällä joskus oliko parikymmentä vuotta sitten, niin meidät kaikki jotka olimme alalla kurssitettiin vastaanottamaan nämä erityisopetuksen piiriin aikaisemmin kuuluneet lapset koululuokkiin ja vapaa-ajan ja esikouluryhmiin. eikä se ollut kitkatonta. Kunnat valitettavasti eivät ottaneet huomioon sitä että nämä erityiskoulujen lapset tarvitsivat myös suuremman henkilökunnan ja erityisopettajien palkkaamisen, ei vain oppilasavustajia ja tukihenkilöitä. Kunnat näkivät mahdollisuuden säästää henkilökuntamenoissa ja tulos sitten oli se mikä oli.

    Me kävimme kursseja ja opiskelimme lisää miten neuropsykiatrasia erityistarpeita omaavia lapsia voi si parhaiten tukea ja auttaa ja kuten Hil-lakin mainitsee niin ihan vain perushoiva, lämpö ja kuunteleminen auttaa, ja sen voi saada vaikka siivoojalta käytävällä, kun lapsi on lähtenyt pakoon luokasta raivonpuuskan saatuaan. Se ei kuitenkaan riitä kuin hetkellisesti ratkaisemaan tilannetta.
  2. Suomen koulujen iltapäiväkerhot vastaavat meidän vapaa-ajankotiamme ja sinne ovat kaikki lapset tervetulleita, myös ne joilla on jonkinlainen diagnoosi, neuropsykiatrinen erityispiirre , mutta on tavallisella koululuokalla (inklusiivinen koulu). Erityispiirteet vaihtelevat, autismin kirjosta ADHD:hen, Touretten syndroomaan jne. ja ovat eri asteisia ja useimmat nepsy-lapset menestyvät vapaa-ajan kerhoissa hyvin ja kuuluvat sinne siinä samassa kuin lapset jpoilla ei neurospykiatrisia erityispiirteitä.

    Heillä on oikeus olla mukana ja osallistua samalla tavalla, mutta heidän mukanaolonsa ryhmissä on erityisen haastavaa ohjaajille ja henkilökunnalle yleensäkin. Koulun ja vapaa-ajankodin tehtävänä on ratkaista heidän kitkaton osallistumisensa palkkaamalla riittävästi koulutettua henkilökuntaa ryhmiin, kurssittamalla henkilökuntaa nepsylasten käsittelyssä ja koulussa palkkaamalla tarvittava määärä erityisopettajia,.

    Valitettavasti koulujen budjetti (etenkin jos on ennestään vielä leikattu ja kiristetty) salli riittävää ammattitaitoista henkilökuntaa jotka osaavat ja pystyvät hoitamaan suuria lapsiryhmiä, joissa inkluusio on toteutettu.

    Ongelma ei poistu sillä, että nepsylapselle palkataan pari tuntia päivässä oppilasavustajaa, joka on yleensä tukityöllistetty (halvemmaksi koululle) tai muuten kouluttamaton henkilö, jonka tehtävänä on lähinnä tehdä mahdolliseksi ei niinkään nepsylapsen menestymine ja kehitys lapsiryhmässä, vaan se että ne lapset joilla ei ole erityispiirteitä saavat toimia ja kehittyä rauhassa ilman välikohtauksia.

    Tilanne on monimutkainen ja vaikea ja mitallilla on aina kaksi puolta.
    Rahastaha ja ammattitaidosta kaikki on kiinni ja näissä huonostipalkatuissa naisvaltaiusissa ammateissa tehdään paljon pätkätyötä, osa-aikatyötä jne.

    Ratkaisu on poliittinen ja se ei ratkea leikkaamalla koulutuksesta,, alentamalla rikkaiden veroja,
  3. Minäkin jäin miettimään tuota haja-asutuksen elinvoimaisuuden ja jatkuvuuden mahdollisuutta.
    Omassa kotikylässäni Suomessa oli vielä minun nuoruudessani vireä talous. ja elinkeinoelämä, siiret paritehtaan työllistivät monia. omakotitaloja rakennettiin , aluesairaalaa laajennettiin ja palvelut aina vain paremmat. Kouluissa oli suuret luokat, oli vaurautta ja hyvinvointia kaikkialla. Maasuedulla kasvatettiin viljaa, navetoissa oli lehmiä ja talleissa hevosia.

    Ny, viisikymmentä vuotta myöhemmin paikkakunnan kihot raapivat päätään että mitähän nyt keksittäisi. UPI sulki Kaipolan paperitehtaan ja se oli suuri isku alueen talouselämälle. Himos sinnittelee vielä eteläisen Suomen suurimpana hiihtokeskuksena ja kesäaikaan festareiden ja tilaisuuksien järjestäjänä. Kyläkaupat on kadonneet, maaseutu autioitunut, muutamat suurtalolliset vielä viljelevät, joissakin taloissa vielä karjaa tai sikoja, yksi koirasafaribisnes, mutta suurinosa taloista on lohkotto järvenrantamökeiksi jälkeläisten lomakäyttöön.

    Metsät on hakattu moninpaikoin kokonaan, koulua ei ole ollut enää vuosikymmeniin, saunat vielä lämpiävät kesäillassa ja oluttuoppeja kohotellaan terasseilla.

    Mitä oikein tapahtui haja.asutukselle, maaseudun elinvoimaisuudelle, omavaraisuudelle, miksi lähdimme pois ja ne jotka jäivät ja jatkoivat maanviljelystä ja karjanhoitoa eivät enää tulleetkaan toimeen omin avuin, nyt oli koneellistettava kaikki, tehtävä maataloudesta teollista, voitot maksimoitava. "Käpykylä" olikin nyt ikävä paikka elää, kasvattaa perhettä, ei ollut golfkenttiä, tennishalleja, vesipuistoja eikä mäkkäriä joka kadunkulmassa. Luokalta jolta valmistuin ylioppilaaksi lähti valtaosa pääkaupunkiseudulle opiskelemaan ja jäivät sille tielleen. Osa lähti Tampereelle, osa Jyväskylään, jotkut kuin minäkin, hävisimme maailman turuille ja toreille.

    Nyt monet ovat vanhoina palanneet ja todenneet että käpykylä onkin ihan ok. Kaupoista saa tavaraa, palvelut toimivat hyvin, tai toimivat siihen saakka kun aluesairaalasta tehtiin vain terveyskeskusta vastaava soteuudistuksen myötä. Pikkukaupungin sijainti on ihanteellinen: Kaksi ja puoli tuntia Helsinkiin, tunti ja vartti Tampereelle, 40 minuuttia Jyväskylään. Juna kulkee ja bussit....niin mitä ihmettä ennen niin toimivalle bussiliikenteelle tapahtui? Linja-autojt ei enää kulje, paitsi ehkä koulukuljetukset. Vanhuksia haetaan kunnan järjestämillä kyydeillä peräkyliltä keskustan kauppoihin kerran viikossa.

    Yhteiskunnalliset muutokset, globalisaatio, maaltamuutto.
    Joskus kahdeksankymmentäluvulla uskoimme vielä että haja-asutus olisi mahdollista, etenkin kun netti kehittyi, verkostot, etätöiden mahdollisuus, Alvin Tofflerin Electronic Cottage, joka mahdollisti asumisen missä tahansa korvessa ja tekemään työtä, bisnestä, sijoituksia jne korpimökistä käsin.

    Olen katsellut tv-dokumenttia Pohjois-Ruotsin teollisuusyhteiskunnista. Monet ovat näivettyneet jpikkukyliksi, mutta kaivostoiminta ja energiantuotanto on edelleenkin Ruotsin rikkauden lähde. Kiirunaa siirretään talo talolta uuteen sijaintiinsa; malmi on tärkeämpää kuin ihmisten asumukset ja kodit ja sen ymmärtää: malmi ja terästeollisuus on ollut maan rikkauden lähde.

    Jossain on nyt aivan periaatteellinen vika, kun ihmiset eivät enää halua, jaksa, voi asua kuin suurkaupunkien läheisyydessä, joissa palvelut ovat kehitetty ylivoimaisesti paremmiksi ja valinnanvaraa on vaikka mihin.

    Ei minulla ole vastauksia mihinkään, ainoastaan kysymyksiä.
    Mietteitä. Miksi aikaisemmin oli aina riittävästi rahaa perustarpeisiin, peruspalveluihin, peruskulutukseen? Nyt ei ole.



    Mikä muuttui?