demeter1

Vapaa kuvaus

Aloituksia

0

Kommenttia

6837

  1. Muistan kyllä, Ramoona, sinun maininneen Hislopin. Ehkä pitää tilata myös tuo Elokuun eräänä iltana..))
    Paavo Haavikon "Puut, kaikki heidän vihreytensä"sainkin jo kirjastoautolta. Luen sitä runo kerrallaan. Minulle ne vertautuvat jollakin tavoin Lassi Nummen runoihin. Hänen Requem-teoksensa, on lempilukemistani, tietyssä mielentilassa, olenkin siteerannut sitä paljon kun on pitänyt ilmaista osanottoa.
    Suorasanainen, ehkä jopa aforistinen runoteos puhuttelee minua eniten, arkipäiväinen kun olen..))
    Joku Outi Pakkasen kirja minulla onkin, Täytynee ottaa "työn alle". Eero Alenin kirja"Linkolan soutajan päiväkirja" on nyt meneillään, nuoren Eeron muistiinpanoja työharjoittelusta vuodelta 1994. Hyvin kirjoitettu ja on omiaan herättämään muistoja maisemasta, ihmisistä ja ajasta joka ei unohdu.
  2. Tuollaisena minäkin nykysuuntauksen pitkälti näen kuin Ano 15.47 sen kuvasi.

    Ellei ikääntynyt, isovanhempi, ole "elämässä vahvasti mukana", ellei hän shoppaile, matkustele, käy ulkona syömässä ja on lisäksi arvokonservatiivi, tuskin häntä kohtaan kovin suurta kiinnostusta ilmenee nuorten ja menestyneiden taholta..))
    Jos hän sattuu olemaan toimintakykyinen ja/tai varakas voi pientä alentuvaa kiinnostusta ilmetäkin, mutta jos on köyhä ja kipeä niin yksin on pärjättävä tai vertaistuen varassa, noin kärjistäen.

    Poikkeuksia tietysti on, eilenkin pari nuorta haki minut mukaan Jehovantodistajien "muistojuhlaan", sillä nimellä he kuittaavat pääsiäisen juhlallisuudet, joita esim ortodoksit viettävät pitkään ja näyttävästi.
    Eli jotenkin näen, että marginaaleissa elävät nuoret saattavat olla kiinnostuneita vanhoista, kuunnella ja arvostaa heitä. Henkisyys, hengellisyys tuntuisi olevan sellainen elämänalue, jolla vanhat ja nuoret voisivat kohdata.
    Myös pitkä yhteinen historia antaa mahdollisuudet siihen. Siksi kai oma perhe, oma suku nousee vanhalla arvoon arvaamattomaan. Sitä ei korvaa mikään ja surullista on nähdä, että
    etäisyys, fyysinen tai henkinen, on saattanut tehdä perhesuhteista vaimeat ja höllät.
  3. Ettei vain olisi persu, tuo Eliaanan kissa..)) Kun noin isänmaallinen on. Vai pitääkö nykyään sanoa: kansallismielinen ?
    Mutta kivoja nämä eläintarinat. Lisää niitä ! Olisivat omiaan purkamaan niitä jännitteitä, joita aina pakkaa tulla kun isompi joukko on koolla.
  4. Ai norsu tunnistaa oman peilikuvansa ? Kun minusta tuntui että kissakin teki niin - ainakin meidän kissa..))
    Vaikka olen paljon kulkenut metsissä, joissa on ollut karhu- tai susihavaintoja, en ole kumpaistakaan nähnyt. Joku tuttu näki yksittäisen suden ylittävän metsäautotietä, toinen tuttu näki karhun marjareissulla, jähmettyi ja perääntyi paikalta vähin äänin.

    Hirviä olen itse nähnyt, monestikin, samoin kauriita ja valkohäntäpeuroja.

    Enpä toisaan ole tullut ajatelleeksi, että kalaparka joutuu valvomaan aina..))
  5. Enpä löydä tuosta listasta montakaan tuttua: Celeste Ng:n ja Anne Tylerin.
    Tyleriltä olen lukenut paljonkin. Yleensä hän kirjoittaa perheestä, perhedraamoista, ja osaa kuvata niitä kuin ne eivät draamoja olisikaan..))
    Celeste Ng:ltä olen lukenut ainakin Tulenarkoja asioita. Vastakkainasettelua hallitun ja heittäytyvän elämäntavan välillä. Perhekuvio niissäkin keskeisenä.

    Olen nyt jäsenenä kahdessakin kirjakerhossa, joten on tullut luettua aika paljon viime aikoina. Ehkä sitten pääsiäisenäkin.
    Vaikuttavimmat lukuelämykset ovat kyllä olleet Victoria Hislopin Ne joita emme unohda (Kreikan lähihistoriaa) ja Trevor Noahin Laiton lapsi.

    Trevor Noahin kirja oli kyllä sellainen, etten siitä ole toipunut vieläkään: Noahin oma "elämäkerta". Hän syntyi Etelä-Afrikassa 1984 ja räikeä rotuerottelu oli siellä arkipäivää, kiihkeän uskonnollisuuden, taikauskoisuuden, mielivaltaisen vallankäytön ja yleisen kaoottisuuden ohella. Lahjakkuus, vahva elämisen- ja selviytymisen tahto ja vanhemman (äidin) uskomaton sitoutuminen perheensä hyväksi tekivät kai mahdolliseksi tuollaisen
    tarinan syntymisen ja sen, että Trevorista tuli maailmantähti, näyttelijä, koomikko, tuottaja...
    Tuntuu, että mitä tahansa kirjasta sanookin, se on liian vähäistä, kirjaa ei voi vain lukea, se täytyy kokea... Ja yllättävää oli se, että lukeminen ei ollut raskasta, aiheet kai olivat niin rankkoja että kerronnan oli pakko olla kevyttä...
  6. Samaa mieltä, Ano 17.53 ja varmasti moni muukin on. Eliaanan ketjut ovat aina asiallisia ja sovinnollisia. Tämäkin oli oikea hyvän mielen ketju, ainakin alkuun..))

    Samantyyppisiä ovat omatkin kokemukseni meidän kaikenkarvaisista ystävistämme. Kyllä ne olivat luonteva osaa lapsuuden elämänpiiriä. Minulle vain "isommat" eläimet jäivät hiukan vieraiksi, mutta kaunokirjallisuus on auttanut: sen kautta olen saanut tutustua niihinkin..))
    Pohjantähdessä on lukuisia kuvauksia ihmisen ja hevosen välisestä tunnesuhteesta, Rosa Liksomin Väylä-teos valaisi suhdetta lehmään. Kyllä ne molemmat kantoivat ihmisen tunnekuormaa, toimivat traumaterapeutteina etenkin kriisiaikoina.

    Surua on kyllä aiheuttanut se, kotieläimistä on tullut tuotantoeläimiä. Kymmen- tai satapäisessä joukossa eläintä ei enää kutsuta nimeltä, siihen ei muodostu tunnesuhdetta.
    Kun näinkin iso kulttuurin muutos on tapahtunut vaivihkaa, meidän hiljaisella hyväksymisellä, asiaan tuskin tulee muutosta.
    Jenni Haukion taannoinen kannanotto tuotantoeläinten osasta sai maataloustuottajat takajaloilleen. Eikä meidän eläinaktivistien toimetkaan ole jääneet tuomitsematta, vaikka ne ilmeisesti ovat saaneet aikaan sen, että esim tarhaeläinten tilannetta on saatu parannettua.

    Siksikin luonnon ja kaiken elollisen suojelu tulisi olla ihmiselle ykkösasia , "viljelemään ja varjelemaan" meidät on tänne asetettu ja itse kukin löytänee siihen itselleen sopivat keinot ja mittakaavan.
    Eliaana kertoi tuolla, että vain hyttynen saa hänet puolustautumaan, sama täällä. Sisälle eksyneet pikkuötökät saatetaan lempeästi tulos, linnuille annetaan pesintärauha, vaikka se tietäisi pientä epämukavuutta itselle, käärmettäkin aion kohdella kunnioittavasti, kun se taas kohtapuolin tulee lämmittelemään auringonpaisteeseen lenkkipolkuni varrelle...
  7. Hyvä kirjoitus, maissii. Informoiva ja vakiintuneita käytäntöjä kyseenalaistava.

    Itse en ole asioista niin hyvin perillä, että osaisin nähdä, pitääkö jonkun tietyn henkilön taidetta tukea tai pitääkö taidetta ylipäänsä tukea ja millaista taidetta.
    Onhan meillä myös näitä taiteilijoita, joilla on toinen ammatti ja/tai puoliso (!) jolla on ammatti ja se mahdollistaa taiteen tekemisen.

    Tuo apurahajärjestelmä tuntuu kyllä vähän epäreilulta niitä toimijoita kohtaan, joilla ei ole sopivaa verkostoa, suhteita päättäjiin tai joilla ei ole riittävästi häikäilemättömyyttä oman lahjakkuutensa esiin tuomiseen.

    Omalla kohdallani katson kyllä, että ilman taidetta olisin henkisesti (vielä) köyhempi, ymmärtämättömämpi ja suvaitsemattomampi kuin nyt olen..))
    Eri asia sitten on se, pitääkö minun muuttumisestani maksaa itse vai maksaako siitä veronmaksaja..))
  8. Tiedät kyllä, Ano 15.07..)) Vaikka hän ei itsestään kirjailija-nimitystä käytäkään. Minä käytän erotuksena meistä, jotka emme ole kirjaa saaneet aikaiseksi, edes omakustanteena.
    Ainakaan itse en ole saanut..))
  9. Tuosta olen kyllä vähän eri mieltä, Ano 12.07. Kuten tuossa ammattikritiikissäkin mainittiin, yhä useammin kustantaja laskelmoi: arvioi miten kirja myy, eikä välttämättä julkaise kirjaa taiteellisten ansioitten perusteella.
    Moni nykyisin arvostettu ja tunnettu kirjailija on tarjonnut kirjaansa monellekin kustantajalle ennenkuin joku sen julkaisee.
    Itse arvostan omakustanteita koska kirjoittaja itse kantaa julkaistusta kirjasta taloudellisen vastuun ja tietysti asettaa itsensä alttiiksi muutenkin. Aika paljon kylmää kyytiä on meidänkin kirjailija täällä saanut, vaikka kirjaa ei olisi luettukaan.
  10. Aivan, Ano 13.52. Mutta kun en itse ole kulkenut sitä yhtä päivää tuen saajan mokkasiineissa ja oma osani on riittävän hyvä, en tahdo puuttua muiden saamiin "etuuksiin". Se on kuitenkin tie, jolta ei ole paluuta: tasan ei käy onnen lahjat, emmekä varmasti koskaan tavoita tilaa, jossa olisimme täysin tasa-arvoisia mitä etuuksiin tulee...
  11. Tuo voisi olla ihan kohtuullista, Ano 13.30, jos veronmaksaja maksaa jonkun oopperalipusta 800 euroa ! Voiko olla noin ?
    Tähän tietysti voisi sanoa, että kaikkea ei voi mitata rahassa..))
  12. Minäkin ymmärrän kulttuurin aika laveasti: kulttuuri ympäröi meitä, jokainen meistä on siinä mukana, tuottajana tai kuluttajana ja vähän vierastan ajatusta, että melkein kaikkeen mitä keksimme tehdä pitäisi saada yhteiskunnan tukea.

    Suuret spektaakkelit tai vaikka tuo mainittu ooppera ovat varmasti omiaan nostamaan kansallista identiteettiämme, vaikka niihin ei itse pystyisi osallistumaankaan. Ja niillä on tietysti myös hintansa.

    Monessa kirjoituksessa on painotettu kulttuuriharrastusten vaikutuksia yleiseen hyvinvointiin. Minusta se on kyllä hyvin tunnistettu ja tunnustettu. Yhteiskunnan tuki kulttuuripalvelujen tuottajille ei vain juuri tule puheeksi.
    Itse olen kyllä monesti miettinyt, olivatko nämä uudet versiot vaikka Tuntemattomasta sotilaasta tarpeellisia tai vaikka uusi Raamatun käännös ?..))

    Espoossa taisi joskus olla terveydenhuollon piirissä käytäntö, että kun kunta laskutti asiakasta, se mainitsi myös summan, minkä kunta palvelusta maksaa asiakkaan puolesta.

    Pitäisiköhän ottaa sama menettely käyttöön muidenkin palvelujen kohdalla ? ..))Kun veronmaksajina ollaan usein valittamassa, että veroille ei saada riittävästi vastinetta...
  13. Taas samanlaista historiaa meillä liekko..)) Kolme kautta minäkin ehdin kuntapolitiikassa olla, vaikka pyrkyä siihen ei ollut. Tai oli kai senverran, että uskoa vaikuttamiseen oli vielä silloin
    jäljellä.
    Valtakunnan politiikasta opin ainakin sen, että meidän pienessä puolueessa jokainen yksittäinen jäsen tuntui saavan aikaan enemmän kuin me kaikki yhdessä. Yhdessä ei aina olla enemmän..))
    Silloin elettiin vihreän puolueen alkuaikoja ja Pentti Linkola määritteli asiantilan näin:" "vihreässä liikkeessä on tuhat johtajaa eikä yhtään työntekijää"..))
  14. Mitenkähän "Mietaa" tuon psyyken ymmärtää ? Ettei vain tarkoittaisi egoa, minuutta ?
    Sekaisin nämä käsitteet menevät minultakin usein..))

    "Pohojalaaseen luontoon" tuo egon paisuttaminen voisi sopia...
  15. Taidankin laittaa tuon Haavikon kirjan hakuun, Ramoona. En oikeastaan tunne Haavikon runoutta, muuta olen häneltä kyllä lukenut ja minua on myös aina kiinnostanut, millainen on ihminen "runojen takana"...)) Mauno Saarihan kirjoitti Paavo Haavikon viime vaiheista ja siitä taisi syntyä jonkinlainen kärhämäkin Haavikon pojan kanssa.
    Pentti Saarikoskesta ovat läheiset valottaneet sitä puolta, Aila Meriluoto on tehnyt sitä itse kirjapäiväkirjoissaan...
  16. Ei minullekaan sellaista vaikutelmaa ole tullut, että täällä olisi erityisen onnettomia ihmisiä..))
    Turhautuneita ja pettyneitä saattaisi jokunen ollakin, Ano 17.17.
    Ja vielä niinkin, että kun nämä alustat usein mielletään paikoiksi, jossa on "lupa sanoa" niin ehkä se nurja puoli meistä nousee täällä helpommin pintaan kuin muualla.
    Jos oikein onneton olisi, niin ehkä siihen hakisi tukea muualta...
    En kirjoittele (somessa) muualla kuin näillä ikäpalstoilla, enkä juuri käy lukemassakaan viestejä muualla.
  17. Minulla on runokirjoja, luen niitä, mutta en lainaa..)) Suositella voin. Lempparini ovat "vanhoja" kuten minäkin..))
    Lempirunoilijani on Eeva Kilpi - ellei Eino Leinoa lasketa - muita voisivat olla Arja Tiainen, Liisa Laukkarinen, Helena Anhava. Uusia runoilijoita oli toisessa ketjussa listattu, yhtäkään heistä en tunne. Ehkä pitäisi tutustua..))
  18. Kun aiheesta ensimmäistä kertaa uutisoitiin, ihmettelin, miten onnettomia ne muut ovatkaan..)) Tai, että pitääkö taas tsempata: olla onnellinen hampaat irvessä, kun
    aateluus velvoittaa ?..))

    Kyllähän tuota tutkimusta on yritetty selventääkin vuosien varrella. Kuten sanottu, siinä listataan asioita, joita yleisesti nähdään onnellisuuden edellytyksinä, ei sitä miten onnellisia ihmiset lopulta ovat.
    On myös ehdotettu, että kyse voisi olla enempi tyytyväisyydestä kuin onnellisuudesta.

    Tuo oli minullekin uutta, että anteliaisuus sai pienemmät pisteet. Kun kuitenkin meidän kansallissankari, Saarijärven Paavo, kehotti vaimoa laittamaan leipään puolet petäjäistä kun naapurin sadon vei halla

    En kyllä yhtään ihmettele tuota tulosta. Kun meillä on hyvä sosiaaliturva, lähimmäisyys on helppo kuitata sillä. Sama koskee tietysti muitakin Pohjoismaita.

    Toinen syy antamisen vähäisyyteen voisi olla suomalaisten pidättyvyys. Me olemme mielestäni hyvin reviiritietoisia, toisen tontille ei mennä kovin herkästi ja omillaan on hyvä tulla toimeen. Ehkä nuorempi polvi osaa jo olla spontaanimpi: pyytää ja ottaa apua vastaan.
    Mitä tuohon ruokapöytään kutsumiseen tulee, niin eipä taida sekään olla kovin yleistä, kun tuntuu, ettei kotiin kutsuta enään tuttujakaan, muualla tavataan, jos tavataan.
    Voisiko se olla yhtenä syynä siihen, miksi vierasmaalainen ei kovin helposti Suomeen kotoudu ?
  19. Kun takana on riittävän pitkä ja virkistävä yöuni on aamulla kuin uudesti syntynyt.

    Tänäänkin lähdin "heti aamusta" liikkelle kun oli poutasää ja aurinkokin näyttäytyi välillä.

    Monena päivänä olen jättänyt ruuanlaiton väliin, turvautunut pakasteruokiin ja istahtanut lukemaan Victoria Hislopin 500-sivuista kirjaa "Ne joita emme unohda". Kirja kertoi Kreikan lähihistoriasta ja kuten monesti ennen, nytkin oli pakko nähdä, miten vähän sitä tietääkään ja miten syvältä tulee kosketetuksi kun kaunokirjailija kuvaa tuota aikaa: miehitystä, sisällisotaa, vankileirejä, nälänhätää...
    Melkein tuli syyllinen olo kun on saanut syntyä rauhan aikana, vaikka sodan seurauksia on tietysti saatu kokea monella elämänalueella. Ja tänäkin päivänä sota on tullut "lähelle", se muistuttaa itsestään joka päivä.

    Turkki on nyt kuitenkin lopulta huolinut meidät puolustusliittoon ja Unkarikin taitaa kohta ratifioida sopimuksen. Jollakin tavalla nuo isommat tapahtumat koskettavat enemmän kuin ennen. Ehkä joudumme vielä kokemaan, että se "perhosen siiven isku voi aiheuttaa hirmumyrskyn jossakin päin maailmaa"...
  20. Kustanja kai suositteli Kiira Korven kirjalle uutta luokitusta, että se edustaisi "voimalyriikkaa" ja voisi toimia vertaistukena "nuorille", tai miksei vanhemmillekin, jos joku sattuisi hakemaan elämälleen uutta suuntaa..))
    Ken tietää ?
    Toinen kirjoittaja, Ano 23.22/eilen, otti esille huippu-urheilun ja ihmetteli, onko siinä lopulta hyviä puolia ollenkaan.
    Ainakaan huippu-urheilijan osa ei ole häävi. Kun menestyy, nostetaaan kansakunnan kaapin päälle, kehutaan kun pystyvät vahvistamaan kansallista identiteettiä, kun menee huonommin, et ole enää mitään. Ääriesimerkkejä voisivat olla vaikka Mika Myllylä ja Matti Nykänen. Nykäsellä oli tietysti luottotoimittaja, joka pystyi luomaan hänelle uuden brändin, eikös hän lavatähtenä loistanut ja "aforistikkona", "ehkä otin, ehkä en", "elämä on laiffii" ja mitä muita niitä nyt oli ? ,,))

    Minusta Kiira Korpi on kilpauransa jälkeen ollut julkisuudessa myös lajinsa edustajana. Eikös hän ollut mukana kun puhuttiin valmentajien kovista otteista urheiljoiden valmennuksessa ?
    21. 28 / 342
TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt